Liisa Keltikangas-Järvinen: Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot

Viimeisinä lomapäivinä sain lukaistua loppuun professori Keltikangas-Järvisen kirjan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Kirjaa olen muutaman kerran siteerannutkin koulukiusaamista (tai oikeastaan hömppätiedon sitkeyttä) käsitelleessä blogauksessani Raiskaaja ja kiusaaja tarvitsevat apua – ja johan tuli parempi mieli! Aihe on herättänyt keskustelua myös muualla blogosfäärissä.

Tässä muutama ajatuksia herättävä sitaatti lisää samasta kirjasta. Kirjoitusvirheet ja lihavoinnit ovat omiani.

Ensimmäiset koskevat ujojen lasten kasvattamista. Keltikangas kritisoi asennetta, jossa huolestutaan heti lapsen pärjäämisestä maailmassa, jos hän ei 1-vuotiaana olekaan himososiaalinen:

(s. 45) Toisaalta ujot lapset yritetään pakottaa rohkeiksi, toisaalta temperamentin ymmärtäminen tulkitaan niin, että lapsi jätetään leikkimään yksin. [--]On turha tehdä kolmevuotiaan arkuudesta numeroa ja miettiä keinoja, miten harjaannuttaa häntä, kun koko ongelma menee todennäköisesti parhaiten ohi odottamalla. [--] Neljävuotiaalle jo tarjotaan auttavaa kättä, jos hän edelleen haluaa leikkiä etupäässä yksin.

Sitten on mielenkiintoinen tai ehkä vähän huolestuttavakin havainto:

(s. 74) Vielä 30 vuotta sitten [--] kouluissa, päiväkodeissa ja vanhempainilloissa haluttiin kuulla, miten ohjata lapsi muut huomioonottavaksi, hyvinkäyttäytyväksi yksilöksi. [--] Nykyään ollaan kiinnostuneita siitä, miten lapselle saadaan vahva itsetunto, niin että hän selviää.
Huoli ei ole vain vanhempien. Opettajiksi ja lastentarhanopettajiksi valmistuvia opiskelijoita pyydettiin kertomaan, mikä on heidän mielestään vaikein ja haasteellisin kasvatustehtävä heidän tulevassa työssään. Kukaan ei sanonut, että se olisi aggressiivisuuden, häiriköinnin ja kiusaamisen poiskitkeminen. Lähes poikkeuksetta he kirjoittivat ujojen, hiljaisten ja varautuneiden lasten muodostavan heidän vaikeimman kasvatustehtävänsä.

Siis ne lapset, jotka eivät koskaan häiritse muiden oppimisrauhaa, eivät käy käsiksi muihin lapsiin eivätkä riko kouluin sääntöjä, ovat nykykoulun suurin haaste? "Haasteellisimpia ovat liian empaattiset lapset, koska heillä tulee olemaan myöhemmin vaikeuksia", kirjoitti eräs opiskelija. Kilpailuyhteiskunnan arvomaailma on mennyt hyvin perille. Miten opettaja vastaisi tähän haasteeseen? Miten hän poistaisi lapsesta liiallisen empatian?

Touché!

Seuraava kommentti ei liity lasten kasvatukseen, mutta erinäköisiä järjestöjä nähneenä, tuota, osui ja upposi sekin:

(s. 51) Sosiaaliset ihmiset ova myös usein harrastus- ja järjestöihmisiä. He ovat mukana erilaisissa yhdistyksissä ja komiteoissa, eikä taaskaan ole niin tärkeää, mitä näissä komiteoissa tapahtuu tai minkälaisia asioita yhdistyksessä ajetaan. Tärkeintä on, että siellä tapaa muita ihmisiä.

Joskus kauan sitten bloggasin (kieli poskessa) patenttiselityksistä. Narsismi siellä mainittiin, psykopatia unohtui:

(s. 83) Narsisti ja psykopaatti ovat muuttuneet haukkumasanoiksi, joilla voidaan kuvata mitä tahansa ihmissuhteiden ongelmaa. Tiedon lisääntymisen lisäksi tämä termien vesittyminen arkikielessä on yksi syy, miksi psykiatrisia diagnooseja tulee aika ajoin uudistaa.

