Galenos roskikseen, pojat lääkikseen?

Tänään ilmestyneessä Ylioppilaslehdessä (nro 10/2012) on sivulla 9 juttu, jonka mukaan:

Vuodesta 2007 lähtien tytöt ovat olleet yhtäjaksoisesti enemmistönä lääketieteelliseen hyväksyttyjen joukossa. Enimmillään lääkikseen päässeistä jopa 70 prosenttia on ollut naisia.
...
Mutta nyt pojat näyttivät! Ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen miehiä oli enemmistö lääkikseen valituista. Poikien voittolukemat olivat 52,5 prosenttia.

Mistäs tämä sitten johtuu? Uutisessa asiasta ei sanota halaistua sanaa, mutta itse veikkaan, että suurin vaikuttava tekijä on se, että tänä keväänä legendaarinen Galenos (eli se hemmetin kallis virheitä vilisevä pääsykoekirja) pudotettiin pois lääkisen pääsykoevaatimuksista, ja valintakoe perustui lukion opetussuunnitelman perusteiden mukaisiin biologian, fysiikan ja kemian pakollisiin ja syventäviin kursseihin.

Biologia on ollut naisten juttu jo pitkään, ja jossain määrin myös kemia, mutta pitkän fysiikan lukijat ovat voittopuolisesti miehiä (korjatkaa jos olen väärässä). Ja väitän, että kun viime syksynä ilmoitettiin pääsykoeuudistuksesta, jossa Galenos lempattiin pois ja tuli pitkää fyssaa tilalle, niin tämä yllätti monen naisabiturientin housut kintuissa.

Lisäksi toista tai kolmatta kertaa hakevien etulyöntiasema koki kolauksen, kun pääsyvaatimukset muuttuivat.

Kuinka salonkikelpoistaa oppimisen into?

Nuorten pahoinvointi ja erityisesti poikien koulumenestys/opiskeluinto on ollut kuumahko keskustelunaihe jo muutaman vuoden. Samaan aikaan opettajat valittavat, että oppilaat eivät osaa mitään.

Yksi varmasti tärkeä mutta harvemmin tapetille nostettu syy huonoon koulumenestykseen on se, että koulumenestys ei ole in. Ei ole nyt, eikä ole koskaan ollutkaan. Kaikilla ihmisillä, erityisesti nuorilla, on tärkeä kokea kuuluvansa porukkaan ja olevansa pidetty.

Jos analysoin tarkemmin omia havaintojani, niin hyvä koulumenestys ei sinänsä ole epäsuosittua. Epäsuosittua on hyvän koulumenestyksen tavoitteleminen. On hyväksyttyä olla matemaattisesti lahjakas ja saada kokeesta kymppi. Huonompi juttu on, jos sattuu olemaan kiinnostunut matematiikasta mutta vähemmän lahjakas, ja näet vaivaa sen kympin eteen.

Sama juttu jatkuu myös korkeakoulumaailmassa. Kukaan ei kehuskele laskeneensa kolme viikkoa matematiikantehtäviä, jotta saisi kokeesta vitosen. Sen sijaan se, että onnistui saamaan nelosen analysoimalla edellisenä iltana viiden edellisen tentin tehtäviä, on mainostamisen arvoinen juttu.

Jos halutaan, että nuoret oppivat jotain koulussa, niin luulen, että se onnistuu vain siten, että jollain tavalla saadaan hyväksyttäväksi se, että koulussa opetettavat asiat kiinnostavat, eli vaikutetaan ihmisten asenteisiin.

Mutta kuinka tämä tehtäisiin? MM-lätkäjoukkue suosittelemaan tv-kampanjaan, kuinka siistiä on lukea kirjoja? Mahdollinen kampanja on tärkeä suunnitella hyvin, jotta se ei käänny itseään vastaan. Nuoret eivät ole tyhmiä, ja huonosta kampanjasta tulee nopeasti naurunalainen.

Yksi huomionarvoinen seikka on, että rahan edestä pitkien päivien painaminen on sosiaalisesti hyväksyttyä. On hyväksyttävämpää mennä koulun jälkeen painamaan duunia kuin vääntämään matikanläksyjä. Joku ehdottaakin Uuden Suomen blogikommenteissa

Peruskoululaisille tulosbonukset hyvistä arvosanoista, niin jo loppuu etenkin poikien häiriköinti. ...Jätkät skrappaantuu merkittävästi, kun iskee pöytään selkeän kannusteen. Koulumenestyksestä putoaa pois "nörttiyden" leima.

Mielenkiintoinen idea, mutta tuskin toteuttamiskelpoinen. Vai onko?

Jouni Seppänen Luma-sanomissa kiteyttää ongelman vielä paremmin kuin minä:

“Higge” tarkoittanee samaa kuin minun kouluaikojeni “hikari” eli “hikipinko”, ‘koulumenestystä tavoitteleva oppilas’. Pelkkä matematiikasta pitäminen tai edes matematiikan osaaminen ei tee (tai ainakaan minun luokallani tehnyt) oppilasta hikariksi, mutta kotitehtävien tunnollinen tekeminen tai kysymysten esittäminen oppitunnilla tekee. Sana on luonteeltaan halventava.

Muistan vieläkin, kun luokkatoveri tunnusti minulle suurena salaisuutena, että hän ei saa matematiikassa kymppejä helposti vaan joutuu tekemään niiden eteen paljon töitä.

Kyse lienee jostain sellaisesta ilmiöstä, että luontainen tai luontaiselta näyttävä kyvykkyys tai lahjakkuus (niin matematiikassa kuin muissakin taidoissa) toimii merkkinä sosiaalisesta asemasta. Tällaisen kyvyn tavoittelu on halveksittavaa pyrkyryyttä, yritystä korottaa omaa luonnollista asemaa.

Minun mielestäni on väärin, että halu treenata jotain asiaa on epähyväksyttävää. Kuinka saataisiin kulttuuri muuttumaan? Minä en keksi. Jos sinä keksit, kerro se kommenttilaatikossa!

Menestys ylioppilaskirjoituksissa ei näy yliopisto-opintojen etenemisvauhdissa

Muistan omalta opiskeluajaltani, että moni yliopistoon huippupisteillä päässyt ei juuri edennyt opinnoissaan. Osa toki eteni ja valmistui 2-3 vuodessa ("ohjeaika" on 5 vuotta).Vastaavasti jotkut rimaa hipoen sisään päässeet suorittivat tutkinnon määräajassa. Tämä siis oli mutuilua, ja omasta kaveripiiristä ei voi yleistää tieteellisesti.

