Miksi suomalaislapset osaavat lukea?

Olin tänään mielenkiintoisessa seminaarissa Oppimisen haasteet - Challenges in Learning. Mielestäni parhaimman setin veti professori Heikki Lyytinen. Hän kertoi muun muassa, että suomalaislapsista yli puolet osaa lukea (siis vähän / hitaasti) kun he tulevat kouluun, mikä on kansainvälisesti poikkeavaa (suomenkieliset lapset päihittävät mm. portugalin, kreikan, espanjan, ranskan ja skottienglannin (?) puhujat). Kalvosatsissaan (jonka valikoituihin paloihin voit tutustua Flickrissä) hän kertoi syyksi mm. sen, että suomen kieltä kirjoitetaan samoin kuin sitä luetaan.

Kysyin, onko muita syitä, miksi Suomessa opitaan nuorena lukemaan. Tutkija sanoi, että syitä on varmasti satoja ja niitä ovat (suomen kielen loogisen ääntämyksen ja transparenssin*) lisäksi muun muassa:

• Kulttuurimme kannustaa erittäin paljon kirjoitetun materiaalin käyttöön (Our culture is very supportive using written material). Esimerkiksi televisio-ohjelmat tekstitetään, eikä dubata.
• Kulttuurissamme on pitkä perinne sille, että lukemaan oppiminen on itsestäänselvyys, olipa vanhempien tausta mikä tahansa. Taustana tällä on professorin mukaan (muun muassa) se, että lukutaito oli naimisiin pääsyn ehtona ennen vanhaan.
• Yleisöstä joku heitti vielä Aku Ankan (jonka avulla moni lapsi on oppinut lukemaan, mutta onhan Aku Ankka saatavilla muillakin kielillä :-).

Olisi mielenkiintoista nähdä vastaavanlaiset käppyrät:

• suomenruotsalaisista (suht samanlainen kulttuuri, mutta eri kieli)
• virolaislapsista (looginen kieli, mutta erilainen yhteiskunta)

Mitä muita syitä voi olla suomenkielisten lasten hyvälle lukutaidolle?

Aiheesta muualla / lue lisää:

• Lukimat
• Graphogame
• Grapholearn (the whole approach)

* Transparenssi = kielestä pystyy päättelemään sanojen merkityksiä. Esimerkiksi: jos tietää mikä on kirja, voi päätellä, että kirjasto = paikka, jossa on paljon kirjoja (vrt. patteristo, lipasto, tykistö, putkisto).

Miksi MOOCit eivät kiinnosta mediaa?

MOOCeista on ollut viikon aikana kiitettävästi keskustelua, kiitos Matti Apusen provosoivan kolumnin. Tässä pari poimintaa:

• Ylivoimaisesti paras on professori Jyri Mannisen bloggaus 13.11. Verkko-opetuksen myytit.
• Ja samana aamuna julkaistiin HY:n Jaakko Kurhilan muistutus siitä, että myös Helsingin yliopistossa on verkkokursseja.
• Itse muistuttelin samasta viime perjantaina ja vertailin MIT:n ja HY:n kursseja. HY:n oli muuten parempi!

Mikä minua ihmetyttää, on se, että mediaa eivät MOOCit juuri kiinnosta - jos ei kesälomalla vääntämääni free-juttua lasketa. Esimerkiksi Helsingin Sanomia ei jutunteko tuosta massakurssista kiinnostanut, vaikka kyseessä oli valtakunnan mittakaavassa ainutlaatuinen juttu. Onko vika siinä, että Suomessa ei ole koulutusalaan erikoistuneita toimittajia, vai siinä, että HY:n viestintäpomolla oli kiire?

Medialla on keskeinen rooli, että verkko-opiskelu lähtisi leviämään ja yliopistot innostuisivat järjestämään lisää MOOCeja. MOOCeihin olisi myös helpompi hakea rahoitusta, jos termi olisi tuttu rahoittajille.

Leikkiminen kielletty, osa II

Sosiaalityöntekijä: No, miltäs tämä nyt tuntuu? Ajattele, olet saanut näin paljon asiantuntijoita auttamaan sinua ongelmissasi.

Nuori: Tää on kyllä ihan vitun perseestä.

Jatkan siitä, mihin edellisessä bloggauksessani jäin, eli sivulta 109.

Suomessa nuorten kokemuksia auttajistaan tai avun vaikutuksista on tutkittu toistaiseksi vähän, sillä sille "ei ole ollut tilausta", mutta ainakin osa nuorista tuntee katkeruutta sosiaalityöntekijöitä kohtaan, jotka ovat riistäneet heidän vapautensa.
...
Tarinat aiheettomista huostaanotoista eivät ole harvinaisia. Erityisesti pedofiiliskandaalien hulluina vuosina monet suomalaiset havahtuivat todellisuuteen, jossa lapsi voi menettää vanhempansa ja joutua laitokseen täysin absurdeista syistä. Lastensuojelun työntekijät, kuten psykologit, saattoivat asettaa oman sanansa asianosaisten, niin lasten kuin vanhempienkin sanaa vastaan. Kammottavia päätöksiä tehtiin psykoanalyyttisten teorioiden pohjalta, jotka vastaavat todellisuutta parhaimmillaankin satunnaisesti.

Media rakentaa uhkakuvaa nuorisorikollisuudesta:

Kohulehdistö kertoo nuorisorikollisuudesta enemmän kuin muusta rikollisuudesta ja on poikkeuksellisen kiinnostunut nuorten väkivallasta, erityisesti henkirikoksista. Iltapäivälehdissä ilmoitettujen tekijöiden iät ovat keskiarvoltaan 10 vuotta alhaisempia kuin rikostilastoissa, ja uhrien keski-ikä iltapäivälehdissä on jopa 20 vuotta alhaisempi kuin todellisuudessa.

Ja kaikkihan tietävät, että nykynuoriso on turmeltunutta ja rikollisuus lisääntyy, eikö vain?

Näin ei ole. Sekä rikostilastot että piilorikollisuustutkimukset osoittavat merkittävää laskua niin nuorten omaisuus- kuin väkivaltarikollisuudessakin.

Lastensuojelubisnes perustelee lastensuojelun tarvetta huostaanotettujen lasten määrän kasvulla.

Tämä on kuitenkin kehäpäätelmä. Aivan kuin järjettömän suureksi kasvanut metelöivien muovilelujen kulutus olisi perustelu sille, että muovileluja tarvitaan yhä enemmän.

Sitten väliin tärkeä huomio:

Järjestelmä ja sosiaalityöntekijä ovat pääosin eri asioita. Sossutädit eivät ole pahoja ihmisiä. Valtaosa heistä haluaa paitsi ennen kaikkea ansaita palkkansa myös auttaa lapsia.

Ja systeemiä tylytetään:

Huostaanottojen syiksi kelpaavatkin suuren yleisön mielikuvia hallitsevien alkoholismin, insestin ja väkivallan lisäksi kodin epäsiisteys, lapsen "poikkeava seksuaalinen käyttäytyminen", kulttuuriseen vähemmistöön kuuluminen, miltei mikä tahansa eroaminen keskiverrosta.
...
Erään sosiaalityöntekijän kertoman mukaan kotikäynnillä saatetaan esimerkiksi pyyhkäistä sormella ovenkamanan ylälistaa, jotta nähdään, miten talossa siivotaan. ... Tämä on toki ymmärrettävää, kun muistamme epäjärjestyksen ja järjestelmän välisen vihollissuhteen.

Huostolat saavat kovaa kritiikkiä:

[Laitokseen sijoitettujen lasten ja nuorten] pahoinvointi selitetään tavallisesti huonoilla kotioloilla, jotka ovat edeltäneet väliintuloa. Näin ajatteli myös ohjaaja, joka kertoi pahoinvoinnista seuraavaa: "Ei lapsi aina sijoitettaessa heti oirehdi. Voi mennä vuosikin, ennen kuin alkaa oirehtia." Ohjaajan puheesta paljastuva kronologia antaa aihetta toisenlaisiinkin tulkintoihin: oireilu on alkanut vasta sijoituksen jälkeen. Jotkut nuoret kestävät sijoitusta jopa vuoden, ennen kuin alkavat hajoilla.

Mielisairaanhoitajien retuuttamisesta, paiskomisesta ja lastensuojelualalla yleisesti käytössä olevasta "turvallisuudentunnetta synnyttävästä mattoon käärimisestä" syntyy ruhjeita, nenäverenvuotoa, mustelmia, myöhempiä painajaisia ja ahdistustiloja enemmän kuin koskaan. ... Tilanne on surullisella tavalla verrannollinen 1700-luvun tilanteeseen. Silloin vanhempia syytettiin korkeasta lapsikuolleisuudesta, mutta samaan aikaan kuolleisuus oli Tukholman lastenkodeissa yli kolminkertainen.

Joissakin lastenkodeissa "puheen rajoittaminen, esimerkiksi se, ettei nuori saa puhua muiden lasten kanssa, on täysin normaali käytäntö", ja varsin usein lapsilta kielletään yhteydenpito vanhempiinsa. ... Koti-ikävä, joka syntyy puheluista ja yhteydenpidosta rakkaisiin, tulkitaan usein niin, että nimenomaan yhteydenpito on ongelma - ei se, että lapselta viedään koti ja läheiset.