Sitten on lasten varhaiskasvatuksesta settiä, joka päättäjien pitäisi lukea:

(s. 116) Lapsen kehityksen tärkeimmät ihmissuhteet ovat hänen vanhempansa. Isällä ja äidillä on erilainen rooli lapsen kehityksessä, kummallakin on oma erityistehtävänsä. Tätä isän ja äidin erilaista merkitystä lapselle on nykyajan vaikea hyväksyä. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että riippumatta siitä, mitä vanhemmat haluaisivat, lapsi valitsee ensimmäisten kuukausien aikana itselleen ns. primaariobjektin eli ensisijaisen tunteittensa kohteen.
[--]
Tutkimus osoittaa, että vaikka lapsen kehityksestä olisi tarjolla miten paljon tietoa tahansa, jokainen aikakausi luo oman, kyseiselle ajalle sopivan käsityksen lapsesta. Tämä käsitys ei pohjaa tutkimustietoon lapsen kehityksestä, vaan sitä ohjaavat kulttuurinen ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus.

Lapsella on tarve ensimmäisen elinvuotensa ajan pitää lähellään ja koko ajan saatavilla se ihminen, johon hän on solminut ensimmäisen kiintymyssuhteen. Tämä on hyvin vanha tutkimustulos, eikä uusi tutkimus ole sitä kumonnut. Kuitenkin vanhemmat mielellään puhuvat tasa-arvoisen vanhemmuuden mallista, jossa vauvan hoitovastuu jaettaisiin ajallisesti tasan lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana. Tällä ei kuitenkaan koskaan perustella lapsen parasta, vaan vanhempien tasa-arvoista oikeutta työelämään. Ehdotus ei myöskään pohjaa tutkimustuloksiin, vaan asenteisiin.

Kysymys: miksi tätä ei kerrota neuvolassa tai lääkärissä? Äidinmaidonkorvikepurkissa on kyllä varoitustekstit kyljissä, mutta miksei niitä löydy vaikkapa Kelan tukilomakkeista tai äitiyspakkauksen pamfleteista? Tieteen tulosten huomioonottaminen kun ei edes ole ristiriidassa tasa-arvon kanssa: sen sijaan, että äiti palaa työelämään lapsen ollessa alle yksivuotias, sitten isä hoitaa lasta ja sitten taas äiti, voisi hyvin tehdä niin, että äiti hoitaa lasta ensimmäiset 1,5 vuotta ja isä sitten seuraavat 1,5 vuotta. Keskeltä poikki :-).

Sitten on separaatiovaiheesta ja päivähoidosta:

(s. 129) Kun lapsi noin 15 kk - 2 v ikäisenä lopullisesti kokee olevansa [ensisijaisesta hoitajasta] erillinen olento, aiheuttaa tämä havainto lapselle ahdistusta ja usein voimakkaan hylätyksi tulemisen pelon. Hän takertuu uudelleen äitiin. Lapsi, joka aikaisemmin on jo sopeutunut päivähoitoon, saattaa alkaa yhtäkkiä itkeä äidin perään eikä haluaisi päästää tätä näköpiiristään. Jos takertuminen on kovin voimakasta, ei ohjeena ole lapsen karaiseminen, vaan lapselle tulisi antaa mahdollisuus palata hetkeksi takaisin äidin luo vahvistamaan luottamustaan. [--] Jos mahdollista, lapsi tulisi ottaa vähäksi aikaa pois päivähoidosta.

Pääsyy, miksi lasta karaistaan eikä oteta hetkeksi pois, on varmaan klassinen "mitäköhän muut taas ajattelevat".

Sitten on hyvä neuvo, joka itsellenikin oli jo itsestäänselvyys jo ennen kirjan lukemista, ja jota on välillä vaikea noudattaa, kun lapsi sanoa täräyttää jotain repäisevää täpötäydessä junanvaunussa:

Lapsen käytöksellä tai puheille ei tässä kehitysvaiheessa [omaehtoisen itsesäätelyn varhaisvaiheessa] saa koskaan nauraa. Kovin suotavaa ei nauraminen ole koskaan, mutta nyt se on erityisen loukkaavaa.