Vähän myöhemmin (yliopistolla töissä ollessani) pyörittelin itse Excelissä opiskelijoiden opintopistekertymiä ja sisäänpääsypisteitä. Niiden välillä oli jonkinlainen korrelaatio, mutta ei mitään selkeää tai merkittävää korrelaatiota. Scatterplot, jossa vaaka-akselilla olivat sisäänpääsypisteet ja pystyakselilla opintopistekertymä kahden ensimmäisen vuoden ajalta, näytti haulikolla ammutulta.

Nyt asiasta on tehty vähän perusteellisempaa tutkimusta Jyväskylän yliopistossa. Tutkimuksen lehdistötiedotteen mukaan

• ylioppilaskirjoituksissa ja lukiossa hyviä arvosanoja saaneet saavuttavat myös yliopisto-opinnoissaan korkeampia arvosanoja.
• Sen sijaan yliopisto-opintojen neljännen vuoden loppuun mennessä suoritettuihin opintopisteiden määrään lukion päästötodistuksen keskiarvolla oli vain kohtalainen yhteys.
• Ylioppilaskirjoitusten arvosanojen keskiarvolla ei ollut opintojen edistymiseen vastaavaa yhteyttä lainkaan.

Valintakoemenestyksestä taas todetaan

• Valintakokeiden aineisto- ja kirjallisuuskokeissa keskimääräistä korkeampiin pistemääriin yltäneet saivat myös yliopistossa keskimääräistä parempia arvosanoja ja edistyivät opinnoissaan keskimäärin nopeammin.
• Lukion opintomenestys oli kuitenkin valintakokeiden tuloksia merkittävämpi opintomenestystä selittävä tekijä.

Miksi aiempi opintomenestys (=menestys lukiossa & ylppäreissä) ei korreloi valmistumisajan kanssa? Oma selitysteoriani: opiskeluaikana on paljon muutakin kivaa puuhaa älykkäille ihmisille kuin vain kurssien sutaiseminen nopeasti alta pois.

Tappaako koulu luovuuden (ja kaksi muuta ajatuksia herättävää videota)

Todella lyhyesti muutama videosuositus.
Pari mahtavaa TED-videota:
Tappaako koulu luovuuden? http://www.youtube.com/watch?v=iG9CE55wbtY
Vaateala menestyy, koska tekijänoikeuslainsäädäntö ei ole riesana: http://www.youtube.com/watch?v=zL2FOrx41N0

ja yksi hieno RSA-video: The Secret Powers of Time http://www.youtube.com/watch?v=A3oIiH7BLmg (aikakäsityksen merkityksestä ihmisen elämään)

Oppimateriaali verkkoon - kyllä vai ei?

Kannattaako opettajan jakaa tuottamansa oppimateri verkossa kaikille? Palautetta ja lisänäkökulmia otetaan vastaan :-).

Oppimateriaali verkkoon - kyllä vai ei?

View more presentations from Vesa Linja-aho.

Vanhempien vaadittava vahingonkorvausta

Hannu Laaksola ehdottaa Opettaja-lehdessä (nro 22-23, 29.5.2009) että vanhempien pitäisi vaatia vahingonkorvauksia siitä, että opettajia lomautetaan ja lapset jäävät ilman opetusta.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että opettajien lomautukset ovat huono juttu ja että lapsilla on oikeus opetukseen, mutta vahingonkorvauksia? Suomessa ei tunneta USA:sta tuttuja rangaistusluonteisia vahingonkorvauksia, vaan korvaus perustuu aiheutettuun euromääräiseen vahinkoon (+ kivusta ja särystä, henkisestä kärsimyksestä ym. tulevat korvaukset esim. pahoinpitelyrikoksissa).

Esimerkiksi jos joku ajaa vahingossa trukilla fillarini kahdeksikoksi, hänen on korvattava aiheuttamansa vahinko eli käytännössä kustannettava samantasoinen uusi fillari. Jos rikottu fillari on viidenkympin fillari, hän korvaa viisikymppiä, ja jos kahden tonnin fillari, hän korvaa kaksi tonnia.

Laaksola voisi siis täsmentää, mistä vahingosta lähdetään korvausta hakemaan? Haetaanko korvausta siitä, että

• lapsi/nuori pärjää opetuksen puutteen takia matematiikassa aavistuksen verran huonommin, niin että hän jää puolen pisteen päähän Kauppakorkeakoulun sisäänpääsystä eikä hänestä tulekaan pörssiyhtiön toimitusjohtajaa. Vanhemmat voivat siis vaatia korvausta menetetyistä optiomiljoonista.
• vanhemmat kustantavat lapselleen sijaisopettajan kotiin sille ajalle, kun koulusta on opet lomautettuina?
• toinen vanhemmista ottaa palkatonta lomaa (--> ansionmenetys) ja opettaa lasta kotona?

Ensimmäinen ei tietenkään onnistu - oikeudessa on pystyttävä riittävällä varmuudella osoittamaan syy-yhteys (=voidaanko olla varmoja, että Kauppikseen pääsemättömyys johtui nimen omaan opettajien lomautuksesta).

Nopeasta valmistumisesta

Olen aina ihmetellyt ja ihaillut henkilöitä, jotka suorittavat korkeakoulututkintoja kuin vettä vaan. En tunne läheisesti ketään, mutta työn ja kaveripiirin kautta olen seurannut pienen välimatkan päästä muutamia tapauksia. Esimerkiksi:

• Diplomi-insinööriksi (tfy) alle kahdessa vuodessa (keskiarvo 4,9) ja siihen heti perään tohtoriksi vajaassa kahdessa vuodessa. Väitöskirja sai Tiedeakatemian palkinnon, eli mistään pilipalitutkimuksesta ei ollut kysymys.
• Kolme maisterintutkintoa kolmessa vuodessa.
• Tuplatohtoriksi alle 28 vuotiaana (Suomen ennätys).

Kaikki ovat sellaisia suorituksia, että voin suoralta kädeltä todeta, että ei olisi onnistunut minulta. Luuserina en ole edes moista yrittänyt.

Nopeasti valmistuminen tuli mieleen, kun suoritin viime viikonloppuna 10 opintopistettä. Siis ei mitään sellaista että olisin käynyt luennoilla koko kevään ja sitten käynyt tentissä vaan tein yhden 8 op:n kurssisuorituksen (normaaleja korkeakouluopintoja) ja toisen 2 op:n kurssisuorituksen (jatko-opintotasoisia opintoja) aiheesta, johon en ollut aiemmin perehtynyt.

No tästähän päästään laskemaan, että jos viikonlopussa pystyy suorittamaan 10 opintopistettä, niin eikö silloin – jos opintojen suoritusmahdollisuudet ovat joustavat – tällainen tyhmempikin ihminen pysty valmistumaan kahdessa vuodessa (tai jopa yhdessä, jos kärjistetään)? Tutkinnon koko on 300 opintopistettä, ja jos joka viikonloppu (tai viikko) suorittaa 6 opintopistettä, niin tutkinto on kasassa 50 viikossa. Eikö vain?

