Opintojen mitoituksesta

Kirjoitin aiemmin blogitekstin Opintojen viivästymisestä: Osa 1, jossa käsittelin mm. opintojen mitoitukseen liittyvien seikkojen vaikutusta valmistumisaikoihin. Tämäkin kirjoitus sivuaa aihetta, mutta ei koske itse viivästymisongelmaa vaan mitoitusta yleensä - joten tämä ei ole "Osa 2" vaan oma itsenäinen tekstinsä.

Helsingin Sanomat uutisoi tutkintorakenneuudistuksen tuomasta maisterisumasta. Itse uutiseen minulla ei ole hirveästi kommentoitavaa; on ihan terveen järjen mukaista, että markkinahäiriö (äkillinen piikki vastavalmistuneiden määrässä) vaikuttaa markkinoiden (työmarkkinat) tilanteeseen.

Sen sijaan uutista koskevassa keskustelussa (linkki uutisen lopussa) oli paljon hyviä näkökulmia. Esimerkiksi nimimerkki Räyhänaktivistin mukaan

... On kyllä totta, että TKK:n kursseissa on myös yliarvioituja laajuuksia. Esimerkiksi perusmatikoista saa 10 op (ennen 6 ov) käymällä yhdessä tentissä. Helpommissa P-matikoissa on sama laajuus kuin vaativimmissa L-matikoissa.

Tämä herättää kysymyksen, johon en osaa yksiselitteisesti vastata. Kenen mukaan kurssin opintopistemäärä pitää mitoittaa?

• Keskimääräisen kurssille osallistuvan opiskelijan mukaan?
• Keskimääräisen kyseisen tutkinto-ohjelman opiskelijan mukaan?
• Keskimääräisen kyseisen oppilaitoksen opiskelijan mukaan?
• Keskimääräisen suomalaisen yliopisto-opiskelijan mukaan?
• Keskimääräisen yliopisto-opiskelijan mukaan?

Ensimmäinen vaihtoehto kuulostaa äkkiä ajatellen loogisimmalta, mutta siihen sisältyy ongelmia: ajatellaan kurssia, jolle osallistujista 90 % on teknillisen fysiikan (TKK:n "vaativin" tutkinto-ohjelma) opiskelijoita ja 10 % jonkin ei-niin-vaikeapääsyisen linjan opiskelijoita. Jos kurssi mitoitetaan niin, että se on fyysikoille sopivan kuormittava, se voi olla ylivoimainen tuolle 10 % vähemmistölle.

Kakkosvaihtoehtoon liittyy itse asiassa sama ongelma: mitä useamman tutkinto-ohjelman opiskelijoita kurssilla on, sitä haastavampaa on mitoittaminen. Työskentelin muutaman vuoden pääassistenttina sähkötekniikan ja elektroniikan peruskurssilla, jolla oli opiskelijoita ainakin viidestä eri tutkinto-ohjelmasta. Fyysikoille kyseinen kurssi oli läpihuutojuttu. Muille se oli ainakin kurssipalautteen mukaan sopivan vaikea. Läpipääsyprosentit korreloivat tutkinto-ohjelmien sisäänpääsyvaatimusten kanssa erittäin hyvin: jos järjesti tutkinto-ohjelmat sisäänpääsyrajan mukaan ja kurssin läpipääsyprosentin mukaan, sai samanlaisen listan...

Samanlaisen pohdinnan voi käydä läpi muidenkin mitoitusvaihtoehtojen osalta. Veikkaan, että suurin osa mitoituksesta tehdään nimen omaan omalla kurssilla pyörivän väen mukaisesti. Tämä johtaa kuitenkin yhteen ongelmaan: eri yliopistotutkinnot eivät ole keskenään vertailukelpoisia. Yliopistosta (tai tutkinto-ohjelmasta), johon pääsee sisään vetämällä nimen hakupaperiin, valmistunee kompetenssiltaan huonompaa väkeä kuin yliopistosta, johon on vaikea päästä sisään – koska kurssien vaatimusrima on huomattavasti matalammalla kuin vaikeapääsyisessä yliopistossa. Tämä taas johtaa tutkinnon arvostuksen laskuun.

Kuka tästä kärsii? Ensimmäisenä tulee mieleen lahjakas opiskelija, joka on hakenut yliopistoon olettaen, että yliopisto on aina yliopisto riippumatta sen sijaintipaikkakunnasta. Pettymys vaatimustasoon voi olla melkoinen. Tästä ei kuitenkaan kannata masentua, vaan ottaa haasteeksi vaikkapa nopea valmistuminen – minkä jälkeen voi jatkaa tohtoriopintoja ulkomaisessa huippuyliopistossa.