Tämä sitaatti on vähän irrallinen, mutta herättää ajatuksia:

(s. 151) On joskus esitetty, että nykyisin niin yleinen masennuksen- ja pahanolontunne voisi osittain olla seurausta avuttomuudesta käsitellä niitä syyllisyydentunteita, joita omien sisäistettyjen ihanteiden rikkominen aiheuttaa. Se olisi seurausta nykyisestä voimakkaan ihmisen ihanteesta, joka ei myönnä erehtyneensä, ei kadu mitään ja jolla ei ole tarvetta koskaan pyytää mitään anteeksi.

Kiintymyssuhteen syntymisestä todetaan vielä:

(s. 156) Kiintymyssuhteen syntyminen on siis lapsen kehityksessä keskeinen asia, ja sillä on pitkälle ulottuvat seuraukset myös aikuisen elämään. Sen syntymisestä huolehtiminen ei kuitenkaan ole kovin monimutkainen asia: se vaatii ainoastaan, että sama hoitaja on lapsen kiintymyksen kohteena riittävän pitkään. Hoitajalle ei esitetä mitään ihmeellisiä laatuvaatimuksia; riittää, että hän on saatavilla, ja hoitaa lasta, kun hän osoittaa tarvitsevansa hoitoa.

Riittävän pitkään tarkoittaa lapsen ensimmäistä ikävuotta, mielellään muutaman kuukauden sen yli, ja vähintään 8-9 kuukauden iässä tulevan eroahdistuksen ohi.
[--]
Äitinä oleminen ei ole pelkästään yhteiskunnallinen rooli, vaan myös biologinen tehtävä. Äidin ja lapsen varhaisen vuorovaikutuksen kiistäminen pohjautuu enemmän asenteisiin kuin tutkimustuloksiin.
[--]
ei ole mahdollista, että symbioosi- ja eriytymisvaiheen aikana isä ja äiti vuorottelevat lapsen hoitajina siten, että alun perin ensisijainen kiintymyksen kohde on liian pitkiä aikoja lapsen ulottumattomissa. Toisella ikävuodella ja myöhemmin lapsen psyykkinen kehitys tekee hoitajan vuorottelun mahdolliseksi.

 Ja jatkoa seuraa sivulla 158:

Lapsen suhde isään on alusta lähtien välttämätön lapsen kehitykselle, mutta se on erilainen kuin suhde äitiin. [--] Vuosina 2007 ja 2008 on julkaistu tutkimuksia, joissa on osoitettu, että puutteet lapsuuden kiintymyssuhteissa ovat yhteydessä murrosiän aggressioon. [--] Tutkimukset päätyivät suosittamaan kiintymyssuhteen turvaamista tukevia poliittisia päätöksiä aggressiivisen käytöksen parhaana hillitsijänä.

Eli mitä jos jätettäisiin se aselain ja vihapuheiden hiplaaminen rauhaan ja jatkettaisiin äitiysrahakautta niin, että lapsi saisi olla kotona vähintään sen ensimmäisen ikävuoden? Tai saahan se nytkin, mutta siihen ei kannusteta.

Kirjan loppupuolella on paljon mielenkiintoista tietoa lapsen kasvuympäristöstä ja päivähoidon vaikutuksista, mutta säästän ne seuraavaan blogaukseen.

Kuuntele odotellessasi Keltikangas-Järvisen radiohaastattelu Yle Areenasta.

Raiskaaja ja kiusaaja tarvitsevat apua – ja johan tuli parempi mieli!

Koulussa kiusataan, koska se on kivaa. Ei siksi, että kiusaajan päässä olisi vikaa. Piste.

Aikoinaan koitui paljon haittaa sellaisista koulumaailman väitteistä kuin että kiusaaja ja uhri ovat yhtä onnettomia, kiusaaja se vasta apua tarvitsee, kiusaaja se vasta onneton on. Tämä ei ole totta. Useimmiten koulukiusaaminen ei ole yhteydessä minkäänlaiseen persoonallisuuden häiriöön, vaan on vain keino nostaa omaa asemaansa ryhmässä.