TKK:lla ja monessa muussa yliopistossa tentit on ahdettu tenttikausille, joita on alle kymmenen vuodessa. Ja pienemmistä kursseista on kaksi tenttiä vuodessa, suuremmista (=paljon osanottajia) suositellaan järjestettäväksi neljä tenttiä vuodessa. Kuinkakohan nopeasti ensimmäisenä mainitsemani henkilö olisi valmistunut, jos tentissä saisi käydä silloin kuin itselle sopii.

TKK:lla on kokeiltu vuosi pari sitten (mitäköhän projektille kuuluu nykyään?) tenttiakvaariota, joka mahdollistaa opiskelijalle tenttimisen silloin kuin hänelle sopii. Systeemi toimi muistaakseni näin:

1. Opiskelija ilmoittautuu tenttiin paria päivää ennen tenttiä.
2. Opiskelija menee tenttiakvaarioon (= hiljainen tila, jossa on valvoja).
3. Tietokone arpoo sadan kysymyksen tietokannasta opiskelijalle viiden kysymyksen tentin.
4. Opiskelija tekee tentin.
5. Valvoja lähettää tenttikysymyspaperin ja opiskelijan vastaukset opettajalle arvosteltavaksi.

Erinomainen systeemi, joka mielestäni pitäisi saada käyttöön kaikilla kursseilla. Ainoa miinus on se, että moni opiskelija käyttää jo nyt strategiaa, jossa tentissä käydään (lukematta tai melkein lukematta) kymmenen kertaa ja toivotaan että tentti tentti menee tuurilla tai säälistä läpi. Ja tenttiakvaario tuskin ainakaan vähentää tätä iteratiivisen suoritustavan käyttöä.

Tenttiakvaarion "väärinkäytön" iteratiiviseen suoritustapaan voisi ehkäistä seuraavalla tavalla: opiskelijalla on reputuskiintiö, joka on opinnot aloitettaessa vaikkapa 1 tai 2 reputusta. Kymmenestä läpäistystä tentistä saa aina yhden sallitun reputuskerran lisää ja reputtamisesta tietenkin menettää yhden sallitun reputuskerran. Jos reputuskiintiö menee nollaan, niin opiskelijalle määrättäisiin jokin tuntuva mutta rakentava sanktio. Esimerkiksi lisätehtävien laskeminen / esseen kirjoittaminen ja sen palauttaminen viimeksi reputetun kurssin opettajalle.

Jos opettajat olisivat koneita, niin tällaisia sanktioita ei tarvittaisi. Tenttien korjaaminen vie sen verran aikaa (= veronmaksajien rahaa), että on kaikkien etu, että tenttiin tullaan vasta kun siihen on valmistauduttu.

Opintojen viivästymisestä: Osa 2

Kirjoitin aiemmin opintojen viivästymisestä. Teoriani oli lyhyesti, että opintojen viivästyminen johtuu siitä, että 5 vuodessa valmistuminen vaatii n. 59-tuntisten työviikkojen paiskimista. Ja koska

• tuollainen työmäärä "ajattelua vaativaa työtä" on erittäin hankala jaksaa tehdä
• ja olipa se hankalaa tai ei, niin opiskelijat de facto tekevät (tutkimuksesta riippuen) 15-37-tuntisia viikkoja,
  

opinnot kestävät sen reilut seitsemän vuotta. Vikisivät poliitikot mitä vikisivät.

Olin tänään seminaarissa, jossa pohdittiin asiantuntijavoimin opintojen viivästymistä ja sen syitä ja seurauksia. Mielenkiintoisimman puheenvuoron piti TEK:n Kati Korhonen-Yrjänheikki, joka oli huolissaan mm. siitä, että keskustelu pyörii opintojen viivästymisen ympärillä eikä oppimisen laadun ympärillä. Hyvä pointti: vuosi sinne tai tänne ei merkitse mitään, jos vaihtoehtona on DI, joka ei ole ollut päivääkään töissä mutta on valmistunut viidessä vuodessa.

Itse huutelin takarivistä seuraavia näkökulmia (joista osan olen jo esittänytkin aiemmassa kirjoituksessani):

• Miksi opintojen viivästymistä revitellään ongelmana nyt, vaikka teekkareilla opinnot kestivät 7 vuotta jo 1920-luvulla?
• Jos opintojen viivästyminen on työssäkäynti, onko se ongelma? Eihän työssä käyvä ja veroja maksava henkilö ole mikään ongelma (Korhonen-Yrjänheikki painotti samaa asiaa).
• Kuinka kalliiksi opintojen viivästyminen tulee yhteiskunnalle? Haluan nähdä numeroita ennen kuin uskon.
• Jos opinnot on mitoitettu sellaisiksi, että työtä pitäisi tehdä 57-59 tuntia viikossa ja opiskelijat tekevät 15-37 tuntia, niin tässä on jo se syy viivästymiselle.
• DI-tutkinto oli ennen laajuudeltaan 180 ov x 40 h = 7200 tuntia. Nyt se on 5 v x 1600 h = 8000 tuntia. Eli tutkinnon koko kasvoi "puolella vuodella". Minun logiikallani tämä hidastaa valmistumista lisää, ei nopeuta sitä.
• Joissain yliopistoissa (kandi+maisteri)tutkinto oli ennen 160 ov x 40 h = 6400 tuntia. Ja nyt sen pitäisi olla 8000 tuntia. Haluaisin nähdä sen yliopiston, jossa tutkinnon kokoa oikeasti paisutettiin 1600 tunnin verran. Itse asiassa opinto-oppaiden selailu antaa ihan päinvastaista osviittaa, muuntokertoimena on yleensä käytetty kakkosta (esimerkki, esimerkki, esimerkki, esimerkki). Tähän joku kommentoi seminaarissa, että maailman sivu on eri yliopistoissa joutunut tekemään eri määrän työtä opintoviikon eteen. Ja opintopisteisiin siirtyminen ei tätä tosiasiaa muuttanut :-). [Huomautus: mielestäni ei ole oikein, että maisterintutkinto X irtoaa (olennaisesti) vähemmällä työmäärällä kuin maisterintutkinto Y. Vertailu on kuitenkin vaikeaa: eri ihmisille on eri asiat helppoja. Joku pystyy suoltamaan yhdessä yössä 20 sivun esseen ja saamaan siitä 10 opintopistettä. Toinen taas vetää 10 op:n matikantentin läpi yhden illan lukemisella.]
  