Sitten kirjailija kertoo käynnistään koulukodin "erityisen huolenpidon yksiköstä", jossa häntä vähän jännitti, josko siellä törmäisi vaarallisiin ja väkivaltaisiin nuoriin. Mutta:

Nuorista syntyy reipas, itsevarma ja vahva ensivaikutelma. Juuri siksikö he ovat täällä?

Kasvatuslaitoksia vaivaa kirjoittajan mukaan sama ongelma kuin koululaitosta:

tavoitteet ja opettajakoulutus, samoin kuin sitä määrittelevä lainsäädäntö oppilasaineksesta puhumattakaan, ovat muuttuneet 50 vuoden aikana melkoisesti. Sen sijaan opetuskäytänteiden perusrunko ja koulupäivän kulku ovat säilyneet liki ennallaan... Jokaiselle oppivelvollisuutensa suorittaneelle suomalaiselle lienee tullut tutuksi ainakin muutama eläkeikää lähestyvä opettaja, joka käyttää samoja piirtoheitinkalvoja viidettätoista vuotta peräkkäin.

Ymmärtämisen mahdollistava keskustelu on valitettavan harvinainen ylellisyysilmiö kulttuurissamme, jossa toinen yritetään tulkita ja lokeroida ensimmäisten lauseiden, stereotypioiden tai omien kokemusten pohjalta.

Kuinka sitten tehdä yhteiskunnastamme lapsiystävällisempi:

Moderni kapitalismi onkin ehkä onnistumassa siinä, missä Neuvostoliitto epäonnistui: sellaisen ihmistyypin luomisessa, joka ulkoistaa vastuunsa ja vapautensa epäinhimilliselle järjestelmälle mutta puurtaa ahkerasti tämän hyväksi.

Ratkaisuksi Laajarinne ehdottaa:

1. Kasvattamiseen käytettävää aikaa on lapsikohtaisesti vähennettävä. Lapsuus ja nuoruus eivät ole elämään valmentavia vaiheita, vaan ne ovat elämää.
2. Lisätään opettajien ja lastentarhanopettajien määrää, ja puolitetaan koulupäivät (jolloin ryhmäkoot romahtavat, mikä on hyvä asia).

Onko tähän sitten varaa? Laajarinne viittaa siihen, että Britanniassakin lapsikuolleisuus ja -sairastuvuus vähenivät toisen maailmansodan aikana, vaikka rahaa haaskautui sotimiseen.

Kun otamme vielä huomioon, että suuri osa länsimaissa tehdystä työstä on silkkaa mielikuvitustyötä - jos kohta rasittavaa - ja sillä kerrytetty raha spekulatiivista mielikuvitusrahaa, on selvää, että voimavaroja voisi kohdentaa viisaamminkin.

Ryhmäkokojen radikaali pienentäminen ei luonnollisestikaan saa olla kontrollin tiukentamisen toimenpide. Sillä on pyrittävä eriyttämiseen, yksilölliseen opetukseen sekä sellaiseen kuuntelemiseen, joka parhaimmillaan saattaa mahdollistaa aikuisten ja lasten välisen dialogin.

Koulujen oppisisältöjen ei tule olla opetusministeriön päättämiä, vaan niiden on oltava lapsen tai nuoren ja tätä auttavien aikuisten yhdessä laatimia. Kurssit on yhä suuremmassa määrin korvattava dis-kurssilla.

Opettajille on entistä tarkemmin teroitettava sitä, että heidän asiakkaansa on oppilas eikä hallintoviranomainen.

Toinen tapa kasvatusresurssien lisäämiseen olisi, että lasten vanhemmat yksinkertaisesti ja yhä useammin lakkaisivat käymästä töissä. Yhden aikuisen palkalla elää isokin perhe, mikäli ollaan valmiita luopumaan suuresta osasta turhuutta. Teräväpiirtouudistus: silppuriin! 400-neliöisen talon piirustukset: silppuriin!

Laajarinteen mukaan lasten ja nuorten vaikutusmahdollisuutta ei suinkaan tule rajata ainoastaan heidän omiin asioihinsa.

Kansalaisuuteen voidaan kasvattaa ainoastaan käytännössä. Se toteutetaan niin, että oppilaasta tehdään heti täysivaltainen kansalainen oikeuksineen ja velvollisuuksineen. (Oscar Brenfier) Tahdonkin kysyä: mitä me menettäisimme, jos äänestys- ja vaalikelpoisuusikärajat alennettaisiin esimerkiksi 12 vuoteen?

Vapaus ja tasa-arvo eivät voi olla kasvatuksen tai yhteiskuntamme tavoitteita, vaan niiden on oltava lähtökohtiamme.

Vastaavasti koulujärjestelmän taustalla oleva ajatus siitä, että laitos samanlaistamalla tekisi ihmisistä tasa-arvoisia, on virheellinen. Jos kaikki ovat samanlaisia, tasa-arvoa ei edes tarvita.

Esimerkiksi paikkakunnalta toiselle muuttaminen paremman työn perässä ei ole ainoastaan aikuisen asia, aivan kuin ei ole ainoastaan aikuisten asia, oppivatko kaikki lapset polynomeja yläkoulussa.

Manipuloiva asenne hapertaa luottamusta, sillä lapset ja nuoret eivät ole niin tyhmiä, etteivätkö he tunnistaisi, mistä on kysymys.

Epäjärjestyksellä ja tietämättömyydellä on meille paljon annettavaa. Ne ovat jotakin, mitä ei tule lakaista maton alle tai yrittää hävittää. Ne ovat aliarvostetun ihmisyyden aliarvostettu perusta. Niistä syntyisin on luovuus - ei innovatiivisuus! - ja niistä on lähtöisin aito ymmärrys maailmasta, jossa elämme.

Leikkiminen kielletty - tulta kukkahattutätien munille

Kuka puolustaisi lapsia kukkahattutädeiltä? Jukka Laajarinne puolustaa.

Luin viime talvena [1] mainion kirjan, Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty - kontrolliyhteiskunnan lapset.

Tuttuun tapaani en lähde tässä pyörittelemään kirjallisuuskriitikkomaista settiä (hyvää sellaista löytyy tarpeeksi kirjan nimellä googlaamalla), vaan annan taas sitaattien puhua puolestaan:

Lapsi selviytyy päivästä toiseen maailmassa, joka tarjoaa hänelle ainoastaan yllätyksiä. Aikuiselta sen sijaan menee viikko pilalle, jos hän joutuu ennakoimattomaan tilanteeseen. ... Vastasyntyneen aineenvaihdunnasta 90 % kuluu aivojen toimintaan ja kehitykseen, aikuisen aineenvaihdunnasta noin neljäsosa.

Kriittisyys, älykkyys ja sanavalmius, jotka ovat aikuisella hyveitä, ovat lapsen tapauksessa sopeutumattomuutta, näsäviisautta ja nenäkkyyttä. Suuri osa kasvatuksesta ja opetuksesta keskittyykin siihen, että lasten kasvua, aikuistumista ja oppimista pyritään estämään.

Lastenkulttuurista puhuttaessakaan ei yleensä tarkoiteta lasten tuottamaa kulttuuri vaan nimenomaan aikuisten lapsille suuntaamaa kulttuuria.

Ei Grimmin tai Andersenin saduissa sen paremmin kuin Muumi-kirjoissakaan mässäillä turvallisuuden tunteella. Oikea kirjallisuus on tehty aivan jostain muusta. Kymmenvuotiaiden rakastamassa ja tunteisiin voimakkaasti vaikuttavassa Tarussa sormusten herrasta ei voi olla törmäämättä päiden irti hakkaamisiin, kessutteluun ja oluen juontiin.

Huolimatta lasten henkisestä ylivoimaisuudesta ja sopeutumiskyvystä näytetään nykyään ajattelevan, että juuri lapsille pitäisi hyssyttää, sössöttää ja puhua varovaisesti.

Suuri osa lasten omasta kulttuurista on undergroundia, joka pysyttelee ja jopa pyrkii pysyttelemään maan alla. Lasten samizdat kulkee suusta suuhun, puhelimesta puhelimeen tai yksittäisinä papereina ystävysten kesken.

15-vuotiaat saavat katsoa televisiossa ja elokuvateattereissa esitettävää hyvinkin graafista ja viihteellistettyä väkivaltaa, roskalehdistön lööpeistä puhumattakaan, mutta heidän itsensä tuottamana sama kuvasto johtaa suoranaiseen moraalipaniikkiin, kuten kävi vuonna 2008. Annantalon kauhutyöpajassa 9.-luokkalaiset muokkasivat pehmoeläimistä väkivallan ja onnettomuuksien uhreiksi joutuneita hahmoja, ja tapaus herätti laajan ja kärkevän keskustelun.

Sivulla 40 kuvaamataidon opettaja kertoo tarinan, jossa oppilaat innostuneina tekivät muovailuvaha-animaatioita (joissa tietty päät irtoilivat jne.), ja kun ne näytettiin keväjuhlassa, niin muiden aineiden opettajilta tuli rutinaa. Muunkinlaista ylireagointia tapahtuu:

Muovailuvahaleikit ovat johtaneet inhimillisiin tragedioihin, kun psykologi on nähnyt lapsen pyörittelemän vahapötkylän peniksenä ja tätä tulkintaa on edelleen käytetty perusteettomien insestisyytösten todistusaineistona.