Eräässä laajassa suomalaisessa tutkimuksessa, jossa oli mukana lähes 4000 murrosikäistä, 5 prosenttia sanoi kiusaavansa koulussa muita siitä yksinkertaisesta syystä, että heistä se oli kivaa. Kuullessaan tämän tutkimustuloksen sanovat aikuiset tavallisesti: "Eivät he sitä kuitenkaan tarkoittaneet." Valitettavasti tarkoittivat.

Sitaatit ovat professori Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot, jota olen lueskellut kesälomallani. Keltikangas-Järvinen on paitsi arvostettu tutkija, myös etevä kirjoittamaan erikoisalastaan kansantajuisesti.

Kiinnitin huomiota erityisesti tuohon jälkimmäiseen lihavoituun kohtaan, jossa aikuisilla on tarve kiistää tieteen tuloksia (jotka ovat vieläpä sopusoinnussa arkijärjen kanssa, kun omia kouluaikojaan miettii vähänkin ajatuksella). Kirjassa puhuttiin koulukiusaamisesta, mutta toinen usein kuulemani vastaavanlainen väite koskee raiskaajia: monen raiskausuutisen kommenttilaatikossa toistellaan myyttiä "voi raukkaa, kun ei muuten saa niin sitten se raiskaa". Todellisuudessa raiskaamisessa on kyse alistamisesta, ja raiskaaja on henkilö, joka saa tai saisi toosaa muutenkin. Jos seksin puute olisi raiskaamiseen root cause, suurin osa raiskauksista tapahtuisi Otaniemen teekkarikylässä.*

Mistä tämä pahantekijän roolittaminen uhriksi oikein johtuu? Minulla on tähän oma keittiöpsykologinen selitys: raiskausuutisen lukijan, kiusaamisen uhriksi joutununeen nuorten tai kiusaamista sivusta katselevan kukkahattutädin oma olo helpottuu, kun hän ajattelee, että syyllinen on ressukka. Väärä tieto uskotaan, koska se tuntuu kivammalta kuin oikea. Omaa kiukkua helpottaa, kun ajattelee, että "no hän nyt oli ilkeä, mutta hei, hänellähän menee huonosti ja minulla paremmin, joten ei minun kannata harmistua". Toinen esimerkki samasta ilmiöstä eri kontekstissa on se, että kateellisuuteen taipuvaista ihmistä harmittaa vähemmän lottovoiton osuminen köyhälle pyörätuolipotilaalle, kuin jos voittaja olisi ollut terve naapuri. Toivottavasti ymmärrätte, mitä ajan takaa. Olen myös yllättynyt, jos ilmiölle ei löytyisi psykologista termiä.

Keväällä oli Hesarissa uutinen, jossa kerrotaan amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan

Koulukiusaaminen voi olla lapsille keino nousta sosiaalisella arvoasteikolla ylöspäin. ...

Tutkimus muuttaa käsityksiä, jonka mukaan koulukiusaajat olisivat aina syrjäytyneitä ja huonosti voivia lapsia.

Tutkimusta johtanut professori Robert Faris muistuttaa, että kiusaaminen ei ole kovin tehokas keino huolehtia sosiaalisesta asemastaan. Tutkimuksessa kiusaaminen ei lisännyt nuorten suosiota.

Tutkimus oli ihan oikeaa tiedettä ja julkaistu oikeassa vertaisarvioidussa tiedelehdessä. Silmiin pistää kuitenkin tuo uutisen lihavoitu rivi. Se, että koulukiusaajat olisivat syrjäytyneitä ja huonosti voivia, on myytti: onhan meillä ministerinäkin entinen koulukiusaaja. En tiedä myytin alkuperää, mutta arvaukseni on, että se on juuri tuossa alussa selostamassani uskotaan-näin-koska-se-helpottaa-omaa-oloa-syndroomassa.

Koulukiusaamiseen puuttumisen pitäisi alkaa tosiasioiden tunnustamisesta. Koulussa kiusataan, koska se on hauskaa ja koska kiusaamalla yritetään nostaa omaa sosiaalista statusta. Kiusaamiseen puuttuminen onkin sitten asia erikseen. Olen sitä mieltä, että koulukiusaaminen on pitkälti koululaitoksen rakenteellinen ongelma: kaikkialla muualla ihminen saa valita oman seuransa, mutta koulussa lapset lyödään samaan läjään (vanhempien valitseman) asuinpaikan perusteella. Paras keino puuttua omaan kiusaamiseen on jäädä pois koulusta ja toivoa, että silloin asia rupeaa ehkä kiinnostamaan koulua ja sosiaaliviranomaisia.

Ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä voisivat olla empatiakykyjen kehittämiseen tähtäävät harjoitukset. Nyt kaivattaisiin tiedon vahvistajaksi psykologian asiantuntijaa, mutta minulla on sellainen käsitys, että varsinkin poikien empatiakyvyt kehittyvät vasta peruskouluiän jälkeen, mikä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi alakouluikäistä ei vaan kiinnosta, jos joku sanoo, että kiusaamisen uhrista tuntuu pahalta. Varsinkaan jos ei ole itse kokenut, miltä kiusaaminen tuntuu.




* Tässä ruokin pilke silmäkulmassa toista myyttiä. Todellisuudessa teekkarit ovat varsin kysyttyä tavaraa parisuhdemarkkinoilla; myyttiä ruokkii se alle yhden prosentin vähemmistö, joka ei saa ja pitää siitä suurta meteliä - vaikka asia olisi korjattavissa peseytymällä joka aamu (ettei hiusten haju karkoita naisia metrien päästä) ja käymällä parturissa ja satsaamalla pari kymppiä siisteihin vaatteisiin (vaikka vastapuoli olisi kuinka ihastunut, seurustelukumppania tulee kehdata näyttää kavereillekin).

Ja sitten ovat ne, joilla yksinkertaisesti käy "paska säkä" ja he jäävät ilman seurustelukumppania. Eikä asiaa yhtään helpota se, että homma lyödään vitsiksi. Anteeksi.

Kuinka salonkikelpoistaa oppimisen into?

Nuorten pahoinvointi ja erityisesti poikien koulumenestys/opiskeluinto on ollut kuumahko keskustelunaihe jo muutaman vuoden. Samaan aikaan opettajat valittavat, että oppilaat eivät osaa mitään.

Yksi varmasti tärkeä mutta harvemmin tapetille nostettu syy huonoon koulumenestykseen on se, että koulumenestys ei ole in. Ei ole nyt, eikä ole koskaan ollutkaan. Kaikilla ihmisillä, erityisesti nuorilla, on tärkeä kokea kuuluvansa porukkaan ja olevansa pidetty.

Jos analysoin tarkemmin omia havaintojani, niin hyvä koulumenestys ei sinänsä ole epäsuosittua. Epäsuosittua on hyvän koulumenestyksen tavoitteleminen. On hyväksyttyä olla matemaattisesti lahjakas ja saada kokeesta kymppi. Huonompi juttu on, jos sattuu olemaan kiinnostunut matematiikasta mutta vähemmän lahjakas, ja näet vaivaa sen kympin eteen.

Sama juttu jatkuu myös korkeakoulumaailmassa. Kukaan ei kehuskele laskeneensa kolme viikkoa matematiikantehtäviä, jotta saisi kokeesta vitosen. Sen sijaan se, että onnistui saamaan nelosen analysoimalla edellisenä iltana viiden edellisen tentin tehtäviä, on mainostamisen arvoinen juttu.

Jos halutaan, että nuoret oppivat jotain koulussa, niin luulen, että se onnistuu vain siten, että jollain tavalla saadaan hyväksyttäväksi se, että koulussa opetettavat asiat kiinnostavat, eli vaikutetaan ihmisten asenteisiin.

Mutta kuinka tämä tehtäisiin? MM-lätkäjoukkue suosittelemaan tv-kampanjaan, kuinka siistiä on lukea kirjoja? Mahdollinen kampanja on tärkeä suunnitella hyvin, jotta se ei käänny itseään vastaan. Nuoret eivät ole tyhmiä, ja huonosta kampanjasta tulee nopeasti naurunalainen.