Lopuksi esitin ideoita toimenpide-ehdotuksiksi opintojen jouduttamiseksi (tilaisuudessa kukaan ei valitettavasti esittänyt kritiikkiä näihin, mutta tehkää se täällä kommenttilaatikossa):

• Venytetään lukukausia aavistus, jotta saadaan viikoittaista työmäärää inhimillistettyä. Syyslukukausi voisi alkaa jo elokuun puolessa välissä. Tammikuun tenttikauden voisi jättää pois ja opetus voisi alkaa heti joululoman jälkeen.
• Vähennetään kursseja: tehdään koko tutkinnosta (tai ainakin melkein kaikista kursseista) 5 opintopisteen kursseista koostuva juttu. Näitä viiden opintopisteen paketteja sitten suoritetaan kolme per periodi. Kolmeen asiaan on helppo keskittyä kerralla. Jos lukukaudessa suoritettava 30 opintopistettä koostuu vaikkapa kymmenestä 1-5 opintopisteen kurssista, opintoja haittaa niin sanottu letunpaistoefekti: se, että yhden letun paistaminen kestää 10 sekuntia, ei tarkoita sitä, että pystyisin paistamaan 8 tunnissa 60x60x8/10 = 2880 lettua. Kun opiskelija joutuu hajauttamaan keskittymisensä liian moneen asiaan ja suuntaan, tehokkaan työajan määrä vähenee.
  
• Jätetään opiskelijalle aikaa itseopiskeluun. Esimerkiksi Tietoliikennetekniikan fukseilla on ohjattua opetusta reilut 30 tuntia viikossa - kuka jaksaa siihen päälle vielä itseopiskella? Edellä ehdottamani kolme kurssia per periodi sisältäisi 4 h luentoja ja 4 h laskuharjoituksia per kurssi per viikko. Tällöin viikolla olisi lähiopetusta 24 tuntia - esim. pari neljän tunnin ja pari kuuden tunnin päivää. Niiden päälle jaksaa vielä käydä laskutuvassakin tai opiskella kavereiden kanssa yhdessä kirjastossa.
  
• Kehitetään opiskelijavalintaa niin, että TKK:lle ei päädy kauppikseen ja lääkikseen haluavia nuoria viettämään välivuotta.
• Maksetaan kannustinstipendejä niille, jotka etenevät aikataulussa opinnoissaan. Jos opintojen viivästyminen on kallista yhteiskunnalle (mitä väitetään mutta mitä en täysin usko), niin kannustinstipendeillä motivoimisen ei pitäisi olla ongelma.
• Tarjotaan halukkaille mahdollisuus opiskella täysipainoisesti myös kesällä. Erityisesti taantumakaudella tämä olisi tärkeää!
• Seminaareissa esitetyissä selvityksissä motivaation puute (ylläri ylläri) oli suurimpia syitä kehnoon opintopistekertymään. Palkataan joku oikea asiantuntija vetämään projektia, jolla saataisiin opiskelumotivaatiota ja -henkeä nostatettua. Tällainen asiantuntija voisi olla esimerkiksi henkilöstön motivoimiseen erikoistunut psykologi. Ilmapiirin muuttaminen opiskelumyönteisemmäksi ei tapahdu hetkessä, joten hankkeeseen tarvittaisiin vähintään kolmen vuoden rahoitus.
  
• Enemmän kokopäiväisiä opettajia vetämään (pakollisia perus)kursseja. Kurssi ei kehity, jos se on "laitoksen kiertopalkinto", jolla opettaja vaihtuu joka vuosi. Se ei kehity myöskään, jos kurssia vetää (tutkimusorientoitunut) asiantuntija, jonka tutkimustyö vaatii 40-50 -tuntisia työviikkoja ja opetus hoidetaan sitten siihen päälle.

Tällaisia voisi kokeilla, jos halutaan varmistaa, että opintoajat eivät ainakaan nykytilanteesta venyisi. Mutta koulutetaan ennemmin hyviä diplomi-insinöörejä seitsemässä vuodessa kuin huonoja viidessä vuodessa.

Koska kouluammuskelu Otaniemessä? Tuskin koskaan.

Työskentelin opettajana TKK:lla molempien kouluammuskelujen tapahtuessa. Väistämättä tuli mieleen, että ihan hyvin moinen tapaus olisi voinut sattua myös omassa opinahjossa. Asiaa tarkemmin pohdittuani en pidä tätä todennäköisenä.

Suomen kouluammuskelut eivät tapahtuneet Helsingin, Espoon eikä Vantaan opinahjoissa "hesalaisten jenginuorten" (kuka muistaa vielä sen TV-mainoksen?) tekosina. Molemmat sattuivat pienellä paikkakunnalla. Tämän (tai tämänsuuntaisen) teorian on joku jo esittänytkin, mutta kouluammuskelun riittäviksi ehdoiksi ei tarvita kuin

• väkivaltaa ongelmanratkaisukeinona ihannoiva kulttuuri (jollainen Suomesta(kin) löytyy)
• vakaumus, joka sallii väkivallan käytön (vaikea kuvitella esim. buddhalaishippiä pyssyn varteen heilumaan)
• se, että enemmän tai vähemmän psyykkisesti häiriintynyt ihminen on joutunut (pakko)yhteisössä asemaan, johon hän ei mielestään kuulu.

Riittävän suuressa "yhteisössä" (suurkaupunki tai suuri yliopisto) on se hyvä puoli, että yksilö voi valita, missä seurassa hän aikaansa viettää. Ei ole mitään pakkoyhteisöä. Henkilön X ei ole pakko viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka ovat sattuneet syntymään maantieteellisessä paikassa Y vuonna Z, vaan hän voi valita, viettääkö aikansa shakkikerhossa, kaljabaarissa vai seurakunnassa. Suomalainen yliopisto "tule ja mene milloin haluat" -kulttuureineen vähentää sekin kenenkään silmätikuksi joutumisen riskiä.

Kolikon kääntöpuolena on tietenkin se, että korkeakouluopiskelija voi kärsiä yksinäisyydestä. Ja monet kärsivätkin.

Yhteisöllisyys on nykyajan muotisana; sitä tarjotaan säännöllisesti patenttilääkkeeksi tilanteisiin, jossa yksilö tai yksilöt voivat pahoin. Kun ollaan oikein yhteisöllisiä, syntyy kiva yhteisö, kaikki voivat hyvin. Asiasta voi olla myös eri mieltä.

"Inflaatio"lukemia

Löysin pöytälaatikostoa siivotessani ostokuitit fuksikurssien kirjoista vuodelta 2000. Alla on ostohinta Yliopistokirjakaupasta vuonna 2000, sama muunnettuna euroiksi sekä punaisella uusi hinta ja prosentuaalinen muutos.

