Liisa Keltikangas-Järvinen: Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot

Viimeisinä lomapäivinä sain lukaistua loppuun professori Keltikangas-Järvisen kirjan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Kirjaa olen muutaman kerran siteerannutkin koulukiusaamista (tai oikeastaan hömppätiedon sitkeyttä) käsitelleessä blogauksessani Raiskaaja ja kiusaaja tarvitsevat apua – ja johan tuli parempi mieli! Aihe on herättänyt keskustelua myös muualla blogosfäärissä.

Tässä muutama ajatuksia herättävä sitaatti lisää samasta kirjasta. Kirjoitusvirheet ja lihavoinnit ovat omiani.

Ensimmäiset koskevat ujojen lasten kasvattamista. Keltikangas kritisoi asennetta, jossa huolestutaan heti lapsen pärjäämisestä maailmassa, jos hän ei 1-vuotiaana olekaan himososiaalinen:

(s. 45) Toisaalta ujot lapset yritetään pakottaa rohkeiksi, toisaalta temperamentin ymmärtäminen tulkitaan niin, että lapsi jätetään leikkimään yksin. [--]On turha tehdä kolmevuotiaan arkuudesta numeroa ja miettiä keinoja, miten harjaannuttaa häntä, kun koko ongelma menee todennäköisesti parhaiten ohi odottamalla. [--] Neljävuotiaalle jo tarjotaan auttavaa kättä, jos hän edelleen haluaa leikkiä etupäässä yksin.

Sitten on mielenkiintoinen tai ehkä vähän huolestuttavakin havainto:

(s. 74) Vielä 30 vuotta sitten [--] kouluissa, päiväkodeissa ja vanhempainilloissa haluttiin kuulla, miten ohjata lapsi muut huomioonottavaksi, hyvinkäyttäytyväksi yksilöksi. [--] Nykyään ollaan kiinnostuneita siitä, miten lapselle saadaan vahva itsetunto, niin että hän selviää.
Huoli ei ole vain vanhempien. Opettajiksi ja lastentarhanopettajiksi valmistuvia opiskelijoita pyydettiin kertomaan, mikä on heidän mielestään vaikein ja haasteellisin kasvatustehtävä heidän tulevassa työssään. Kukaan ei sanonut, että se olisi aggressiivisuuden, häiriköinnin ja kiusaamisen poiskitkeminen. Lähes poikkeuksetta he kirjoittivat ujojen, hiljaisten ja varautuneiden lasten muodostavan heidän vaikeimman kasvatustehtävänsä.

Siis ne lapset, jotka eivät koskaan häiritse muiden oppimisrauhaa, eivät käy käsiksi muihin lapsiin eivätkä riko kouluin sääntöjä, ovat nykykoulun suurin haaste? "Haasteellisimpia ovat liian empaattiset lapset, koska heillä tulee olemaan myöhemmin vaikeuksia", kirjoitti eräs opiskelija. Kilpailuyhteiskunnan arvomaailma on mennyt hyvin perille. Miten opettaja vastaisi tähän haasteeseen? Miten hän poistaisi lapsesta liiallisen empatian?

Touché!

Seuraava kommentti ei liity lasten kasvatukseen, mutta erinäköisiä järjestöjä nähneenä, tuota, osui ja upposi sekin:

(s. 51) Sosiaaliset ihmiset ova myös usein harrastus- ja järjestöihmisiä. He ovat mukana erilaisissa yhdistyksissä ja komiteoissa, eikä taaskaan ole niin tärkeää, mitä näissä komiteoissa tapahtuu tai minkälaisia asioita yhdistyksessä ajetaan. Tärkeintä on, että siellä tapaa muita ihmisiä.