Yksi huomionarvoinen seikka on, että rahan edestä pitkien päivien painaminen on sosiaalisesti hyväksyttyä. On hyväksyttävämpää mennä koulun jälkeen painamaan duunia kuin vääntämään matikanläksyjä. Joku ehdottaakin Uuden Suomen blogikommenteissa

Peruskoululaisille tulosbonukset hyvistä arvosanoista, niin jo loppuu etenkin poikien häiriköinti. ...Jätkät skrappaantuu merkittävästi, kun iskee pöytään selkeän kannusteen. Koulumenestyksestä putoaa pois "nörttiyden" leima.

Mielenkiintoinen idea, mutta tuskin toteuttamiskelpoinen. Vai onko?

Jouni Seppänen Luma-sanomissa kiteyttää ongelman vielä paremmin kuin minä:

“Higge” tarkoittanee samaa kuin minun kouluaikojeni “hikari” eli “hikipinko”, ‘koulumenestystä tavoitteleva oppilas’. Pelkkä matematiikasta pitäminen tai edes matematiikan osaaminen ei tee (tai ainakaan minun luokallani tehnyt) oppilasta hikariksi, mutta kotitehtävien tunnollinen tekeminen tai kysymysten esittäminen oppitunnilla tekee. Sana on luonteeltaan halventava.

Muistan vieläkin, kun luokkatoveri tunnusti minulle suurena salaisuutena, että hän ei saa matematiikassa kymppejä helposti vaan joutuu tekemään niiden eteen paljon töitä.

Kyse lienee jostain sellaisesta ilmiöstä, että luontainen tai luontaiselta näyttävä kyvykkyys tai lahjakkuus (niin matematiikassa kuin muissakin taidoissa) toimii merkkinä sosiaalisesta asemasta. Tällaisen kyvyn tavoittelu on halveksittavaa pyrkyryyttä, yritystä korottaa omaa luonnollista asemaa.

Minun mielestäni on väärin, että halu treenata jotain asiaa on epähyväksyttävää. Kuinka saataisiin kulttuuri muuttumaan? Minä en keksi. Jos sinä keksit, kerro se kommenttilaatikossa!

Koulupsykologi - mikä se on?

Helsingin Sanomat uutisoi, että koulupsykologeille suunnitellaan laajaa koulutusta koulusurmia hautovien tunnistamiseksi. Tämä herättää pari kysymystä:

1. <sarkasmi>Kuka tai mikä on koulupsykologi? En ole ikinä törmännyt.</sarkasmi> Sama ilman sarkasmia: kuvittelen, että koulupsykologi on henkilö, jolle koululainen voi mennä juttelemaan jos ahdistaa. Tällainen toiminta on kannatettavaa. Mutta onko tällaisia psykologeja suomalaisissa kouluissa? Minun lapsuudessani/nuoruudessani ('bout kymmenen vuotta sitten) ei ainakaan ollut tai niiden olemassaolosta ei kerrottu.
2. Uutisessa sanotaan myös:
   

   Psykologiliiton mukaan perehdytys saattaa alkaa jo keväällä. Kyseessä on malli, jonka avulla arvioidaan huolestuttavasti käyttäytyvän oppilaan tai opiskelijan tilanteen vakavuutta.

   Täkäläisten koulusurmien tekijät eivät käsittääkseni käyttäytyneet mitenkään "huolestuttavasti" tai epänormaalisti ennen tekoaan. Surmaajien luonnehdinta (klik, klik) sopinee sellaisenaan tuhansiin suomalaisiin nuoriin. Miten mallia voidaan käyttää tilanteen vakavuuden arviointiin, jos potentiaalinen koulusurmaaja voi olla kuka tahansa?
   

Mielestäni toimivimpia menetelmiä koulusurmien ehkäisemiseen olisivat:

• Surmattujen henkilöiden ja heidän omaistensa tuskan esittely mediassa – sen sijaan että revitellään ammuskelua ja surmaajan persoonallisuutta. Tämä ei tietenkään ole mahdollista ilman omaisten yhteistyötä, eikä pidäkään olla.
  
• Nuorten mielenterveysongelmiin puuttuminen ajoissa (tämä pitäisi tehdä vaikkei kukaan olisi surmannut ketään).
• Väkivaltaa ongelmanratkaisukeinona ihannoivan junttikulttuurin hivuttaminen sivistyneempään suuntaan (helpommin sanottu kuin tehty).