• Arto Wikla: Ohjelmoinnin perusteet Java-kielellä, 215 mk (36,16 €) 60,95 € +69 %
  
• Young, Freedman: University physics, 330 mk (55,50 €) 57,70 € +4 %
  
• Kreyszig: Advanced engineering mathematics, 270 mk (45,41 €) 48,60 € +7 %
  
• Simo Kivelä: Algebra ja geometria, 77 markkaa (12,95 €) 16,50 € +3,55 %
  
• Simo Kivelä: Reaalimuuttujan analyysi, 108 markkaa (18,16 €) 23,10 € +27 %
  

Vertailua kirjoittaessani tajusin, että sen informaatiosisältö on täysi nolla. Kirjan hinta vuonna X kirjakaupassa Y ja vuonna Z kirjakaupassa Ö ei kerro kirjojen hintojen kehittymisestä yhtään mitään :-). Itse asiassa taisin verrata kallista kirjakauppaa vuonna 2000 halpaan kirjakauppaan vuonna 2009. Kuitista vain tuli nostalginen olo enkä voinut olla kirjoittamatta mitään. Ja Yliopistokirjakaupan sivut olivat nurin tätä kirjoitettaessa; se kaupan sisäisestä vertailusta.

Ihamuotila: Oppimateriaalit verkkoon

CSC:n entinen toimitusjohtaja Matti Ihamuotila ideoi päivän Hesarin mielipidesivuilla, että yliopistojen oppimateriaalit pitäisi jakaa verkossa. Mm. (oikea) huippuyliopisto MIT tekee niin. Jopa MIT:n luennoista suuri osa on katsottavissa videoina netissä.

Olen joskus kahvipöytäkeskusteluissa ehdotellut samaa: jos kerran tuotetaan materiaalia veronmaksajien rahoilla, niin miksi niitä ei voi jakaa julkisesti? Julkisen jakamisen hyvä puoli olisi myös se, että se pistää satsaamaan oppimateriaalin laatuun. Mitä tahansa moskaa ei uskalla verkkoon pistää, varsinkin jos haluaa säilyttää asiantuntijan maineensa.

Materiaalien verkkojaossa olisi myös se (Ihamuotilankin mainitsema) hyöty, että abiturientit voisivat tutustua, mitä minkäkin alan yliopisto-opiskelu noin reaalimaailmassa pitää sisällään. Opiskelu kun on muutakin kuin (TKK:n esitteistä tuttua) robottien kanssa leikkimistä ja nurmikolla läppärit sylissä istuvia pissiksiä; eikä ole aina edes kivaa.

Ihamuotilan sanoin: "Enää ei olekaan kyse siitä, että korkeakoulut valitsevat opiskelijoita, vaan tulevaisuudessa yhä enemmän hyvät opiskelijat valitsevat korkeakouluja myös kansainvälisesti."

Kirjastojen vertailua

Pikainen kirjoitus HY:n, TKK:n ja kaupunginkirjastojen palvelujen vertailusta. Olen innokas haalimaan kirjoja luettavaksi mutta välillä laiska lukemaan niitä, ja kirjat lojuvat pitkään pöydällä; olen siis aktiivinen kirjojen uusija. Kaikissa kirjastoissa uusiminen onnistuu netissä, mutta alla yhteenveto siitä, millä ehdoilla:

• HY:n opiskelijakirjasto: rajaton uusiminen netissä
• TKK:n kirjasto: saa uusia 10 kertaa
• Pääkaupunkiseudun kaupunginkirjastot: saa uusia 5 kertaa.

HY on siis laiskuriystävällisin :-). Luonnollisesti jos kirjaan on varauksia, sitä ei saa uusia.

Kirjojen makuuttaminen kotona on kaksipiippuinen juttu: toisaalta se on hirveän itsekästä, kun Joku Muu ei pääse lukemaan kirjaa. Toisaalta, Joku Muu voi tehdä kirjaan varauksen.

Opintojen mitoituksesta

Kirjoitin aiemmin blogitekstin Opintojen viivästymisestä: Osa 1, jossa käsittelin mm. opintojen mitoitukseen liittyvien seikkojen vaikutusta valmistumisaikoihin. Tämäkin kirjoitus sivuaa aihetta, mutta ei koske itse viivästymisongelmaa vaan mitoitusta yleensä - joten tämä ei ole "Osa 2" vaan oma itsenäinen tekstinsä.

Helsingin Sanomat uutisoi tutkintorakenneuudistuksen tuomasta maisterisumasta. Itse uutiseen minulla ei ole hirveästi kommentoitavaa; on ihan terveen järjen mukaista, että markkinahäiriö (äkillinen piikki vastavalmistuneiden määrässä) vaikuttaa markkinoiden (työmarkkinat) tilanteeseen.

Sen sijaan uutista koskevassa keskustelussa (linkki uutisen lopussa) oli paljon hyviä näkökulmia. Esimerkiksi nimimerkki Räyhänaktivistin mukaan

... On kyllä totta, että TKK:n kursseissa on myös yliarvioituja laajuuksia. Esimerkiksi perusmatikoista saa 10 op (ennen 6 ov) käymällä yhdessä tentissä. Helpommissa P-matikoissa on sama laajuus kuin vaativimmissa L-matikoissa.

Tämä herättää kysymyksen, johon en osaa yksiselitteisesti vastata. Kenen mukaan kurssin opintopistemäärä pitää mitoittaa?

• Keskimääräisen kurssille osallistuvan opiskelijan mukaan?
• Keskimääräisen kyseisen tutkinto-ohjelman opiskelijan mukaan?
• Keskimääräisen kyseisen oppilaitoksen opiskelijan mukaan?
• Keskimääräisen suomalaisen yliopisto-opiskelijan mukaan?
• Keskimääräisen yliopisto-opiskelijan mukaan?

Ensimmäinen vaihtoehto kuulostaa äkkiä ajatellen loogisimmalta, mutta siihen sisältyy ongelmia: ajatellaan kurssia, jolle osallistujista 90 % on teknillisen fysiikan (TKK:n "vaativin" tutkinto-ohjelma) opiskelijoita ja 10 % jonkin ei-niin-vaikeapääsyisen linjan opiskelijoita. Jos kurssi mitoitetaan niin, että se on fyysikoille sopivan kuormittava, se voi olla ylivoimainen tuolle 10 % vähemmistölle.

Kakkosvaihtoehtoon liittyy itse asiassa sama ongelma: mitä useamman tutkinto-ohjelman opiskelijoita kurssilla on, sitä haastavampaa on mitoittaminen. Työskentelin muutaman vuoden pääassistenttina sähkötekniikan ja elektroniikan peruskurssilla, jolla oli opiskelijoita ainakin viidestä eri tutkinto-ohjelmasta. Fyysikoille kyseinen kurssi oli läpihuutojuttu. Muille se oli ainakin kurssipalautteen mukaan sopivan vaikea. Läpipääsyprosentit korreloivat tutkinto-ohjelmien sisäänpääsyvaatimusten kanssa erittäin hyvin: jos järjesti tutkinto-ohjelmat sisäänpääsyrajan mukaan ja kurssin läpipääsyprosentin mukaan, sai samanlaisen listan...

