Autonrassaajat ja lasten vanhemmat! StackExchange ei ole vain nörttien juttu

Tutustuin StackOverflow-sivustoon vuosia sitten, googlatessani johonkin ohjelmointiongelmaan vastausta. Myöhemmin huomasin, taas sattumalta, että LaTeX-tekstinladontaohjelmalle on perustettu oma vastaava saittinsa.

Nyt taas sivustolle eksyessäni huomasin, että tämä legendaarinen kysy-vastaa-saitti on laajentunut ilahduttamaan ja auttamaan myös:

• Autonrassaajia
• Elektroniikkaharrastajia
• Lasten vanhempia

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoisia kysy-vastaa-saitteja on 76. Kannattaa tutustua.

StackExchange-sivustojen idea on, että sivustolle saa kuka tahansa (ilman rekisteröintipelleilyä) jättää kysymyksiä ja kuka tahansa voi vastata niihin. Rekisteröityneet käyttäjät voivat peukuttaa (äänestää ylös ja alas) vastauksia. Vastaamalla hyviä vastauksia saa paljon plussaääniä, ja käyttäjän mainepisteet kasvavat. Tällöin vastauksen saajan on helppo tunnistaa, kuka on asiantunteva vastaaja. Ilahduttavan moni myös vastaa omalla nimellään, jolloin on helppo tarkistaa, onko vaikkapa fysiikkaan liittyvään kysymykseen vastaaja vaikkapa fysiikan professori vai aktiivinen harrastaja.

Tiedeuutinen - myös matematiikkauutinen - kiinnostaa massoja, kunhan se otsikoidaan järkevästi

Olen usein kuullut sanottavan, että ihmisiä kiinnostavat vain uutisotsikot, jotka ovat tyyppiä "mallikaunotar vilautti peppuaan - klikkaa ja katso kuvat". Ja sen takia lehdet kirjoittavat pääasiassa moisista aiheista. Ja tiedeuutiset ja varsinkin matematiikka ovat epäsuosittuja.

Fakta on, että tiedeuutisetkin kiinnostavat, kunhan ne vain:

1. Otsikoidaan järkevästi
2. Kirjoitetaan kiinnostavasti.

Malliesimerkin tästä tarjoaa Suomen Kuvalehden juttu Tieteellinen läpimurto: ||Tƒ||L²(w) ≤ C(T)|| w||A²||ƒ||L²(w), joka kertoo mielenkiintoiseen tapaan huippumatemaatikko Tuomas Hytösestä ja hänen saavutuksistaan. Kuvakaappausta en ehtinyt ajoissa ottaa, mutta juttu oli kerännyt Amppareissa puolitoistasataa peukkua ja reilut 10000 klikkiä. Tällä listalla se oli toisena:

Eli juttua sekä käytiin katsomassa että siitä tykättiin. On harvinaista, että sama juttu kerää sekä huippumäärän peukkuja että klikkejä.

Siis: kyllä tiede ja sen tekijät kiinnostavat, kunhan juttu on kirjoitettu hyvin.

Edit: Googlen välimuistista löytyi klikki- ja äänitilanne jouluaatolta - se oli vielä parempi kuin muistin:

Osuuspankki huononsi verkkopalveluaan - "turvallisuuden" nimissä

Osuuspankin verkkopalvelu on ollut mutkattomampi kuin muiden pankkien vastaavat: kirjaudut sisään, annat salasanan, annat vaihtuvan salasanan ja sen jälkeen pääset tekemään töitä. Muissa pankeissa (ainakin S-pankki ja Nordea) avainlukua joutuu syöttämään vähän väliä.

Kirjauduin tänään Osuuspankin verkkopankkiin, ja mikäs sieltä pomppasikaan silmille:

Turvallisuutesi vuoksi: hyväksyt maksut jatkossa avainluvulla

OP-verkkopalveluiden turvatasoa on nostettu. Käytössä ovat seuraavat turvaominaisuudet: maksun hyväksyntä avainluvulla sekä entistä näkyvämpi suojausmekanismi. Osasta maksuja voidaan pyytää lisävahvistusta tekstiviestillä.

Näin hyväksyt maksut avainluvulla

Jatkossa OP-verkkopalvelu pyytää sinua antamaan avainluvun maksua hyväksyessäsi. Rahat siirtyvät eteenpäin vasta kun olet antanut avainluvun ja valinnut "Hyväksy".

Osasta maksuja maksutiedot tekstiviestillä tarkistettavaksi

Voit saada lisävahvistuspyynnön osasta maksuja. Silloin sinulle lähetetään tekstiviestillä matkapuhelimeesi pankin saamat maksutiedot sekä avainlukulistan luku.

Kun tarkistat, että viestissä olevat tiedot ovat oikein, voit varmistaa, etteivät rikolliset ole päässeet väärentämään tietoja tietokoneellesi päässeen haittaohjelman avulla.

    Jos maksutiedot ovat oikein, voit hyväksyä maksun OP-verkkopalvelussa tekstiviestissä ilmoitettua lukua vastaavalla avainluvulla.

    Jos tiedot ovat väärin, keskeytä OP-verkkopalvelun käyttö ja ota yhteyttä 0100 0500 puhelinpalveluun.

Jotta maksun hyväksyminen onnistuu myös silloin kun saat lisävahvistuspyynnön, sinun täytyy ilmoittaa op.fi:ssä matkapuhelinnumero, johon tekstiviestit haluat.

    Toimi heti: ilmoita matkapuhelinnumerosi maksun lisävahvistusta varten (valitse kohta Maksun lisävahvistus > Ota käyttöön)

Entistä näkyvämpi turvasertifikaatti käyttöön 12.12. alkaen

Useimmissa selaimissa uusi turvasertifikaatti näkyy niin että osoitepalkissa näkyy vihreää ja osoitteen vieressä näkyy palvelun omistajana OP-Pohjola Osk. Niistä voit varmistaa, että asioit oikeassa OP-verkkopalvelussa.

Miksi muutokset tehdään?

Verkkorikolliset yrittävät entistä aktiivisemmin huijata rahaa myös suomalaisten pankkien asiakkailta. Kehitämme OP-verkkopalveluiden turvallisuutta jatkuvasti huijausyrityksiä vastaan ja otamme uusia turvallisuusominaisuuksia käyttöön.

Verkkoasioinnin turvallisuus riippuu myös sinun omasta toiminnastasi ja käyttämäsi tietokoneen turvallisuudesta.

    Kertaa ohjeet verkkoasioinnin turvallisuudesta

    Siirry etusivulle

Kysymys kuuluu: mikä hyöty tästä on, noin turvallisuuden kannalta? Verkkorikollinen joutuu rahoihin käsiksi päästäkseen joka tapauksessa urkkimaan selville

• käyttäjätunnuksen
• salasanan
• riittävän määrän vaihtuvia avainlukuja, koska verkkopankki kysyy jonkun umpimähkäisen salasanan kolmensadan avainluvun listalta.

En ymmärrä, mitä "lisäturvallisuutta"  tuo se, että laskunmaksun yhteydessä on syötettävä vaihtuva avainluku. Sitä paitsi, ne yksi tai kaksi huijaustapausta, jota tällä ehkä vältetään, kostautuvat ärsyyntyneinä asiakkaina sekä nopeammin kuluvina avainlukulistoina (kyllä, avainlukulistojen postituskin maksaa).

Kontiainen nosti taas päätään

Viikko sitten oli Hesarissa (ja muuallakin) uutinen/muistokirjoitus Myyrän isän kuolemasta. Ja kuten etukäteen arvasin, se kirvoitti kommentin "väärästä nimestä" (HS Mielipide 4.12.2011):

Kuka keksi tehdä Krtekistä Myyrän?
Zdeňek Milerin muistokirjoituksessa (HS Ihmiset 2. 12.) kerrottiin, kuinka piirretty Myyrä kasvoi isoksi vientibrändiksi. Milerin Krtek on Suomessa Myyrä, vaikka se ei ole myyrä lainkaan!

Tšekin krtek on kontiainen.
....
Krtekin suomentaja meni aikanaan lankaan, koska kontiaista kutsuttiin meillä ennen maamyyräksi. Käännöskukkaset ovat iskostuneet kieleemme. ...

Terho Poutanen
Biologi
Espoo

Mielestäni on väärin puhua käännöskukkasesta, koska Milerin Myyrä on suomennettu jo kauan ennen kuin maamyyrä tuomittiin vääräksi nimeksi. Anneli Rosell kirjoittikin päivää myöhemmin (HS Mielipide 5.12.):

Myyrän nimestä on turha kiistellä

... Alun perin lapsille suunnatusta animaatiohahmosta puhuttaessa on mielestäni sama, käytetäänkö siitä tieteellisesti korrektia nimitystä vai ei. Sitä paitsi pieneläimen nimitys "maamyyrä" elää yhä sitkeästi kansan suussa, ja ihmiset tietävät siitä huolimatta, mistä eläimestä on kyse. ...

Ihan oikein. Kieli elää ja kehittyy, eikä jotain sanaa tai sanontaa voi vääntää vääräksi pelkällä komitean päätöksellä. Muuten käy niin kuin kapasitorille kävi parikymmentä vuotta sitten. Termiä koitettiin ajaa läpi muutamassa oppikirjassa, mutta ilmeisesti oppikirjailijatkin kypsyivät vanhempien sähköinsinöörien "mikä perkeleen kapasitori" -palautteisiin, kun termi hävisi varsin nopeasti käytöstä. Kontiaista ja muita eläinten nimiä sen sijaan ajetaan edelleen kuin käärmettä pyssyyn. Kirjakaupassa lastenkirjoja selaillessa uudet nimet pomppivat silmille, ja oletan, että näin on tilanne koulukirjoissakin. Koulukirjat ovatkin tehokas termien juurruttamiskanava, ja ennustankin, että kontiaiset ja tikutakut ovat arkikieltä kolmenkymmenen vuoden päästä. Eihän enää kukaan puhu kamelikurjestakaan :-).

Kontiainen on vakiintunut suomen kieleen hitaasti. Hesarin arkistosta löytyy juttu (12.12.2006, maksullinen):

Suomen eläimistä nisäkkäiden nimitoimikunta nimeää uudelleen vain muutamia.

Työryhmä tahtoo muuttaa maamyyrän kontiaiseksi, koska laji ei ole mitään sukua myyrille. Se ei myöskään oikeiden myyrien tavoin syö kasvinosia, vaan hyönteisiä ja lieroja.

Oikeastaan kontiaista on vakiinnutettu suomen kieleen jo parisenkymmentä vuotta. Silti ainakin se kaikkein kuuluisin lapiokoura – joka Zdenik Milerin rakastetussa lastenkirjassa sai housut – on pysynyt Myyränä. Hahmo vietti hiljattain 50-vuotispäiviään, eikä tiettävästi aio vaihtaa nimeä.

Tätä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta pitäisi puhua kontiaisista ihan käytännöllisistä syistä, sanoo yliopistonlehtori Petri Nummi Helsingin yliopistosta.

 Eli parikymmentä vuotta on vakiinnutettu, mutta melko huonosti on vakiintunut :-).

Sähköautot ja hybridiautot - tarvitaanko sähköpätevyys?

Ennen vanhaan autosähköhommia sai tehdä kuka tahansa, koska ajoneuvoissa esiintyvät jännitteet ovat suuruusluokaltaan reilut 12-24 volttia, jos sytytysjärjestelmän jännitettä ei lasketa.

Hybridiajoneuvojen yleistyminen muuttaa tilannetta. Katsotaanko auto, jossa on usean sadan voltin ajoakusto, sähkölaitteeksi, jolloin sen ronkkimiseen vaaditaan sähköpätevyys? Tilanne on tällä hetkellä tulkinnanvarainen. Lainsäädäntö laahaa aina vähän perässä, ja automaahantuojat ja viranomaiset funtsivat yhdessä, mihin suuntaan lainsäädäntöä pitäisi kehittää. Autoala luonnollisesti ei halua raskaita pätevyysvaatimuksia mekaanikoille, ja viranomaiset - no - haluavat mieluummin olla liian varovaisia kuin liian "lepsuja".

Mutta mikä on tämänhetkinen TUKESin kanta sähkö- ja hybridiajoneuvojen ronkkimiseen? Oheisen vastauksen sain heidän ylitarkastajaltaan tänään (2.12.2011, lihavoinnit minun):

SÄHKÖAUTOJEN HUOLTO- JA KORJAUSTYÖT (yli 50 Vac / 120 Vdc)

Sähköautojen (hybridi-  ja täyssähköautot) sellainen huolto- ja korjaustyö, joka on vain pistoliitinkojeen vaihtoa samanlaiseen uuteen, ei vaadi urakointioikeutta.  Jos korjaamo tekee muunlaista sähkötyötä (KTMp 516/1996 § 1), esimerkiksi sähköautojen kolari-korjauksien yhteydessä tai muiden sähkökomponenttien vaihtoa, korjaamoliikkeen on tehtävä sähköturvallisuuslain (410/1996) 12 § tarkoittama ilmoitus Tukesille. Tällaisen yrityksen sähkötöiden johtajalla on oltava joku seuraavista sähköpätevyystodistuksista: S1, S2, S3 tai S3 rajoitettuna sähköautojen huolto- ja korjaustöihin.

Sähköautojen huolto- ja korjaustöihin rajoitetun S3 pätevyystodistuksen perusvaatimukset esitetään työ- ja elinkeinoministeriön asetuksen (351/2010) 11 §:ssä. Sen perusteella voidaan katsoa, että vähimmäisvaatimuksena on kahden vuoden työkokemus kyseisestä sähkötyöstä ja riittävät alan perustiedot tai esim. autosähköasentajan koulutus ja 11 §:n tai 18 §:n mukainen työkokemus kyseisistä töistä. Lisäksi edellytetään hyväksytysti suoritettua soveltuvaa sähköturvallisuustutkintoa.