Helsingin kaupungille 23 miljoonaa euroa maksaneen Stop Töhryille -kampanjan aikana pyrittiin hävittämään graffititaide kaupungista kokonaan. Kaupungin aikaisemmin tilaamia ja hyväksymiä teoksia tuhottiin esimerkiksi Kulosaaren meluaidasta maalaamalla ne peittoon. Kenen aikuisen taiteilijan maalauksille tekisimme saman?

Kirjailija kritisoi myös jatkuvaa "johdonmukaisuuden" perään vouhottamista kasvatuksessa:

Alhainen kyky sietää ristiriitojen epävarmaa todellisuutta on jo muutenkin johtanut yhteiskuntamme kontrollifriikkiytymiseen. Se lienee keskeinen osasyy psyykelääkkeiden kasvavaan kulutukseen; merkittävän osan neurooseista, unettomuudesta, masennuksesta ja ahdistuksesta katsotaan johtuvan puutteellisesti käsitellyistä ristiriidoista.

Sitouttaminen yhteiseen kontrolliin aloitetaan viimeistään päiväkotien kehityskeskusteluissa ja sitä jatketaan itsearviointilomakkeilla heti, kun lapsi oppii lukemaan ja kirjoittamaan. Salakavalissa itsearvioinneissa sitoutetaan ylhäältä jaettuihin arvoihin: "Osaan kuunnella ja noudattaa annettuja ohjeita hyvin / melko hyvin / kohtalaisesti / huonosti." Ympyröidessään minkä tahansa kohdan lapsi joutuu hyväksymään kysymyksen taustalla olevan arvostelman, jonka mukaan ulkoa annettujen ohjeiden noudattaminen on hyvää ja oman pään mukaan toimiminen huonoa osaamista.

Medikalisoituneen (koulu)järjestelmämme kanta on, että on tervettä istua tuntikausia aloillaan, vaikka nykytutkimuksen valossa aloillaan istumisen vaatimus on itsessään sairas ja sairastuttava.

...se, että luontoon vieminen vähentää ADHD-oireita yhtä paljon kuin lääkitys [2], viittaa siihen, että kyseessä on mitä suurimmassa määrin järjestelmän luoma ongelma.

Päiväkotikasvatusta, vaikka se massasäilöntänä on halvempaa kuin kotihoito, tuetaan rahallisesti enemmän kuin kotihoitoa - koska halutaan tukea vanhempien pysymistä systeemissä, työelämässä - ja kuin sattumalta saavutetaan se huomattava etu, että lapset assimiloidaan järjestelmään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Lasten unen puutteesta vouhotetaan jatkuvasti, mutta

Lasten ja nuorten unenpuutteen vallitseva syy ei ole "lasten valvominen" vaan se, etteivät he saa nukkua silloin, kun heitä nukuttaa.

Amerikassa oli monissa kokeiluissa havaittu, että lintsaamiset ja käytöshäiriöt vähenivät ja oppimistulokset paranivat, kun koulun alkamista myöhennettiin kahdeksasta yhdeksään.

Laajarinne kritisoi sitäkin, että oppilas joutuu pyytämään lupaa käydä vessassa,

ikään kuin vessassa käymisen ei pitäisi olla itsestään selvä ihmisoikeus ja pelkkä ilmoitusasia.

Ja lisää koulumaailmasta:

Opettajista ja opettajaksi opiskelevista onkin havaittu, että he ovat taipuvaisia hallitsemaan halujaan ja ja tunteitaan ja ottavat muita vähemmän riskejä. Opettajankoulutukseen valikoituu opiskelijoita, jotka peittelevät osaamattomuuttaan ja tuovat osaamistaan esille. Näistä ominaisuuksista koulussakin palkitaan. Tällainen ulkoisiin vaatimuksiin mukautuminen on kuitenkin haitta todelliselle oppimiselle ja este uuden ja erilaisen ymmärtämiselle.
...
Indoktrinaation salakavaluudesta puolestaan kertoo, että mitä enemmän opettajat ilmoittavat painottavansa tuntiaktiivisuutta numeroita antaessaan, sitä enemmän he todellisuudessa odottavat oppilaalta huomaamattomuutta ja opettajan kunnioittamista - passiivisuutta!

Älyllistä uteliaisuutta sen sijaan arvostavat eniten opettajat, jotka antavat tuntiaktiivisuudelle pienemmän merkityksen.

Tähän väliin pakollinen omakehu: heitin jo ensimmäisellä pitämälläni amk-kurssilla tuntiaktiivisuudesta palkitsemisen roskikseen ja kerroin tämän opiskelijoille suoraan (yliopistolla oli itsestäänselvyys, että "perseennuolentabonuksia" ei anneta, mutta amkissa tätä harrastetaan, peruskoulusta ja toisesta asteesta puhumattakaan). Pointtinani juurikin se, että:

• opiskelijat ovat tasa-arvoisemmassa asemassa, kun arvosana tulee lahjomattomasti tenttiosaamisen perusteella
• opiskelijoiden ei tarvitse keksiä muka-fiksuja kysymyksiä miellyttääkseen minua
• opiskelijat voivat esittää ihan rauhassa "tyhmiäkin" eli oppimista edistäviä kysymyksiä ilman pelkoa arvosanan putoamisesta.

Sitten oli jonkun filosofian (?) opettajan kommentti:

Jos lapset oikeasti oppivat kyseenalaistamaan, se on aika rankkaa muiden aineiden opettajille jos eivät ole siihen varautuneita - ja omille vanhemmillekin.

Ja tyly kokemus aineenopettajaopiskelijalta Helsingin yliopistolta:

Erään elämäni mieleenpainuvimmista esimerkeistä koulutuksen mielettömyydestä kohtasin Helsingin yliopistolla. Matematiikan didaktiikan eli opetustieteen luennoilla läsnäolo oli pakollista. ... Hän lätki nähtäväksemme epäselvällä käsialalla söhrittyjä piirtoheitinkalvoja, joita luki ääneen. Kalvoilla oli tismalleen sama teksti, kuin mikä oli tenttikirjassa. Tunnolliset opiskelijat kopioivat tekstiä papereihinsa.

 Ja huostaanotoista:

Kouluun sopeutumattomuutta ei katsota hyvällä, vaan se johtaa toisinaan hyvinkin ankariin lastensuojelullisiin toimiin. Koulunkäyntivaikeudet olivat kodin ulkopuolelle sijoittamisen ensisijainen syy kahdeksalla prosentilla sijoitetuista vuonna 2007. Mikäli osuus ei sen jälkeen ole radikaalisti vähentynyt, elää tälläkin hetkellä noin 1400 lasta vietyinä kodeistaan, koska heidän asiansa ovat huonosti koulussa.

Seuraavassa luvussa puolustetaan vanhempia:

En kiistä vanhemman vastuuta lapsestaan enkä etenkään tue väkivaltaa, mutta uskallan väittää, että kohtuullinen määrä kontrolloimatonta häröilyä kuuluu hyvään ihmisyyteen iästä riippumatta.

Erittäin laaja tutkimuksellinen näyttö osoittaa, että vanhempien syyllistäminen perustuu lähinnä harhakuvitelmiin. Kotiolot, niin kauan kuin ne eivät ole täysin katastrofaaliset (lapsi saa ruokaa, lämpöä ja vaatetuksen, eikä tule pahoinpidellyksi) vaikuttavat lasten ja nuorten kehitykseen vähän, jos ollenkaan. Sen sijaan lapsen kasvattaa laajempi elinympäristö, erityisesti toiset lapset, joiden joukkoon hän sosiaalistuu.

Ohjattujen harrastusten pakkokasaaminen lapsille olisikin syytä ymmärtää heidän vapaa-aikansa vähentämisenä. Se on osaltaan hyvä lisä sopeuttamisen ja kontrolloimisen tekniikoihin, mikäli pyrkimyksenä on tyhmistää kansalaisista kuuliaisia.

Ja sitten juttu, josta myös professori Kirsti Lonka mainitsi Perusopetuksen etäpäivässä syyskuun alussa:

Juhlitut PISA-oppimistulokset saattavatkin olla seurausta siitä, että maassamme koulunkäynti aloitetaan huomattavan myöhään, vasta 7-vuotiaana, ja koulupäivät ovat lyhyemmät kuin monissa muissa maissa. ... Jos kansainvälisesti parhaat oppimistulokset saadaan vähimmällä koulunkäynnillä, ei ehkä ole mitään ainakaan tiedollisilla saavutuksilla perusteltavaa syytä olla vähentämättä koulunkäyntiin haaskattavaa aikaa entisestään.

Hyvä kirja - kannattaa lukaista.

[1] Yleensä bloggaan lukemistani hyvistä kirjoista heti. Nyt ennätin vasta, kun kirjastosta tuli ukaasi palauttaa se.
[2] Taylor, Kuo: Children With Attention Deficits Concentrate Better After Walk in the Park

Opetukseen rajuja leikkauksia - onko huono asia ollenkaan?