Joskus kauan sitten bloggasin (kieli poskessa) patenttiselityksistä. Narsismi siellä mainittiin, psykopatia unohtui:

(s. 83) Narsisti ja psykopaatti ovat muuttuneet haukkumasanoiksi, joilla voidaan kuvata mitä tahansa ihmissuhteiden ongelmaa. Tiedon lisääntymisen lisäksi tämä termien vesittyminen arkikielessä on yksi syy, miksi psykiatrisia diagnooseja tulee aika ajoin uudistaa.

Sitten on lasten varhaiskasvatuksesta settiä, joka päättäjien pitäisi lukea:

(s. 116) Lapsen kehityksen tärkeimmät ihmissuhteet ovat hänen vanhempansa. Isällä ja äidillä on erilainen rooli lapsen kehityksessä, kummallakin on oma erityistehtävänsä. Tätä isän ja äidin erilaista merkitystä lapselle on nykyajan vaikea hyväksyä. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että riippumatta siitä, mitä vanhemmat haluaisivat, lapsi valitsee ensimmäisten kuukausien aikana itselleen ns. primaariobjektin eli ensisijaisen tunteittensa kohteen.
[--]
Tutkimus osoittaa, että vaikka lapsen kehityksestä olisi tarjolla miten paljon tietoa tahansa, jokainen aikakausi luo oman, kyseiselle ajalle sopivan käsityksen lapsesta. Tämä käsitys ei pohjaa tutkimustietoon lapsen kehityksestä, vaan sitä ohjaavat kulttuurinen ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus.

Lapsella on tarve ensimmäisen elinvuotensa ajan pitää lähellään ja koko ajan saatavilla se ihminen, johon hän on solminut ensimmäisen kiintymyssuhteen. Tämä on hyvin vanha tutkimustulos, eikä uusi tutkimus ole sitä kumonnut. Kuitenkin vanhemmat mielellään puhuvat tasa-arvoisen vanhemmuuden mallista, jossa vauvan hoitovastuu jaettaisiin ajallisesti tasan lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana. Tällä ei kuitenkaan koskaan perustella lapsen parasta, vaan vanhempien tasa-arvoista oikeutta työelämään. Ehdotus ei myöskään pohjaa tutkimustuloksiin, vaan asenteisiin.

Kysymys: miksi tätä ei kerrota neuvolassa tai lääkärissä? Äidinmaidonkorvikepurkissa on kyllä varoitustekstit kyljissä, mutta miksei niitä löydy vaikkapa Kelan tukilomakkeista tai äitiyspakkauksen pamfleteista? Tieteen tulosten huomioonottaminen kun ei edes ole ristiriidassa tasa-arvon kanssa: sen sijaan, että äiti palaa työelämään lapsen ollessa alle yksivuotias, sitten isä hoitaa lasta ja sitten taas äiti, voisi hyvin tehdä niin, että äiti hoitaa lasta ensimmäiset 1,5 vuotta ja isä sitten seuraavat 1,5 vuotta. Keskeltä poikki :-).

Sitten on separaatiovaiheesta ja päivähoidosta:

(s. 129) Kun lapsi noin 15 kk - 2 v ikäisenä lopullisesti kokee olevansa [ensisijaisesta hoitajasta] erillinen olento, aiheuttaa tämä havainto lapselle ahdistusta ja usein voimakkaan hylätyksi tulemisen pelon. Hän takertuu uudelleen äitiin. Lapsi, joka aikaisemmin on jo sopeutunut päivähoitoon, saattaa alkaa yhtäkkiä itkeä äidin perään eikä haluaisi päästää tätä näköpiiristään. Jos takertuminen on kovin voimakasta, ei ohjeena ole lapsen karaiseminen, vaan lapselle tulisi antaa mahdollisuus palata hetkeksi takaisin äidin luo vahvistamaan luottamustaan. [--] Jos mahdollista, lapsi tulisi ottaa vähäksi aikaa pois päivähoidosta.

Pääsyy, miksi lasta karaistaan eikä oteta hetkeksi pois, on varmaan klassinen "mitäköhän muut taas ajattelevat".