Sähköturvallisuus 3:n tutkintovaatimuksissa ei ole tämän eikä muidenkaan erikoisalojen erityisvaatimuksia.  Jos sähköautoalalla halutaan järjestää oma sähköturvallisuustutkinto, joka palvelee paremmin sähköautojen korjaajia, ala voi hakea Tukesilta oikeutta järjestää tällaista tutkintoa.

Sähköturvallisuussäädökset eivät suoranaisesti edellytä, että arvioitaessa työkokemusta tulisi kokemuksen olla sellaisen yrityksen palveluksesta, jolla on oikeus tehdä sähkölaitteiden korjaustöitä - mikäli kokemus kuitenkin laadultaan on asianmukaista ja riittävää. Toisaalta tässä vaiheessa voisi harkita katsottavaksi ko. rajoitetun sähköpätevyyden 3 riittäväksi työkokemukseksi myös vaihtoehdon, jossa ajallisesti riittävän pituista tavan-omaisista autosähköasentajatehtävistä saatua kokemusta on täydennetty maahantuojan tai valmistajan hybridi- ja täyssähköautoihin liittyvällä käytännön kurssituksella. 

Tämä siis koskee sähköautojen huoltoa ja korjausta. Itserakenneltujen sähköautojen suhteen lainsäädäntöön tuli oma pykälä kuukausi sitten (koko asetus Finlexissä, vain muuttunut osa):

18 a § (30.9.2011/1064)

Sähkökäyttöisen ajoneuvon vaatimukset

1. Sähköisellä voimansiirtojärjestelmällä varustetun M- ja N- luokan ajoneuvon, jonka suurin rakenteellinen nopeus on vähintään 25 kilometriä tunnissa ja jonka käyttöjännite on tasajännitteellä vähintään 60 volttia tai vaihtojännitteellä vähintään 30 volttia, riittävänä osoituksena sähköisen voimansiirtojärjestelmän turvallisuuden vaatimustenmukaisuudesta yksittäishyväksynnässä, muutoskatsastuksessa tai muun kuin EY-tyyppihyväksytyn voimansiirtojärjestelmältään muuttamattoman ajoneuvon rekisteröintikatsastuksessa hyväksytään, jos ajoneuvon osoitetaan täyttävän vähintään E-sääntöä 100 vastaavat vaatimukset tai vastaavat aiemmassa rekisteröintimaassa voimassa olevat tekniset vaatimukset sähköturvallisuuden osalta. Jos ajoneuvo on otettu ensi kertaa käyttöön ajankohtana, jolloin E-säännön 100 jonkin muutossarjan vaatimuksien soveltaminen uusiin ajoneuvoihin oli pakollista Euroopan unionin lainsäädännön nojalla, ajoneuvon tulee yksittäishyväksynnässä, rekisteröintikatsastuksessa ja muutoskatsastuksessa vastata vähintään mainitun muutossarjan tai sitä uudemman muutossarjan vaatimuksia.

2. Sähköisellä voimansiirtojärjestelmällä tarkoitetaan tässä asetuksessa järjestelmää, johon kuuluvat yksi tai useampi ajomoottori, uudelleen ladattava energiavarasto, ajosähköenergian säätöjärjestelmä, apusähköjärjestelmien muuntimet, näihin liittyvät johdinsarjat ja liittimet sekä energiavaraston lataukseen tarvittava kytkentäjärjestelmä.

3. Muun kuin voimansiirtojärjestelmältään muuttamattoman EY-tyyppihyväksytyn ajoneuvon tulee palo- ja pelastustilanteita varten olla varustettu ajoneuvosta ulospäin näkyvällä riittävän selkeällä sähkökäyttöä ilmaisevalla merkinnällä. Tämä merkintä ei kuitenkaan korvaa korkeajännitteisiä osia koskevia, E-säännön 100 mukaisia jännitevaarasta kertovia merkintöjä.

4. Edellä 1 momentissa tarkoitetuista vaatimuksista poiketen ajoneuvon eristysresistanssia koskeva mittaus voidaan tehdä normaalissa ulkoilman kosteudessa ilman vakautusta.

5. Osoituksena 1–3 momentissa mainittujen vaatimusten täyttymisestä rekisteröinti- ja muutoskatsastuksessa sekä yksittäishyväksynnässä hyväksytään vähintään nimetyn tutkimuslaitoksen tai hyväksytyn asiantuntijan vaatimukset tai ilmoitetun laitoksen vaatimukset täyttävän testaajan selvitys. Muutoskatsastuksessa osoituksena vaatimusten täyttymisestä hyväksytään myös käyttöönottopöytäkirja siltä, jolla on sähköpätevyys ja joka itse on vastannut ajoneuvon muutosten tekemisestä tai Turvallisuus- ja kemikaaliviraston valtuuttaman tarkastuslaitoksen tai tarkastajan lausunto.

Merkintöjen tekeminen on kirjan normaalia käyttöä

Opiskeluaikana koitin aina löytää kirjastosta tenttikirjan, jossa on mahdollisimman hyvät alleviivaukset. Yliopiston puolella tämä onnistui helpommin, TKK:lla taas hankalammin. Alleviivauksien rakastajana kuulun näköjään enemmistöön. Vähemmistö haluaa kirjansa "puhtaana". On totta, että päin mäntyä tehdyt alleviivaukset varmasti haittaavat oppimista.

Itse olen sitä mieltä, että kirjaston kirjoihin ei pitäisi tehdä merkintöjä, koska ne ovat kirjaston, eivätkä lukijan omaisuutta. Jos haluaa tehdä merkintöjä, voi joko ostaa oman kirjan tai ottaa valokopiot kirjasta.

(Tässä ehkä puhun itseni kanssa riistiin: toisaalta enemmistön mielestä on kiva saada kunnolla alleviivattu kirja, mutta toisaalta taas huonoilla alleviivauksilla pilaa kirjan ehkä jopa lukukelvottomaksi. Oikeus alleviivata kirjaston kirjoja on tunteita herättävä asia (klik, klik). Kirjaston kirjojen alleviivaaminenhan on tällä hetkellä de facto sallittua, koska en ole lukenut yhdestäkään tapauksesta, jossa kirjaa palautettaessa kirjastonhoitaja olisi tarttunut hihasta ja vaatinut korvaamaan kirjan. Eikä se ole mahdollistakaan, koska niin moni kirja on jo alleviivauksia täynnä, että on mahdoton osoittaa, että juuri viimeinen palauttaja on alleviivauksien isä.)

Mutta miten suhtautua perusopetuksen kirjoihin? Lain mukaan perusopetus on maksutonta (31 §), ja tämä maksuttomuus kattaa myös opiskeluvälineet, eli käytännössä kynät, kumit ja kirjat. Löysin bloggauksen, jonka mukaan ainakin Helsingissä on kielletty tekemästä merkintöjä kirjoihin. Tapahtuukohan tällaista muuallakin?

Olen sitä mieltä, että oppimista tukevien merkintöjen tekeminen kirjaan on kirjan normaalia käyttöä. Itse teen merkintöjä kirjoihin, siis omiin kirjoihini. Ja jos merkintöjen tekeminen on muidenkin mielestä normaalia käyttöä, niin silloin peruskoululla ei ole oikeutta laskuttaa alleviivatusta kirjasta. Tai saahan sitä laskuttaa, mutta laskun voi riitauttaa oikeudessa.

Onko sinulle tai tutullesi käynyt niin, että koulu on vaatinut korvaamaan kirjan, johon on tehty merkintöjä?

Miksi koulu on hanurista?

Luin syksyllä professori Daniel T. Willinghamin kirjan Why don't students like school? Kirja oli jotain mitä olen aina halunnut löytää: kuinka soveltaa nykyaikaisen kognitiotutkimuksen tuloksia luokkahuoneessa ja luentosalissa? Ikävä kokemukseni kun on, että aivotutkimus ja psykologia ovat kehittyneet huimasti menneen 50 vuoden aikana, mutta tämän kehityksen hedelmät ovat valuneet luokkahuoneisiin aika laiskasti.

Pidin lokakuussa kirjan pohjalta opintopiiritapaamisen (= keskustelevan luennon) Metropolian opettajille. Luentokalvot, johon kokosin kirjan parhaat palat hyvin tiiviiseen muotoon, ovat tässä, ole hyvä:

Miksi opiskelu ei ole kivaa?

View more presentations from Vesa Linja-aho

Kirsti Lonka: Aktiivista tiedon rakentelua pänttäämisen sijaan

Kirjoitin aiemmin ulkoa osaamisen tärkeydestä. Otsikointi oli tosin vähän epäonnistunut: "ulkoa opettelu" tuo mieleen hauki on kala -tyyppisen pänttäämisen, joka ei ole toimiva eikä ainakaan motivoiva tapa oppia ulkoa. Ulkoa osaaminen on eri asia kuin ulkoa opettelu.

Uusimmassa Yliopisto-lehdessä (10/2011) on keskiaukeamalla juttu Kirsti Longasta (joka on Liisa Keltikangas-Järvisen ja Riitta Harin ohella yksi mielenkiintoisimmista opetus- ja kasvatusalaa sivuavista huippututkijoista).

Lonka on tiedepiirien ulkopuolella parhaiten tunnettu ehkäpä käsitteen bulimiaoppiminen lanseeraajana. Bulimiaoppimisella hän tarkoittaa suomalaisyliopistoissa* yleistä opiskelutapaa: lukukausien aikana istuskellaan luennoilla jos istuskellaan, ja sitten tenttikaudella päntätään pää täyteen edellisenä iltana ja oksennetaan tieto paperille seuraavana aamuna tentissä. Ja sitten opitun voikin unohtaa.

Yliopistojen luentosalit kiinteine penkkirivistöineen muovaavat opetusta helposti opettajakeskeiseksi. Oppilas istuu ja kuuntelee. Pahimmillaan yksi näyttää powerpoint-esitystä ja kaksisataa kopioi sitä. Lonka kutsuu vanhaa menetelmää bulimiaoppimiseksi. Tankkaa, oksenna, unohda. Asian voi kirjoittaa muistiin, mutta ellei sitä mieti ja prosessoi, hyötysuhde on huono.

Näin on. Systeemi on melko vanha, tästä kalvosatsista kun vertaa kalvoja 4 ja 5, niin ymmärtää, että mikään ei ole oikeastaan muuttunut viimeisen tuhannen vuoden aikana.

Ja lisää seuraa:

Peruskäsitteitä ei voi opettaa. Ne pitää oppia itse, professori painottaa. Esimerkiksi lääketieteen kursseilla opiskelijat perehtyvät potilastapauksiin. He miettivät yhdessä, mitä tieteestä pitäisi oppia, jotta tapauksia voisi ymmärtää. Ryhmä asettaa tavoitteet ja opiskelee. Opittu käydään läpi loppuistunnossa.

— Oppiminen ei ole tiedon siirtämistä vaan yhteistä tiedon rakentelua ja luomista. Samalla opitaan faktat ja yksityiskohdat.

Kyllä. Olen sitä mieltä, että faktat ja yksityiskohdat pitää osata, ja ne oppii, kun vain ratkoo ongelmia. Esimerkiksi matematiikan opiskelijan ei kannata päntätä kaavoja ulkoa, vaan ratkoa paljon ongelmia, niin kaavat oppii väkisinkin ulkoa, kun ne on riittävän monta kertaa tarkistanut sieltä taulukkokirjasta. Puhumattakaan siitä, että jos kaavan oppii johtamaan nopeasti.

Ongelmana ja haasteena Longan kuvaaman opetus/oppimistavan toteutuksessa on, että:

• lääkiksessä käytetty problem based learning (pbl) vaatii opettajalta valmistelua huomattavasti enemmän kuin perinteinen luentohöpinä. Kynnys sille, että ennestään kiireinen opettaja lähtee kehittämään tuollaista, on suuri.
• lääkiksessä pbl:ää käytetään erittäin laajasti. Tavallisessa oppilaitoksessa pelkkä normaali muutosvastarinta voi torpata sen (jos koko tutkinto on muuten perinteistä opetusta ja yksi opettaja pistää opiskelijat pbl-rinkiin, tulos voi olla huono). Eikä kyse ole pelkästään muutosvastarinnasta, vaan pelkkään uuden opiskelumenetelmän oppimiseen voi mennä kymmeniä tunteja aikaa.
• Pbl vaatii opiskelijoilta kovaa motivaatiota. Lääkikseen on todella vaikea päästä sisään, ja opiskelumotivaatio on erittäin kova, jos en ole väärässä.

Ja lisää Lonkaa:

Kiinnostuneeseen tilaan yltäneet käyttävät kaksi kertaa enemmän aikaa itseopiskeluun kuin ihmiset, joita passivoidaan.

Jeps. Jos opettaja saa opiskelijan innostumaan oikein tosissaan, niin opettajaa ei sen jälkeen tarvita kuin korkeintaan vastaamaan satunnaisiin kysymyksiin.

Aktiiviseen oppimiseen tarvitaan aktivoiva tuntisuunnitelma, pedagoginen käsikirjoitus, joka huomioi tilan ja välineet.

Hieno juttu taas, kun vain ehtisi.

Ja loppukaneetti:

Jos nykykoululaisilta otetaan digitaaliset laitteet pois ja tilalle annetaan ruutuvihko ja kynä, he voivat tuntea itsensä lähes alastomiksi.

