Leikkiminen kielletty, osa II

Sosiaalityöntekijä: No, miltäs tämä nyt tuntuu? Ajattele, olet saanut näin paljon asiantuntijoita auttamaan sinua ongelmissasi.

Nuori: Tää on kyllä ihan vitun perseestä.

Jatkan siitä, mihin edellisessä bloggauksessani jäin, eli sivulta 109.

Suomessa nuorten kokemuksia auttajistaan tai avun vaikutuksista on tutkittu toistaiseksi vähän, sillä sille "ei ole ollut tilausta", mutta ainakin osa nuorista tuntee katkeruutta sosiaalityöntekijöitä kohtaan, jotka ovat riistäneet heidän vapautensa.
...
Tarinat aiheettomista huostaanotoista eivät ole harvinaisia. Erityisesti pedofiiliskandaalien hulluina vuosina monet suomalaiset havahtuivat todellisuuteen, jossa lapsi voi menettää vanhempansa ja joutua laitokseen täysin absurdeista syistä. Lastensuojelun työntekijät, kuten psykologit, saattoivat asettaa oman sanansa asianosaisten, niin lasten kuin vanhempienkin sanaa vastaan. Kammottavia päätöksiä tehtiin psykoanalyyttisten teorioiden pohjalta, jotka vastaavat todellisuutta parhaimmillaankin satunnaisesti.

Media rakentaa uhkakuvaa nuorisorikollisuudesta:

Kohulehdistö kertoo nuorisorikollisuudesta enemmän kuin muusta rikollisuudesta ja on poikkeuksellisen kiinnostunut nuorten väkivallasta, erityisesti henkirikoksista. Iltapäivälehdissä ilmoitettujen tekijöiden iät ovat keskiarvoltaan 10 vuotta alhaisempia kuin rikostilastoissa, ja uhrien keski-ikä iltapäivälehdissä on jopa 20 vuotta alhaisempi kuin todellisuudessa.

Ja kaikkihan tietävät, että nykynuoriso on turmeltunutta ja rikollisuus lisääntyy, eikö vain?

Näin ei ole. Sekä rikostilastot että piilorikollisuustutkimukset osoittavat merkittävää laskua niin nuorten omaisuus- kuin väkivaltarikollisuudessakin.

Lastensuojelubisnes perustelee lastensuojelun tarvetta huostaanotettujen lasten määrän kasvulla.

Tämä on kuitenkin kehäpäätelmä. Aivan kuin järjettömän suureksi kasvanut metelöivien muovilelujen kulutus olisi perustelu sille, että muovileluja tarvitaan yhä enemmän.

Sitten väliin tärkeä huomio:

Järjestelmä ja sosiaalityöntekijä ovat pääosin eri asioita. Sossutädit eivät ole pahoja ihmisiä. Valtaosa heistä haluaa paitsi ennen kaikkea ansaita palkkansa myös auttaa lapsia.

Ja systeemiä tylytetään:

Huostaanottojen syiksi kelpaavatkin suuren yleisön mielikuvia hallitsevien alkoholismin, insestin ja väkivallan lisäksi kodin epäsiisteys, lapsen "poikkeava seksuaalinen käyttäytyminen", kulttuuriseen vähemmistöön kuuluminen, miltei mikä tahansa eroaminen keskiverrosta.
...
Erään sosiaalityöntekijän kertoman mukaan kotikäynnillä saatetaan esimerkiksi pyyhkäistä sormella ovenkamanan ylälistaa, jotta nähdään, miten talossa siivotaan. ... Tämä on toki ymmärrettävää, kun muistamme epäjärjestyksen ja järjestelmän välisen vihollissuhteen.

Huostolat saavat kovaa kritiikkiä:

[Laitokseen sijoitettujen lasten ja nuorten] pahoinvointi selitetään tavallisesti huonoilla kotioloilla, jotka ovat edeltäneet väliintuloa. Näin ajatteli myös ohjaaja, joka kertoi pahoinvoinnista seuraavaa: "Ei lapsi aina sijoitettaessa heti oirehdi. Voi mennä vuosikin, ennen kuin alkaa oirehtia." Ohjaajan puheesta paljastuva kronologia antaa aihetta toisenlaisiinkin tulkintoihin: oireilu on alkanut vasta sijoituksen jälkeen. Jotkut nuoret kestävät sijoitusta jopa vuoden, ennen kuin alkavat hajoilla.

Mielisairaanhoitajien retuuttamisesta, paiskomisesta ja lastensuojelualalla yleisesti käytössä olevasta "turvallisuudentunnetta synnyttävästä mattoon käärimisestä" syntyy ruhjeita, nenäverenvuotoa, mustelmia, myöhempiä painajaisia ja ahdistustiloja enemmän kuin koskaan. ... Tilanne on surullisella tavalla verrannollinen 1700-luvun tilanteeseen. Silloin vanhempia syytettiin korkeasta lapsikuolleisuudesta, mutta samaan aikaan kuolleisuus oli Tukholman lastenkodeissa yli kolminkertainen.

Joissakin lastenkodeissa "puheen rajoittaminen, esimerkiksi se, ettei nuori saa puhua muiden lasten kanssa, on täysin normaali käytäntö", ja varsin usein lapsilta kielletään yhteydenpito vanhempiinsa. ... Koti-ikävä, joka syntyy puheluista ja yhteydenpidosta rakkaisiin, tulkitaan usein niin, että nimenomaan yhteydenpito on ongelma - ei se, että lapselta viedään koti ja läheiset.

Sitten kirjailija kertoo käynnistään koulukodin "erityisen huolenpidon yksiköstä", jossa häntä vähän jännitti, josko siellä törmäisi vaarallisiin ja väkivaltaisiin nuoriin. Mutta:

Nuorista syntyy reipas, itsevarma ja vahva ensivaikutelma. Juuri siksikö he ovat täällä?

Kasvatuslaitoksia vaivaa kirjoittajan mukaan sama ongelma kuin koululaitosta:

tavoitteet ja opettajakoulutus, samoin kuin sitä määrittelevä lainsäädäntö oppilasaineksesta puhumattakaan, ovat muuttuneet 50 vuoden aikana melkoisesti. Sen sijaan opetuskäytänteiden perusrunko ja koulupäivän kulku ovat säilyneet liki ennallaan... Jokaiselle oppivelvollisuutensa suorittaneelle suomalaiselle lienee tullut tutuksi ainakin muutama eläkeikää lähestyvä opettaja, joka käyttää samoja piirtoheitinkalvoja viidettätoista vuotta peräkkäin.

Ymmärtämisen mahdollistava keskustelu on valitettavan harvinainen ylellisyysilmiö kulttuurissamme, jossa toinen yritetään tulkita ja lokeroida ensimmäisten lauseiden, stereotypioiden tai omien kokemusten pohjalta.

Kuinka sitten tehdä yhteiskunnastamme lapsiystävällisempi:

Moderni kapitalismi onkin ehkä onnistumassa siinä, missä Neuvostoliitto epäonnistui: sellaisen ihmistyypin luomisessa, joka ulkoistaa vastuunsa ja vapautensa epäinhimilliselle järjestelmälle mutta puurtaa ahkerasti tämän hyväksi.

Ratkaisuksi Laajarinne ehdottaa:

1. Kasvattamiseen käytettävää aikaa on lapsikohtaisesti vähennettävä. Lapsuus ja nuoruus eivät ole elämään valmentavia vaiheita, vaan ne ovat elämää.
2. Lisätään opettajien ja lastentarhanopettajien määrää, ja puolitetaan koulupäivät (jolloin ryhmäkoot romahtavat, mikä on hyvä asia).