Samanlaisen pohdinnan voi käydä läpi muidenkin mitoitusvaihtoehtojen osalta. Veikkaan, että suurin osa mitoituksesta tehdään nimen omaan omalla kurssilla pyörivän väen mukaisesti. Tämä johtaa kuitenkin yhteen ongelmaan: eri yliopistotutkinnot eivät ole keskenään vertailukelpoisia. Yliopistosta (tai tutkinto-ohjelmasta), johon pääsee sisään vetämällä nimen hakupaperiin, valmistunee kompetenssiltaan huonompaa väkeä kuin yliopistosta, johon on vaikea päästä sisään – koska kurssien vaatimusrima on huomattavasti matalammalla kuin vaikeapääsyisessä yliopistossa. Tämä taas johtaa tutkinnon arvostuksen laskuun.

Kuka tästä kärsii? Ensimmäisenä tulee mieleen lahjakas opiskelija, joka on hakenut yliopistoon olettaen, että yliopisto on aina yliopisto riippumatta sen sijaintipaikkakunnasta. Pettymys vaatimustasoon voi olla melkoinen. Tästä ei kuitenkaan kannata masentua, vaan ottaa haasteeksi vaikkapa nopea valmistuminen – minkä jälkeen voi jatkaa tohtoriopintoja ulkomaisessa huippuyliopistossa.

Opintojen viivästymisestä: Osa 1

Opintojen viivästyminen on päivänpolttava keskustelunaihe Teknillisessä korkeakoulussa – ja muuallakin (Opettaja 51-52, Hesari 3.12.2008, Polyteekkari 10/2008).

Aihe on tunteita herättävä. Onko syy yhteiskunnassa, yliopistossa, nuorissa vai onko opintojen viivästyminen ongelma ollankaan? Eräs mielenkiintoinen piirre etenkin nettikeskusteluissa on erikoisten yleistysten tekeminen omista kokemuksista. Seuraavat eivät ole suoria siteerauksia mistään, mutta sisällöltään erittäin edustavia:

• Valmistuin kolmessa vuodessa yliopistosta X ja kävin koko ajan kokopäivätyössä. On opiskelijan omaa tyhmyyttä jos opinnot eivät etene (yliopistossa Y).
• Opiskelen 60 tuntia viikossa, ja saan hädin tuskin vaadittavat 30 opintopistettä per lukukausi kasaan. Opinnot on siis mitoitettu liian rankoiksi.
  

Itsestään runsaasti meteliä pitäviä äärilahjakkuuksia ja -lahjattomuuksia löytyy Gaussin käyrän molemmista päistä, joten opintojen viivästymistä ja siihen johtavia syitä pitää tarkastella systemaattisia tiedonkeruumenetelmiä käyttämällä (lahjakkuuden ja lahjattomuuden tilalle voi sovitella jotain muutakin sanaparia: ahkeruus/laiskuus, motivoituneisuus/motivoitumattomuus ...). Lisäksi opinnot voivat viivästyä vaikkapa sairastumisen takia, millä ei ole mitään tekemistä tyhmyyden tai laiskuuden kanssa.

Tässä kirjoituksessa esittelen opintojen viivästymisen yhden mahdollisen selitysmallin. En ota kantaa siihen, pitäisikö opiskelijoiden valmistua nopeammin enkä siihen, kenen "ongelma" opintojen viivästyminen on, jos se nyt ylipäätään on mikään ongelma.

Yksi tarjottu selitysmalli opintojen viivästymiselle on se, että opiskelijat käyttävät liian vähän aikaa opiskeluun. Teorian tiivistää onnistuneesti dekaani Olli Simula, jonka pääkirjoituksen TKK Nyt:issä siteeraan alle kokonaisuudessaan:

TKK NYT - Olli Simula: Opintojen eteneminen

Julkaistu 03.12.2008 15:37:09.

TKK:n opetuksen ja opiskelun tuen raportissa 11/2008 ”Teknillisen korkeakoulun kandidaattivaiheen opiskelijoiden opintojen etenemistä uudessa tutkintorakenteessa vuosina 2005-2008” kiinnitetään huomiota opintojen hitaaseen etenemiseen.

Raportti on varsin perusteellinen ja pyrkii etsimään syitä hitaalle opiskelulle. Vuonna 2005 aloittaneiden opiskelijoiden opintopistekertymän mediaani kolmessa vuodessa on ollut 137 opintopistettä ja keskiarvo 127 op. Onkin todella huolestuttavaa, jos kandidaatin tutkinnon kolmen vuoden tavoiteajasta jäädään yli vuodella ja koko DI-tutkinnon suoritusaika venyy keskimäärinkin seitsemään vuoteen. Mistä tämä sitten johtuu?

Raportin pohdintaosassa todetaan, että opiskelija-aines on riittävän hyvää selviytyäkseen TKK:n opinnoista. Edelleen todetaan, että ei myöskään ole realistista ajatella, että yli 80% opiskelijoista tahallaan tai huvikseen opiskelisi hitaammin, kuin tavoitteeksi on asetettu. Ensimmäiseen päätelmään on helppo yhtyä, mutta jälkimmäinen vaatii lisää pohdintaa.

Korkeakouluja moititaan usein liian raskaista kursseista ja opintojen järjestämisen puutteista. Edellä mainitsemassani raportissakin jopa epäillään, että TKK:lle saattaa tulla seurauksia siitä, ettei se pysty järjestämään koulutusta lain edellyttämällä tavalla, ts. malliohjelman mukaisia kursseja ei voi suorittaa tavoiteajassa.

Kuluvan syksyn aikana Helsingin Sanomissa on ollut kaksi huolestuttavaa uutista suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden opintoihin käyttämästä ajasta, 26.9.2008 ja 7.11.2008.

Ensimmäisessä uutisessa viitataan Eurostudent-raporttiin, jossa todetaan suomalaisen korkeakouluopiskelijan käyttävän 28 tuntia viikossa opiskeluun, kun vastaava aika muissa maissa on 30-41 tuntia. Jälkimmäinen uutinen viittaa Helsingin yliopistossa suoritettuun opetuksen johtamisen kansainväliseen arviointiin, jossa todetaan, että Suomessa käytetään poikkeuksellisen vähän aikaa yliopisto-opintoihin. Samat asiat nostettiin esiin opetusministeriön ja korkeakoulujen ja tiedelaitosten johdon seminaarissa pidetyissä puheenvuoroissa pari viikkoa sitten.