En ole vielä lukenut kunnolla uutta hallitusohjelmaa, mutta Talouselämän ja Hesarin juttujen perusteella koulutussektorille on tulossa rajuja leikkauksia:

• opetusministeriö: -15 miljoonaa euroa (vai mikä OKM nykyään onkaan)
• ammattikorkeakoulujärjestelmä: -51 miljoonaa euroa
• Aalto-yliopiston ja muiden yliopistojen lisäraha: -58 miljoonaa euroa
• lukioverkon karsiminen: -30 miljoonaa euroa
• ammatillinen koulutus: -28 miljoonaa euroa.
• yliopistot: -27 miljoonaa euroa
• oppisopimuskoulutus: -21 miljoonaa euroa 
• ammatillinen lisäkoulutus -8 miljoonaa euroa

eli yhteensä 238 miljoonaa euroa. Koko vuosittainen leikkaussumma on Hesarin mukaan 1,25 miljardia, eli opetustoimen leikkauksien osuus on noin 20 %. Mistään pöyristyttävän suuresta summasta ei edes ole kysymys: puolustusvoimilta leikataan 200 miljoonaa ja kehitysavusta 115 miljoonaa.

Opetussektorilla suurin osa kuluista on henkilöstökuluja, joten sieltä on helppo säästää. Olen varma, että opetuksesta säästäminen nostaa melkoisen porun eri tahoilla (odotan innolla esimerkiksi Opettaja-lehden mielipideosaston sisältöä :-).

Mutta onko opetuksesta säästäminen lainkaan typerää tai vahingollista? Jos vähän yksinkertaistan, niin säästöjä syntyy jo, kun

• vähennetään lähiopetustuntien määrää ja
• lisätään kotitehtävien määrää.

Väitän, että tällä tavalla sekä säästetään veronmaksajien rahoja, että parannetaan oppimistuloksia. Kun muistelen omia opiskeluaikojani, niin opettajista ehkä noin 10-20 % oli sellaisia, että heidän tunneillaan istumisesta sai todella jotain lisäarvoa. Oppituntien suuri määrä ei takaa laadukasta opetusta, laadukkaasta oppimisesta puhumattakaan. Suomessa on ylpeilty PISA-menestyksellä. Harvoin kuitenkaan muistetaan sanoa ääneen, että Suomessa on kansainvälisesti mitattuna vähän lähiopetustunteja, ainakin peruskoulussa.

Säästöjä voi hakea myös automatisoimalla opetukseen liittyviä "paskaduuneja" kuten kokeiden arvostelua ja monologien pitämistä.

Anya Kamenetz: DIY U — kirja joka jokaisen opettajan ja opiskelijan pitäisi lukea

Tutustuin Slidesharen etusivulta löytämäni presiksen (bloggauksen lopussa) kautta Anya Kamenetzin DIY U -kirjaan. Presikseen liittyy myös ääniraita, mutta sen pituus on 53 minuuttia, eli ehkä joskus kesälomalla sitten... Itselleni kun tuottaa vaikeuksia keskittyä edes 10 minuutin pituiseen videoon.

DIY U tulee sanoista Do-It-Yourself University eli tee-se-itse-yliopisto (voi ajatella myös, että kirjan nimi on Do-It-Yourself You eli tee-se-itse-sinä). En ole lukenut kirjaa vielä loppuun, mutta läpisilmäilyn ensimmäisen parinkymmenen sivun jälkeen voi sanoa, että sisältö on rationaalista nykyistä koulutusjärjestelmää koskevaa kritiikkiä. Siis ei mitään kieli poskessa kirjoitettua "koulut vittuun" -settiä, vaan asiallista nykyjärjestelmän puutteisiin tarttumista.

Erityiskiitoksen Kamenetzille voi antaa siitä, että hän ei vain tyydy haukkumaan koulutusjärjestelmää, vaan esittämään myös ratkaisuehdotuksia sekä esittelemään jo tehtyjä parannuksia.

Kirja on saanut vähän (lue: käytännössä ei yhtään) huomiota Suomessa. Google-haku 15.5.2011 suomenkielisiltä sivuilta tuottaa - jos kirjakauppoja ei lasketa - kaksi hajaosumaa (klik, klik), jossa kirjan nimi mainitaan mutta eipä mitään muuta. Onko syynä vähäiseen kiinnostukseen se, että meillähän on maailman paras koulutusjärjestelmä ja toimivaan järjestelmään ei pidä koskea? Kirja on ilmestynyt keväällä 2010, joten aikaa Suomeen leviämiseen on kyllä ollut.

Kirjan sisältö lyhyesti (kirjoitettu kieli poskessa kirjan alkuosan, nopean silmäilyn sekä blogin lopussa olevan kahden videon perusteella):

• Yliopisto- ja koululaitos ei ole juuri muuttunut satojen vuosien saatossa, vaikka maailma on muuten muuttunut.
• Vielä reilut 50 vuotta sitten yliopistokoulutus oli pienehkön eliitin (rikkainen valkoisten miesten) juttu.
• 1960-luvulla Yhdysvalloissa päätettiin, että yliopistokoulutuksesta tehdään koko kansan juttu.
• 1970-luvulla saattoi minimipalkkaosa-aikatyöllä (tai kesätöillä) rahoittaa yliopisto-opiskelun valtionyliopistossa.
• Koulutuksen hinta on noussut kovaa vauhtia, reippaasti nopeammin kuin kuluttajahintaindeksi tai mikään ko. indeksin pääkomponenteista! Nykyään minimipalkkakokopäivätyökään ei riitä.
• Yhdysvallat on pudonnut koulutuksen kärkimaasta kymmenenneksi parhaaksi maaksi (mitattuna sillä, kuinka suurella osalla väestöstä on jonkinlainen "lukionjälkeisen koulutuksen" tutkinto).
• Korkeakoulutuksen globaali kysyntä kasvaa huimaa vauhtia. Jopa niin kovaa vauhtia, ettei ole fyysisesti mahdollista rakentaa uusia yliopistoja riittävän nopeasti.
• Oppimistarpeet ovat muuttuneet. Kun henkilö menee opiskelemaan jotain ammattia, niin hänen valmistuessaan voikin olla niin, että kyseisessä ammatissa ei olekaan enää töitä tarjolla.
• Maailma muuttuu niin lujaa vauhtia, että nuorista tuntuu, että koulu on jäljessä jokapäiväisestä elämästä.
• Ongelmaan voi reagoida kahdella tavalla: joko uudistetaan korkeakoulutusta tai lakataan juoksemasta sen perässä (vapaasti suomennettuna).
• Korkeakoulutuksella on kolme olemassaolon perustaa: sisältö (mitä opitaan), sosialisaatio (aikuistutaan ja opitaan tuntemaan tyyppejä) ja akkreditointi (saadaan paperi, joka on todisteena siitä, että osaa jotenkin jotain).
• Anyan peräänkuuluttama ratkaisu on avoimuus niin opetuksessa kuin oppimateriaalissakin.
• Tyypilliset community collegen (joka on, jos oikein ymmärsin, valtion korkeakoulu, jossa opiskellaan 2-vuotinen tutkinto - jonkinlainen amk:n ja ammattikoulun välimuotoko?) opiskelijat käyttävät 1000 dollaria vuodessa kirjoihin; saman verran mitä kuluu lukukausimaksuun. Jos siirryttäisiin avoimiin/vapaisiin/ilmaisiin oppikirjoihin, nämä kulut pienenisivät.
• Suurin kuluerä koulutuksessa on opettajien työaika (75 % koko budjetista). Avoimet oppimateriaalit vapauttavat aikaresursseja, kun jokaisen ei tarvitse tuhertaa esim. luentokalvoja lähtien nollasta.
• Esimerkkejä avoimesta oppimateriaalista ja avoimesta opiskelusta:
• OpenCourseWare
• TED Talks
• Openstudy
• Avoimet toimintatavat opetuksessa johtavat siihen, että opettaja ei ole enää se luokan edessä höpisevä tyyppi vaan mentori/valmentaja, joka auttaa ihmisiä oppimaan. Esimerkki: Manitoban yliopiston Massively Open Online Courses, p2p-yliopistot...
• Avoin akkreditointi on hankalin. Kootaan portfolio, jota esitellään työnantajalle koulutuksen päätyttyä (UMW Blogs). Toinen tapa on sellainen, jossa opiskelijat arvioivat toisiaan (peukku ylös, peukku alas).
• Ennen mentiin kouluun, saatiin diplomi, diplomi pantiin pöytälaatikkoon ja mentiin töihin. Nykyään yhä harvempi amerikkalainen suorittaa korkeakoulututkinnon.
• Seitsemän opiskelijaa kymmenestä valmistuu velkaisena, keskimääräinen velkasumma 23000 dollaria.
• Ongelma: moni menee yliopistoon velaksi, ja ajattelee, että yliopistossa ollaan ja saadaan diplomi, jonka kanssa menestytään. Ei toimi enää nykyään.
• Ihmisiä tulee opettaa "piirtämään oma karttansa", asettamaan tavoitteita, kokoamaan oma oppimisverkosto (tietolähteitä: ihmisiä, blogeja, kirjoja...). Ihmiset oppivat tehokkaasti kokemusten kautta, eli kannattaa hankkia kokemuksia.
• On myös avartavaa pysähtyä miettimään, miten ihmiset oppivat asioita silloin, kun kouluja ei vielä ollut olemassa.
• On myös opettavaista opettaa joku homma heti muille, kun sen on oppinut ("teach as you learn").
• "Opettaja ei voi opettaa asiaa, jota hän ei tunne" ei pidä 100 %:sti paikkaansa: itse asiassa opettajan täytyy joskus opettaa jotain mitä hän ei tiedä ja on hyvä, jos hän myöntää rehellisesti oman tietämättömyytensä. Opettajan tärkeä tehtävä on auttaa opiskelijoita keksimään oikeita kysymyksiä.
• Sanan yliopisto pitäisi tarkoittaa yhteisöä, jossa opitaan, eikä rakennusta.