Sitten on hyvä neuvo, joka itsellenikin oli jo itsestäänselvyys jo ennen kirjan lukemista, ja jota on välillä vaikea noudattaa, kun lapsi sanoa täräyttää jotain repäisevää täpötäydessä junanvaunussa:

Lapsen käytöksellä tai puheille ei tässä kehitysvaiheessa [omaehtoisen itsesäätelyn varhaisvaiheessa] saa koskaan nauraa. Kovin suotavaa ei nauraminen ole koskaan, mutta nyt se on erityisen loukkaavaa.

Tämä sitaatti on vähän irrallinen, mutta herättää ajatuksia:

(s. 151) On joskus esitetty, että nykyisin niin yleinen masennuksen- ja pahanolontunne voisi osittain olla seurausta avuttomuudesta käsitellä niitä syyllisyydentunteita, joita omien sisäistettyjen ihanteiden rikkominen aiheuttaa. Se olisi seurausta nykyisestä voimakkaan ihmisen ihanteesta, joka ei myönnä erehtyneensä, ei kadu mitään ja jolla ei ole tarvetta koskaan pyytää mitään anteeksi.

Kiintymyssuhteen syntymisestä todetaan vielä:

(s. 156) Kiintymyssuhteen syntyminen on siis lapsen kehityksessä keskeinen asia, ja sillä on pitkälle ulottuvat seuraukset myös aikuisen elämään. Sen syntymisestä huolehtiminen ei kuitenkaan ole kovin monimutkainen asia: se vaatii ainoastaan, että sama hoitaja on lapsen kiintymyksen kohteena riittävän pitkään. Hoitajalle ei esitetä mitään ihmeellisiä laatuvaatimuksia; riittää, että hän on saatavilla, ja hoitaa lasta, kun hän osoittaa tarvitsevansa hoitoa.

Riittävän pitkään tarkoittaa lapsen ensimmäistä ikävuotta, mielellään muutaman kuukauden sen yli, ja vähintään 8-9 kuukauden iässä tulevan eroahdistuksen ohi.
[--]
Äitinä oleminen ei ole pelkästään yhteiskunnallinen rooli, vaan myös biologinen tehtävä. Äidin ja lapsen varhaisen vuorovaikutuksen kiistäminen pohjautuu enemmän asenteisiin kuin tutkimustuloksiin.
[--]
ei ole mahdollista, että symbioosi- ja eriytymisvaiheen aikana isä ja äiti vuorottelevat lapsen hoitajina siten, että alun perin ensisijainen kiintymyksen kohde on liian pitkiä aikoja lapsen ulottumattomissa. Toisella ikävuodella ja myöhemmin lapsen psyykkinen kehitys tekee hoitajan vuorottelun mahdolliseksi.

 Ja jatkoa seuraa sivulla 158:

Lapsen suhde isään on alusta lähtien välttämätön lapsen kehitykselle, mutta se on erilainen kuin suhde äitiin. [--] Vuosina 2007 ja 2008 on julkaistu tutkimuksia, joissa on osoitettu, että puutteet lapsuuden kiintymyssuhteissa ovat yhteydessä murrosiän aggressioon. [--] Tutkimukset päätyivät suosittamaan kiintymyssuhteen turvaamista tukevia poliittisia päätöksiä aggressiivisen käytöksen parhaana hillitsijänä.

Eli mitä jos jätettäisiin se aselain ja vihapuheiden hiplaaminen rauhaan ja jatkettaisiin äitiysrahakautta niin, että lapsi saisi olla kotona vähintään sen ensimmäisen ikävuoden? Tai saahan se nytkin, mutta siihen ei kannusteta.

Kirjan loppupuolella on paljon mielenkiintoista tietoa lapsen kasvuympäristöstä ja päivähoidon vaikutuksista, mutta säästän ne seuraavaan blogaukseen.

Kuuntele odotellessasi Keltikangas-Järvisen radiohaastattelu Yle Areenasta.