Onko tähän sitten varaa? Laajarinne viittaa siihen, että Britanniassakin lapsikuolleisuus ja -sairastuvuus vähenivät toisen maailmansodan aikana, vaikka rahaa haaskautui sotimiseen.

Kun otamme vielä huomioon, että suuri osa länsimaissa tehdystä työstä on silkkaa mielikuvitustyötä - jos kohta rasittavaa - ja sillä kerrytetty raha spekulatiivista mielikuvitusrahaa, on selvää, että voimavaroja voisi kohdentaa viisaamminkin.

Ryhmäkokojen radikaali pienentäminen ei luonnollisestikaan saa olla kontrollin tiukentamisen toimenpide. Sillä on pyrittävä eriyttämiseen, yksilölliseen opetukseen sekä sellaiseen kuuntelemiseen, joka parhaimmillaan saattaa mahdollistaa aikuisten ja lasten välisen dialogin.

Koulujen oppisisältöjen ei tule olla opetusministeriön päättämiä, vaan niiden on oltava lapsen tai nuoren ja tätä auttavien aikuisten yhdessä laatimia. Kurssit on yhä suuremmassa määrin korvattava dis-kurssilla.

Opettajille on entistä tarkemmin teroitettava sitä, että heidän asiakkaansa on oppilas eikä hallintoviranomainen.

Toinen tapa kasvatusresurssien lisäämiseen olisi, että lasten vanhemmat yksinkertaisesti ja yhä useammin lakkaisivat käymästä töissä. Yhden aikuisen palkalla elää isokin perhe, mikäli ollaan valmiita luopumaan suuresta osasta turhuutta. Teräväpiirtouudistus: silppuriin! 400-neliöisen talon piirustukset: silppuriin!

Laajarinteen mukaan lasten ja nuorten vaikutusmahdollisuutta ei suinkaan tule rajata ainoastaan heidän omiin asioihinsa.

Kansalaisuuteen voidaan kasvattaa ainoastaan käytännössä. Se toteutetaan niin, että oppilaasta tehdään heti täysivaltainen kansalainen oikeuksineen ja velvollisuuksineen. (Oscar Brenfier) Tahdonkin kysyä: mitä me menettäisimme, jos äänestys- ja vaalikelpoisuusikärajat alennettaisiin esimerkiksi 12 vuoteen?

Vapaus ja tasa-arvo eivät voi olla kasvatuksen tai yhteiskuntamme tavoitteita, vaan niiden on oltava lähtökohtiamme.

Vastaavasti koulujärjestelmän taustalla oleva ajatus siitä, että laitos samanlaistamalla tekisi ihmisistä tasa-arvoisia, on virheellinen. Jos kaikki ovat samanlaisia, tasa-arvoa ei edes tarvita.

Esimerkiksi paikkakunnalta toiselle muuttaminen paremman työn perässä ei ole ainoastaan aikuisen asia, aivan kuin ei ole ainoastaan aikuisten asia, oppivatko kaikki lapset polynomeja yläkoulussa.

Manipuloiva asenne hapertaa luottamusta, sillä lapset ja nuoret eivät ole niin tyhmiä, etteivätkö he tunnistaisi, mistä on kysymys.

Epäjärjestyksellä ja tietämättömyydellä on meille paljon annettavaa. Ne ovat jotakin, mitä ei tule lakaista maton alle tai yrittää hävittää. Ne ovat aliarvostetun ihmisyyden aliarvostettu perusta. Niistä syntyisin on luovuus - ei innovatiivisuus! - ja niistä on lähtöisin aito ymmärrys maailmasta, jossa elämme.

Leikkiminen kielletty - tulta kukkahattutätien munille

Kuka puolustaisi lapsia kukkahattutädeiltä? Jukka Laajarinne puolustaa.

Luin viime talvena [1] mainion kirjan, Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty - kontrolliyhteiskunnan lapset.

Tuttuun tapaani en lähde tässä pyörittelemään kirjallisuuskriitikkomaista settiä (hyvää sellaista löytyy tarpeeksi kirjan nimellä googlaamalla), vaan annan taas sitaattien puhua puolestaan:

Lapsi selviytyy päivästä toiseen maailmassa, joka tarjoaa hänelle ainoastaan yllätyksiä. Aikuiselta sen sijaan menee viikko pilalle, jos hän joutuu ennakoimattomaan tilanteeseen. ... Vastasyntyneen aineenvaihdunnasta 90 % kuluu aivojen toimintaan ja kehitykseen, aikuisen aineenvaihdunnasta noin neljäsosa.

Kriittisyys, älykkyys ja sanavalmius, jotka ovat aikuisella hyveitä, ovat lapsen tapauksessa sopeutumattomuutta, näsäviisautta ja nenäkkyyttä. Suuri osa kasvatuksesta ja opetuksesta keskittyykin siihen, että lasten kasvua, aikuistumista ja oppimista pyritään estämään.

Lastenkulttuurista puhuttaessakaan ei yleensä tarkoiteta lasten tuottamaa kulttuuri vaan nimenomaan aikuisten lapsille suuntaamaa kulttuuria.

Ei Grimmin tai Andersenin saduissa sen paremmin kuin Muumi-kirjoissakaan mässäillä turvallisuuden tunteella. Oikea kirjallisuus on tehty aivan jostain muusta. Kymmenvuotiaiden rakastamassa ja tunteisiin voimakkaasti vaikuttavassa Tarussa sormusten herrasta ei voi olla törmäämättä päiden irti hakkaamisiin, kessutteluun ja oluen juontiin.

Huolimatta lasten henkisestä ylivoimaisuudesta ja sopeutumiskyvystä näytetään nykyään ajattelevan, että juuri lapsille pitäisi hyssyttää, sössöttää ja puhua varovaisesti.

Suuri osa lasten omasta kulttuurista on undergroundia, joka pysyttelee ja jopa pyrkii pysyttelemään maan alla. Lasten samizdat kulkee suusta suuhun, puhelimesta puhelimeen tai yksittäisinä papereina ystävysten kesken.

15-vuotiaat saavat katsoa televisiossa ja elokuvateattereissa esitettävää hyvinkin graafista ja viihteellistettyä väkivaltaa, roskalehdistön lööpeistä puhumattakaan, mutta heidän itsensä tuottamana sama kuvasto johtaa suoranaiseen moraalipaniikkiin, kuten kävi vuonna 2008. Annantalon kauhutyöpajassa 9.-luokkalaiset muokkasivat pehmoeläimistä väkivallan ja onnettomuuksien uhreiksi joutuneita hahmoja, ja tapaus herätti laajan ja kärkevän keskustelun.

Sivulla 40 kuvaamataidon opettaja kertoo tarinan, jossa oppilaat innostuneina tekivät muovailuvaha-animaatioita (joissa tietty päät irtoilivat jne.), ja kun ne näytettiin keväjuhlassa, niin muiden aineiden opettajilta tuli rutinaa. Muunkinlaista ylireagointia tapahtuu:

Muovailuvahaleikit ovat johtaneet inhimillisiin tragedioihin, kun psykologi on nähnyt lapsen pyörittelemän vahapötkylän peniksenä ja tätä tulkintaa on edelleen käytetty perusteettomien insestisyytösten todistusaineistona.