Allekirjoitan väitteen (tai siitä implisiittisesti vedettävän tulkinnan: ruutuvihko paha, tekninen vimpain hyvä) osittain. Olisi ihanaa antaa opiskelijoille kaikki mahdolliset välineet käyttöön kokeessa. Ongelmana on ainoastaan se, että kuinka voi valvoa, että välineitä ei käytetä siihen, että kysytään oikea vastaus kaverilta. Vai pitäisikö tenteistä ja kokeista luopua? Teknisillä aloilla tentti on helppo ja perinteinen tapa mitata osaamista (?). Voisiko sen korvata jollain toimivammalla ratkaisulla?



* Ja varmaan tätä esiintyy ulkomaillakin, tai olisin yllättynyt, jos ei esiinny.

Verkkolehti yllätti housut kintuissa - printtimedia ei voi

Itse tykkään verkkolehdistä, koska niiden kommentoiminen ja levittäminen on näppärää, vanhojen artikkeleiden löytäminen helppoa ja siteeraaminen nopeaa, kun voi copy-pastata eikä tarvitse naputella tekstiä koneelle lehteä vilkuillen.

Esimerkiksi tällä hetkellä työstän bloggausta Kirsti Longan haastattelusta Yliopisto-lehdessä. Meinasi mennä työlääksi*, mutta onneksi ystävällinen toimittaja lähetti jutun minulle pdf:nä :-).

Mikä verkkolehdissä sitten on huonoa verrattuna printtilehtiin. No, printtilehteä ei voi sensuroida jälkikäteen. Olisi mahdotonta kerätä koko painos pois kaikista kunnankirjastoista, ihmisten kodeista puhumattakaan. Verkkolehdessä sensurointi taas onnistuu napin painalluksella, mikäli kukaan ei ole älynnyt napata kopiota jutusta itselleen.

Tulenarasta materiaalista nettiaktivistit ottavat yleensä heti kopiot talteen. Esimerkiksi Sonera-kirjaa ei onnistuttu hävittämään verkosta, ei heti eikä myöhemmin. Myös verkkolehtien huvittavat lipsahdukset napataan aina talteen välittömästi ja postataan esimerkiksi Naurunappulaan.

Sensuuri sen sijaan yllätti minut housut kintuissa, kun meinasin tutustua nimimerkki Negatiivin kirjoittamaan  mielipidekirjoitukseen Luma-sanomissa ja siitä seuranneeseen rikkaaseen keskusteluun. Eipä löytynyt enää ei archive.orgista enkä Googlen välimuistista.

Sattuuko sinulla olemaan kopiota Luma-sanomien mielipidekirjoituksesta Jaosta lyhyeen ja pitkään matematiikkaan tulisi luopua, mielellään myös kommentteineen?

* No ei ihan työlääksi sentään, sekä artikkeli että tuleva bloggaus ovat lyhyitä. Mutta säästö se on pienikin säästö.

Matematiikan opetus ja sen haasteet

Kulunut viikko oli mielenkiintoinen: vierailin peräti kolmessa konferenssissa/seminaarissa, joista kahdessa olin kutsuttuna höpisijänä. Kolmannessakin tuli toki auottua päätä aktiivisesti.

Ensimmäinen oli maanantaina Otaniemessä järjestetty 3rd Seminar On New Perspectives In Teaching Mathematics 2011. Workshop-alustukseni kalvot ovat tässä:

Matematiikan opetuksen ongelmat

View more presentations from Vesa Linja-aho

Seminaarissa syntyi paljon hyvää keskustelua. Eniten yllätyin siitä, että jopa yli puolet workshopin osallistujista oli sitä mieltä, että ylioppilaskirjoitusten poistamista pitäisi ainakin kokeilla (esimerkiksi OKM:n koulukohtaisella kokeella, ja jollain ilveellä taattaisiin opiskelijoiden tasa-arvoinen kohtelu jatko-opintovalinnoissa).

Toinen konferenssi - tai oikeastaan epäkonferenssi oli Konfabulaari torstaina. Siellä hölisin OpenCourseWaresta.

Kolmas viikon tapahtuma oli Matematiikan, luonnontieteen ja teknologian opetuksen tutkimuksen päivät. Päivillä käytiin mielenkiintoista keskustelua mm. laskinuudistuksen vaikutuksesta ylioppilastutkintoon. Kohokohta oli mielestäni huippuaivotutkija Riitta Harin luento. Kohokohtia (mahdollisine väärinkäsityksineen) voi katsoa vaikka konferenssitweeteistä.

Jokaisen opettajan lempikysymys: Missä näitä oikein tarvitaan?

Jokainen opettaja on varmasti kuullut oppilaan tai opiskelijan suusta kysymyksen:

Missä näitä [tietoja/taitoja] oikein tarvitaan?

Mitä tällaiseen kysymykseen pitäisi vastata? Vastaaminen on helppoa, jos kysymykseen on suora ja itsestäänselvä vastaus: esimerkiksi ensihoitajan on osattava lääkelaskuja päässälaskuna, laskentamerkonomin hallittava prosenttilasku ja Excelin käyttö, ja sotilaan on osattava puhdistaa aseensa.

On muuten oppiaineita, joissa tämä kysymys ei tule usein vastaan. En muista kenenkään tivanneen historianopettajalta, miksi historiaa pitää opiskella, enkä liioin historianopettajien valittavan sitä tivaavista opiskelijoista. Suurimmalle osalle lienee selvää, että on ihan kiva tietää, mitä maapallolla on tapahtunut ennen syntymäämme. Ja on varmasti parempiakin argumentteja. Luulen myös, että historia on selvästi yleissivistävä aine, toisin sanoen, tietoja vaikkapa ensimmäisen maailmansodan syistä ei "tarvita" suoraan mihinkään, mutta se ei haittaa. Varmasti kaikkia kiinnostaa, mistä miljoonia ihmisiä vaatinut sota lähti liikkeelle.

Mutta miten on matematiikan kanssa? Matematiikan opettajat valittavat usein, että opiskelijat tivaavat, että "missä tätä oikein tarvitaan". Muistan myös omilta kouluajoiltani, että tätä kysyttiin useammin kuin kerran. Ja nimen omaan matematiikan, ei muiden aineiden opettajilta.

Mitä sitten matematiikan opettajan tulisi vastata kysymykseen? Ensinnäkin, pitää valita, vastataanko kysymykseen asiallisesti vai huumorilla. Kysymyksen voi kuitata huumorilla esimerkiksi seuraavasti:

Jos ei näitä opi, niin ei näitä sitten varmaan tule tarvitsemaankaan.

Itse suosisin kuitenkin asiallista vastaamista. Opettajahan ei voi tietää, kysyykö opiskelija asiaa tosissaan vai ainoastaan kapinamielessä. Itse lähden siitä, että kysymykseen vastataan asiallisesti. Jos työskentelisin matematiikan opettajana ja joku kysyisi, missä matematiikkaa tarvitaan, niin toisin esille seuraavia näkökohtia:

• Matematiikka kehittää loogista ajattelua ja on mainiota aivojumppaa.
• Joka ammatista löytyy tilanteita, jossa matematiikkaa voi tarvita. Ongelma on, että koskaan ei tiedä etukäteen, mitä sattuu tarvitsemaan. Koulussa opetetaan paljon "turhia" asioita, mutta koulussa opetettavasta tietomäärästä aina joku tarvitsee jotain, vaikka kukaan ei tarvitse kaikkea.
• Kerro konkreettinen esimerkki, mihin jotain juttua käytetään. Esimerkiksi päässälaskutaidosta on hyötyä neuvottelutilanteessa. Konkreettinen esimerkki kannattaa höystää mielenkiintoisella, tunteita herättävällä ja mieleenjäävällä tarinalla.

Näin siis lyhyesti. Kaipaisin kokeneiden opettajien vinkkejä kommenttilaatikkoon. Kuinka missä-tätä-muka-tarvitaan-kysymys kannattaa käsitellä?

Sähkötekniikan perusteet - sata vuotta sitten

(Jos et jaksa lukea, katso kuvat suoraan Picasasta.)

Kiinnostuin ihan pahuuttani sähkötekniikan historiasta sen verran, että menin spontaanina päähänpistona Kansalliskirjastoon katsomaan, miltä tosi wanhat suomenkieliset sähkötekniikan oppikirjat näyttävät.

Kansalliskirjastohan on se paikka, johon säilötään - tai ainakin pyritään säilömään - kaikki Suomessa tai suomen kielellä julkaistava kirjallisuus. Korvaamattoman arvokkaat historialliset kirjat eivät luonnollisesti ole kaikkien käpisteltävissä ja kotiin vietävissä. Jo julkisiin kokoelmiin käsiksi päästäkseen pitää jättää laukut ja takit säilytyslokeroon ja kävellä vahtimestarin ohi kirjastosaliin. Harvinaisten kirjojen kanssa homma toimii niin, että ensin katsotaan tietokoneelta kirjan sijaintipaikka varastossa, ja sitten täytetään vaaleanpunainen lappu, joka annetaan kirjastonhoitajalle. Tämän jälkeen kirja saapuu lukusaliin tutkailtavaksi noin neljän tunnin toimitusajalla.

Tosi vanhoja sähköalan kirjoja oli helppo etsiä, haki vain sanalla sähkö ja rajasi haun ennen vuotta 1930 ilmestyneisiin kirjoihin. Vanhin suomenkielinen kirja oli Sähkö ja sen käyttäminen valaistukseen ja työvoiman siirtämiseen. Karl Wallin, 1899. Ote kirjasta (lihavoinnit minun):

Samalla tavoin on myös sähkövirran voima riippuva johdon vastustuksesta siten, että virran voima on suurempi vastustuksen ollessa pienempi ja päinvastoin.

Näitä olosuhteita käsittää Ohmin keksimä laki virranvoiman, jäntevyyden ja vastustuksen välisestä yhteydestä.

...

Patterin vastustus voidaan tässä tapauksessa laskea kertomalla sarjaan kytkettyjen elementtien luku yhden elementin vastustuksella.

Luulin, että patteri on uudehko (lue: alle 50 vuotta vanha) slangisana paristolle, mutta eipä näköjään ole. Patteri ja paristo ovat, jos tarkkoja ollaan, useista sähköpareista koostuva järjestelmä. Esimerkiksi 9 voltin paristo koostuu kuudesta 1,5 voltin sähköparista. Tavallinen 1,5 sormiparisto ei ole - jos viilataan pilkkua - paristo, vaan pari.

Sitten löytyy vuodelta 1915 Sähkövirran aiheuttamista tapaturmista, joka on osa Helsingin kaupungin sähkölaitoksen julkaisuja; n:o 12 -monistevihkoa. Sieltä pari sitaattia (tämä oli vihkosta "Kodin sähkömonttööri"):

Herra, rouva, varttuneimmat lapset tai palvelijat kykenevät näiden ohjeiden ja neuvojen mukaan nopeasti ja ilman kuluja korjaamaan pienempiä satunnaisia vikoja sähkövalaistuslaitteissa.

Ja sitten tapaturmista. Suomalaisista tapaturmista ei puhuttu (niitä ei ehkä tilastoitu vielä), vihkon esimerkit ovat Ruotsista:

Virta kulki käden kautta polveen, aikaansaaden kuoleman silmänräpäyksessä. Henkiinherättämiskokeita tehtiin, mutta tuloksetta.

Sitten on varsinainen oppikirja. Tri E. Blattner, Sähkötekniikan oppikirja, WSOY,  1920:

Akkumalaattori. Kemialliset ilmiöt lyijyakkumulaattorissa. Kieli on melko nykyaikaista, mutta silmiin pistävät myös elektroodi ja atoomipaino.

Ja sitten Birger Sweins, Radio: Langattoman lennättimen ja puhelimen kehitys ja käyttö, 1923:

Äskenmainitsemastamme induktorista taas riittää, jos tiedämme, että se kohottaa jännitystä. Voimme käyttää esim. 5 voltin paristoa, ja kohottaa sen jännitystä induktorin avulla esim. 50,000 volttiin. Tuskinpa syntyy minkäänlaisia väärinkäsityksiä, jos kuvittelemme induktoria eräänlaiseksi sähköpumpuksi, joka synnyttää korkeapainetta. Kun sähkövirta tulee induktorin korkeajännityspuolesta, on se hyvin voimakas ja ilkeäluontoinen, mistä tulee kyllä vakuutetuksi, jos joutuu sen kanssa suoranaiseen kosketukseen.

Ja seuraavaksi Elektrooniputki ja sen käytäntö radiotekniikassa. Suojeluskunnille radiokursseja varten kirjoittanut B. Petrelius. WSOY 1924. Tässä kirjassa onkin sitten kunnolla myös kaavanpyöritystä, kuten kuvasta näkyy. Ja sitaatti:

Jos hilavaihtojännityksen amplitudi on siksi pieni, että ominaiskäyrää tällä alueella on pidettävä suoraviivaisena, niin ei ole mitään tasasuuntausvaikutusta odotettavissa.

Ja vielä T. Koljonen: Sähkötekniikan perusteet, WSOY 1926. Tämä on hyvin selkeä kirja, joka kieliasun modernisoinnin jälkeen kelpaisi ihan mainiosti oppikirjaksi tasasähköpiirien peruskurssille.

Laskuja on usein helpompi suorittaa, jos vastuksen asemesta käytetään sen resiprookkiarvoa. Tätä suuretta sanotaan johdon sähköiseksi johtokyvyksi ja merkitään kirjaimella λ.

 Ja sarjaan- ja rinnankytkentä ovat tässä kirjassa sarjayhdistys ja rinnakkaisyhdistys.

Mainitaan vielä Sähkö- ja puhelinoppi. Viestijoukkoja varten koonnut P. Sladey, kapteeni. Otava 1926:

Mitä sähkö todellisuudessa on, ei varmuudella voida sanoa. Tiede selittää m. m., että esim. kaikkialla on kahdenlaista sähköfluidumia, positiivista (+) ja negatiivista (-), sekoittuneena tasaisesti, eikä sähköä tällöin huomata.

