Leikkiminen kielletty, osa II

Sosiaalityöntekijä: No, miltäs tämä nyt tuntuu? Ajattele, olet saanut näin paljon asiantuntijoita auttamaan sinua ongelmissasi.

Nuori: Tää on kyllä ihan vitun perseestä.

Jatkan siitä, mihin edellisessä bloggauksessani jäin, eli sivulta 109.

Suomessa nuorten kokemuksia auttajistaan tai avun vaikutuksista on tutkittu toistaiseksi vähän, sillä sille "ei ole ollut tilausta", mutta ainakin osa nuorista tuntee katkeruutta sosiaalityöntekijöitä kohtaan, jotka ovat riistäneet heidän vapautensa.
...
Tarinat aiheettomista huostaanotoista eivät ole harvinaisia. Erityisesti pedofiiliskandaalien hulluina vuosina monet suomalaiset havahtuivat todellisuuteen, jossa lapsi voi menettää vanhempansa ja joutua laitokseen täysin absurdeista syistä. Lastensuojelun työntekijät, kuten psykologit, saattoivat asettaa oman sanansa asianosaisten, niin lasten kuin vanhempienkin sanaa vastaan. Kammottavia päätöksiä tehtiin psykoanalyyttisten teorioiden pohjalta, jotka vastaavat todellisuutta parhaimmillaankin satunnaisesti.

Media rakentaa uhkakuvaa nuorisorikollisuudesta:

Kohulehdistö kertoo nuorisorikollisuudesta enemmän kuin muusta rikollisuudesta ja on poikkeuksellisen kiinnostunut nuorten väkivallasta, erityisesti henkirikoksista. Iltapäivälehdissä ilmoitettujen tekijöiden iät ovat keskiarvoltaan 10 vuotta alhaisempia kuin rikostilastoissa, ja uhrien keski-ikä iltapäivälehdissä on jopa 20 vuotta alhaisempi kuin todellisuudessa.

Ja kaikkihan tietävät, että nykynuoriso on turmeltunutta ja rikollisuus lisääntyy, eikö vain?

Näin ei ole. Sekä rikostilastot että piilorikollisuustutkimukset osoittavat merkittävää laskua niin nuorten omaisuus- kuin väkivaltarikollisuudessakin.

Lastensuojelubisnes perustelee lastensuojelun tarvetta huostaanotettujen lasten määrän kasvulla.

Tämä on kuitenkin kehäpäätelmä. Aivan kuin järjettömän suureksi kasvanut metelöivien muovilelujen kulutus olisi perustelu sille, että muovileluja tarvitaan yhä enemmän.

Sitten väliin tärkeä huomio:

Järjestelmä ja sosiaalityöntekijä ovat pääosin eri asioita. Sossutädit eivät ole pahoja ihmisiä. Valtaosa heistä haluaa paitsi ennen kaikkea ansaita palkkansa myös auttaa lapsia.

Ja systeemiä tylytetään:

Huostaanottojen syiksi kelpaavatkin suuren yleisön mielikuvia hallitsevien alkoholismin, insestin ja väkivallan lisäksi kodin epäsiisteys, lapsen "poikkeava seksuaalinen käyttäytyminen", kulttuuriseen vähemmistöön kuuluminen, miltei mikä tahansa eroaminen keskiverrosta.
...
Erään sosiaalityöntekijän kertoman mukaan kotikäynnillä saatetaan esimerkiksi pyyhkäistä sormella ovenkamanan ylälistaa, jotta nähdään, miten talossa siivotaan. ... Tämä on toki ymmärrettävää, kun muistamme epäjärjestyksen ja järjestelmän välisen vihollissuhteen.

Huostolat saavat kovaa kritiikkiä:

[Laitokseen sijoitettujen lasten ja nuorten] pahoinvointi selitetään tavallisesti huonoilla kotioloilla, jotka ovat edeltäneet väliintuloa. Näin ajatteli myös ohjaaja, joka kertoi pahoinvoinnista seuraavaa: "Ei lapsi aina sijoitettaessa heti oirehdi. Voi mennä vuosikin, ennen kuin alkaa oirehtia." Ohjaajan puheesta paljastuva kronologia antaa aihetta toisenlaisiinkin tulkintoihin: oireilu on alkanut vasta sijoituksen jälkeen. Jotkut nuoret kestävät sijoitusta jopa vuoden, ennen kuin alkavat hajoilla.

Mielisairaanhoitajien retuuttamisesta, paiskomisesta ja lastensuojelualalla yleisesti käytössä olevasta "turvallisuudentunnetta synnyttävästä mattoon käärimisestä" syntyy ruhjeita, nenäverenvuotoa, mustelmia, myöhempiä painajaisia ja ahdistustiloja enemmän kuin koskaan. ... Tilanne on surullisella tavalla verrannollinen 1700-luvun tilanteeseen. Silloin vanhempia syytettiin korkeasta lapsikuolleisuudesta, mutta samaan aikaan kuolleisuus oli Tukholman lastenkodeissa yli kolminkertainen.

Joissakin lastenkodeissa "puheen rajoittaminen, esimerkiksi se, ettei nuori saa puhua muiden lasten kanssa, on täysin normaali käytäntö", ja varsin usein lapsilta kielletään yhteydenpito vanhempiinsa. ... Koti-ikävä, joka syntyy puheluista ja yhteydenpidosta rakkaisiin, tulkitaan usein niin, että nimenomaan yhteydenpito on ongelma - ei se, että lapselta viedään koti ja läheiset.