Helsingin kaupungille 23 miljoonaa euroa maksaneen Stop Töhryille -kampanjan aikana pyrittiin hävittämään graffititaide kaupungista kokonaan. Kaupungin aikaisemmin tilaamia ja hyväksymiä teoksia tuhottiin esimerkiksi Kulosaaren meluaidasta maalaamalla ne peittoon. Kenen aikuisen taiteilijan maalauksille tekisimme saman?

Kirjailija kritisoi myös jatkuvaa "johdonmukaisuuden" perään vouhottamista kasvatuksessa:

Alhainen kyky sietää ristiriitojen epävarmaa todellisuutta on jo muutenkin johtanut yhteiskuntamme kontrollifriikkiytymiseen. Se lienee keskeinen osasyy psyykelääkkeiden kasvavaan kulutukseen; merkittävän osan neurooseista, unettomuudesta, masennuksesta ja ahdistuksesta katsotaan johtuvan puutteellisesti käsitellyistä ristiriidoista.

Sitouttaminen yhteiseen kontrolliin aloitetaan viimeistään päiväkotien kehityskeskusteluissa ja sitä jatketaan itsearviointilomakkeilla heti, kun lapsi oppii lukemaan ja kirjoittamaan. Salakavalissa itsearvioinneissa sitoutetaan ylhäältä jaettuihin arvoihin: "Osaan kuunnella ja noudattaa annettuja ohjeita hyvin / melko hyvin / kohtalaisesti / huonosti." Ympyröidessään minkä tahansa kohdan lapsi joutuu hyväksymään kysymyksen taustalla olevan arvostelman, jonka mukaan ulkoa annettujen ohjeiden noudattaminen on hyvää ja oman pään mukaan toimiminen huonoa osaamista.

Medikalisoituneen (koulu)järjestelmämme kanta on, että on tervettä istua tuntikausia aloillaan, vaikka nykytutkimuksen valossa aloillaan istumisen vaatimus on itsessään sairas ja sairastuttava.

...se, että luontoon vieminen vähentää ADHD-oireita yhtä paljon kuin lääkitys [2], viittaa siihen, että kyseessä on mitä suurimmassa määrin järjestelmän luoma ongelma.

Päiväkotikasvatusta, vaikka se massasäilöntänä on halvempaa kuin kotihoito, tuetaan rahallisesti enemmän kuin kotihoitoa - koska halutaan tukea vanhempien pysymistä systeemissä, työelämässä - ja kuin sattumalta saavutetaan se huomattava etu, että lapset assimiloidaan järjestelmään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Lasten unen puutteesta vouhotetaan jatkuvasti, mutta

Lasten ja nuorten unenpuutteen vallitseva syy ei ole "lasten valvominen" vaan se, etteivät he saa nukkua silloin, kun heitä nukuttaa.

Amerikassa oli monissa kokeiluissa havaittu, että lintsaamiset ja käytöshäiriöt vähenivät ja oppimistulokset paranivat, kun koulun alkamista myöhennettiin kahdeksasta yhdeksään.

Laajarinne kritisoi sitäkin, että oppilas joutuu pyytämään lupaa käydä vessassa,

ikään kuin vessassa käymisen ei pitäisi olla itsestään selvä ihmisoikeus ja pelkkä ilmoitusasia.

Ja lisää koulumaailmasta:

Opettajista ja opettajaksi opiskelevista onkin havaittu, että he ovat taipuvaisia hallitsemaan halujaan ja ja tunteitaan ja ottavat muita vähemmän riskejä. Opettajankoulutukseen valikoituu opiskelijoita, jotka peittelevät osaamattomuuttaan ja tuovat osaamistaan esille. Näistä ominaisuuksista koulussakin palkitaan. Tällainen ulkoisiin vaatimuksiin mukautuminen on kuitenkin haitta todelliselle oppimiselle ja este uuden ja erilaisen ymmärtämiselle.
...
Indoktrinaation salakavaluudesta puolestaan kertoo, että mitä enemmän opettajat ilmoittavat painottavansa tuntiaktiivisuutta numeroita antaessaan, sitä enemmän he todellisuudessa odottavat oppilaalta huomaamattomuutta ja opettajan kunnioittamista - passiivisuutta!

Älyllistä uteliaisuutta sen sijaan arvostavat eniten opettajat, jotka antavat tuntiaktiivisuudelle pienemmän merkityksen.

Tähän väliin pakollinen omakehu: heitin jo ensimmäisellä pitämälläni amk-kurssilla tuntiaktiivisuudesta palkitsemisen roskikseen ja kerroin tämän opiskelijoille suoraan (yliopistolla oli itsestäänselvyys, että "perseennuolentabonuksia" ei anneta, mutta amkissa tätä harrastetaan, peruskoulusta ja toisesta asteesta puhumattakaan). Pointtinani juurikin se, että:

• opiskelijat ovat tasa-arvoisemmassa asemassa, kun arvosana tulee lahjomattomasti tenttiosaamisen perusteella
• opiskelijoiden ei tarvitse keksiä muka-fiksuja kysymyksiä miellyttääkseen minua
• opiskelijat voivat esittää ihan rauhassa "tyhmiäkin" eli oppimista edistäviä kysymyksiä ilman pelkoa arvosanan putoamisesta.

Sitten oli jonkun filosofian (?) opettajan kommentti:

Jos lapset oikeasti oppivat kyseenalaistamaan, se on aika rankkaa muiden aineiden opettajille jos eivät ole siihen varautuneita - ja omille vanhemmillekin.

Ja tyly kokemus aineenopettajaopiskelijalta Helsingin yliopistolta:

Erään elämäni mieleenpainuvimmista esimerkeistä koulutuksen mielettömyydestä kohtasin Helsingin yliopistolla. Matematiikan didaktiikan eli opetustieteen luennoilla läsnäolo oli pakollista. ... Hän lätki nähtäväksemme epäselvällä käsialalla söhrittyjä piirtoheitinkalvoja, joita luki ääneen. Kalvoilla oli tismalleen sama teksti, kuin mikä oli tenttikirjassa. Tunnolliset opiskelijat kopioivat tekstiä papereihinsa.

 Ja huostaanotoista:

Kouluun sopeutumattomuutta ei katsota hyvällä, vaan se johtaa toisinaan hyvinkin ankariin lastensuojelullisiin toimiin. Koulunkäyntivaikeudet olivat kodin ulkopuolelle sijoittamisen ensisijainen syy kahdeksalla prosentilla sijoitetuista vuonna 2007. Mikäli osuus ei sen jälkeen ole radikaalisti vähentynyt, elää tälläkin hetkellä noin 1400 lasta vietyinä kodeistaan, koska heidän asiansa ovat huonosti koulussa.

Seuraavassa luvussa puolustetaan vanhempia:

En kiistä vanhemman vastuuta lapsestaan enkä etenkään tue väkivaltaa, mutta uskallan väittää, että kohtuullinen määrä kontrolloimatonta häröilyä kuuluu hyvään ihmisyyteen iästä riippumatta.

Erittäin laaja tutkimuksellinen näyttö osoittaa, että vanhempien syyllistäminen perustuu lähinnä harhakuvitelmiin. Kotiolot, niin kauan kuin ne eivät ole täysin katastrofaaliset (lapsi saa ruokaa, lämpöä ja vaatetuksen, eikä tule pahoinpidellyksi) vaikuttavat lasten ja nuorten kehitykseen vähän, jos ollenkaan. Sen sijaan lapsen kasvattaa laajempi elinympäristö, erityisesti toiset lapset, joiden joukkoon hän sosiaalistuu.