Mielenkiintoista oli, että vanhat oppikirjat olivat ainakin allekirjoittaneen mielestä pedagogisesti parempia ja selkeämpiä kuin nykyiset, vaikkei noissa nelivärikuvia ja muuta hauskaa olekaan. Ehkä tuohon aikaan kirjan julkaiseminen oli niin kallista, että kirjoihin satsattiin. Tai sitten elämä ei ollut niin kiireistä, että oli aikaa kirjoittaa paremmin. Mene ja tiedä.

En upottanut kuvia kirjoista blogiin, vaan voit katsoa ne Picasan kuvagalleriasta Vanhoja sähkötekniikan oppikirjoja. Kaikki sitaatit konteksteineen löytyvät kuvista.

"Tytöt ovat hyviä fysiikassa vain, koska he ovat ahkeria"

Pidin eilen opintopiiriluennon aiheesta Miksi opiskelu ei ole kivaa. Luento rakentui professori Willingamin kirjan Why Don't Students Like School ympärille.

Kirjassa on valtavan paljon asiaa, ja toivon, että se suomennettaisiin (pistän Terra Cognitaan meiliä heti kun ehdin). Yksi huomionarvoinen asia kirjassa on älykkyyden käsittely. Nykytieteen mukaan:

• erilaisten oppimistyylien (kinesteettinen, auditiivinen ja visuaalinen) olemassaolosta ei ole tieteellistä näyttöä. (Lue myös Skepsiksen artikkeli aiheesta.)
• älykkyyden syvin olemus ei ole vielä kovin tarkasti tunnettu. Ensimmäisen mallin mukaan on joku synnynnäinen yleisälykkyys, joka selittää kaiken älykkyyden. Toisen mallin mukaan on synnynnäistä sosiaalista älykkyyttä, matemaattista älykkyyttä ja niin edespäin. Molemmat mallit ovat todennäköisesti vääriä, ja nykytieteen mukaan taitaa olla niin, että on olemassa joku synnynnäinen älykkyystekijä g, joka vaikuttaa erilaisten älykkyyksien kehittymiseen. Toiset ovat älykkäämpiä kuin toiset, mutta se ei ole koko tarinan sisältö, vaan:
• Älykkyys ei ole mikään kiinteä juttu, vaan sitä voi kehittää. Esimerkiksi opiskelemalla matematiikkaa ja ratkomalla paljon matemaattisia tehtäviä, matemaattinen älykkyys kehittyy.

Willingamin mukaan länsimainen käsitys älykkyydestä jonain kiinteänä ominaisuutena on haitallinen oppimiselle ja itsensä kehittämiselle. Käsitys älykkyydestä kiinteänä ominaisuutena on länsimaista hapatusta. Esimerkiksi monessa Aasian maassa on itsestään selvää, että henkilö, joka osaa jotain, on harjoitellut paljon, eikä siinä ei ole mitään häpeämistä.

Miksi sitten käsitys älykkyyden muuttumattomuudesta on haitallinen? Koska se estää opiskelijoita kehittämästä itseään. Oletko törmännyt seuraaviin ilmiöihin:

• "Meidän suvussa ei ole matikkapäätä."
• "Sain matikankokeesta (vain) ysin, mutta en lukenut yhtään."
• "- Toi Jaska osaa historiaa tosi hyvin. (ivallisella äänellä:)- No niin säkin osaisit, jos istuisit joka ilta nenä kirjassa kiinni."
• "Lahjattomat harjoittelee."

Kaikkein tylyin esimerkki oli erään (nais)tohtorin kertoma tapaus opintopiirissäni. Fysiikan opettaja (TKK:lla?) oli sanonut (tästä on jo useampi vuosikymmen):

Tytöt eivät osaa fysiikkaa. Joitain poikkeuksiakin kyllä on, mutta he osaavat fysiikkaa vain siksi, että he ovat ahkeria.

Ai kauhistus! On suorastaan kamalaa, että joku osaa fysiikkaa siksi, että hän on ollut ahkera! (Offtopic: Muistaakseni naistutkijat tienaavat enemmän kuin miestutkijat - voisiko se johtua siitä, että tiedemaailmassa pärjää vain, jos on ahkera?)

Ja edellisessä bloggauksessa haukkumani toinen proffa taas toteaa:

Leikolan mielestä hyvät kouluarvosanat eivät kerro suoraan älykkyydestä, vaan pikemminkin motivaatiosta opiskella.

Totta, juuri näin! Jos on motivaatiota ja opiskelee, niin saa hyviä arvosanoja. Mutta seuraavassa kappaleessa tätä faktaa luetaan kuin piru Raamattua:

Fiksut koululaiset huomaavat, että monet opetettavat asiat ovat turhia. Heillä ei silloin riitä intoa opiskella, ja he saavat huonoja numeroita älykkyydestä huolimatta.

Ongelman ydin lienee siinä, että kun älykkyys oletetaan kiinteäksi tekijäksi, niin sen seurauksena oletetaan, että harjoittelun tarve on merkki tyhmyydestä. Kukaan ei halua olla tyhmä, ja siksi harjoittelu jää sikseen.

Erikoista on, että tämä järkeily pätee vain älykkyyteen, eikä esimerkiksi urheiluun. Kaikille on selvää, että NHL-jääkiekkoilija tai huippuviulisti on treenannut tuhansia tunteja, ennen kuin huippuhommat ovat auenneet. Jos joukkueessa on lahjakas tyyppi, joka löysäilee harjoituksissa, häntä ei ihailla, vaan pidetään pöhkönä. Opiskelussa asiat ovat päinvastoin. Toivottavasti tämä muuttuu. Geek pride!

Ulkoa opettelu ei ole turhaa - vaikka kuinka uskoisi niin

Kirjoitin aikaisemmin siitä, kuinka ihmiset tarttuvat väärään tietoon vain sen takia, että väärä tieto on kivampi kuin oikea. Esimerkiksi tuntuu hyvältä ajatella, että raiskaaja on puutteessa elävä luuseri ja koulukiusaaja kärsii huonosta itsetunnosta. Tai päiväkoti kehittää taaperon sosiaalisia taitoja.

Uusien asioiden opetteleminen on työlästä ja vaikeaa. Varsinkin ulkoa opetteleminen on vaikeaa. Tämän takia usein kuuleekin, että:

• Faktojen pänttääminen on tylsää ja vanhanaikaista, pitää oppia ja opettaa taitoja. Faktathan voi aina tarkistaa netistä.
• Ulkoa osaamisen sijasta tulee harjoitella kriittistä ajattelua.
• Faktojen opettamisen sijaan tulee laittaa opiskelijat itse keräämään ja arvioimaan tietoa.

Yllä olevat kolme pallukkaa ovat yhdeltä eilen keskiviikkona pitämäni opintopiiriluennon kalvolta*. Kognitiotieteen professori Daniel T. Willingham kertoo kirjassaan, että nykytieteen valossa nuo väitteet eivät ole totta. Totta kai kriittinen ajattelu ja tiedon kerääminen ja arvioiminen ovat tärkeitä, mutta perusasioiden osaaminen - siis ulkoa osaaminen - on edellytys sille, että kriittinen ajattelu on ylipäätään mahdollista.

Kuin tilauksesta toinen professori, ei aivotutkimuksen, kasvatustieteiden eikä psykologian, vaan oppihistorian professori Anto Leikola, laukoo Iltalehdessä että:

• Kaikenlainen ulkoa opettelu on mielestäni turhaa. Enää koulussa ei onneksi opetella kasvien latinankielisiä nimiä tai eläinten hammaskalustoja ulkoa, kuten minun opiskeluaikoinani.
• Ulkoa opettelusta tulisi suunnata kohti suuria linjoja. Vuosilukujen päähän painamisen sijaan on tärkeä oppia ymmärtämään esimerkiksi, miten Eurooppa on syntynyt ja miten Suomi on kehittynyt osana sitä.
• Kun ymmärtää kokonaisuudet ja oppii hakemaa tietoa, voi pikkutarkat yksityiskohdat tarkastaa nykyään vaikka internetistä, professori sanoo.
• Kielitaitoa tarvitaan aina!

Okei. Kaikenlainen ulkoa opetteleminen on siis turhaa, mutta kielitaitoa tarvitaan aina? Mitä muuta kielitaito on kuin ulkoa osaamista? Ja ulkoa opettelusta tulisi suunnata kohti suuria linjoja. Mutta kun niitä suuria linjoja ei voi osata, jos ei osaa taustatietoa. Esimerkiksi toisen maailmansodan syitä on turha yrittää opettaa kolmevuotiaalle, koska tältä puuttuu nippu taustatietoa - juuri sitä nippelitietoa, jonka professorin mukaan voi "tarkistaa internetistä".

Kun vilkaisee Anto Leikolan tuotteliasta uraa, niin ensimmäisenä toivoo, että toimittaja on siteerannut häntä väärin. Tai sitten yleistä biologiaa ja oppihistoriaa tutkiva professori ei ole vain perehtynyt oppimispsykologiaan ja kognitiotieteeseen, vaan heittää kommentin, joka on kaikkien mielestä kiva lukea. Ulkoa opetteleminenhan on hanurista, eiks jea?



* Kalvot tulevat myös nettiin, kunhan korjaan lyöntivirheet ja teen niistä "itseopiskelukelpoiset".

Kaunein sitaatti Open Sourcesta mitä olen ikinä nähnyt

En yleensä harrasta lyhyitä bloggauksia, mutta nyt on pakko pistää talteen - ja jakoon - seuraava:

Open-source is a new way under the sun of organizing productive activity. Open educational resources are free, and free is awesome. The free sharing of educational content and participation by educators and peers on open learning networks changes the conversation about the value and purpose of education: from expensive to priceless, and from a four-year to a lifelong experience.

- Anya Kamenetz

Niinpä!

(Lähde: http://twentyfourhourszine.blogspot.com/2011/09/anya-kamenetz-edupunk.html)

Opiskelija, tukesi voidaan periä takaisin, jos opintopisteitä ei kerry!

Opintotukilaki- ja asetus uudistuivat tänä vuonna. Silmään pistää pari kohtaa. Laista:

Opintotuki voidaan periä takaisin, jos opintosuorituksia on erityisen vähän ja olosuhteista ilmenee, ettei opintoja ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti.

Ja asetuksesta:

Opintosuorituksia katsotaan olevan erityisen vähän, jos suorituksia on keskimäärin vähemmän kuin 1 opintopiste tukikuukautta kohti tarkastelujakson ajalta. Tarkastelujakso voi olla seurantalukuvuosi tai seurantalukuvuosi ja sitä seuraava syyslukukausi.

Tämä voi tulla monelle yllätyksenä, koska tähän mennessä opintotuet on peritty takaisin vain, jos vuositulorajat ovat ylittyneet.

Mielenkiintoista opiskelijan oikeusturvan kannalta on, miten tulkitaan määritelmää olosuhteista ilmenee, ettei opintoja ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti. Miten tällainen "tarkoitus" tutkitaan? Valheenpaljastuskokeellako? Kelan nettisivujen mukaan "takaisinperintä tulee kyseeseen silloin, kun opintoja ei ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti, vaan olet ollut esimerkiksi töissä." Tarkoittaako siis se, että "on ollut esimerkiksi töissä" sitä, että opintoja ei ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti?

Voisiko kouluarvosanat korvata taitomerkeillä (engl. badges)?

Pidin ennen itsestäänselvyytenä, että koulusta pitää saada arvosanoja. Ja tuomitsin arvosanattomat kokeilut humanistien hömpötykseksi. Myöhemmin olen vähän löysentänyt teekkarilakkiani ja myöntänyt, että humanistitkin tekevät ihan oikeaa tiedettä, joskin haastavammilla tutkimuskohteilla (=ihmisillä) kun me insinöörit.

En ole - vielä - perehtynyt tieteelliseen tutkimukseen, jota on tehty arvosanojen antamisen vaikutuksesta motivaatioon, mutta esitän tässä muutaman käsienheilutteluargumentin, joissa voi olla jotain järkeä.

Ensinnäkin, oma kokemus. Kouluarvosanoissa harmitti se, että ne mittaavat jotain kapeaa osa-aluetta, ja asteikko ei motivoi itsensä kehittämiseen, koska se loppuu yläpäästä kesken. Jos osaat kaikki kuutosluokan matikantehtävät, saat matikasta kympin. Jos osaat kuutosluokkalaisena vielä yläkoulunkin matikantehtävät, saat edelleen matikasta kympin. Ja samaan aikaan se kaveri, joka osaa alakouluikäisenä purkaa, koota ja korjata mopon moottorin, jää ilman kymppiään.

Toiseksi, arvosanojen käyttö motivoi vain hakemaan niitä hyviä arvosanoja, ei oppimaan asioita. Tämä korostuu viimeistään yliopistossa, jossa opettelemalla tärpit edellisenä iltana voi saada viitosen (asteikolla 0-5) samaan aikaan kun aiheesta kiinnostunut mutta vähän "tyhmempi" kaveri saa kolmosen, vaikka käytti kurssiin sen 26,7 tuntia per opintopiste. Yliopistossa tosin arvosanaskaalan loppuminen viitoseen ei häiritse yhtä pahasti kuin peruskoulussa, koska haastetta voi hakea yrittämällä valmistua nopeasti.

Ylioppilaskirjoitukset jo haukuin edellisessä blogauksessani. Tämän jälkeen ne haukkui Hesari (ja pari aiheeseen perehtynyttä yliopistotutkijaa).