Jos sinulla ei ole aikaa lukea kirjaa, katso vaikka allaolevat videot. Ensimmäinen on 4 minuuttia ja toinen on 17 minuuttia. Videot (ja kirja) käsittelevät lähinnä tilannetta Yhdysvalloissa, mutta myös meillä suomalaisilla on varmasti opittavaa niistä.

Onko nykymuotoinen koulujärjestelmä tullut tiensä päähän?

On trendikästä olla koulukriittinen. Yhä useammin kuulee kahvipöytäkeskusteluissa, että koulutus on kärsinyt inflaation ja että nuoret eivät enää arvosta opiskelua. Ilmiötä ruokkivat it- ja bisnesnerot, jotka ovat jättäneet opinnot kesken ja perustaneet menestyvän it-firman.

Väitteisiin koulutuksen kokemasta inflaatiosta on helppo yhtyä. Tällä hetkellä Suomessa on puolelle ikäluokasta tarjolla yliopistopaikka, ja siihen vielä ammattikorkeakoulupaikat päälle. Ellei nirsoile opiskelupaikkakunnan suhteen, haluamaansa alaa pääsee kyllä opiskelemaan. Inflaatio tarkoittaa, että maisterintutkinnolla ei ole - tai siis ei pitäisi olla - samanlaista "niukkuusarvoa" kuin 50 vuotta sitten, jolloin maisterintutkinto tarkoitti lähes varmaa ylempään keskiluokkaan päätymistä. Silti yliopistotutkinnolla on edelleen statusarvo, varsinkin vähän vanhempien (lue: päättävässä asemassa olevien) ihmisten silmissä.

Statusarvon pysyminen on mielenkiintoinen ilmiö. Vaikka maisterintutkinnon suorittaminen ei ole enää harvinaista, statusarvo on ja pysyy vielä useita vuosia. Miksikö? Koska asian, jota on pidetty arvossa muutama sata vuotta, arvostus ei noin vain hiivu. Henkilöauto on hyvä asimerkki. Auton, varsinkin kalliinpuoleisen auton omistaminen kertoi 50 vuotta sitten, että omistajalla menee taloudellisesti hyvin. Tällä hetkellä kalliinpuoleinen auto on edelleen statussymboli, vaikka sellaisen hankkiminen onnistuu jokaiselta keskiluokkaiselta ihmiseltä.

Miksi sitten nuoren kannattaisi mennä yliopistoon ja suorittaa maisterin tutkinto? Syitä voivat olla:

• Joku asia (esimerkiksi matematiikka tai biologia) kiinnostaa nuorta niin paljon, että hän haluaa oppia sitä lisää, siksi hän menee yliopistoon.
• Jokin ammatti tai virka kiinnostaa nuorta niin paljon, että hän haluaa siksi yliopistoon. Esimerkiksi lääkärin, oikeuskanslerin tai tuomarin työtä ei tehdä ilman yliopistotutkintoa.
• Edellä mainittu yliopistotutkinnon tuoma status, suorasti tai epäsuorasti. Tähän kategoriaan voidaan liittää syyt "kaveritkin suorittavat", "vanhemmat olettavat" jne.

 Nyt tullaan itse pihviin:

• jos (lähes) alaa kuin alaa voi internet-aikakaudella opiskella omin päin,
• ja nuori ei halua valtion hommiin tai säänneltyyn (esim. lääkärin) duuniin
• jos tuo status on perusteetonta ja on poistumassa,

niin mihin sitä yliopistotutkintoa tarvitaan? Otetaan esimerkki omista opinnoistani (sähkötekniikan ja elektroniikan diplomi-insinöörin tutkinto). Ainoa asia, jota tutkinnossani ei olisi voinut suorittaa kotikonstein, oli piille prosessoidun MOSFET-transistorin ominaiskäyrien mittaus mikroskooppiin kiinnitetyn mittalaitteen avulla niin, että mittapäät sai oikein itse asetella piipalaselle. Toinen positiivinen asia olivat toki etevät opettajat. Näitä löytyi kourallinen eli käytännössä sellaiset opettajat, joiden tunteja viitsi kuunnella, pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Nämä olivat mainioita tyyppejä, mutta eivät riitä syyksi hakeutua yliopistoon.

Eli jos kärjistetään, koko tutkinnon olisi voinut suorittaa tenttimällä. Miksi ei siis avattaisi tenttioikeutta kaikille? Yliopistotutkinnon ainoa (?) olemassaolon perusta on akkreditointi, eli se, että sillä yliopistopahvilla voi todistaa osaavansa jotain. Yhden tentin korjaaminen kestää tentin rakenteesta ja korjaajan perusteellisuudesta riippuen 1-10 minuuttia, joten sopiva maksu tenttimisestä voisi olla 20 euroa. Ehdotankin, että jos nykymuotoinen yliopistolaitos säilytetään, niin kaikkien tentillä suoritettavien kurssien tulisi olla avoimia kaikille, tenttimaksua vastaan. Tällöin kaikilla halukkailla olisi mahdollisuus ensin opiskella asia ja sitten hankkia akkreditointi osaamiselleen.

Osa koulukriittisyydestä on varmasti hörhöilyä. Mutta se johtuu siitä, että osa mistä tahansa on hörhöilyä. Koulukriittisyyden tyrmääminen ohimenevänä muotioikkuna ei ota kantaa itse kriittisyyden järkevyyteen. Kaikista koulupudokkaista ei tule it-miljonäärejä ja on aloja, joilla itseopiskelu on hankalaa tai mahdotonta. En esimerkiksi vastusta sitä, että lääkärikoulutus säilytetään nykymuotoisena.

Miten minä uudistaisin suomalaista koulutusjärjestelmää:

• Koulussa verovaroilla tuotetun materiaalin tulisi olla avoimesti itseopiskelijoiden käytettävissä. Lakeja, asetuksia ja muita säädöksiä verovaroilla rustaavien virkamiesten tuotokset ovat netissä kaikkien saatavilla, joten miksi valtion oppilaitosten opettajien hengentuotosten pitäisi olla jokin poikkeus? "Koska tekijänoikeuslaki" ei ole käypä vastaus, koska kyseistä lakia voidaan muuttaa.
• Oppilaitosten kurssien, jotka ovat suoritettavissa esseellä, tentillä tai muulla nopeasti arvosteltavalla suoritustavalla, pitäisi olla maksua vastaan kaikille avointa. Lääkiksessä tapahtuva ruumiiden leikkely ja pyssyn paukuttelu poliisiammattikorkeakoulussa voi jatkua entiseen tapaan, mutta teoriakurssien tenttiminen sallittakoon kaikille.
• Perus- ja toisen asteen koulutusta on kehitettävä oppilaita enemmän osallistavaan suuntaan. Vähemmän tunnilla istumista, opettajan monologin kuuntelemista, taululta vihkoon kopsaamista ja muuta passivoivaa, ja enemmän tutkimustehtäviä, esseen rustaamista ja omia kokeiluja. Olen opettanut sekä yliopistossa että ammattikorkeakoulussa ja jos molemmista pitäisi nimetä yksi pulma, niin se on se, että kun nuoret ovat opiskelleet 12 vuotta oppilaitoksissa joissa opettaja on suurin piirten käynyt kusellakin oppilaiden puolesta, niin kaikenlainen oma-aloitteisuus ja se paljon kaivattu innovatiivisuus on kyllä aika tehokkaasti tapettu.

Lisää samansuuntaisia ideoita ja paljon muutakin löydät allaolevasta mainiosta diasatsista, joka inspiroi minuakin kirjoittamaan tämän blogituksen.

Anya Kamenetz DIYU at the 2011 WASC ARC

View more webinars from WASC Senior

Jos opetustunnit ovat vähentyneet, niin millaista tekussa sitten ennen oli?

Luin Tekniikka&Taloudesta (4.2.2011 ilmestynyt numero, sivu 7) jutun Opettajat pelkäävät liian nopeaa remonttia - ammattikorkeakoulujen karsinta tarjolla seuraavaan hallitusohjelmaan.

Jutussa kerrotaan, kuinka Teknologiateollisuus ry on ehdottanut ammattikorkeakoulujen määrän puolittamista ja opettajia edustava TOOL ry ei (yllätys yllätys) pidä ajatuksesta.

Jutun sisältö on tuttua eipäs-juupasväittelyä siitä, miten oppilaitosten laatua pitäisi kehittää.

Yksi väite jutusta pomppaa silmille:

Opetustunnit ovat tekniikan koulutuksessa vähentyneet kolmanneksella 20 vuoden aikana.