Sitten kirjailija kertoo käynnistään koulukodin "erityisen huolenpidon yksiköstä", jossa häntä vähän jännitti, josko siellä törmäisi vaarallisiin ja väkivaltaisiin nuoriin. Mutta:

Nuorista syntyy reipas, itsevarma ja vahva ensivaikutelma. Juuri siksikö he ovat täällä?

Kasvatuslaitoksia vaivaa kirjoittajan mukaan sama ongelma kuin koululaitosta:

tavoitteet ja opettajakoulutus, samoin kuin sitä määrittelevä lainsäädäntö oppilasaineksesta puhumattakaan, ovat muuttuneet 50 vuoden aikana melkoisesti. Sen sijaan opetuskäytänteiden perusrunko ja koulupäivän kulku ovat säilyneet liki ennallaan... Jokaiselle oppivelvollisuutensa suorittaneelle suomalaiselle lienee tullut tutuksi ainakin muutama eläkeikää lähestyvä opettaja, joka käyttää samoja piirtoheitinkalvoja viidettätoista vuotta peräkkäin.

Ymmärtämisen mahdollistava keskustelu on valitettavan harvinainen ylellisyysilmiö kulttuurissamme, jossa toinen yritetään tulkita ja lokeroida ensimmäisten lauseiden, stereotypioiden tai omien kokemusten pohjalta.

Kuinka sitten tehdä yhteiskunnastamme lapsiystävällisempi:

Moderni kapitalismi onkin ehkä onnistumassa siinä, missä Neuvostoliitto epäonnistui: sellaisen ihmistyypin luomisessa, joka ulkoistaa vastuunsa ja vapautensa epäinhimilliselle järjestelmälle mutta puurtaa ahkerasti tämän hyväksi.

Ratkaisuksi Laajarinne ehdottaa:

1. Kasvattamiseen käytettävää aikaa on lapsikohtaisesti vähennettävä. Lapsuus ja nuoruus eivät ole elämään valmentavia vaiheita, vaan ne ovat elämää.
2. Lisätään opettajien ja lastentarhanopettajien määrää, ja puolitetaan koulupäivät (jolloin ryhmäkoot romahtavat, mikä on hyvä asia).

Onko tähän sitten varaa? Laajarinne viittaa siihen, että Britanniassakin lapsikuolleisuus ja -sairastuvuus vähenivät toisen maailmansodan aikana, vaikka rahaa haaskautui sotimiseen.

Kun otamme vielä huomioon, että suuri osa länsimaissa tehdystä työstä on silkkaa mielikuvitustyötä - jos kohta rasittavaa - ja sillä kerrytetty raha spekulatiivista mielikuvitusrahaa, on selvää, että voimavaroja voisi kohdentaa viisaamminkin.

Ryhmäkokojen radikaali pienentäminen ei luonnollisestikaan saa olla kontrollin tiukentamisen toimenpide. Sillä on pyrittävä eriyttämiseen, yksilölliseen opetukseen sekä sellaiseen kuuntelemiseen, joka parhaimmillaan saattaa mahdollistaa aikuisten ja lasten välisen dialogin.

Koulujen oppisisältöjen ei tule olla opetusministeriön päättämiä, vaan niiden on oltava lapsen tai nuoren ja tätä auttavien aikuisten yhdessä laatimia. Kurssit on yhä suuremmassa määrin korvattava dis-kurssilla.

Opettajille on entistä tarkemmin teroitettava sitä, että heidän asiakkaansa on oppilas eikä hallintoviranomainen.

Toinen tapa kasvatusresurssien lisäämiseen olisi, että lasten vanhemmat yksinkertaisesti ja yhä useammin lakkaisivat käymästä töissä. Yhden aikuisen palkalla elää isokin perhe, mikäli ollaan valmiita luopumaan suuresta osasta turhuutta. Teräväpiirtouudistus: silppuriin! 400-neliöisen talon piirustukset: silppuriin!

Laajarinteen mukaan lasten ja nuorten vaikutusmahdollisuutta ei suinkaan tule rajata ainoastaan heidän omiin asioihinsa.

Kansalaisuuteen voidaan kasvattaa ainoastaan käytännössä. Se toteutetaan niin, että oppilaasta tehdään heti täysivaltainen kansalainen oikeuksineen ja velvollisuuksineen. (Oscar Brenfier) Tahdonkin kysyä: mitä me menettäisimme, jos äänestys- ja vaalikelpoisuusikärajat alennettaisiin esimerkiksi 12 vuoteen?

Vapaus ja tasa-arvo eivät voi olla kasvatuksen tai yhteiskuntamme tavoitteita, vaan niiden on oltava lähtökohtiamme.

Vastaavasti koulujärjestelmän taustalla oleva ajatus siitä, että laitos samanlaistamalla tekisi ihmisistä tasa-arvoisia, on virheellinen. Jos kaikki ovat samanlaisia, tasa-arvoa ei edes tarvita.

Esimerkiksi paikkakunnalta toiselle muuttaminen paremman työn perässä ei ole ainoastaan aikuisen asia, aivan kuin ei ole ainoastaan aikuisten asia, oppivatko kaikki lapset polynomeja yläkoulussa.

Manipuloiva asenne hapertaa luottamusta, sillä lapset ja nuoret eivät ole niin tyhmiä, etteivätkö he tunnistaisi, mistä on kysymys.

Epäjärjestyksellä ja tietämättömyydellä on meille paljon annettavaa. Ne ovat jotakin, mitä ei tule lakaista maton alle tai yrittää hävittää. Ne ovat aliarvostetun ihmisyyden aliarvostettu perusta. Niistä syntyisin on luovuus - ei innovatiivisuus! - ja niistä on lähtöisin aito ymmärrys maailmasta, jossa elämme.