Kolmanneksi, tämä hauska anekdootti kertoo tapauksesta, jossa pikkulasten motivaatio romahti, kun sijaisopettaja rupesi arvostelemaan heidän sanatehtäviään.

Mutta mitä sitten pitäisi keksiä arvosanojen tilalle? Koululaitoksen yksi tehtävä on akkreditointi, eli antaa jonkinlainen melko luotettava palaute ihmisten osaamistasosta. En ole niin idealisti, että uskoisin oppilaiden oppivan tuosta vain, jos vain poistetaan kaikenlainen arviointi ja uskotaan, että kyllä kaikki naps vain rupeavat oppimaan.

Entäpä jos arvosanat korvattaisiin partioharrastuksesta (ja tietokonepeleistä ja sotilasuralta (ansiomitalit)) tutuilla taitomerkeillä? Eli kun opiskelija läpäisee tietynlaisen kokeen tai muuten osoittaa osaamisensa, hänelle myönnetään jonkinlainen taitomerkki/badge/lätkä? Varsinainen toteutus vaatii kunnollisen suunnittelun, mutta esimerkiksi lukion matematiikassa voisi olla kolme eriväristä lätkää eri aihealueille. Vihreän lätkän saisi, kun suorittaa helpon kokeen niin, että saa tehtävistä 90 % pisteistä. Keltaisen lätkän saa vaikeammasta kokeesta (90 % oikein). Punaisen lätkän saa, kun suorittaa kaikkein vaikeimman kokeen. Kokeita voisi suorittaa milloin vain, eli matikkavelho voisi halutessaan suorittaa koko pitkän matikan parissa kuukaudessa (niin kuin Päivölässä tehdään).

Jos taitomerkki-idea kiinnostaa, haluat ehkä tutustua näihin artikkeleihin/linkkeihin:

• Badges in Social Media: A Social Psychological Perspective
• Mozillan Open Badges
• OpenStudy, jossa jaetaan mitaleita hyvistä vastauksista
• Code Academy - itseopiskele ohjelmoinnin perusteet - ja ansaitse badgeja

Mitäs tykkäätte? Voisiko numeroarvosanat korvata badgeilla?

Onko ylioppilastutkinto jarru lahjakkaille ja innokkaille nuorille?

Ylioppilaskirjoitukset olivat alun perin yliopiston pääsykoe. Jos pääsit tutkinnosta läpi, pääsit yliopistoon. Näppärää.

Wikipedian mukaan vanha periaate, jonka mukaan jokaisella ylioppilastutkinnon suorittaneella oli vapaa pääsy yliopistoon, eli vielä jonkin aikaa 1900-luvulla. Ylioppilaiden määrän nopean kasvun vuoksi yliopisto otti kuitenkin asteittain käyttöön erilliset pääsykokeet.

Tosin kyseessä ei ole mielestäni mikään "vanha periaate", vaan koko ylioppilastutkinnon perusta. Se oli pääsykoe. Koska yliopistot kyseenalaistivat tämän kokeen mielekkyyden, jokainen suunnitteli oman valintakokeensa.

Väitän tässä tieteellisiä perusteluja esittämättä, että ylioppilastutkinto on haitallinen jarru varsinkin innokkaille ja lahjakkaille nuorille. Perustelut:

• Kun lukion lopussa on kaikille pakollinen testi eli ylioppilaskirjoitukset, opettajien motivaatio suuntautuu lähinnä siihen, kuinka opiskelija saadaan prepattua suoriutumaan hyvin ylioppilaskirjoituksissa.
• Esimerkki: lukion fysiikassa painotetaan niitä osa-alueita, joista on perinteisesti ollut tehtäviä ylioppilaskirjoituksissa. Fyssankirjan loppuosasta jää moni mielenkiintoinen fakta käymättä läpi, koska "ei niitä ole koskaan kysytty".
• Riemukkaan oppimisen sijaan opetellaan erilaisia kikkoja, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen oppimisen kanssa vaan ainoastaan ylioppilastutkinnossa pärjäämisen kanssa. "Joka toinen vuosi on ollut tehtävä tästä ja joka toinen vuosi tästä, eli nyt voi olettaa, että teille tulee tämmöinen tehtävä." Oma lukunsa on puuduttava kielistudiossa luurit päässä istuminen ja monivalintatehtävien täytteleminen.
• Ylioppilaskirjoitukset ovat melko turhia, kun käytännössä joka opinahjolla jo on omat pääsykokeensa.
• Ylioppilaskirjoituksia perustellaan puolueettomalla arvioinnilla. Väitetään, että ylioppilaskokeen arvostelee "neutraali" sensori, eikä lukion oma opettaja, joka saattaa olla puolueellinen tai soveltaa erilaisia arviointikriteerejä kuin jonkun toisen lukion opettaja. Ylioppilaskirjoitusten arviointi ei kuitenkaan ole neutraalia, koska koepapereissa lukee opiskelijan nimi ja oppilaitos. Arvostelijan bias varsinkin ei-eksakteissa tieteissä voi heilauttaa arvosanaa. Esimerkiksi opiskelijan nimen sukupuoli, ulkomaalaistaustaisuus ja lukion maine voivat vaikuttaa biakseen.
• Jos ylioppilaskirjoituksia ei olisi, opettajat saisivat vapaat kädet tukea jostain asiasta innostuneita opiskelijoita. Esimerkiksi lukuteoriasta (matematiikan osa-alue) kiinnostunut lukiolainen voisi syventyä lukuteoriaan ja opettaja innostaisi häntä siinä, koska opettajan ei tarvitse pelätä, että lukuteorian opinnot häiritsevät ylioppilastutkintomatematiikan osaamista.

Kaikenlainen testaaminen on omiaan myös tappamaan mielenkiinnon oppimisesta. On esitetty, että Suomen koulujärjestelmä on hyvä mm. sen takia, että meillä ei jatkuvasti testata opiskelijoita ja opettajia (poikkeuksena tuo ylioppilastutkinto).

Keskustelu alkakoon! Varsinkin tieteellistä tietoa (eli sellaista vertaisarvioiduissa lehdissä julkaistua) otan vastaan mielelläni.

Kirja: Näin hankit itsellesi "tee-se-itse-tutkinnon"

Luin toukokuussa Anya Kamenetzin kirjan DIY U, ja kirjoitin siitä blogiini (Anya Kamenetz: DIY U — kirja joka jokaisen opettajan ja opiskelijan pitäisi lukea). Kirja haastaa provosoivasti nykyisen (yhdysvaltalaisen) korkeakoulutusjärjestelmän. Moni asia on yleistettävissä Eurooppankin: perustavaa laatua olevana erona lienee ainoastaan se, että Yhdysvalloissa vanhemmat (ja nuoret, jotka opiskelevat velaksi) maksavat itsensä kipeäksi suoraan lukukausimaksuissa, kun Suomessa se tapahtuu välillisesti verotuksen kautta.

Kamenetz kehotti nuoria kapinaan ja etsimään muita keinoja kouluttaa itsensä kuin suoraan lukiosta collegeen meneminen ja sieltä neljän vuoden jälkeen työelämään hyppääminen. Nyt hän on kehitellyt aihetta eteenpäin, ja julkaissut kirjan

The Edupunks' Guide to a DIY credential

Kirjan voi lukea ja ladata itselleen joko edellä mainitusta linkistä tai hakea Smashwordsista sähkökirjanlukulaitteelle sopivan version. Kamenetz elää niin kuin opettaa eli kirja on saatavissa täysin maksutta.

Pikaisen selailun perusteella - ja täysin odotetusti - kirja on Yhdysvallat-painotteinen, mutta moni itseopiskeluun liittyvä vinkki on sovellettavissa Suomeenkin, koska internet ei tunne rajoja.

Autotekniikan historia?

"Historia ei kiinnosta opiskelijoita." Väärin! Jos pitäisi miettiä, milloin opiskelijat kuuntelevat tunnilla tarkkaavaisimmin, niin se on silloin, kun selittää jotain historiaan liittyvää. Millainen oli ensimmäinen polttoaineensuihkutusjärjestemä ja missä sitä käytettiin? Mitä ongelmia liittyi hehkulampun keksimiseen ja ensimmäisiin hehkulappuihin? Kuinka usein sytytystulpat piti vaihtaa 1910-luvun autoissa ja miksi nykyään riittää, että niitä vaihdetaan harvemmin? Näistä yksityiskohdista ja pidemmistäkin kertomuksista saa epäkiinnostavia vain kertomalla, että ne on pakko osata eli niitä kysytään tentissä :-).

Parhaiten historian opettaminen sujuukin tavallisen opetuksen lomassa.  Esimerkiksi kun opiskellaan transistorin toimintaa, on mielenkiintoista tietää, mitä käytettiin ennen transistoria ja millaisia olivat ensimmäiset transistorit.

Sähkötekniikassa asiat ovat onnellisesti, koska sähkötekniikan historia (pääpiirteittäin) on koottu suomeksi yksiin kansiin. Ismo Lindellin Sähkötekniikan historia (1994) ja sen tuoreempi, täysin uudistettu seuraaja Sähkön pitkä historia (2009) tarjoavat paljon mielenkiintoista faktaa sähkötekniikan tuntien mausteeksi.

Koska opetan autosähkötekniikkaa tai ainakin sähkötekniikkaa autoinsinööreille, kiinnostuin selvittämään, löytyykö autotekniikasta vastaavanlaista kirjaa. Autoista on kyllä kirjoitettu paljon kivoja historiankirjoja, esimerkiksi

• Kalevi Karusuo: "Fiude" - sata vuotta helsinkiläistä autokauppaa
• Lance Cole: The new illustrated encyclopedia of automobiles
• Joachim Kuch: Toyota vuodesta 1936
• Timo Kiiski: Automuistoja Suomesta - Autoilun arkea ja juhlaa albumikuvin ja tarinoin
• Mikko ja Matti Hiittu: Häkäpöntöstä dieseliin - Hyötyajoneuvot Suomessa sodanjälkeisillä teillä 1944-1960
• Mikko ja Matti Hiittu: Kansanautoista dollarihymyihin - Henkilöautot Suomessa 1945-60
• Philip G. Gott: Changing Gears - The development of the automotive transmission
• Timo Laitinen: Auto 70-luvulla - Nousun ja kriisin vuosikymmenellä
• Jukka Vesterinen: Aikamatka 2 - Nostalginen vuosikirja 1951, 1961 ja 1971
• Matti Parpola: Kalevankadun autotehdas
• Jim Wilkie: An illustrated history of tractors (ei liity autoihin, mutta tämäntapaista kirjaa kaipaisin autoista).

Tällainen saalis löytyi Metropolian Bulevardin kirjastoa syynätessä. Kirjallisuutta on paljon, mutta kaipaisin nimen omaan yleisteosta autojen historiasta (näitä on varmasti olemassa ainakin englannin kielellä) ja erityisesti autotekniikan historiasta. Tuo Philip G. Gottin kirja olisi lähinnä sitä mitä kaipaisin, mutta kirjan pitäisi käsitellä koko autotekniikan kehitystä. Eli eri automallien ulkonäkö, hinta ja kulttimaine ei (nyt tässä yhteydessä) kiinnosta, vaan se, mitä löytyy konepellin alta ja alustasta.

Osaatko sinä suositella hyvää kirjaa autotekniikan historiasta?

Taksikuskilla on Mersu, remonttimiehellä Hilti tai Makita, mutta (valtion) tietotyöläisellä halvin mahdollinen rimpulakännykkä- ja tietokone?

Demaripoliitikko Pilvi Torsti nostaa esille uudella tavalla meille kaikille tietotyöläisille tutun ongelman. Jokainen on varmaan ollut jossain vaiheessa työpaikassa, jossa tietotekniikkainfrastruktuuri tökkii pahasti. Itse olen kohta 10-vuotisella työurallani kohdannut seuraavaa:

• Työkoneeksi annetaan > 5 vuotta vanha rimpula, jolloin työaikaa kuluu hukkaan tiimalasia katsellessa ainakin 15 minuuttia päivässä.
• Tietoturva-asiat on ylimitoitettu. Esimerkiksi koneeseen ei saa asentaa itse ohjelmia, vaan pitää odotella pari päivää, että ylläpito asentaa sen. (On olemassa työpaikkoja ja työkoneita, joissa tämä on perusteltua. Vaikkapa koneet, joilla pyöritellään Puolustusvoimien merivalvontaa tai käydään pörssikauppaa. Tai koneet, jolla alimman suoritusportaan työntekijät vastaavat tuntipalkalla asiakaspalveluviesteihin. Mutta 90 % työpaikoista on sellaisia, joissa tappiin asti säädettyjen tietoturva-asetusten aiheuttama haitta maksaa vuodessa enemmän kuin mitä firman tietojen vuotaminen ulkopuolelle maksaisi kerralla.)
• Työkoneeksi tai -kännykäksi annetaan uusi laite, mutta se on halvin mahdollinen rimpula. Tätä usein perustellaan sillä, että "se on yhteensopiva meidän järjestelmien kanssa" tai "tietohallinto tukee vain tätä mallia". Rimpulan kanssa tappelemisessa hukkaan menevä työaika maksaa saman, mitä maksaisi, jos työntekijälle ostettaisiin suoraan se 1500-2000 euron läppäri ja 500-700 euron älypuhelin.

Miksi sitten it-laitteissa (joilla tässä yhteydessä tarkoitan työtietokonetta ja -kännykkää), yritetään "säästää"? Kuten Torsti kirjoittaa, niin

• remonttimiehen tunnistaa järeästä porakoneesta (ammattilaisella ei ole 30 euron halpiskonetta)
• taksikuskilla on kallis auto (joka ei välttämättä tarkoita 50000 euron Mersua, vaan sitä, että alla nyt ei ainakaan ole 10 vuoden ikäistä pikkuautoa)

ja listaa voi jatkaa vaikka kuinka paljon, tässä pari esimerkkiä

• ammattivalokuvaaja ei kuvaa työssään alle satasen digipokkarilla
• kirurgi ei käytä halpaa linkkaria vaan kirurgiveistä
• sotilas ei käytä ilma- tai pienoiskivääriä, vaan rynnäkkökivääriä tai muita ammattikäyttöön suunniteltuja aseita.