Onko näin? Ja jos on näin, onko se huono asia? Tällä hetkellä insinööritutkinnon laajuus on 240 opintopistettä. Opinnot kestävät neljä vuotta ja vuodessa on neljä opetusjaksoa, joten yhdellä jaksolla suoritetaan opintoja 15 opintopistettä. Tyypillisesti opinnot on jaettu 3 opintopisteen kursseihin, ja yksi kurssi sisältää (yleensä) viisi viikkotuntia. Opetusta on siis viikossa 25 tuntia - eli viisi tuntia päivässä. Eikö se ole ihan sopiva määrä?

Jos opetustunnit ovat vähentyneet kolmanneksella, se tarkoittaa sitä, että 20 vuotta sitten oppitunteja oli 38 viikossa. Siinäpä on ollut istumista kerrakseen. Varsinkin kun huomioidaan, että 20 vuotta sitten tekussa oli kuulemma läsnäolopakko.

Sulautuva oppiminen vai bulimiaoppiminen? - Terveisiä Sulautuvan opetuksen seminaarista 2011

Osallistuin 10.3.2011 Sulautuvan opetuksen seminaariin Helsingin yliopistolla. Seminaari oli suosittu: Metsätalon auditorio oli kuin nuijalla täyteen lyöty. Hyvä että kaikki mahtuivat istumaan.

Torstaina alkaneen seminaarin aamupäivä koostui kolmesta asiantuntijapuheesta ja iltapäivällä oli rinnakkaissessioita. Perjantaina olisi ollut työpajoja, mutta en ehtinyt paikalle. Onneksi työpajojen materiaali on verkossa.

Mitä seminaarista jäi käteen?

Professori Kirsti Lonka (ppt-kalvot) kertoi oppimiskulttuurin muutoksesta. Teknologia sulautuu osaksi elämäämme, mutta koulumaailma seuraa hitaasti perässä. Esimerkiksi oppimisen tilat ovat suurin piirtein samanlaisia kuin sata vuotta sitten. Jos oikein muistan, niin Kirstin tärkeimpiä pointteja oli, että nuorten pitäisi saada käyttää samoja vehkeitä opiskelussa mitä he jo muutenkin käyttävät vapaa-aikanaan. Ja juuri tämä on, jos oikein ymmärsin, sulautuvan oppimisen määritelmä: sen sijaan, että jaettaisiin oppiminen luokkahuoneoppimiseen ja verkkokursseihin, niin lähdetään siitä, että oppimista tapahtuu kaikkialla, luokkahuoneesta Facebookiin.

Mieleenjäävä oli myös Kirstin kielikuva bulimiaoppimisesta, eli siitä, mitä oppiminen nykyään valitettavasti usein on. Bulimiaoppimisessa opiskelija ahmii tenttikirjan edellisenä iltana ja oksentaa tiedot tenttipaperille. Muutamassa päivässä asiat sitten unohtuvat.

Seuraava puhuja oli Morten Flate Paulsen Norjasta, aiheena Cooperative online and blended learning environments. Hävettää tunnustaa, mutta ajatukseni harhailivat puheen aikana niin pahasti, että käteen ei jäänyt mitään. Miehen kalvoja (myös muun kuin tämän puheen) pääsee plaraamaan Slidesharessa - kokeile, jos vaikkapa sinun ajatuksesi harhailisivat vähemmän.

Viimeisenä puhui Jaakko Kurhila (pdf-kalvot) Helsingin yliopistolta. Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitos, jossa Jaakko työskentelee, on saanut monenlaisia opetuksen laatupalkintoja, joten kuuntelin miestä tarkkaan.

Kurhila kertoi esimerkiksi, että opiskelijat ovat innostuneita intensiivikursseista. Esimerkiksi jos joku velho Piilaaksosta tulee Suomeen pitämään pikakurssia, opiskelijat ovat enemmän kuin innoissaan, ja oppimistulokset sen mukaisia. Hän kertoi myös, että jos opiskelijoille annetaan vastuuta ja resursseja, he auttavat mielellään opetuksen kehittämisessä. Esimerkiksi koodauspajat ovat olleet suosittuja (jengi ei malta lähteä pois). Lisäksi opiskelijat olivat perustaneet suositun kurssikirjalainaamon tiedekunnan tuella.

Seminaariin kannatti osallistua pelkästään jo avainpuhujien esitysten takia. Vaikka (vai juuri siksi?) seminaari oli maksullinen, se oli täyteen buukattu. Tulen ensi vuonnakin, jos aikatauluun sopii. Jos aihe kiinnostaa, mutta et päässyt paikalle, tutustu seminaarin ohjelmasivuihin. Sieltä löytyvät kaikkien puhujien esitysgrafiikat ja muuta materiaalia.

ReflekTori 2010 - kannatti käydä

Osallistuin äsken (to-pe 9.-10.12.) ReflekTori 2010 -symposiumiin, joka on kolmatta kertaa järjestettävä teknisten ja teknillistieteellisten alojen opetukseen keskittyvä valtakunnallinen symposium. Viimeksi olin Reflektorissa vuonna 2005, vuosi 2007 jäi jostain syystä väliin.

Suosittelen lämpimästi symposiumia kaikille tekniikan opettajille assarista professoriin. Ohjelmassa harmitti oikeastaan vain se, että mielenkiintoisia sessioita oli liikaa, kaikkiin ei ehtinyt millään osallistua.

Mitä uutta opin seminaarissa? Paljonkin. Aluksi listattakoon muutama hyödyllinen verkkosivusto:

• Peda-forum-lehti. Tekniikan opetustutkimuksen kausijulkaisu, jossa on osiot sekä hyviä käytäntöjä jakaville practice paper - että uutta tieteellistä tietoa sisältäville research paper -julkaisuille. Minulle tuli joskus puoli vuosikymmentä sitten paperiversio Peda-forumista, mutta lehteä on uudistettu huomattavasti.
• OuLUMA-portaali, johon on koottu materiaalia matematiikan ja luonnontieteiden opettajille. Painotus näyttää olevan peruskoulun ja toisen asteen opetuksessa, mutta sivuston kahlaaminen on antoisaa korkeakouluopettajallekin. Sivustolla on paljon mielenkiintoista luettavaa alkaen kolumneista päättyen näppäriin labratöihin.
• Kever-Osaaja, joka hirveästä nimestään huolimatta on tutustumisen arvoinen ammattikorkeakoulumaailman asioita käsittelevä julkaisu. Lehdessä on sekä referee- että non-referee -osiot.
• TkT Juha Jaako Oulun yliopistosta on koonnut hyvän "näillä pääset alkuun" -tyyppisen kirjapaketin tekniikan alan opettamisesta. Yksi kirjoista on ilmaiseksi verkossa luettavana: Teaching Engineering.
  

Ihmettelin seminaarissa ääneen, kuinka tuntematon ala on tekniikan opetustutkimus. Palautteena sain kahta erilaista, täysin päinvastaista näkökulmaa:

• Alan materiaalia on vähän liikaakin, aiheesta (engineering education research) julkaistaan kymmeniä tiedelehtiä, ja uutta tutkimusta on vaikea seurata.
• Alalla ei ole oikein tehty relevanttia tutkimusta, ja kunnollista materiaalia, jota voisi suoraan soveltaa omassa opetuksessa, on aika vähän.

Suomenkielistä kirjallisuutta on melko vähän. Jossain esitelmässä mainittiin Kansanen-Uusikylä: Opetuksen tutkimuksen monet menetelmät.

Esitelmät olivat hyviä, mutta seminaarin paras anti oli verkostoituminen ja mielipiteenvaihto kollegoiden kanssa. Esitelmissä harmitti eniten se, että aikaa keskustelulle oli erittäin vähän, mikä on kyllä ongelmana kaikissa konferensseissa.

Mielenkiintoisin esitelmä oli Erno Salmisen Kurssien työmäärän mitoitusta vaikeuttavia tekijöitä. Salminen oli laskenut, että jos kurssit mitoitetaan oikeasti niin, että yksi opintopiste vastaa keskimääräiselle opiskelijalle 26,7 tuntia työtä, niin

• opiskelijoiden työviikot ovat 45-53 tuntisia.
• hitain 25 % joutuu tekemään kohtuuttoman paljon töitä.

Opintopisteet tulisikin mitoittaa hieman kevyemmiksi. Ongelmana on opiskelijoiden suuri hajonta työmäärätarpeen kanssa. Yksi ongelma on, että opiskelijat eivät varaa riittävästi aikaa opintojen suorittamiseen. Tutkimuksesta riippuen opiskelijat käyttävät keskimäärin 23-35 tuntia viikossa opiskeluun.



Toinen mielenkiintoinen esitelmä oli Aura Paloheimon Opiskelun aloittamisen vaikeus – tilastoja ja toimenpiteitä Aallon tietoliikennetekniikan tutkinto-ohjelmasta. It-kuplan puhkeamisen jälkeen ohjelman suosio on ollut tasaisessa laskussa, ja nyt sinne on toiseksi helpoin päästä. Ensimmäisen opiskelusyksyn opintopistekertymät ovat olleet tasaisessa laskussa vuodesta 2005: opiskelijat suorittavat enää 15,4 opintopistettä, kun OKM:n tavoite on 30 opintopistettä. Huomattavaa oli, mikään syksyllä 2009 aloitetuista toimenpiteistä ei ollut parantanut opintopistekertymää. Vai onko mahdollista, että kertymä olisi ollut vielä huonompi, jos toimenpiteitä ei olisi tehty?