Ohjattujen harrastusten pakkokasaaminen lapsille olisikin syytä ymmärtää heidän vapaa-aikansa vähentämisenä. Se on osaltaan hyvä lisä sopeuttamisen ja kontrolloimisen tekniikoihin, mikäli pyrkimyksenä on tyhmistää kansalaisista kuuliaisia.

Ja sitten juttu, josta myös professori Kirsti Lonka mainitsi Perusopetuksen etäpäivässä syyskuun alussa:

Juhlitut PISA-oppimistulokset saattavatkin olla seurausta siitä, että maassamme koulunkäynti aloitetaan huomattavan myöhään, vasta 7-vuotiaana, ja koulupäivät ovat lyhyemmät kuin monissa muissa maissa. ... Jos kansainvälisesti parhaat oppimistulokset saadaan vähimmällä koulunkäynnillä, ei ehkä ole mitään ainakaan tiedollisilla saavutuksilla perusteltavaa syytä olla vähentämättä koulunkäyntiin haaskattavaa aikaa entisestään.

Hyvä kirja - kannattaa lukaista.

[1] Yleensä bloggaan lukemistani hyvistä kirjoista heti. Nyt ennätin vasta, kun kirjastosta tuli ukaasi palauttaa se.
[2] Taylor, Kuo: Children With Attention Deficits Concentrate Better After Walk in the Park

Jos päiväkoti keksittäisiin tänään, kiellettäisiinkö se terveydelle haitallisena?

Otsikon lause on johdettu lauseesta, jonka näin ensimmäistä kertaa jossain alakoulun tupakkavalistuspefletissä ja jonka työterveyslääkäri Juhani Seppänen väänsi kirjassaan Hullu työtä tekee muotoon

Jos työnteko keksittäisiin tänään, se todennäköisesti kiellettäisiin terveydelle haitallisena.

Keskustelu oikeista lastenkasvatustavoista on usein samanlaista kuin keskustelu maahanmuutosta - tunteet vievät vallan, fakta-argumentit loistavat poissaolollaan ja rakentavan argumentoinnin sijaan keskitytään vastustajan solvaamiseen. Tosin positiivisia poikkeuksiakin löytyy, ainakin maahanmuuttokeskustelussa. Kasvatuksessa järjen äänet jäävät usein paitsioon. Professorien ja muiden asiantuntijoiden nimet saattavat vilahtaa lehtiartikkelissa pari kertaa vuodessa, mutta lastenkasvatukseen liittyvässä valistustyössä ja poliitikkojen päätöksissä tieteellinen tieto näkyy valitettavan harvoin.

Lasten kasvatuksessa yksi tulenarimmista - ehkä jopa kaikkein tulenaroin - aihe on kysymys päivähoidosta. Minkä ikäisenä lapsi kannattaa laittaa päivähoitoon, millaiseen päiväkotiin (tai perhepäivähoitoon tai hoitajalle) lapsi kannattaa laittaa vai kannattaako lasta laittaa päivähoitoon ollenkaan? Kyse on monimutkaisesta asiasta ja vaikuttavia muuttujia on muitakin, kuin se "lapselle paras vaihtoehto". Esimerkiksi perheessä, jossa toinen puolisoista on mukavassa työssä josta saa viisinumeroista kuukausipalkkaa, ja toinen on tavallisessa pienipalkkaisessa työssä, josta hän mielellään pitäisi taukoa, on paljon enemmän vaihtoehtoja lastenhoidon järjestämisessä kuin keskipalkkaisella yksinhuoltajalla, jolla on lapsi tai lapsia.

Asiallista keskustelua päivähoidosta ei helpottanut Nina Mikkosen tv-esiintyminen, jossa päiväkoti leimattiin itsensä Hitlerin keksinnöksi. Ymmärtääkseni päivähoito on keksitty teollistumisen myötä: maatiloilla lapset pyörivät sujuvasti jaloissa lehmiä lypsäessä, mutta 1800-luvun tehtaat olivat hengenvaarallisia paikkoja aikuisille, lapsista puhumattakaan, joten lapset piti sijoittaa johonkin työpäivän ajaksi. Eikä tällä ole mitään tekemistä Hitlerin kanssa. Nyt ongelmana on, että kotihoidon puolustamisesta tulee ensimmäisenä mieleen Mikkosen öyhötys televisiossa.

Oma mutukäsitykseni päivähoitokysymyksestä on ollut suurin piirtein seuraava:

Lapsella on mukavampaa kotona, mutta päivähoito on hyvä asia, koska siellä oppii sosiaalisia taitoja toisin kuin kotona.

Tämä oli siis oma mutukäsitykseni, ja monen muunkin. Suuri osa ihmisistä kun perustelee lapsen päivähoitoon laittamista nimen omaan sosiaalisten taitojen ja ryhmässä olemisen oppimisella. Ja onhan työssäkäynti ainakin minun mielestäni kivaa, ja on kivampi tienata paljon rahaa kuin vähän rahaa. Työstä tykkäämisessä ja rahan haluamisessa ei ole mitään väärää eikä tämän blogauksen tarkoituksena ole moralisoida yhtään ketään.

Mutta mitä tiede sanoo lasten päivähoidosta? Liisa Keltikangas-Järvisen kirja Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (josta blogasin jo pari kertaa) pisti omaa maailmankuvaani päivähoidosta vähän, ööh, uusiksi. Alla sitaatteja kirjasta.

(s. 191) ...puute on sellaisista seurantatutkimuksista, jossa toisaaalta lapsiryhmän ja toisaalta siihen kuuluvien yksilöiden ominaisuudet ja toimintatavat tunnetaan, ja sitten seurataan tämän toveriympäristön vaikutusta lasten sosiaaliseen kehitykseen. 

Uskomuksia sen sijaan on sitäkin enemmän. Pidetään itsestään selvänä, että pikkulapsen sosiaaliset taidot kehittyvät hyvään ja toivottuun suuntaan päiväkodin lapsiryhmässä. Väite, että väärään kehitysvaiheeseen tullut liian suuri ryhmä saattaa estää lapsen sosiaalisten taitojen kehittymisen, otetaan vastaan äärimmäisellä hämmästyksellä ja epäuskolla.

Sitten seuraa kirjan luku numero 14, Päiväkodin vaikutus lapsen sosiaaliseen kehitykseen (s. 200-221), joka tekisi mieli siteerata tähän kokonaisuudessaan, mutta ensinnäkin se rikkoisi tekijänoikeuslakia ja toiseksi en jaksa sitä tähän käsin kirjoittaa. Pyrin siteeraamaan olennaisimmat kohdat alle ja kommentoimaan niitä, jos tarvetta on.

1970-luvulla herätettiin USA:ssa ensimmäisen kerran kysymys siitä, miten päivittäinen kodin ulkopuolisessa hoidossa olo vaikuttaa lapsen sosioemotionaaliseen kehitykseen. [tutkimuksissa] ilmeni, että varhain aloitetun kodin ulkopuolisen hoidon ja lapsen myöhemmän sosiaalisen sopeutumisen välillä oli lievä negatiivinen yhteys. [--] Yhteys ei kuitenkaan ollut kovin voimakas. 

Tämän väitteen tueksi tuli enemmän hajanaista todistusaineistoa, kunnes Belskyn viiden julkaisun tutkimussarja osoitti johdonmukaisesti, että jos lapsi siirtyi päiväkotiin vuoden ikäisenä tai sitä nuorempana ja hoito kesti enemmän kuin 20-30 tuntia viikossa, se ennusti myöhempää aggressiivisuutta ja tottelemattomuutta. 