Torstin kirjoituksessa haukutaan valtiota, mutta kyllä yksityisissä yrityksissäkin (varsinkin suurissa) osataan hölmöillä tietotekniikan kanssa. Pienet yritykset ovat usein joustavia - mutta niin ne ovat kaikessa muussakin.

Miksi sitten tietokoneiden ja älypuhelinten oletetaan olevan jonkinlainen poikkeus? Eli ammattilaiselle voidaan osoittaa työvälineeksi harrastekäyttöön tarkoitettu rimpula? Mieleeni ei tule kuin yksi selitys: tietotekniikka mielletään jotenkin niin uudeksi ihmeelliseksi asiaksi, että eroa 700 euron läppärin ja 1700 euron läppärin välillä ei hahmoteta. Ajatellaan, että 1700 euron kone on "luksuskone" ja 700 euron kone on "normaali kone". Tai sitten tietokonetta ei mielletä työkaluksi tai työvälineeksi, vaan "vain tietokoneeksi".


P.S. Samanlainen tietotekniikan ihmeellisenä pitämisen harhaanjohtava vaikutus liittyy tietotekniikan (tässä tapauksessa ohjelmoinnin) oppimiseen: kuten tässä erinomaisessa arikkelissa todetaan, on sangen erikoista, että maailma on pullollaan "opi ohjelmoimaan kymmenessä päivässä" -kirjoja, mutta ei "opi pitämään kenneliä kymmenessä päivässä" tai "opi rakentamaan talo kymmenessä päivässä" -kirjoja.

Youtube-video opetuskäytössä

Suomalaiset opettajat käyttävät Youtubea melko vähän, ja jos Youtuben käytöllä tarkoitetaan omien videoiden tekemistä ja näyttämistä opiskelijoille, niin todella vähän. Syitä tähän voi olla useita:

• Kunnollisen videon laatiminen vaatii vaivaa.
• Oman äänen kuuleminen videolta voi kuulostaa nololta.
• Youtubessa videoon voi tulla - ja tulee, jos videosta tulee vähänkin suositumpi - negatiivista henkilöön käyvää palautetta (sössöttävästä äänestä, tota- tai niinku- sanojan toistelusta jne.).
• Vähänkin pidempi video on . Muuten voi päätyä nauhoittamaan koko videon uudestaan, jos puhuu vahingossa roskaa tai saa yskänkohtauksen.
• Tietenkin voi aina editoida videota, korvata ääniraidan jne., mutta niissäkin on oma säätämisensä.

Kokeilin hetken mielijohteesta Youtube-videon tekemistä, kun oikaisin Albertinkadun rakennuksen auditorion läpi omaan työpaikkaani Kalevankadun toimipisteeseen. Tässä se nyt on:


Hankalaa se ei ollut. Videon ottaminen vei sen kolme minuuttia, siirto kamerasta tietokoneelle ehkä minuutin. Lataus Youtubeen vei koulun wlanin (vajaa 10Mbit/s suuntaansa) yli reilut viisi minuuttia. Videon käsittely (kameran tiedoston muuntaminen Youtuben omaan muotoon) kesti tällä kertaa vajaat 15 minuuttia. Tämä odotteluaika riippuu videon pituudesta ja palvelun ruuhkaisuudesta. Kerran Vimeota (Youtuben kilpailija) käyttäessäni jouduin vajaan minuutin videon kanssa odottelemaan reilun tunnin. Eli älä laske sen varaan, että lataat videon Youtubeen ja sitten juokset luokkaan ja katsotte sen heti.

Tämä video nyt ei liity mihinkään kurssiin ja on muutenkin vähän kieli poskessa tehty, mutta se toi mieleen seuraavia ajatuksia siitä, millainen on hyvä opetuskäyttöön tehty Youtube-video:

• Video ei saa olla liian pitkä. Jos halutaan tehdä video, jonka joku katsoo muuallakin kuin luokkahuoneessa, se saa mieluummin olla 1-3 minuutin tietoisku, kuin 20 minuutin luento.
• Ne yli 10 minuutin videot, jotka olen itse katsonut Youtubesta, voi laskea yhden käden sormilla. Vain, jos voi olla varma siitä, että aihe kiinnostaa ja sattuu juuri sillä hetkellä olemaan se 10 minuuttia aikaa, video tulee katsottua. Videota kun ei voi silmäillä minuutissa läpi.
• Mieluummin liian rennosti kuin liian jäykästi. Pelkkää kuivaa lötinää harva jaksaa katsoa.

 Jos haluat katsoa oikeasti hienoja Youtube-opetusvideoita, suuntaa vaikkapa Khan Academyyn.

Jos päiväkoti keksittäisiin tänään, kiellettäisiinkö se terveydelle haitallisena?

Otsikon lause on johdettu lauseesta, jonka näin ensimmäistä kertaa jossain alakoulun tupakkavalistuspefletissä ja jonka työterveyslääkäri Juhani Seppänen väänsi kirjassaan Hullu työtä tekee muotoon

Jos työnteko keksittäisiin tänään, se todennäköisesti kiellettäisiin terveydelle haitallisena.

Keskustelu oikeista lastenkasvatustavoista on usein samanlaista kuin keskustelu maahanmuutosta - tunteet vievät vallan, fakta-argumentit loistavat poissaolollaan ja rakentavan argumentoinnin sijaan keskitytään vastustajan solvaamiseen. Tosin positiivisia poikkeuksiakin löytyy, ainakin maahanmuuttokeskustelussa. Kasvatuksessa järjen äänet jäävät usein paitsioon. Professorien ja muiden asiantuntijoiden nimet saattavat vilahtaa lehtiartikkelissa pari kertaa vuodessa, mutta lastenkasvatukseen liittyvässä valistustyössä ja poliitikkojen päätöksissä tieteellinen tieto näkyy valitettavan harvoin.

Lasten kasvatuksessa yksi tulenarimmista - ehkä jopa kaikkein tulenaroin - aihe on kysymys päivähoidosta. Minkä ikäisenä lapsi kannattaa laittaa päivähoitoon, millaiseen päiväkotiin (tai perhepäivähoitoon tai hoitajalle) lapsi kannattaa laittaa vai kannattaako lasta laittaa päivähoitoon ollenkaan? Kyse on monimutkaisesta asiasta ja vaikuttavia muuttujia on muitakin, kuin se "lapselle paras vaihtoehto". Esimerkiksi perheessä, jossa toinen puolisoista on mukavassa työssä josta saa viisinumeroista kuukausipalkkaa, ja toinen on tavallisessa pienipalkkaisessa työssä, josta hän mielellään pitäisi taukoa, on paljon enemmän vaihtoehtoja lastenhoidon järjestämisessä kuin keskipalkkaisella yksinhuoltajalla, jolla on lapsi tai lapsia.

Asiallista keskustelua päivähoidosta ei helpottanut Nina Mikkosen tv-esiintyminen, jossa päiväkoti leimattiin itsensä Hitlerin keksinnöksi. Ymmärtääkseni päivähoito on keksitty teollistumisen myötä: maatiloilla lapset pyörivät sujuvasti jaloissa lehmiä lypsäessä, mutta 1800-luvun tehtaat olivat hengenvaarallisia paikkoja aikuisille, lapsista puhumattakaan, joten lapset piti sijoittaa johonkin työpäivän ajaksi. Eikä tällä ole mitään tekemistä Hitlerin kanssa. Nyt ongelmana on, että kotihoidon puolustamisesta tulee ensimmäisenä mieleen Mikkosen öyhötys televisiossa.

Oma mutukäsitykseni päivähoitokysymyksestä on ollut suurin piirtein seuraava:

Lapsella on mukavampaa kotona, mutta päivähoito on hyvä asia, koska siellä oppii sosiaalisia taitoja toisin kuin kotona.

Tämä oli siis oma mutukäsitykseni, ja monen muunkin. Suuri osa ihmisistä kun perustelee lapsen päivähoitoon laittamista nimen omaan sosiaalisten taitojen ja ryhmässä olemisen oppimisella. Ja onhan työssäkäynti ainakin minun mielestäni kivaa, ja on kivampi tienata paljon rahaa kuin vähän rahaa. Työstä tykkäämisessä ja rahan haluamisessa ei ole mitään väärää eikä tämän blogauksen tarkoituksena ole moralisoida yhtään ketään.

Mutta mitä tiede sanoo lasten päivähoidosta? Liisa Keltikangas-Järvisen kirja Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (josta blogasin jo pari kertaa) pisti omaa maailmankuvaani päivähoidosta vähän, ööh, uusiksi. Alla sitaatteja kirjasta.

(s. 191) ...puute on sellaisista seurantatutkimuksista, jossa toisaaalta lapsiryhmän ja toisaalta siihen kuuluvien yksilöiden ominaisuudet ja toimintatavat tunnetaan, ja sitten seurataan tämän toveriympäristön vaikutusta lasten sosiaaliseen kehitykseen. 

Uskomuksia sen sijaan on sitäkin enemmän. Pidetään itsestään selvänä, että pikkulapsen sosiaaliset taidot kehittyvät hyvään ja toivottuun suuntaan päiväkodin lapsiryhmässä. Väite, että väärään kehitysvaiheeseen tullut liian suuri ryhmä saattaa estää lapsen sosiaalisten taitojen kehittymisen, otetaan vastaan äärimmäisellä hämmästyksellä ja epäuskolla.

Sitten seuraa kirjan luku numero 14, Päiväkodin vaikutus lapsen sosiaaliseen kehitykseen (s. 200-221), joka tekisi mieli siteerata tähän kokonaisuudessaan, mutta ensinnäkin se rikkoisi tekijänoikeuslakia ja toiseksi en jaksa sitä tähän käsin kirjoittaa. Pyrin siteeraamaan olennaisimmat kohdat alle ja kommentoimaan niitä, jos tarvetta on.

1970-luvulla herätettiin USA:ssa ensimmäisen kerran kysymys siitä, miten päivittäinen kodin ulkopuolisessa hoidossa olo vaikuttaa lapsen sosioemotionaaliseen kehitykseen. [tutkimuksissa] ilmeni, että varhain aloitetun kodin ulkopuolisen hoidon ja lapsen myöhemmän sosiaalisen sopeutumisen välillä oli lievä negatiivinen yhteys. [--] Yhteys ei kuitenkaan ollut kovin voimakas. 

Tämän väitteen tueksi tuli enemmän hajanaista todistusaineistoa, kunnes Belskyn viiden julkaisun tutkimussarja osoitti johdonmukaisesti, että jos lapsi siirtyi päiväkotiin vuoden ikäisenä tai sitä nuorempana ja hoito kesti enemmän kuin 20-30 tuntia viikossa, se ennusti myöhempää aggressiivisuutta ja tottelemattomuutta. 

Tutkimustulos herätti niin paljon huomiota ja vastaväitteitä, että joukko merkittävimpiä alan tutkijoita vaati tutkimusaineiston itselleen. He suorittivat aineistossa moninkertaisen tarkastuksen etsien virheitä ja toivoen, että tulkinnat olisivat olleet vääriä. Yleinen mielipide nimittäin oli, että päivähoito lisää lapsen sosiaalisuutta.

[--] Kun juuri oli löydetty ratkaisu, miten lapsetkin hyötyvät siitä, että äiti siirtyy työelämään, pidettiin yleisen mielipiteen vastaisen tutkimustuloksen esittämistä provokaationa.

Edellä mainitut tutkimustulokset kuitenkin aloittivat oikean tutkimusten ryöpyn. Ensimmäinen käänne yleisessä mielipiteessä oli vaatimus, että vähintäänkin päivähoidon merkitystä lapsen kehitykselle tulee huolellisesti tutkia eikä vain luottaa toiveeseen, että se on lapsen kehitykselle hyväksi. 1980- ja 1990-luvuilla julkaistiin useita tutkimuksia ja tutkimussarjoja, jotka päätyivät siihen, että varhain aloitettu päivähoito (aloitettu ensimmäisen ja toisen ikävuoden aikana) ennusti käytösongelmien lisääntymistä 3-4 vuoden iässä ja erityisesti aggressiivisuuden, levottomuuden, keskittymiskyvyttömyyden ja koulukiusaamisen lisääntymistä kouluiässä.

[--] Eniten aggressiivisuus siis lisääntyi niillä lapsilla, jotka siirtyivät päiväkotiin alle 2-vuotiaina. [--]  

Päivähoidon myönteiset vaikutukset pienen lapsen sosiaaliseen kehityksene jäivät vähäisiksi, vaikka niitä tutkijat suorastaan suurennuslasilla etsivät. Myönteisten vaikutusten joukkoon luettiin sellaiset tapaukset kuin että varhain kokopäiväisen hoidon aloittaneet lapset tottelivat kotona paremmin määryksiä kuin kotihoidossa olleet. [--] Ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, onko määräysten totteleminen kehityspsykologisesti liian varhaisessa iässä pelkästään myönteinen asia.

 Sitten todellinen pommi:

Edellä mainittu tutkimustulos oli riippumaton äidin koulutuksesta, perheen olosuhteista ja elämäntilanteesta. Toisin sanoen varhainen siirtyminen päivähoitoon toimi itsenäisenä aggresion lisääjänä, ja aggressi oli riippumat on perheen muusta tilanteesta ja kasvatuskäytännöistä.