Konferenssista voisi tarinoida pidempäänkin. Esimerkiksi Kirsti Lonkan mainio puhe jäi käsittelemättä. Voit tutustua siihen ja moneen muuhun asiaan lukemalla arkiston Reflektorin Twitter-päivityksistä.



P.S. Aiemmissa konferensseissa, joissa olen ollut, on puolet yleisöstä istunut läppäri sylissä ja tweetannut liveraporttia konferensseista. Reflektorissa olin likimain ainoa tweettaaja. Mistä moinen mahtaa johtua? Twitter ei ole suosittu tekniikan alan opettajien keskuudessa?

Paras tapa jäsennellä oppimateriaalia?

Toimin ammattikorkeakoulussa opettajana sähkötekniikan ja elektroniikan kursseilla, joilla käsitellään jonkin verran päällekkäin ja limittäin meneviä asioita. Esimerkiksi logistiikan ja jälkimarkkinoinnin opiskelijoille sähkötekniikasta opetetaan aivan perusteet yhdellä kolmen opintopisteen kurssilla. Tuotetekniikan opiskelijoilla on kolme sähköalan kurssia, ja autosähköinsinööriopiskelijoilla sähkökursseja on luonnollisesti paljon enemmän.

Oppimateriaalin laatiminen on kivaa, mutta kun opetettavia kursseja on viisitoista, niin oppimateriaaliin liittyvä "hallintotyö" rupeaa olemaan raskasta. Hallintotyöllä tarkoitan sitä, että minulla pysyisi jonkinlainen kokonaiskuva päässä siitä, mitä kalvoja olen jo laatinut, mitä kalvoja voisi parannella ja mitä kalvoja voisi käyttää samoilla kursseilla.

Tällä hetkellä minulla on joka kurssille oma kalvosettinsä, ja olen tietenkin hyödyntänyt kalvoja ristiin rastiin. Ongelmana tässä on esimerkiksi se, että kun yhteen paikkaan korjaa virheen tai tekee parannuksia, niin se ei päivity muille kalvoille automaattisesti.

Mikä olisi toimiva ratkaisu?

• Luovun kalvojen käytöstä kokonaan, ja joko
• käytän oppimateriaalina jotain valmista kirjaa.
• kirjoitan itse opetusmonisteen tai kirjan.
  ja sitten vedän tunnit pelkän tussitaulun avulla.
  
• Teen kalvot asioittain, enkä kursseittain. Esimerkiksi Théveninin menetelmästä omat kattavat kalvot, jotka käydään läpi autosähköinssiopiskelijoiden kurssilla Tasasähköpiirit, mutta joita vain vilautetaan kurssilla Sähkötekniikan perusteet.
  
• Joku muu, mikä?

Yksi vaihtoehto on tietenkin se, että ei käytetä kirjaa eikä valmiita kalvoja, vaan vedän tunnin läpi puhumalla ja tussitaulua käyttämällä. Tämä on opettajalle helpoin vaihtoehto, mutta mielestäni vanhanaikainen sen takia, että se vaatii pakkoläsnäoloa. Ennen vanhaan poissaolotilanteissa lainattiin kavereiden luentomuistiinpanoja. Nykyään opiskelijat ovat tottuneet siihen, että oppimateriaali on saatavilla netistä tai vähintäänkin kirjana. Toisin sanoen palveluvaatimukset ovat kiristyneet :-). Ja tämä on ihan luonnollista. Kukapa haluaisi kirjoittaa kirjoituskoneella, kun tietokone on paljon kätevämpi. Tekniikka kehittyy, kuten myös koulutuskäytännöt.

Tappaako koulu luovuuden (ja kaksi muuta ajatuksia herättävää videota)

Todella lyhyesti muutama videosuositus.
Pari mahtavaa TED-videota:
Tappaako koulu luovuuden? http://www.youtube.com/watch?v=iG9CE55wbtY
Vaateala menestyy, koska tekijänoikeuslainsäädäntö ei ole riesana: http://www.youtube.com/watch?v=zL2FOrx41N0

ja yksi hieno RSA-video: The Secret Powers of Time http://www.youtube.com/watch?v=A3oIiH7BLmg (aikakäsityksen merkityksestä ihmisen elämään)

Työyritys hyvä, liikeyritys paha?

Perustin teekkarina vuonna 2004 yrityksen Vesa Linja-aho Tmi, joka tarjosi (silloin) matematiikan yksityistunteja lukiolaisille ja yläkouluikäisille. Asiakkaiden joukkoon mahtui myös viittä vaille valmis diplomiekonomi, lakimies ja muita aikuisopiskelijoita. Ja tietenkin myös pääsykokeisiin lukijoita. Aluksi pyysin tunneista vajaata kolmeakymppiä, mutta kun asiakkaita rupesi olemaan jonoksi asti, hinta piti hilata neljänkympin tienoille.

Pari vuotta myöhemmin ajoin tämän bisneksen alas, kahdesta hyvin yksinkertaisesta syystä: tukiopetuksen tarvitsijat olivat päivällä koulussa, eli minun bisnekseni ajoittui loppuiltapäiviin ja iltoihin. Jossain vaiheessa totesin, että vapaaillat ovat paljon kivampi juttu kuin lisätienistit. Toinen syy oli taloudellinen: valmistuin 2006 diplomi-insinööriksi, mikä tiesi tässä koulutuksen ja tittelien luvatussa maassa "markkina-arvoni" kohoamista sen verran, että yksityisopetusbisnes sai jäädä. Muutamaa hyvää tyyppiä tosin opetin aina ylioppilaskirjoituksiin asti (onnea teille jos satutte lukemaan).

Yksityistuntibisneksessäni ei ollut mitään uutta tai erikoista, opiskelijat (ja opettajat) ovat vuosikymmeniä tienanneet opiskelurahoja antamalla yksityisopetusta. Sivuainetta Kauppakorkeakoululla suorittaessani eräs kurssitoverini ehdotti, että tätä bisnestä kannattaisi laajentaa tuotteistamalla se ja laajentamalla suuriin kaupunkeihin.

Erinomainen ehdotus, ja nyt se on toteutettu. Viime vuonna perustettu ja kesällä markkinointinsa aloittanut Tutorhouse sai mediahuomiota (Hesari, Talouselämä) ja tietenkin lukijakommentteja, joissa taivasteltiin, että on se kamalaa, kun lapsia prepataan ja rikkaat saavat tällaista opetusta ja köyhät eivät.

Yksityistuntibisneksestäni kukaan ei sanonut koskaan mitään negatiivista – päin vastoin, oppilaat ja vanhemmat olivat tyytyväisiä, ja sivullisten mielestä oli "hienoa, kun iltaisinkin jaksan auttaa toisia oppimaan" (päivät työskentelin TKK:lla opettajana).

Nyt kysynkin: miksi koulutusta tarjoava liikeyritys (verrattuna tunteja antavaan yksityishenkilöön) on hirveä mörkö? Se, että yksityistunteja voi ostaa liikeyrityksestä, tuo useita etuja oppilaille. Ensinnäkin, asiakkaalta jää opettajan "metsästämisen" vaiva pois. Vain puhelu firmaan ja firma järjestää opettajan. Toiseksi, se, että joku tekee tätä laajan skaalan bisnesmielessä, lisää koko yksityisopetusalan tunnettuutta, houkuttelee alalle uusia opettajia ja tarjonnan lisääntymisestä on hyötyä asiakkaille.

Eli: miksi yksityistunteja antava (antanut) Vesa Linja-aho on hyvä, mutta yksityisopettajia välittävä Tutorhouse on paha?

Ei kai vastaus vain ole se, että (muun kuin oman työajan myymiseen perustuvan) bisneksen teko on hirveä synti Suomessa?



P.S. Jos jotain pitäisi taivastella, niin sitä, että Tutorhouse on saanut Tekes-rahoitusta liikeideaansa. Tässä en nyt moiti yrittäjää vaan Tekesiä; kyllähän kaikki tuet, mitä joku maksaa, kannattaa nostaa. Menestystä firmallesi, joka olisi taatusti pärjännyt ilman Tekesiäkin :-).

P.P.S. Ja Eximia on tarjonnut yksityistunteja ainakin kolme vuotta, pidemmälle ei muistini riitä. Siitäkään ei ole kohistu.

Kuinka estää, että tuottamasi materiaali ei häviä?

Työskennellessäni TKK:lla elektroniikan opettajana kokosin itse pystytettyyn wikiin kaikenlaista pikkusälää, kuten esimerkiksi linkit kaikkien Suomen yliopistojen elektroniikan peruskursseille.

Nyt kun vuosia myöhemmin olisin tarvinnut kyseistä listaa, niin wikipä ei ole enää pystyssä. Forbidden. You don't have permission to access /education/113/w2/index.php/Etusivu on this server.