Tutkimustulos herätti niin paljon huomiota ja vastaväitteitä, että joukko merkittävimpiä alan tutkijoita vaati tutkimusaineiston itselleen. He suorittivat aineistossa moninkertaisen tarkastuksen etsien virheitä ja toivoen, että tulkinnat olisivat olleet vääriä. Yleinen mielipide nimittäin oli, että päivähoito lisää lapsen sosiaalisuutta.

[--] Kun juuri oli löydetty ratkaisu, miten lapsetkin hyötyvät siitä, että äiti siirtyy työelämään, pidettiin yleisen mielipiteen vastaisen tutkimustuloksen esittämistä provokaationa.

Edellä mainitut tutkimustulokset kuitenkin aloittivat oikean tutkimusten ryöpyn. Ensimmäinen käänne yleisessä mielipiteessä oli vaatimus, että vähintäänkin päivähoidon merkitystä lapsen kehitykselle tulee huolellisesti tutkia eikä vain luottaa toiveeseen, että se on lapsen kehitykselle hyväksi. 1980- ja 1990-luvuilla julkaistiin useita tutkimuksia ja tutkimussarjoja, jotka päätyivät siihen, että varhain aloitettu päivähoito (aloitettu ensimmäisen ja toisen ikävuoden aikana) ennusti käytösongelmien lisääntymistä 3-4 vuoden iässä ja erityisesti aggressiivisuuden, levottomuuden, keskittymiskyvyttömyyden ja koulukiusaamisen lisääntymistä kouluiässä.

[--] Eniten aggressiivisuus siis lisääntyi niillä lapsilla, jotka siirtyivät päiväkotiin alle 2-vuotiaina. [--]  

Päivähoidon myönteiset vaikutukset pienen lapsen sosiaaliseen kehityksene jäivät vähäisiksi, vaikka niitä tutkijat suorastaan suurennuslasilla etsivät. Myönteisten vaikutusten joukkoon luettiin sellaiset tapaukset kuin että varhain kokopäiväisen hoidon aloittaneet lapset tottelivat kotona paremmin määryksiä kuin kotihoidossa olleet. [--] Ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, onko määräysten totteleminen kehityspsykologisesti liian varhaisessa iässä pelkästään myönteinen asia.

 Sitten todellinen pommi:

Edellä mainittu tutkimustulos oli riippumaton äidin koulutuksesta, perheen olosuhteista ja elämäntilanteesta. Toisin sanoen varhainen siirtyminen päivähoitoon toimi itsenäisenä aggresion lisääjänä, ja aggressi oli riippumat on perheen muusta tilanteesta ja kasvatuskäytännöistä.

[--] Tällä kertaa tutkimustulos otettiin vastaan vähän pienemmällä vastalauseiden ryöpyllä, mutta edelleen käytiin keskustelua siitä, että jokin muu syy täytyy löytyä. Päivähoito ei voi lisätä aggressiivisuutta.

Erityiseksi tutkimuksen kohteeksi otettiin korkean riskin perheistä tulevat lapset, jotka oli pantu varhain päiväkotiin osana perheisiin kohdistuvaa virallista interventio-ohjelmaa. Oli siis ajateltu, että päivähoidolla voidaan kompensoida kodin huonoja olosuhteita ja estää lapsen myöhemmät häiriöt. Tutkimukset osoittivat, että niin ei ollut. Päinvastoin, ne huonoista olosuhteista tulevat lapset, jotka olivat siirtyneet päiväkotiin ensimmäisen ikävuoden aikana, olivat esikoulussa aggressiivisempia kuin ne samanlaisten riskiperheiden lapset, jotka olivat siirtyneet päiväkotiin toisen ikävuoden loppupuolella tai sen jälkeen.

[--] Paraskaan hoidon laatu päiväkodissa ei siis pystynyt tuomaan vuoden vanhalle lapselle emotionaalista turvaa, vaan tilanne oli verrattavissa kotona hoidettuihin mutta laiminlyötyihin lapsiin. Edellä esitetyissä tutkimuksissa oli kyse tarkoin suunnitelluista interventio-ohjelmista. Niissä päiväkodin laatu oli paras mahdollinen, koska tarkoitus oli nimen omaan tasapainottaa kodin vaikutus ja antaa riskiperheiden lapsille optimaaliset kehitysmahdollisuudet. 

Tämä tutkimustulos vahvistui myöhemmin useissa tutkimuksissa. Varhain alkanut päivähoito ei tasoittanut perhetaustan aiheuttamia eroja lasten välillä, vaan mieluummin jopa lisäsi niitä. [--]

Sama tulos toistui myöhemmin lapsen kognitiivista kehitystä tarkastelevissa tutkimuksissa. Varhaiskasvatuksesta hyötyivät eniten ne lapset, joiden kotitausta tuki kaikenlaista oppimista ja suoriutumista. Ero lasten välillä pikemminkin kasvoi kuin tasoittui varhaiskasvatuksen ansiosta.

Eli se päiväkodin tasa-arvoistavasta vaikutuksesta? Jatko menee näin

Tämä tutkimustulos on esimerkki ristiriidasta yleisen ajattelun ja tutkimuksen osoittaman tosiasian välillä. Yleisesti ajatellaan, että varhaiskasvatus tasoittaisi lasten välisiä eroja, koska sellainen ajatus on kaunis ja lopputulos toivottava. Helsingin Sanomat kirjoitti 8.3.2010: "Juuri varhaiskasvatus tasoittaa tehokkaimmin sosiaalieroja." Näin ei kuitenkaan tutkimusten valossa ole.

Jos lasten välillä on jo valmiiksi kotitaustasta johtuvia eroja heidän tullessaan päiväkotiin ja jos he päiväkodissa saavat saman ympäristön, samanlaisen kasvatuksen ja hyötyvät samoista virikkeistä, miten on ajateltavissa, että ero lasten välillä pienenisi? Sehän edellyttäisi sitä, että alun perin edellä olleiden lasten kehitys jotenkin hidastuisi tai he eivät samalla tavalla kykenisikään hyötymään kasvatuksesta.

Niin, näinhän se on, kun asiaa pysähtyy miettimään. Meille (minullekin) on vain iskostettu se käsitys, että päivähoidolla (ja peruskoululla ja maksuttomalla koulutuksella, joista ei tässä kirjassa puhuta mitään enkä ole perehtynyt niihin) on tasa-arvoistava vaikutus, ja tämän kyseenalaistaminen on äärioikeistolaisuutta tai muuta julmuutta.

Varhaiskasvatus tasoittaa eroja vain siinä tapauksessa, että hoitajat keskittyvät ohjaamaan vain huonommista sosiaalisista lähtökohdista tulevia lapsia ja jättävät valmiiksi paremmilla valmiuksilla varustetut lapset oman onnensa nojaan, toisin sanoen pysäyttävät hetkeksi näiden kehityksen, niin että välimatka kuroutuu umpeen.

Tällä blogikirjoituksella ei ole muuta agendaa kuin tietellisen tiedon levittäminen, vaikka voi tuntua, että haluan mollata päivähoitoa. Näin ei ole. Jotain positiivistakin nimittäin löytyy:

Harvey, Watamura, Donzella, Alwin ja Gunnar osoittivat yhteenkäyvästi tutkimuksissaan, että samanlaista vaikutusta aggressioon, tottelemattomuuteen ja levottomuuteen kouluiässä ei ollut, jos päivähoito alkoi vasta kolmen ikävuoden jälkeen.

Eli päivähoito ei ole huono juttu, vaan liian aikaisin aloitettu päivähoito on huono juttu.