Jos oletetaan, että opintoihin käytetään 28 tuntia viikossa ja sillä saavutetaan 137 opintopisteen kertymä kolmessa vuodessa, vastaa tämä 40 tunnin työviikoksi skaalattuna 196 opintopistettä ((40/28)*137). Vastaava opintopistekertymä keskiarvosta laskettuna on 182 op. Nämä molemmat ylittävät kandidaatintutkinnon opintopistemäärän! Syy ei siis selvästikään ole kurssien mitoituksessa.

Opintojen järjestämisen onnistumisesta TKK:ssa on kyllä olemassa hyväkin esimerkki. Kansainvälinen Erasmus-Mundus Master’s-ohjelma (NordSecMob) on osoittanut, että on hyvin mahdollista tehdä ylempi tutkinto kahdessa vuodessa vieläpä niin, että vuosi ollaan ulkomailla jossakin partneriyliopistossa. Kaikki 15 vuonna 2006 aloittanutta opiskelijaa valmistuivat ajallaan kahdessa vuodessa ja heistä yli puolet (8) vieläpä "oivallisesti". Opiskelijoilta se vaatii motivaatiota ja kurinalaista päämäärätietoista työskentelyä. Lisäksi saamamme opiskelijapalaute niin opetuksen laadusta kuin opintojen järjestämisestä ja ohjauksesta oli ylivoimaisesti parasta verrattuna muihin ohjelman partneriyliopistoihin.

Mielestäni on väärin syyttää kurssien mitoitusta, opintojen järjestämistä ja ohjauksen puutetta ainoina syinä opintojen hitaaseen etenemiseen. On uskallettava myös tunnustaa, että osapäiväopiskelulla on mahdotonta saavuttaa tavoitteiden mukaisia tuloksia. Laadukas ja tuloksellinen opiskelu on kokopäivätyötä.

Uuden vuorovaikutteisen opetus- ja oppimiskulttuurin luominen Aalto-yliopistossa edellyttää kaikilta osapuolilta, niin opettajilta kuin opiskelijoilta, vastuun ottamista ja voimakasta sitoutumista yhteisiin tavoitteisiin.

Olli Simula
dekaani
informaatio- ja luonnontieteiden tiedekunta

Kirjoituksessa ei oteta kantaa siihen, miksi opiskelijat opiskelevat osapäiväisesti. Kyse ei ole pelkästä mutuilusta – pienellä Googlettelulla löytyy enemmän ja vähemmän tieteellisiä selvityksia opiskelijoiden ajankäytöstä. Alla linkkejä raportteihin, kunkin linkin jälkeen on mainittu työmäärä, jonka opiskelijat keskimäärin käyttävät viikossa opiskeluun.

• Selvitys ajankäytön seurannasta Materiaalitekniikan osastolla - 23 h/vko.
• HS: Suomessa opiskelijat käyttävät vähän aikaa opintoihin - 15-20 h/vko.
• Lääketieteen opiskelijoiden opiskeluun käyttämä aika ja opiskelutavat - 31 h/vko.
• Opiskelijoiden ajankäyttö biotieteellisessä tiedekunnassa syksyllä 2006 - 28,5 h/vko.
• Opiskeluun uhrataan Suomessa vähemmän aikaa kuin Euroopassa - 28 h/vko.
• Ensimmäisen vuoden opinnot 2006 aloittaneiden opiskelijoiden kokemana - 36,8 h/vko.

Raportteihin kannattaa tutustua itse ja käyttä tervettä järkeä ja lähdekritiikkiä. Esimerkiksi jossain on tutkittu ajankäyttöä vain n. viikon ajalta. Myös tiedonkeruumenetelmissä on eroja (esim. pyydetään etukäteen opiskelijoita pitämään kirjaa ajankäytöstä vs. kysytään jälkeenpäin, paljonko aikaa on käyttänyt opintoihin).

Opintojen viivästymistä koskevassa keskustelussa minua kismittää yksi asia yli kaiken: opintojen viivästyminen esitellään uutena ilmiönä tai katastrofina: "nykynuoret voivat pahoin", "tutkintorakenneuudistus on epäonnistunut", "nykynuoret ovat laiskoja". Tosiasiassa tilanne on se, että:

• Teekkarit ovat aina (tai ainakin tosi kauan) valmistuneet "liian hitaasti". Jo 1920-luvulla voivoteltiin, kun diplomi-insinöörit valmistuivat reilussa seitsemässä vuodessa ja arkkitehdit kymmenessä vuodessa (lähde: dosentti Panu Nykäsen esitelmä "Milloin meillä alkoi kiire", 16.6.2008).
• Vuonna 2005 voimaan astui opintoaikojen rajaus, ja kuviteltiin, että nyt kun on tällainen hieno laki, opiskelijat rupeavat valmistumaan viidessä vuodessa. Mitään konkreettisia valmistumista nopeuttavia toimenpiteitä ei kuitenkaan tehty. Päinvastoin: DI-tutkinnon koko kasvoi entisestä 180 ov x 40 t = 7200 tunnista --> 5 v x 1600 t = 8000 t. Tutkinnon koon kasvattaminen ei ainakaan minun logiikallani nopeuta sen suorittamista ceteris paribus.
  
• Vuonna 2007 huomattiin, että "mitä ihmettä, vuonna 2005 aloittaneet eivät etenekään opinnoissaan sellaista vauhtia, että he valmistuisivat viidessä vuodessa". Ja pam, meillä oli ongelma.

TKK:lla tehokasta opiskeluaikaa (=aikaa jolloin ihmisten oletetaan opiskelevan ja opetusta annetaan) on käytännössä syyskuun toisesta viikosta joulukuun puoleen väliin (13 viikkoa) ja tammikuun puolesta välistä huhtikuun loppuun (14 viikkoa) eli noin 27 viikkoa. Jos oletetaan, että opinnot on mitoitettu siten, että vuosittaisen tavoitevauhdin vaatiman 60 opintopisteen eteen joutuu tekemään 1600 tuntia töitä, opiskelijalta vaaditaan 1600/27 ≈ 59 tunnin työviikkoja. Ja jos tuon verran pitäisi opiskella, ja oikeasti opiskellaan 28 tuntia viikossa, niin opintojen viivästymiselle on löydetty selitys. Jos lähdetään siitä, että tuota viikoittaista opiskelutuntimäärää ei voida/haluta muuttaa, niin valmistumisen jouduttamiseksi on käytettävissä seuraavat konstit:

• Pudotetaan vaatimustasoa. Kun kurssia mitoitetaan, pyöristetään opiskelijan ajankäyttömäärät raskaasti ylöspäin.
• Pidennetään lukukausia. Aloitetaan opetus jo elokuussa, ja lopetetaan toukokuussa.
• Tehostetaan opetusta. Käytetään pedagogista asiantuntemusta niin, että opiskelijat oppivat asiat nopeammin, jolloin aikaa kuluu vähemmän. En aja takaa mitään huuhaamenetelmiä, vaan yksinkertaisimmillaan esimerkiksi oppimateriaalien kehittämistä.
  