No, lista tuskin olisi ajantasainen (linkit todennäköisesti vanhentuneita, opetusohjelmat päivitettyjä jne.), ja ei ole kovin suuri työ koluta suomalaisyliopistojen sivuilta elektroniikan peruskurssien sivuja esiin, mutta tapaus nosti mieleeni merkittävän ongelman. Kuinka voin varmistaa, että (verkkoon) tuottamani materiaali myös pysyy olemassa eikä häviä bittiavaruuteen?

Työnantajan sivuille materiaali voi jäädä työpaikan vaihdon jälkeenkin, mutta myöhemmin joku voi poistaa sen tahallaan tai vahingossa. Työpaikan sivuihin luottamisen naiiviudesta paras esimerkki on tapaus Jukka Korpela. Potkujen yhteydessä miehen koko suosittu sivusto poistettiin verkosta. Syntyneen kohun seurauksena sivuston sisältö kuitenkin luovutettiin hänelle takaisin. (Mitä olisi tapahtunut, jos sivusto olisi vain kylmästi poistettu, joko tahallaan tai tyrimällä?)

Oma verkkosivu voi tuntua luotettavammalta, mutta jos päätän poistaa materiaalin itse, tai jään auton alle?

Mikä sitten on toimiva vaihtoehto? Onko se jokin seuraavista:

• Aineisto annetaan jonkun luotettavan tahon haltuun. Esimerkiksi Wikimedia-säätiön palvelimille. Jos on kirjoittanut vaikkapa oppimateriaalin ja jakanut sen vapaalla lisenssillä, sen voi kylmästi copypastata Wikikirjastoon.
• Pidetään huoli, että aineistosta tulee niin suosittu, että se jatkaa elämää netissä. Esimerkiksi Sonera-kirja löytyy vaivattomasti vieläkin, vaikka sitä koitettiin kovin innokkaasti poistaa.
• Julkaistaan aineistosta painettu ja/tai (mieluummin ja) sähköinen kirja. Kirjasta säilyy aina kopioita kirjastoissa, ja viimeistään Kansalliskirjaston arkisto pitää huolen, että kirjasta säilyy kopio jälkipolville.
• Joku muu, mikä?
  

Kokonaan eri juttu on, miksi haluaa materiaalinsa säilyvän jälkipolville. Onko narsismi ainoa hyvä syy? :-)

Sosiaalinen media haastaa vanhan sanonnan

"Jos et ehdi tekemään sitä kunnolla, sitä ei kannata tehdä ollenkaan."

Tuo vanha sanonta kulkee hieman eri muodoissa, mutta sisältö on sama. On totta, että vaikkapa huonot bileet kannattaa jättää järjestämättä ja huono tietokoneohjelma kannattaa jättää tekemättä (säästät kaikkien vaivaa).

Sääntöön on tietenkin ollut poikkeuksia. Esimerkiksi onnettomuuspaikalla annettu sinne päin oleva ensiapu on (ellei tee mitään totaalisen typerää) yleensä parempi kuin ei ensiapua ollenkaan.

Nettiaikakaudella sanonta ansaitsee vielä kriittisempää ryöpytystä. Kun laaja ihmisjoukko pääsee työstämään jotain, usein riittää, että roiskaisee jotain sinne päin, ja luottaa siihen, että joku jatkaa työtä. Näin on syntynyt muun muassa Wikipedia. Varsinkin englanninkielinen Wikipedia on tasoltaan erittäin laadukas, kiitos laajan kielialueen.

Pahimmillaan sanonnan noudattaminen on kehityksen jarru. Esimerkki: sain ajatuksen, että olisi kätevää, jos kaikista suomenkielisistä elektroniikan oppikirjoista olisi lista jossain. Pöydälläni on vino pino omia ja kirjastosta lainattuja alan kirjoja ja Wikipediassa on jo jonkinlainen lista kirjoista. Mielestäni Wikipedia ei ole oikea paikka kirjalistalle (varsinkin jos sitä tuosta meinaa jatkaa pidemmäksi), vaan sopiva paikka on Wikiaineisto.

Haluaisin siis siirtää tuon listan Wikiaineistoon, ja siistiä ja laajentaa sitä. En ole kuitenkaan saanut aikaiseksi, koska listan siirtäminen, siistiminen ja laajentaminen vie muutaman tunnin ja minulla ei juuri nyt (muka :) muutamaa tuntia.

Mutta. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, niin listan kopsaaminen Wikiaineistoon vie vain muutaman minuutin. Voin laajentaa sitä myöhemmin, ellei joku ehdi ensin. Ja se, että joku ehtii ensin, on vain hyvä asia. Se tarkoittaa, että minä voin viilata listaa vielä paremmaksi. Kaikki voittavat.

Teenpä sen nyt heti. Täällä se nyt on.

Mikä on paras mikrokontrolleri elektroniikan perusteiden opetukseen?

(Insinöörihenkiset voivat hypätä yli ensimmäiset kolme kappaletta.)

Nykyään lähes jokaisessa elektronisessa laitteessa on mikrokontrolleri. Mikrokontrollerilla tarkoitetaan mikropiiriä, johon on integroitu prosessori, muistia ja liityntärajapintoja (esimerkiksi antureita ja väylätuloja ja -lähtöjä varten).

Mikrokontrolleri ohjaa esimerkiksi pesukoneen pesuohjelmaa, mittaamalla pesuveden lämpötilaa ja ohjaamalla lämmitysvastusta, pyörittämällä rumpua sopivalla nopeudella ja niin edelleen.

Vaikka tietokoneiden yleistyminen on syönyt elektroniikkarakenteluharrastuksen suosiota, mikrokontrollereilla on oma harrastajakuntansa. Mikrokontrollerit ovat halpoja, ja niiden avulla on helppo rakennella omia kodinautomaatiojärjestelmiä tai kaikennäköisiä ledivilkuttimia vain huvin vuoksi. Muistan joskus netistä löytäneeni kuvia lappeenrantalaisteekkarien rakentamasta pontikkapannusta, jossa lämmitysprosessia ohjattiin mikrokontrollerin avulla. Toinen hauska esimerkki on opiskelijoiden ilmapalloprojekti, jossa ilmapallot vaihtavat väriä ilmanlaadun (?) mukaan.

Mikrokontrolleri voisi innostaa omiin rakenteluprojekteihin

Opetan sähkötekniikan peruskursseja tuleville autoinsinööreille Metropoliassa. Jos tavoitteena olisi minimoida oma vaiva, kurssit on helppo pitää luokassa tapahtuvana teoriaopetuksena. Haluaisin kuitenkin tehdä "jotain kivaa" kursseilla. Joku mikrokontrollerin ympärille rakennettava vimpain voisi innostaa opiskelijoita elektroniikkaharrastuksen pariin. Mikrokontrolleritaidoista voi olla hyötyä myös omissa ajoneuvoprojekteissa.

Nyt tavoitteena on löytää mikrokontrollerialusta, joka sopii perusteiden opettamiseen. Mikrokontrollerialustalla tarkoitan kokonaisuutta, johon kuuluu itse kontrolleri, jonkinlainen protopiirilevy (johon voi tökkiä ledejä), sekä tietenkin kehitysohjelmisto, jonka avulla kontrolleria ohjelmoidaan.

Facebookissa pari radioamatöörivelhoa antoi hyviä vinkkejä:

• "Itse suosisin alustaa, jolle on avoin kehitysympäristö tai ainakin avoin kääntäjä."
• Arduino on edullinen ja hyvin saatavilla.
• Toinen hyvä on TI:n MSP430-"usbitikku"-evakortti. Msp-gcc -kääntäjä löytyy ja pyjtagilla voi ainakin MSP:itä ohjelmoida.
• Ja kun TI tuli mainittua, niin 4,30 dollarin Launchpad.
  
• MSP:n kantilla en ole päässyt vauhtiin, mutta AVR:ää voin suositella. Arduinon lisäksi on mm. Teensy.
• Jos pitää olla monipuolisempi, niin 20 dollarilla saa mm. Stampin.
• Arduino on ihan hyvä. Lisäksi sen ympärillä on riittävän suuri yhteisö, jotta vinkkejä löytyy innokkaammille opiskelijoille.

Muuta löytämääni ovat muun muassa Amicus sekä jo aiemmin mainitsemassani ilmanlaatuilmapalloprojektissa käytetty PICAXE.

Pettymyksekseni LJ Create (entinen L.J. Technical Systems, jonka opetuskitit muistan TKK-ajoiltani perinteisemmän elektroniikan opetuksesta) ei näyttäisi valmistavan mikrokontrolleriboardeja.

Yliopistotutkinnon hinta

Tekniikka ja Talous uutisoi tänään yliopistotutkintojen hinnoista otsikolla Tarjouksessa diplomi-insinööri: 44000 euroa. Aihe olisi laajemmankin blogikirjoituksen arvoinen, mutta nyt ihmettelen lyhyesti hintaeroa:

• halvimmat DI:t tuotti Tampereen teknillinen yliopisto (39 000 euroa)
• kalleimmat Vaasan yliopisto (163 000 euroa).

Onko kyseisten yliopistojen kirjanpitotavoissa eroa? Tiliöidäänkö Vaasassa koulutuksen puolelle (vahingossa tai tahallaan) tutkimusmenoja tai Tampereella tutkimuksen puolelle koulutusmenoja?

Vai keskeyttääkö Vaasassa niin suuri osa, että hinta per tutkinto nousee pilviin?