Edellä mainitut tutkimukset ovat yhdysvaltalaisia. Entäs Suomessa? Keltikankaan mukaan

Suomalaisia tutkimuksia aiheesta ei ole. Löytyy pieniä selvityksiä, mutta ei yhtään tieteellisen tarkastelun kestävää seurantatutkimusta. Kaikille lapsille mahdollinen kunnallinen päivähoitosysteemi koulutettuine hoitajineen on ollut valtava askel eteenpäin siitä ajasta, kun puhelintolpissa kaupattiin lapsia päivähoitoon kenelle tahansa, joka vain korvausta vastaan heidät suostui ottamaan. Tämän systeemin kriittisen tarkastelun aika ei ole vielä tullut. Vielä ei olla valmiita toteamaan, että pelkkä hyvä systeemi ei riitä. Se tulee myös toteuttaa hyvin.

Tarkoittaako tämä sitä, että asiaa ei haluta tutkia (rahoitusta ei irtoa), koska lopputulos voi olla sama kuin Yhdysvalloissa (ja miksi ei olisi), ja tutkimustulosten julkaisun aiheuttaman kohun jälkeen perheet pitäisivät lapsensa kotihoidossa 3-vuotiaaksi asti, ja verotulot vähenevät ja työnteko vähenee, ja Suomen kilpailukyky laskee ja kansalaiset eivät enää pääse ostelemaan iPodeja, iPadeja, farmari-Volvoja ja rivitalonpätkiä?

Tutkimus siis lähti USA:ssa alun perin liikkeelle pätevän tutkimustiedon tarpeesta ja laajeni siksi, että ensimmäiset tutkimustulokset eivät osoittaneetkaan sitä, mitä toivottiin. Tilanne USA:ssa on myös hyvin erilainen kuin Suomessa. Pienten lasten äidit työskentelevät kodin ulkopuolella lähes yhtä usein kuin Suomessa, mutta koska USA:ssa ei ole yhtenäisiä, lakisääteisiä [palkallisia?] äitiyslomia, palaavat äidit usein töihin vauvan ollessa alle vuoden ikäinen. Näin tutkimuksissa on mahdollista saada esiin hoitoonsiirtymisiän vaikutus, koska iässä on riittävä vaihtelu. Suomessa asiaa ei voi samalla tavalla tutkia, koska meillä ei ole riittävästi lapsia, jotka ovat tulleet päivähoitoon alle vuoden ikäisinä. Lisäksi alle vuoden ikäinen tarkoittaa Suomessa tässä yhteydessä 10-11 kuukautta vanhaa lasta, USA:ssa usein 3-6 kuukauden ikäistä.

Suomessa on lasten onneksi taloudellinen kannustin hoitaa lasta lähes vuoden ikäiseksi kotona, eli ihan pikkuvauvoja ei yleensä laiteta päiväkotiin.

Sitten kerrotaan laajasta yhdysvaltalaisesta NICHD-nimellä tunnetusta tutkimuksesta, jossa on mukana 27 yliopistoa ja alun perin 10 000 äitiä.

Keskeisin tutkimustulos oli, että tuntimäärä, jonka lapsi oli viettänyt kodin ulkopuolisessa hoidossa 4½ ikävuoteen mennessä, ennusti lapsen sosiaalisia taitoja esikoulu- ja kouluiässä sekä äidin että opettajan raportoimana. Lapsilla, joille oli kertynyt tähän ikään mennessä keskimääräistä enemmän hoitotunteja viikossa, oli enemmän käytösongelmia ja konflikteja tovereiden kanssa. [--] Nämä tulokset säilyivät, vaikka päivähoidon laatu ja kodin olosuhteet oli otettu huomioon.

Tulokset myös osoittivat, että tärkein vaikuttaja oli päivähoidon tuntimäärä sinänsä eikä esimerkiksi se, missä iässä lapsi tuli hoitoon, kunhan kriittinen ensimmäinen ikävuosi oli ohitettu. [--] Päivähoito ei siis tukenut lapsen sosiaalista kehitystä, vaan yhteys löytyi negatiivisiin asioihin.

Sitten hyvä yhteiskunnallinen huomio:

Kun kaikki lapset muuttuvat astetta levottomammiksi ja aggressiivisemmiksi, muuttuvat myös yhteiskunnan normit. Aggressiivisena pidetyn käytöksen raja siirtyy.

 Ja sitten aletaan olla varsinaisen biologisen syyn kimpussa:

Hoidon tyypillä oli myös vaikutusta. Mitä enemmän kodin ulkopuolella vietetystä hoitoajasta oli tapahtunut päiväkodeissa, siis ryhmissä (vastakohtana yksilöllinen hoito hoitajan luona tai yhdessä 1-2 lapsen kanssa), sitä enemmän lapsella oli sosiaalisia ongelmia.

Kuten kirjassa myöhemmin todetaan, vika on ryhmäkoossa ja laitosmaisuudessa. Miten näihin tutkimustuloksiin sitten suhtauduttiin?

Kuten saattaa arvata, tämäkin tutkimustulos aiheutti USA:ssa valtaisan kohun. Lisäselvityksiä uusien tutkimuksien muodossa ja selityksiä sille, mistä kaikesta tulos voisi johtua, suorastaan tulvi. Mikään ei kuitenkaan kyennyt osoittamaan tätä tutkimustulosta virheelliseksi.

Tulokset osoittavat paradoksin: lapsen laittamista päiväkotiin perustellaan usein päivähoidon hyvällä vaikutuksella lapsen sosiaaliseen kehitykseen. Tutkimustulos sen sijaan osoittaa, että vaikutus on juuri päinvastainen. Usko kodin ulkopuolisen hoidon varhaiseen sosiaalistavaan vaikutukseen on Suomessakin niin voimakas, että on vaikea uskoa minkäänlaisen tutkimustuloksen pystyvän sitä kaatavan. Usko varhaisen päiväkodin sosiaalistavaan vaikutukseen on muuttunut dogmiksi, joka kuitenkin on ristiriidassa tosiasioiden kanssa.

Vanhemmat eivät myöskään usko omaa kokemustaan. Vaikka he näkisivät lapsen olevan pitkän hoitopäivän jälkeen väsynyt, hermostunut ja levoton, he kuitenkin uskovat, että päivähoito on lapselle vain hyväksi.

Eli: jos mennään tieteellisen tiedon mukaan ja oletetaan, että muu painava syy (taloudellinen tilanne, merkittävä työ tms.) ei pakota laittamaan lasta päiväkotiin pienenä, niin lapsi pitäisi laittaa päiväkotiin vasta kolme-neljävuotiaana. Ja sosiaaliturvajärjestelmää tulisi kehittää siihen suuntaan, että lapsen

Vielä tuli sellainen radikaali ajatus, että mitä jos ne lapset otettaisiin mukaan sinne työpaikalle? Paperimieheltä tai ambulanssikuskilta tämä ei onnistu, mutta joku avokonttori on tuskin sen vaarallisempi kuin maatila (jossa lapset ennen teollista vallankumousta ja käsittääkseni nykyäänkin hoidetaan kotona), joten sinne voisi hyvin ottaa lapset mukaan vipeltämään, vai keksiikö joku (muutosvastarinnan lisäksi) syytä, miksi ei voisi? Tämä ei onnistu tuosta vain niin, että minä otan lapsen mukaan työpaikalle, vaan asiaa pitäisi kokeilla tieteellisesti. En pitäisi mitenkään mahdottomana, että ryhmä 2-6-vuotiaita lapsia puuhastelee keskenään kahdeksan tuntia, isommat katsovat, että pikkuiset eivät kieri rappusia alas ja välillä käydään äitiä tai isää moikkaamassa työpöydän ääressä.