[--] Tällä kertaa tutkimustulos otettiin vastaan vähän pienemmällä vastalauseiden ryöpyllä, mutta edelleen käytiin keskustelua siitä, että jokin muu syy täytyy löytyä. Päivähoito ei voi lisätä aggressiivisuutta.

Erityiseksi tutkimuksen kohteeksi otettiin korkean riskin perheistä tulevat lapset, jotka oli pantu varhain päiväkotiin osana perheisiin kohdistuvaa virallista interventio-ohjelmaa. Oli siis ajateltu, että päivähoidolla voidaan kompensoida kodin huonoja olosuhteita ja estää lapsen myöhemmät häiriöt. Tutkimukset osoittivat, että niin ei ollut. Päinvastoin, ne huonoista olosuhteista tulevat lapset, jotka olivat siirtyneet päiväkotiin ensimmäisen ikävuoden aikana, olivat esikoulussa aggressiivisempia kuin ne samanlaisten riskiperheiden lapset, jotka olivat siirtyneet päiväkotiin toisen ikävuoden loppupuolella tai sen jälkeen.

[--] Paraskaan hoidon laatu päiväkodissa ei siis pystynyt tuomaan vuoden vanhalle lapselle emotionaalista turvaa, vaan tilanne oli verrattavissa kotona hoidettuihin mutta laiminlyötyihin lapsiin. Edellä esitetyissä tutkimuksissa oli kyse tarkoin suunnitelluista interventio-ohjelmista. Niissä päiväkodin laatu oli paras mahdollinen, koska tarkoitus oli nimen omaan tasapainottaa kodin vaikutus ja antaa riskiperheiden lapsille optimaaliset kehitysmahdollisuudet. 

Tämä tutkimustulos vahvistui myöhemmin useissa tutkimuksissa. Varhain alkanut päivähoito ei tasoittanut perhetaustan aiheuttamia eroja lasten välillä, vaan mieluummin jopa lisäsi niitä. [--]

Sama tulos toistui myöhemmin lapsen kognitiivista kehitystä tarkastelevissa tutkimuksissa. Varhaiskasvatuksesta hyötyivät eniten ne lapset, joiden kotitausta tuki kaikenlaista oppimista ja suoriutumista. Ero lasten välillä pikemminkin kasvoi kuin tasoittui varhaiskasvatuksen ansiosta.

Eli se päiväkodin tasa-arvoistavasta vaikutuksesta? Jatko menee näin

Tämä tutkimustulos on esimerkki ristiriidasta yleisen ajattelun ja tutkimuksen osoittaman tosiasian välillä. Yleisesti ajatellaan, että varhaiskasvatus tasoittaisi lasten välisiä eroja, koska sellainen ajatus on kaunis ja lopputulos toivottava. Helsingin Sanomat kirjoitti 8.3.2010: "Juuri varhaiskasvatus tasoittaa tehokkaimmin sosiaalieroja." Näin ei kuitenkaan tutkimusten valossa ole.

Jos lasten välillä on jo valmiiksi kotitaustasta johtuvia eroja heidän tullessaan päiväkotiin ja jos he päiväkodissa saavat saman ympäristön, samanlaisen kasvatuksen ja hyötyvät samoista virikkeistä, miten on ajateltavissa, että ero lasten välillä pienenisi? Sehän edellyttäisi sitä, että alun perin edellä olleiden lasten kehitys jotenkin hidastuisi tai he eivät samalla tavalla kykenisikään hyötymään kasvatuksesta.

Niin, näinhän se on, kun asiaa pysähtyy miettimään. Meille (minullekin) on vain iskostettu se käsitys, että päivähoidolla (ja peruskoululla ja maksuttomalla koulutuksella, joista ei tässä kirjassa puhuta mitään enkä ole perehtynyt niihin) on tasa-arvoistava vaikutus, ja tämän kyseenalaistaminen on äärioikeistolaisuutta tai muuta julmuutta.

Varhaiskasvatus tasoittaa eroja vain siinä tapauksessa, että hoitajat keskittyvät ohjaamaan vain huonommista sosiaalisista lähtökohdista tulevia lapsia ja jättävät valmiiksi paremmilla valmiuksilla varustetut lapset oman onnensa nojaan, toisin sanoen pysäyttävät hetkeksi näiden kehityksen, niin että välimatka kuroutuu umpeen.

Tällä blogikirjoituksella ei ole muuta agendaa kuin tietellisen tiedon levittäminen, vaikka voi tuntua, että haluan mollata päivähoitoa. Näin ei ole. Jotain positiivistakin nimittäin löytyy:

Harvey, Watamura, Donzella, Alwin ja Gunnar osoittivat yhteenkäyvästi tutkimuksissaan, että samanlaista vaikutusta aggressioon, tottelemattomuuteen ja levottomuuteen kouluiässä ei ollut, jos päivähoito alkoi vasta kolmen ikävuoden jälkeen.

Eli päivähoito ei ole huono juttu, vaan liian aikaisin aloitettu päivähoito on huono juttu.

Edellä mainitut tutkimukset ovat yhdysvaltalaisia. Entäs Suomessa? Keltikankaan mukaan

Suomalaisia tutkimuksia aiheesta ei ole. Löytyy pieniä selvityksiä, mutta ei yhtään tieteellisen tarkastelun kestävää seurantatutkimusta. Kaikille lapsille mahdollinen kunnallinen päivähoitosysteemi koulutettuine hoitajineen on ollut valtava askel eteenpäin siitä ajasta, kun puhelintolpissa kaupattiin lapsia päivähoitoon kenelle tahansa, joka vain korvausta vastaan heidät suostui ottamaan. Tämän systeemin kriittisen tarkastelun aika ei ole vielä tullut. Vielä ei olla valmiita toteamaan, että pelkkä hyvä systeemi ei riitä. Se tulee myös toteuttaa hyvin.

Tarkoittaako tämä sitä, että asiaa ei haluta tutkia (rahoitusta ei irtoa), koska lopputulos voi olla sama kuin Yhdysvalloissa (ja miksi ei olisi), ja tutkimustulosten julkaisun aiheuttaman kohun jälkeen perheet pitäisivät lapsensa kotihoidossa 3-vuotiaaksi asti, ja verotulot vähenevät ja työnteko vähenee, ja Suomen kilpailukyky laskee ja kansalaiset eivät enää pääse ostelemaan iPodeja, iPadeja, farmari-Volvoja ja rivitalonpätkiä?

Tutkimus siis lähti USA:ssa alun perin liikkeelle pätevän tutkimustiedon tarpeesta ja laajeni siksi, että ensimmäiset tutkimustulokset eivät osoittaneetkaan sitä, mitä toivottiin. Tilanne USA:ssa on myös hyvin erilainen kuin Suomessa. Pienten lasten äidit työskentelevät kodin ulkopuolella lähes yhtä usein kuin Suomessa, mutta koska USA:ssa ei ole yhtenäisiä, lakisääteisiä [palkallisia?] äitiyslomia, palaavat äidit usein töihin vauvan ollessa alle vuoden ikäinen. Näin tutkimuksissa on mahdollista saada esiin hoitoonsiirtymisiän vaikutus, koska iässä on riittävä vaihtelu. Suomessa asiaa ei voi samalla tavalla tutkia, koska meillä ei ole riittävästi lapsia, jotka ovat tulleet päivähoitoon alle vuoden ikäisinä. Lisäksi alle vuoden ikäinen tarkoittaa Suomessa tässä yhteydessä 10-11 kuukautta vanhaa lasta, USA:ssa usein 3-6 kuukauden ikäistä.

Suomessa on lasten onneksi taloudellinen kannustin hoitaa lasta lähes vuoden ikäiseksi kotona, eli ihan pikkuvauvoja ei yleensä laiteta päiväkotiin.

Sitten kerrotaan laajasta yhdysvaltalaisesta NICHD-nimellä tunnetusta tutkimuksesta, jossa on mukana 27 yliopistoa ja alun perin 10 000 äitiä.

Keskeisin tutkimustulos oli, että tuntimäärä, jonka lapsi oli viettänyt kodin ulkopuolisessa hoidossa 4½ ikävuoteen mennessä, ennusti lapsen sosiaalisia taitoja esikoulu- ja kouluiässä sekä äidin että opettajan raportoimana. Lapsilla, joille oli kertynyt tähän ikään mennessä keskimääräistä enemmän hoitotunteja viikossa, oli enemmän käytösongelmia ja konflikteja tovereiden kanssa. [--] Nämä tulokset säilyivät, vaikka päivähoidon laatu ja kodin olosuhteet oli otettu huomioon.

Tulokset myös osoittivat, että tärkein vaikuttaja oli päivähoidon tuntimäärä sinänsä eikä esimerkiksi se, missä iässä lapsi tuli hoitoon, kunhan kriittinen ensimmäinen ikävuosi oli ohitettu. [--] Päivähoito ei siis tukenut lapsen sosiaalista kehitystä, vaan yhteys löytyi negatiivisiin asioihin.

Sitten hyvä yhteiskunnallinen huomio:

Kun kaikki lapset muuttuvat astetta levottomammiksi ja aggressiivisemmiksi, muuttuvat myös yhteiskunnan normit. Aggressiivisena pidetyn käytöksen raja siirtyy.

 Ja sitten aletaan olla varsinaisen biologisen syyn kimpussa:

Hoidon tyypillä oli myös vaikutusta. Mitä enemmän kodin ulkopuolella vietetystä hoitoajasta oli tapahtunut päiväkodeissa, siis ryhmissä (vastakohtana yksilöllinen hoito hoitajan luona tai yhdessä 1-2 lapsen kanssa), sitä enemmän lapsella oli sosiaalisia ongelmia.

Kuten kirjassa myöhemmin todetaan, vika on ryhmäkoossa ja laitosmaisuudessa. Miten näihin tutkimustuloksiin sitten suhtauduttiin?

Kuten saattaa arvata, tämäkin tutkimustulos aiheutti USA:ssa valtaisan kohun. Lisäselvityksiä uusien tutkimuksien muodossa ja selityksiä sille, mistä kaikesta tulos voisi johtua, suorastaan tulvi. Mikään ei kuitenkaan kyennyt osoittamaan tätä tutkimustulosta virheelliseksi.

Tulokset osoittavat paradoksin: lapsen laittamista päiväkotiin perustellaan usein päivähoidon hyvällä vaikutuksella lapsen sosiaaliseen kehitykseen. Tutkimustulos sen sijaan osoittaa, että vaikutus on juuri päinvastainen. Usko kodin ulkopuolisen hoidon varhaiseen sosiaalistavaan vaikutukseen on Suomessakin niin voimakas, että on vaikea uskoa minkäänlaisen tutkimustuloksen pystyvän sitä kaatavan. Usko varhaisen päiväkodin sosiaalistavaan vaikutukseen on muuttunut dogmiksi, joka kuitenkin on ristiriidassa tosiasioiden kanssa.

Vanhemmat eivät myöskään usko omaa kokemustaan. Vaikka he näkisivät lapsen olevan pitkän hoitopäivän jälkeen väsynyt, hermostunut ja levoton, he kuitenkin uskovat, että päivähoito on lapselle vain hyväksi.

Eli: jos mennään tieteellisen tiedon mukaan ja oletetaan, että muu painava syy (taloudellinen tilanne, merkittävä työ tms.) ei pakota laittamaan lasta päiväkotiin pienenä, niin lapsi pitäisi laittaa päiväkotiin vasta kolme-neljävuotiaana. Ja sosiaaliturvajärjestelmää tulisi kehittää siihen suuntaan, että lapsen

Vielä tuli sellainen radikaali ajatus, että mitä jos ne lapset otettaisiin mukaan sinne työpaikalle? Paperimieheltä tai ambulanssikuskilta tämä ei onnistu, mutta joku avokonttori on tuskin sen vaarallisempi kuin maatila (jossa lapset ennen teollista vallankumousta ja käsittääkseni nykyäänkin hoidetaan kotona), joten sinne voisi hyvin ottaa lapset mukaan vipeltämään, vai keksiikö joku (muutosvastarinnan lisäksi) syytä, miksi ei voisi? Tämä ei onnistu tuosta vain niin, että minä otan lapsen mukaan työpaikalle, vaan asiaa pitäisi kokeilla tieteellisesti. En pitäisi mitenkään mahdottomana, että ryhmä 2-6-vuotiaita lapsia puuhastelee keskenään kahdeksan tuntia, isommat katsovat, että pikkuiset eivät kieri rappusia alas ja välillä käydään äitiä tai isää moikkaamassa työpöydän ääressä.

Keltikangas-Järvisen kirjassa käsitellään vielä sitä, miksi yhteys liian nuorena aloitetun päivähoidon ja käytösongelmien välillä löytyy. Kirjoitan siitä oman erillisen blogauksen, koska tämä paisui jo nyt liian paksuksi.

Liisa Keltikangas-Järvinen: Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot

Viimeisinä lomapäivinä sain lukaistua loppuun professori Keltikangas-Järvisen kirjan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Kirjaa olen muutaman kerran siteerannutkin koulukiusaamista (tai oikeastaan hömppätiedon sitkeyttä) käsitelleessä blogauksessani Raiskaaja ja kiusaaja tarvitsevat apua – ja johan tuli parempi mieli! Aihe on herättänyt keskustelua myös muualla blogosfäärissä.

Tässä muutama ajatuksia herättävä sitaatti lisää samasta kirjasta. Kirjoitusvirheet ja lihavoinnit ovat omiani.

