Kindle tarjoilee pulunkakkaa

Olen lainaillut kokeilumielessä sähkökirjanlukulaitteita pääkaupunkiseudun kirjastoista. Aiemmin olen kokeillut Entressen kirjaston BeBook One ja Postitalon kirjaston Sony PRS-600 -lukulaitteita. Nyt lainasin Metropolian kirjastosta Amazonin Kindlen. Toisen sukupolven mallia oleva Kindle on teknisesti viimeistellympi kuin BeBookin ja Sonyn tuotteet, mutta yksi kiusallinen vika kismittää: kunnollisen pdf-tuen puuttuminen.

Hyvää Kindlessä on

• Selkeä ja terävä näyttö. Tarkka ja selkeä näyttä näyttää kuvatkin siististi, tekstistä puhumattakaan.
  
• Nopeus. Sivujen kääntely on huomattavasti nopeampaa kuin Sonyn ja BeBookin laitteissa.
  
• Mahdollisuus ostaa suoraan kirjoja ja lehtiä Amazonilta.

Kindle käyttää omaa avointa tiedostomuotoa, ja Project Gutenbergistä saa näppärästi ladattua sisältöä Kindleen. Laitteessa on myös 3g ja wlan sekä yksinkertainen verkkoselain, jolla tosin pääsee vain tarkkaan valikoiduille sivuille, kuten muutamaan uutispalveluun ja Wikipediaan. Myöskään akkukesto ei häpeä muille lukulaitteille.

Huonoa Kindlessä on erikoinen pdf-tuki: suoraan laitteen muistiin ladatut pdf-tiedostot eivät suostu aukeamaan, vaan ne pitää joko muuntaa Amazonin oman palvelun avulla mobi-muotoon ja ladata laitteeseen kaapelia pitkin (ilmaiseksi) tai langattomasti (joka on maksullista).

Tämä säätäminen olisi siedettävää, jos pdf-tiedostot myös näkyisivät siististi. Bebookissa mainiosti näkyvä matemaattisia kaavoja sisältävä pdf:
näyttää Kindlessä seuraavanlaiselta pulunkakkamössöltä:

Kindle kärsii samankaltaisesta ongelmasta kuin iPhone: mukava käyttää ja teknisesti laadukas, mutta valmistaja päättää, mitä sinne saa ladata.

Ryssivätkö kustantajat sähkökirjabisneksen?

Kerroin vähän aikaa sitten firman blogissa kokemuksiani sähkökirjanlukulaitteesta. Olen nyt jossain määrin "hurahtanut" sähkökirjoihin. Saa nähdä, kauanko hurahdus kestää.

Entressestä lainatun BeBook One -lukijan laina-aika oli viikko. Tänä aikana ehdin lukemaan Juhani Ahon Rautatien työmatkoillani. Klassikkokirjoja teki mieli lukea lisää, ja asensin Android-kännykkääni maksuttoman Aldiko-lukusoftan. Ohjelmaan saa suoraan ladattua kirjoja Project Gutenbergin tietokannasta. Kännykän näyttö on pieni, mutta laadukas ja soveltuu hyvin kaunokirjallisuuden lukemiseen.

Nyt menossa on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Tuttu kirjastonhoitaja sanoikin, että vanhat kirjat ovat kokeneet uuden kukoistuskauden sähkökirjanlukulaitteiden ansioista. Kun kustantajat jahkailevat uutuusteosten sähköisessä levityksessä, täyttävät 1800-luvun tekijänoikeusvapaat kirjat tämän markkinaraon.

Suomalaisten kustantajien kiemurtelua sähkökirjojen läpilyönnin kynnyksellä on ollut hauska seurata. Tietoviikko kertoi keväällä suomalaisten kustantajien sähkökirja-aikeista artikkelissa Sähkökirja tulee Suomeen – ehkä jo keväällä. Kyseisessä jutussa puhutaan vielä järkeä:

... tarkoitus on välttää (yhtiön itsensäkin tuottamien) mp3-kauppojen kopiosuojauksista aiheutuneet yhteensopivuusongelmat.

Sittemmin kustantajien edustajalta pääsi hätäpaska:

"Haluamme välttää musiikkiteollisuuden virheet. Siksi kaikki sähköiset kirjat pitää suojata DRM:llä."

Kyseinen bloggaus on kerännyt runsaasti kommentteja, ja jokaiselle täysijärkiselle lienee selvää, että

• Piraattikopioita syntyy, vaikka suojaus olisi kuinka tehokas. Tämä fakta on johdettavissa siitä, että suojauksen täytyy olla "murrettavissa", jotta kirjaa pystyy lukemaan, ja teknisesti näppärä henkilö murtaa tämän suojauksen käden käänteessä kokonaan.
  
• Erilaiset kopiosuojausyritelmät häiritsevät ainoastaan tavallista maksavaa kuluttajaa.

Kirjastolehdessä ilmestyi hyvä artikkeli sähkökirjojen ja kirjastojen suhteesta (Epäselvä e-kirja). Sekä kustantajan että kirjaston edustaja olivat sitä mieltä, että piratismi on yksi sähkökirjojen uhka. DRM-suojauksen sijaan kustantajalla on järkiehdotus:

WSOY:n Fredrik Rahkan mukaan yksi vaihtoehto olisi painaa e-kirjaan vesileima, jossa on sen käyttöoikeuden ostajan nimi. Näin verkkoon päätyvän laittoman aineiston alkuperä olisi helppo selvittää. Rahkan mukaan e-kirjakauppojen ja kustantajien on tärkeää ehtiä verkkoon ja luoda toimintamallit ja suojaukset ennen piraattisivustoja.

Ensin on pakko todeta, että vesileimaaminen on erinomainen idea, koska

• Ulkomaalaiset kustantajat ovat käyttäneet sitä menestyksellä jo vuositolkulla.
• Siitä ei ole haittaa tavalliselle kuluttajalle.
• Se on murrettavissa (vesileiman voi poistaa), mutta niin ovat muutkin suojaukset.

Tietenkin voi käydä niinkin, että kirja päätyy piraattilevitykseen vahingossa. Olisi kohtuutonta, jos esimerkiksi bussiin unohtunut lukulaite toisi satojen tuhansien korvausvaatimukset, kun laitteen löytäjä läväyttää sen sisältämät vesileimatut pdf:t verkkoon.

Mutta tarvitaanko kustantajaa ollenkaan välissä? Kustantajasta on paljon hyötyä: kustannustoimittaja perkaa asiantuntijan tekstin lukijaystävällisempään muotoon ja kustannuskynnyksen ylittyminen toimii kirjan laadunvarmistajana. Olisiko mahdollista, että kustantaja pudotettaisiin pois välistä, ja kirjojen arviointi suoritettaisiin sosiaalisen median hengessä peukuttamalla?

Mikään ei myöskään estä julkaisemasta asiantuntijateosta niin, että pyytää kollegaa vertaisarvioimaan sen ja sitten julkaisee omin päin verkossa.

Toimintatapojen hakeminen vie oman aikansa, mutta Rahkan toteamuksessa yksi asia on varma: mikäli kustantajat ja kirjakauppiaat kaivelevat nenäänsä liian kauan, piraatit nappaavat koko "bisneksen".