Yhteenvetona totean, että opintojen viivästymiselle varteenotettava selitys on se, että tutkinto on mitoitettu opiskeluvauhdille 59 tuntia/viikko ja opiskelijoiden työpanos on huomattavasti vähemmän. Seuraavia kysymyksiä käsittelen myöhemmin - jos ehdin, jaksan ja viitsin:

• Onko opintojen viivästyminen ongelma, ja jos on niin kenelle?
• Jos syy opintojen viivästymiselle on opiskelijoiden vähäinen ajankäyttö, miksi opiskelijat käyttävät niin vähän aikaa opiskeluun?
• Miten yliopisto voisi houkutella opiskelijoita käyttämään enemmän aikaa opiskeluun?
  

Muita varteenotettavia kysymyksiä ja kommentteja ja korjauksia tähän kirjoitukseen otetaan vastaan kommenttilaatikossa!

Opiskelijan osakesijoitukset osakeyhtiöön?

Hesarin yleisönosastossa käytiin mielenkiintoista keskustelua opiskelijan osake- ja/tai sijoitusrahastosäästöistä. Referoin keskustelun erittäin lyhyesti alla. (Valitettavasti mielipidekirjoitusten katsominen linkkejä klikkaamalla vaatii maksullisen kirjautumisen.)

1. HS 25.11.2008: Miksi säästävää opiskelijaa rangaistaan. Kansalainen Harri Laine kritisoi opintotukijärjestelmää siitä, että jos opiskelija myy sijoitusrahasto-osuuksia (suurempaan hintaan kuin millä ne oli ostettu) ja sitten sijoittaa välittömästi rahat uudestaan toisiin rahastoihin (ilman että käteistä siirrellään pankkitilille), Kela laskee syntyneen luovutusvoiton opiskelijan tuloiksi. Tämä taas syö opiskelijan opintotuen, koska tulorajat ylittyvät. Hän kysyy myös, että " onko oikein, että nuorta rangaistaan siitä, että on oppinut säästämään ja pitää kertyneet säästöt tallessa? Jos sijoitukset olisivat menneet mönkään, ei karhuamista olisi tietenkään tapahtunut." Ihan aiheellinen kysymys mielestäni.
2. HS 1.12.2008: Pääomatulo vaikuttaa opintotukeen. Kelan etuuspäällikkö Ilpo Lahtinen rientää vastaamaan mm. että "En näe perusteita sille, että sijoitustoiminnasta saatuja tuloja kohdeltaisiin lievemmin kuin palkkatuloja. Ei voida myöskään ottaa huomioon sitä, mihin tulot on käytetty. Olisi hyvin vaikeaa selvittää, ovatko tulot menneet uusiin sijoituksiin, velkojen maksuun vai hyvään tai huonoon elämään. Eikä se mielestäni olisi oikeudenmukaistakaan. " Ymmärrän Lahtisen mielipiteen: se, että valvonta hoidetaan verottajalta saadun euromäärän perusteella, on huomattavasti yksinkertaisempaa kuin rahojen käytön selvittäminen. Lahtinen myös muistuttaa siitä, että kyseessä ei ole Kelan päähänpistosta vaan lainsäädännön asettamista rajoista.
3. HS 4.12.2008: Sijoitustappiot käyvät opiskelijalle kalliiksi. Opiskelija Pekka Alahuhta kritisoi sitä, että luovutusvoitot otetaan huomioon opintotuen tulovalvonnassa, mutta sijoitustappioita ei saa vähentää. Toisin sanoen, jos opiskelija myy tukivuoden aikana yhden arvopaperisatsin pois 20 000 euron voitolla ja toisen arvopaperisatsin 20 000 euron tappiolla, opintotuet palavat niin että risahtaa. Vaikka opiskelijan nettovoitto on tasan 0 euroa.
4. HS 13.12.2008: Opintotuella ei rahoiteta sijoitustappioita. Ilpo Lahtinen vastaa Pekka Alahuhdan kritiikkiin. Sisältö on käytännössä "Tulovalvonnassa voitaisiin käyttää verotettavaa tuloa yhtä helposti kuin veronalaista tuloa, mutta Kela ei voi sitä päättää. Muutos edellyttäisi opintotukilain muutosta. Suurimmalle osalle opintotuen saajista veronalainen tulo on kuitenkin helpompi. On huomattavasti yksinkertaisempaa arvioida bruttotulonsa kuin laskea sitä, minkä suuruisiin verovähennyksiin voisi olla oikeutettu." Olen osittain eri mieltä Lahtisen kanssa. On totta, että keskiverto-opiskelijan on yksinkertaisempaa katsoa tulonsa joulukuun palkkakuiteista, ja laskea niiden pohjalta, paljonko tukea pitää palauttaa. Mutta: paljon yksinkertaisempi ratkaisu olisi, että opintotukien palauttamisen deadline siirrettäisiin maaliskuulta marraskuulle – jolloin verotus olisi toimitettu ja mahdollinen tuenpalautus suoritettaisiin verolipulla seisovan verotettavan tulon perusteella.

Sitten itse asiaan. Osakesijoittamisen aiheuttama tulorajatuskailu on vältettävissä hyvin yksinkertaisella tempulla. Harjoitetaan sijoitustoimintaa oman osakeyhtiön kautta. Alla mielipidekirjoitus, jota HS ei syystä tai toisesta halunnut julkaista:

Kelan virkamies Ilpo Lahtinen jatkoi opintotuen ja osakesäästämisen ongelmien käsittelyä (HS 13.12.). Koska opintotuen tulorajat lasketaan veronalaisen tulon eikä verotettavan tulon mukaan, luovutusvoitot voivat viedä opintotuen, mutta luovutustappioita ei saa vähentää. Tähän on onneksi olemassa laillinen ja helppo ratkaisu.

Opiskelija pystyy välttämään tulorajojen haittoja perustamalla osakeyhtiön ja siirtämällä sijoitukset yhtiön omistukseen. Osakeyhtiö on itsenäinen oikeustoimihenkilö, jonka tekemät ostot ja myynnit eivät vaikuta opiskelijan tuloihin. Osakeyhtiön rekisteröinti maksaa kertaluonteisesti 330 euroa, mutta on sen arvoista.

Osakeyhtiössä on sekin etu, että satunnaiset keikkatyöt voi laskuttaa sen kautta, ilman että Kelan tulorajat ylittyvät. Sitten kun jonain vuonna muut tulot ovat alemmat, voi rahoja nostaa osakeyhtiöstä osinkona tai palkkana.

Osakeyhtiö tuo mukanaan kirjanpitovelvollisuuden, mutta kirjanpidon perusteiden opettelemisesta ei ole haittaa minkään alan opiskelijalle.

Vesa Linja-aho
Espoo