Keltikangas-Järvisen kirjassa käsitellään vielä sitä, miksi yhteys liian nuorena aloitetun päivähoidon ja käytösongelmien välillä löytyy. Kirjoitan siitä oman erillisen blogauksen, koska tämä paisui jo nyt liian paksuksi.

Liisa Keltikangas-Järvinen: Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot

Viimeisinä lomapäivinä sain lukaistua loppuun professori Keltikangas-Järvisen kirjan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Kirjaa olen muutaman kerran siteerannutkin koulukiusaamista (tai oikeastaan hömppätiedon sitkeyttä) käsitelleessä blogauksessani Raiskaaja ja kiusaaja tarvitsevat apua – ja johan tuli parempi mieli! Aihe on herättänyt keskustelua myös muualla blogosfäärissä.

Tässä muutama ajatuksia herättävä sitaatti lisää samasta kirjasta. Kirjoitusvirheet ja lihavoinnit ovat omiani.

Ensimmäiset koskevat ujojen lasten kasvattamista. Keltikangas kritisoi asennetta, jossa huolestutaan heti lapsen pärjäämisestä maailmassa, jos hän ei 1-vuotiaana olekaan himososiaalinen:

(s. 45) Toisaalta ujot lapset yritetään pakottaa rohkeiksi, toisaalta temperamentin ymmärtäminen tulkitaan niin, että lapsi jätetään leikkimään yksin. [--]On turha tehdä kolmevuotiaan arkuudesta numeroa ja miettiä keinoja, miten harjaannuttaa häntä, kun koko ongelma menee todennäköisesti parhaiten ohi odottamalla. [--] Neljävuotiaalle jo tarjotaan auttavaa kättä, jos hän edelleen haluaa leikkiä etupäässä yksin.

Sitten on mielenkiintoinen tai ehkä vähän huolestuttavakin havainto:

(s. 74) Vielä 30 vuotta sitten [--] kouluissa, päiväkodeissa ja vanhempainilloissa haluttiin kuulla, miten ohjata lapsi muut huomioonottavaksi, hyvinkäyttäytyväksi yksilöksi. [--] Nykyään ollaan kiinnostuneita siitä, miten lapselle saadaan vahva itsetunto, niin että hän selviää.
Huoli ei ole vain vanhempien. Opettajiksi ja lastentarhanopettajiksi valmistuvia opiskelijoita pyydettiin kertomaan, mikä on heidän mielestään vaikein ja haasteellisin kasvatustehtävä heidän tulevassa työssään. Kukaan ei sanonut, että se olisi aggressiivisuuden, häiriköinnin ja kiusaamisen poiskitkeminen. Lähes poikkeuksetta he kirjoittivat ujojen, hiljaisten ja varautuneiden lasten muodostavan heidän vaikeimman kasvatustehtävänsä.

Siis ne lapset, jotka eivät koskaan häiritse muiden oppimisrauhaa, eivät käy käsiksi muihin lapsiin eivätkä riko kouluin sääntöjä, ovat nykykoulun suurin haaste? "Haasteellisimpia ovat liian empaattiset lapset, koska heillä tulee olemaan myöhemmin vaikeuksia", kirjoitti eräs opiskelija. Kilpailuyhteiskunnan arvomaailma on mennyt hyvin perille. Miten opettaja vastaisi tähän haasteeseen? Miten hän poistaisi lapsesta liiallisen empatian?

Touché!

Seuraava kommentti ei liity lasten kasvatukseen, mutta erinäköisiä järjestöjä nähneenä, tuota, osui ja upposi sekin:

(s. 51) Sosiaaliset ihmiset ova myös usein harrastus- ja järjestöihmisiä. He ovat mukana erilaisissa yhdistyksissä ja komiteoissa, eikä taaskaan ole niin tärkeää, mitä näissä komiteoissa tapahtuu tai minkälaisia asioita yhdistyksessä ajetaan. Tärkeintä on, että siellä tapaa muita ihmisiä.

Joskus kauan sitten bloggasin (kieli poskessa) patenttiselityksistä. Narsismi siellä mainittiin, psykopatia unohtui:

(s. 83) Narsisti ja psykopaatti ovat muuttuneet haukkumasanoiksi, joilla voidaan kuvata mitä tahansa ihmissuhteiden ongelmaa. Tiedon lisääntymisen lisäksi tämä termien vesittyminen arkikielessä on yksi syy, miksi psykiatrisia diagnooseja tulee aika ajoin uudistaa.

Sitten on lasten varhaiskasvatuksesta settiä, joka päättäjien pitäisi lukea:

(s. 116) Lapsen kehityksen tärkeimmät ihmissuhteet ovat hänen vanhempansa. Isällä ja äidillä on erilainen rooli lapsen kehityksessä, kummallakin on oma erityistehtävänsä. Tätä isän ja äidin erilaista merkitystä lapselle on nykyajan vaikea hyväksyä. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että riippumatta siitä, mitä vanhemmat haluaisivat, lapsi valitsee ensimmäisten kuukausien aikana itselleen ns. primaariobjektin eli ensisijaisen tunteittensa kohteen.
[--]
Tutkimus osoittaa, että vaikka lapsen kehityksestä olisi tarjolla miten paljon tietoa tahansa, jokainen aikakausi luo oman, kyseiselle ajalle sopivan käsityksen lapsesta. Tämä käsitys ei pohjaa tutkimustietoon lapsen kehityksestä, vaan sitä ohjaavat kulttuurinen ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus.

Lapsella on tarve ensimmäisen elinvuotensa ajan pitää lähellään ja koko ajan saatavilla se ihminen, johon hän on solminut ensimmäisen kiintymyssuhteen. Tämä on hyvin vanha tutkimustulos, eikä uusi tutkimus ole sitä kumonnut. Kuitenkin vanhemmat mielellään puhuvat tasa-arvoisen vanhemmuuden mallista, jossa vauvan hoitovastuu jaettaisiin ajallisesti tasan lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana. Tällä ei kuitenkaan koskaan perustella lapsen parasta, vaan vanhempien tasa-arvoista oikeutta työelämään. Ehdotus ei myöskään pohjaa tutkimustuloksiin, vaan asenteisiin.

Kysymys: miksi tätä ei kerrota neuvolassa tai lääkärissä? Äidinmaidonkorvikepurkissa on kyllä varoitustekstit kyljissä, mutta miksei niitä löydy vaikkapa Kelan tukilomakkeista tai äitiyspakkauksen pamfleteista? Tieteen tulosten huomioonottaminen kun ei edes ole ristiriidassa tasa-arvon kanssa: sen sijaan, että äiti palaa työelämään lapsen ollessa alle yksivuotias, sitten isä hoitaa lasta ja sitten taas äiti, voisi hyvin tehdä niin, että äiti hoitaa lasta ensimmäiset 1,5 vuotta ja isä sitten seuraavat 1,5 vuotta. Keskeltä poikki :-).

Sitten on separaatiovaiheesta ja päivähoidosta:

(s. 129) Kun lapsi noin 15 kk - 2 v ikäisenä lopullisesti kokee olevansa [ensisijaisesta hoitajasta] erillinen olento, aiheuttaa tämä havainto lapselle ahdistusta ja usein voimakkaan hylätyksi tulemisen pelon. Hän takertuu uudelleen äitiin. Lapsi, joka aikaisemmin on jo sopeutunut päivähoitoon, saattaa alkaa yhtäkkiä itkeä äidin perään eikä haluaisi päästää tätä näköpiiristään. Jos takertuminen on kovin voimakasta, ei ohjeena ole lapsen karaiseminen, vaan lapselle tulisi antaa mahdollisuus palata hetkeksi takaisin äidin luo vahvistamaan luottamustaan. [--] Jos mahdollista, lapsi tulisi ottaa vähäksi aikaa pois päivähoidosta.