Ensimmäiset koskevat ujojen lasten kasvattamista. Keltikangas kritisoi asennetta, jossa huolestutaan heti lapsen pärjäämisestä maailmassa, jos hän ei 1-vuotiaana olekaan himososiaalinen:

(s. 45) Toisaalta ujot lapset yritetään pakottaa rohkeiksi, toisaalta temperamentin ymmärtäminen tulkitaan niin, että lapsi jätetään leikkimään yksin. [--]On turha tehdä kolmevuotiaan arkuudesta numeroa ja miettiä keinoja, miten harjaannuttaa häntä, kun koko ongelma menee todennäköisesti parhaiten ohi odottamalla. [--] Neljävuotiaalle jo tarjotaan auttavaa kättä, jos hän edelleen haluaa leikkiä etupäässä yksin.

Sitten on mielenkiintoinen tai ehkä vähän huolestuttavakin havainto:

(s. 74) Vielä 30 vuotta sitten [--] kouluissa, päiväkodeissa ja vanhempainilloissa haluttiin kuulla, miten ohjata lapsi muut huomioonottavaksi, hyvinkäyttäytyväksi yksilöksi. [--] Nykyään ollaan kiinnostuneita siitä, miten lapselle saadaan vahva itsetunto, niin että hän selviää.
Huoli ei ole vain vanhempien. Opettajiksi ja lastentarhanopettajiksi valmistuvia opiskelijoita pyydettiin kertomaan, mikä on heidän mielestään vaikein ja haasteellisin kasvatustehtävä heidän tulevassa työssään. Kukaan ei sanonut, että se olisi aggressiivisuuden, häiriköinnin ja kiusaamisen poiskitkeminen. Lähes poikkeuksetta he kirjoittivat ujojen, hiljaisten ja varautuneiden lasten muodostavan heidän vaikeimman kasvatustehtävänsä.

Siis ne lapset, jotka eivät koskaan häiritse muiden oppimisrauhaa, eivät käy käsiksi muihin lapsiin eivätkä riko kouluin sääntöjä, ovat nykykoulun suurin haaste? "Haasteellisimpia ovat liian empaattiset lapset, koska heillä tulee olemaan myöhemmin vaikeuksia", kirjoitti eräs opiskelija. Kilpailuyhteiskunnan arvomaailma on mennyt hyvin perille. Miten opettaja vastaisi tähän haasteeseen? Miten hän poistaisi lapsesta liiallisen empatian?

Touché!

Seuraava kommentti ei liity lasten kasvatukseen, mutta erinäköisiä järjestöjä nähneenä, tuota, osui ja upposi sekin:

(s. 51) Sosiaaliset ihmiset ova myös usein harrastus- ja järjestöihmisiä. He ovat mukana erilaisissa yhdistyksissä ja komiteoissa, eikä taaskaan ole niin tärkeää, mitä näissä komiteoissa tapahtuu tai minkälaisia asioita yhdistyksessä ajetaan. Tärkeintä on, että siellä tapaa muita ihmisiä.

Joskus kauan sitten bloggasin (kieli poskessa) patenttiselityksistä. Narsismi siellä mainittiin, psykopatia unohtui:

(s. 83) Narsisti ja psykopaatti ovat muuttuneet haukkumasanoiksi, joilla voidaan kuvata mitä tahansa ihmissuhteiden ongelmaa. Tiedon lisääntymisen lisäksi tämä termien vesittyminen arkikielessä on yksi syy, miksi psykiatrisia diagnooseja tulee aika ajoin uudistaa.

Sitten on lasten varhaiskasvatuksesta settiä, joka päättäjien pitäisi lukea:

(s. 116) Lapsen kehityksen tärkeimmät ihmissuhteet ovat hänen vanhempansa. Isällä ja äidillä on erilainen rooli lapsen kehityksessä, kummallakin on oma erityistehtävänsä. Tätä isän ja äidin erilaista merkitystä lapselle on nykyajan vaikea hyväksyä. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että riippumatta siitä, mitä vanhemmat haluaisivat, lapsi valitsee ensimmäisten kuukausien aikana itselleen ns. primaariobjektin eli ensisijaisen tunteittensa kohteen.
[--]
Tutkimus osoittaa, että vaikka lapsen kehityksestä olisi tarjolla miten paljon tietoa tahansa, jokainen aikakausi luo oman, kyseiselle ajalle sopivan käsityksen lapsesta. Tämä käsitys ei pohjaa tutkimustietoon lapsen kehityksestä, vaan sitä ohjaavat kulttuurinen ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus.

Lapsella on tarve ensimmäisen elinvuotensa ajan pitää lähellään ja koko ajan saatavilla se ihminen, johon hän on solminut ensimmäisen kiintymyssuhteen. Tämä on hyvin vanha tutkimustulos, eikä uusi tutkimus ole sitä kumonnut. Kuitenkin vanhemmat mielellään puhuvat tasa-arvoisen vanhemmuuden mallista, jossa vauvan hoitovastuu jaettaisiin ajallisesti tasan lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana. Tällä ei kuitenkaan koskaan perustella lapsen parasta, vaan vanhempien tasa-arvoista oikeutta työelämään. Ehdotus ei myöskään pohjaa tutkimustuloksiin, vaan asenteisiin.

Kysymys: miksi tätä ei kerrota neuvolassa tai lääkärissä? Äidinmaidonkorvikepurkissa on kyllä varoitustekstit kyljissä, mutta miksei niitä löydy vaikkapa Kelan tukilomakkeista tai äitiyspakkauksen pamfleteista? Tieteen tulosten huomioonottaminen kun ei edes ole ristiriidassa tasa-arvon kanssa: sen sijaan, että äiti palaa työelämään lapsen ollessa alle yksivuotias, sitten isä hoitaa lasta ja sitten taas äiti, voisi hyvin tehdä niin, että äiti hoitaa lasta ensimmäiset 1,5 vuotta ja isä sitten seuraavat 1,5 vuotta. Keskeltä poikki :-).

Sitten on separaatiovaiheesta ja päivähoidosta:

(s. 129) Kun lapsi noin 15 kk - 2 v ikäisenä lopullisesti kokee olevansa [ensisijaisesta hoitajasta] erillinen olento, aiheuttaa tämä havainto lapselle ahdistusta ja usein voimakkaan hylätyksi tulemisen pelon. Hän takertuu uudelleen äitiin. Lapsi, joka aikaisemmin on jo sopeutunut päivähoitoon, saattaa alkaa yhtäkkiä itkeä äidin perään eikä haluaisi päästää tätä näköpiiristään. Jos takertuminen on kovin voimakasta, ei ohjeena ole lapsen karaiseminen, vaan lapselle tulisi antaa mahdollisuus palata hetkeksi takaisin äidin luo vahvistamaan luottamustaan. [--] Jos mahdollista, lapsi tulisi ottaa vähäksi aikaa pois päivähoidosta.

Pääsyy, miksi lasta karaistaan eikä oteta hetkeksi pois, on varmaan klassinen "mitäköhän muut taas ajattelevat".

Sitten on hyvä neuvo, joka itsellenikin oli jo itsestäänselvyys jo ennen kirjan lukemista, ja jota on välillä vaikea noudattaa, kun lapsi sanoa täräyttää jotain repäisevää täpötäydessä junanvaunussa:

Lapsen käytöksellä tai puheille ei tässä kehitysvaiheessa [omaehtoisen itsesäätelyn varhaisvaiheessa] saa koskaan nauraa. Kovin suotavaa ei nauraminen ole koskaan, mutta nyt se on erityisen loukkaavaa.

Tämä sitaatti on vähän irrallinen, mutta herättää ajatuksia:

(s. 151) On joskus esitetty, että nykyisin niin yleinen masennuksen- ja pahanolontunne voisi osittain olla seurausta avuttomuudesta käsitellä niitä syyllisyydentunteita, joita omien sisäistettyjen ihanteiden rikkominen aiheuttaa. Se olisi seurausta nykyisestä voimakkaan ihmisen ihanteesta, joka ei myönnä erehtyneensä, ei kadu mitään ja jolla ei ole tarvetta koskaan pyytää mitään anteeksi.

Kiintymyssuhteen syntymisestä todetaan vielä:

(s. 156) Kiintymyssuhteen syntyminen on siis lapsen kehityksessä keskeinen asia, ja sillä on pitkälle ulottuvat seuraukset myös aikuisen elämään. Sen syntymisestä huolehtiminen ei kuitenkaan ole kovin monimutkainen asia: se vaatii ainoastaan, että sama hoitaja on lapsen kiintymyksen kohteena riittävän pitkään. Hoitajalle ei esitetä mitään ihmeellisiä laatuvaatimuksia; riittää, että hän on saatavilla, ja hoitaa lasta, kun hän osoittaa tarvitsevansa hoitoa.

Riittävän pitkään tarkoittaa lapsen ensimmäistä ikävuotta, mielellään muutaman kuukauden sen yli, ja vähintään 8-9 kuukauden iässä tulevan eroahdistuksen ohi.
[--]
Äitinä oleminen ei ole pelkästään yhteiskunnallinen rooli, vaan myös biologinen tehtävä. Äidin ja lapsen varhaisen vuorovaikutuksen kiistäminen pohjautuu enemmän asenteisiin kuin tutkimustuloksiin.
[--]
ei ole mahdollista, että symbioosi- ja eriytymisvaiheen aikana isä ja äiti vuorottelevat lapsen hoitajina siten, että alun perin ensisijainen kiintymyksen kohde on liian pitkiä aikoja lapsen ulottumattomissa. Toisella ikävuodella ja myöhemmin lapsen psyykkinen kehitys tekee hoitajan vuorottelun mahdolliseksi.

 Ja jatkoa seuraa sivulla 158:

Lapsen suhde isään on alusta lähtien välttämätön lapsen kehitykselle, mutta se on erilainen kuin suhde äitiin. [--] Vuosina 2007 ja 2008 on julkaistu tutkimuksia, joissa on osoitettu, että puutteet lapsuuden kiintymyssuhteissa ovat yhteydessä murrosiän aggressioon. [--] Tutkimukset päätyivät suosittamaan kiintymyssuhteen turvaamista tukevia poliittisia päätöksiä aggressiivisen käytöksen parhaana hillitsijänä.

Eli mitä jos jätettäisiin se aselain ja vihapuheiden hiplaaminen rauhaan ja jatkettaisiin äitiysrahakautta niin, että lapsi saisi olla kotona vähintään sen ensimmäisen ikävuoden? Tai saahan se nytkin, mutta siihen ei kannusteta.

Kirjan loppupuolella on paljon mielenkiintoista tietoa lapsen kasvuympäristöstä ja päivähoidon vaikutuksista, mutta säästän ne seuraavaan blogaukseen.

Kuuntele odotellessasi Keltikangas-Järvisen radiohaastattelu Yle Areenasta.

Opettajat: miten pidätte osaamisenne tieteen viimeisimpien tulosten tasalla?

Tiede-lehti teki ansiokkaan jutun lukion oppikirjojen jälkeenjääneisyydestä. Minäkin olin yhden kommentin verran soppaa hämmentämässä, vaikkei sillä suoraa vaikutusta lopulliseen juttuun tainnut ollakaan. Myös pari aiheeseen liittyvää blogausta kannattaa lukea.

Nyt kirjasarjoja arvioi muutama huippuasiantuntija. Soisin asiaa ruodittavan vielä pidemmällekin: esimerkiksi lukion fysiikan sähköopin kurssikirjoista voisi pyytää palautetta sähkötekniikan professoreilta. Käytännössä sähkötekniikan opettaminen on aloitettava nollilta sekä TKK:lla että ammattikorkeakoulussa. Kirchhoffin lait osataan, mutta niiden soveltamista ei. Ymmärrän, ettei 40 tunnin mittaisella kurssilla voi sähköoppia kovin syvällisesti sisäistää, mutta oppimista helpottaisi jo se, jos kirjoissa käytettäisiin johdonmukaisia merkintöjä peruskäsitteille.

Oppikirjat ovat jäljessä aikaansa, ja varmasti monen opettajan substanssiosaaminenkin, mutta miten on pedagogisen osaamisen laita? Itseäni kiinnostaisi seurata kasvatustieteellistä tutkimusta, ja soveltaa viimeisimpiä löydöksiä omaan opetukseen. Tässä tulee kuitenkin vastaan ongelma: kasvatustieteellistä tutkimusta tehdään niin paljon, että merkityksellisten tutkimustulosten seulominen massasta on tavalliselle riviopettajalle vaikeaa.

Heitin viime joulukuussa idean Opettaja-lehdelle:

Opettaja-lehden hyödyllisin osio on Tutkittu juttu -palsta, jossa kerrotaan suomalaisista opetusalan väitöstutkimuksista. Esitänkin lehdelle haasteena, että toimitus seuraisi myös opetus- ja kasvatusalan tieteellisiä (eli vertaisarvioituja) lehtiä ja kertoisi mielenkiintoisimmista tuloksista lukijoille. Nämä olisivat kiinnostavampia ja hyödyllisempiä kuin valokuvat pönöttävistä kollegoista, jotka tuntuvat tällä hetkellä olevan lehden pääasiallinen sisältö.

Pääasiallinen ongelma - ainakin teknisten alojen opettajilla ja todennäköisesti muillakin - kun on siinä, että varsinainen opetustyö ja oman alan kehityksen seuraaminen vie kaiken työajan. Vain harva ehtii seuraamaan kasvatustieteellisiä lehtiä (jos niitä sattuu työpaikan kirjastoon tulemaan). Oman alan (siis sen fysiikan, sähkötekniikan tai biologian) seuraaminen onnistuu helposti näiden alojen populaari- ja ammattilehdistä.

Nyt kysynkin näiltä harvoilta: mistä lähteistä seuraatte kasvatustieteen kehitystä? Ericistä löytyy viimeisimmät englanninkieliset julkaisut, mutta jonkinlaisesta seulotusta ja edes vähän pureskellusta tiedosta olisi iloa monelle riviopettajalle.