Pääsyy, miksi lasta karaistaan eikä oteta hetkeksi pois, on varmaan klassinen "mitäköhän muut taas ajattelevat".

Sitten on hyvä neuvo, joka itsellenikin oli jo itsestäänselvyys jo ennen kirjan lukemista, ja jota on välillä vaikea noudattaa, kun lapsi sanoa täräyttää jotain repäisevää täpötäydessä junanvaunussa:

Lapsen käytöksellä tai puheille ei tässä kehitysvaiheessa [omaehtoisen itsesäätelyn varhaisvaiheessa] saa koskaan nauraa. Kovin suotavaa ei nauraminen ole koskaan, mutta nyt se on erityisen loukkaavaa.

Tämä sitaatti on vähän irrallinen, mutta herättää ajatuksia:

(s. 151) On joskus esitetty, että nykyisin niin yleinen masennuksen- ja pahanolontunne voisi osittain olla seurausta avuttomuudesta käsitellä niitä syyllisyydentunteita, joita omien sisäistettyjen ihanteiden rikkominen aiheuttaa. Se olisi seurausta nykyisestä voimakkaan ihmisen ihanteesta, joka ei myönnä erehtyneensä, ei kadu mitään ja jolla ei ole tarvetta koskaan pyytää mitään anteeksi.

Kiintymyssuhteen syntymisestä todetaan vielä:

(s. 156) Kiintymyssuhteen syntyminen on siis lapsen kehityksessä keskeinen asia, ja sillä on pitkälle ulottuvat seuraukset myös aikuisen elämään. Sen syntymisestä huolehtiminen ei kuitenkaan ole kovin monimutkainen asia: se vaatii ainoastaan, että sama hoitaja on lapsen kiintymyksen kohteena riittävän pitkään. Hoitajalle ei esitetä mitään ihmeellisiä laatuvaatimuksia; riittää, että hän on saatavilla, ja hoitaa lasta, kun hän osoittaa tarvitsevansa hoitoa.

Riittävän pitkään tarkoittaa lapsen ensimmäistä ikävuotta, mielellään muutaman kuukauden sen yli, ja vähintään 8-9 kuukauden iässä tulevan eroahdistuksen ohi.
[--]
Äitinä oleminen ei ole pelkästään yhteiskunnallinen rooli, vaan myös biologinen tehtävä. Äidin ja lapsen varhaisen vuorovaikutuksen kiistäminen pohjautuu enemmän asenteisiin kuin tutkimustuloksiin.
[--]
ei ole mahdollista, että symbioosi- ja eriytymisvaiheen aikana isä ja äiti vuorottelevat lapsen hoitajina siten, että alun perin ensisijainen kiintymyksen kohde on liian pitkiä aikoja lapsen ulottumattomissa. Toisella ikävuodella ja myöhemmin lapsen psyykkinen kehitys tekee hoitajan vuorottelun mahdolliseksi.

 Ja jatkoa seuraa sivulla 158:

Lapsen suhde isään on alusta lähtien välttämätön lapsen kehitykselle, mutta se on erilainen kuin suhde äitiin. [--] Vuosina 2007 ja 2008 on julkaistu tutkimuksia, joissa on osoitettu, että puutteet lapsuuden kiintymyssuhteissa ovat yhteydessä murrosiän aggressioon. [--] Tutkimukset päätyivät suosittamaan kiintymyssuhteen turvaamista tukevia poliittisia päätöksiä aggressiivisen käytöksen parhaana hillitsijänä.

Eli mitä jos jätettäisiin se aselain ja vihapuheiden hiplaaminen rauhaan ja jatkettaisiin äitiysrahakautta niin, että lapsi saisi olla kotona vähintään sen ensimmäisen ikävuoden? Tai saahan se nytkin, mutta siihen ei kannusteta.

Kirjan loppupuolella on paljon mielenkiintoista tietoa lapsen kasvuympäristöstä ja päivähoidon vaikutuksista, mutta säästän ne seuraavaan blogaukseen.

Kuuntele odotellessasi Keltikangas-Järvisen radiohaastattelu Yle Areenasta.

Kaksi myyttiä lasten kasvattamisesta

Kuuntelin tänään radiosta professori Liisa Keltikangas-Järvisen haastattelua. Hän kertoi, että yleisöluennoilla on joskus masentavaa, kun yleisö toistelee ja puolustaa sitkeitä uskomuksia, jotka tiede on jo osoittanut vääräksi. Esimerkkinä hän antoi kaksi yleisintä:

Lapsille tulee pienestä pitäen totuttaa ikäviin asioihin, jotta he sitten isona kestävät pettymyksiä.

ja

Lapsia pitää pienestä pitäen opettaa kilpailemaan, jotta he pärjäävät "kilpailuyhteiskunnassa".

En ole psykologi enkä seuraa psykologisia tiedelehtiä, mutta käsitin Keltikankaan puheista, että nämä ovat alalla vallitseva konsensus eivätkä minkään yksittäisen tutkimuspaperin löydös, joka sitten kumotaan muissa papereissa. Eli: lapsista kasvaa pettymyksiä ja kilpailua kestäviä aikuisia, jos heidän annetaan kasvaa rauhassa.

En ole itse mikään huippulahjakas, mutta olen keskustellut monen huippulahjakkaan kanssa TKK:lla opiskellessani. Kaikkia tuntui yhdistävän yksi tekijä: ketään ei ole kotona juuri pakotettu, vaan heidän on annettu lapsena puuhastella juuri sitä mikä heitä kiinnostaa.

Jos lapsia pakotetaan liian nuorena - ja vanhempanakin - kaikkeen ikävään, he tulevat ainoaan loogiseen johtopäätökseen:

Selvä juttu, jos maailma/työelämä/yhteiskunta on tällainen, minä en ole leikissä mukana.

Taustalla noihin Keltikankaan mainitsemiin harhaväitteisiin lienee se, että arvot ja tavat muuttuvat hitaammin kuin yhteiskunta. Joskus reilu puoli vuosisataa sitten saattoi olla tärkeää opetella kärvistelemään ja suorittaa maisterin tutkinto, jotta sai itselleen kaikkea kivaa.

Nykyään tilanne on toinen: elintaso (taloudellisilla mittareilla mitattuna) on noussut niin paljon, että ihan tavallisissa hommissa tienaa niin paljon, että saa itselleen oman asunnon kalusteineen ja rahaa jää vielä harrastuksiinkin, olipa se harrastus tietokoneen näpertelyä, golfia tai matkustelua. Rahasta on pulaa ainoastaan, jos haluaa muille näyttämisen halusta ostaa jättisuuren asunnon tai kalliin auton (yritin keksiä muita oikeita rahareikiä, mutta en keksinyt).

Kuinka moni ongelma yhteiskunnassa ratkeaisi, jos kulttuurista poistuisi se tapa, että kaikki käteen tuleva raha on pakko pistää heti menemään vieläpä niin, että tehdään sitoumuksia vuosiksi eteenpäin tämänhetkisen tulotason pohjalta? Tämä on laajempi aihe, käsittelen sitä perusteluineen erillisessä bloggauksessa. Stay tuned!