Ennen rikos- ja onnettomuusuutisissa mainittiin lähes aina nimet – milloin ja miksi tämä muuttui?

Nykyään rikosuutisissa uhrin nimeä ei mainita kuin poikkeustapauksessa ja tekijänkin nimi vain, jos sillä on yhteiskunnallista merkitystä tai tuomio on yli 2 vuotta vankeutta. Kahden vuoden rajaa on perusteltu muun muassa sillä, että silloin tuomio on aina ehdoton.

Onnettomuusuutisissa uhrin nimeä ei mainita koskaan, ellei siitä sitten tehdä inhimillisellä kulmalla juttua omaisten myötävaikutuksella. Asia palasi mieleeni kun HS julkaisi jutun ilmiöstä, jossa nimistä leviää sekä väärää että oikeaa tietoa keskustelupalstoilla (juttu, keskustelua). Jutussa haastatellun poliisin mukaan

”tyhjiö täyttyy heti”, jos poliisi ja media eivät tiedota rikostapauksista riittävissä määrin ja tarpeeksi nopeasti.

Näin ei ole ollut aina. Kirjoitin 9 vuotta sitten jutun jossa selvitin urbaanilegendana eläneen sähkötapaturman todenperäisyyttä. Jutunteko oli mielenkiintoinen prosessi, ja sen ohessa selvisi muun muassa, että nykyinen käytäntö "nimen pimittämisestä" on kohtuullisen tuore: vielä 1980-luvulla ei ollut tavatonta, että esimerkiksi onnettomuudessa kuolleen nimi mainittiin lehtijutussa. Alla yksi tyypillinen esimerkki (Uusi Suomi 19.12.1958):

Onnettomuudessa ei kuollut kukaan, mutta silti osallisten (sekä päälleajajan että uhrien) nimet olivat lehdessä.

Kiinnostuin aiheesta sen verran, että luonnostelin jo aiheesta tutkimusartikkelia Media & viestintä -lehteen kunnes jouduin toteamaan että aika ei kerta kaikkiaan riitä ja asia sopisi muutenkin kolmekymppisen viestintäalan tohtoriopiskelijan ruuaksi ennemmin kuin keski-ikäistyvän sähköturvallisuusammattilaisen sivuprojektiksi.

Aiheesta ei nimittäin löydy tutkimusartikkelia (eikä muutakaan artikkelia), ja myös tiedustelu kahdelta professoritason asiantuntijoilta tuotti vesiperän. En myöskään löydä lehtiä lukemalla mitään selvää vedenjakajavuotta, vaan tapa näyttää vain hiipuneen pikku hiljaa 1980-luvulla. En myöskään löydä mitään "linjapaperia" jossa käytäntöä olisi muutettu. Lex Hymy tuli rikoslakiin jo 1970-luvun puolivälissä, joten se ei ainakaan suoraan tätä käytäntöä muuttanut.

Lokakuussa 2018 viestinnän professori Esa Väliverronen kommentoi sähköpostitse minulle:

Juu, kiinnostava juttu. Meiltä ei löytynyt ketään tätä paremmin tuntevaa, mutta luulisin, että viestintäoikeuden proffa Päivi Korpisaari voisi tuntea tai sitten joku pitkän linjan rikostoimittaja.

Vesiperä tuli myös Korpisaarelta:

Tervehdys Tukholmasta! Valitettavasti minäkään en tiedä. Tietäisiköhän JSNn entinen pääsihteeri (?) Ilkka Vänttinen.

Kuolleillahan ei ole RL 24:8:n mukaista suojaa, joten kyse lienee hyvän journalistisen tavan käytännöstä eikä lakiin perustuvasta muutoksesta. Toki Lex Hymy on voinut vaikuttaa myös asenteisiin.  

Tämän pidemmälle en kaivellut. Jos kaksi professoritason ihmistä ei tiedä, asia ei ole ainakaan mikään alan itsestäänselvyys. Yksi näkökulma aiheeseen on, että syy ei välttämättä ole lehdistössä vaan poliisissa: lyhyet onnettomuusuutiset perustuvat yleensä poliisin tiedotteisiin, ja eri poliisilaitosten sisällä on voitu pikku hiljaa 1980-luvulla päätyä tulokseen, että puhutaankin Matti Virtasen sijaan vain 41-vuotiaasta miehestä.

Jos ajatellaan maailmaa 1980-luvulla, niin internet ei ollut vielä kaiken kansan huvia, joten oli oikeastaan aika yhdentekevää, julkaistiinko nimi lehdessä vai ei: henkilön tutut tiesivät onnettomuudesta/rikoksesta joka tapauksessa ja keitään muita ei kiinnostanut. Ei ollut keskustelufoorumeita joilla taivastella tekijän naamavärkkiä (eikä sometiliä josta kaivella se esille).

Silti olisi mielenkiintoista tietää tapahtumainkulku: onko taustalla joku yksittäinen isomman lehden päätös, joku toimittajien konferenssissa pidetty esitelmä tai poliisin linjaus tiedottamisessa, jota ei löydy kotisohvalta käsiksi päästävissä lähteissä. Aiheesta saisi vähintään viestinnän tai journalistiikan gradun, parhaassa tapauksessa väitöskirjankin.

Alla vielä muutama esimerkki uutisista. 

Helsingin Sanomat 26.2.1958:

Vähän tuoreempi (HS 3.1.1988), jossa kuolleen nimi mainittiin, kuski(e)n nimeä ei:

Uusi Suomi 17.8.1987 tarjoilee esimerkin perinteisestä ja nykytavasta:

P.S. Jos päädyt kirjoittamaan aiheesta tutkimusartikkelin tai muuten laajemman selvityksen, kuulisin siitä mielelläni.

Veronpalautuksia huijareille - vanhanaikaisesti?

STT:n tiedotteen ja verottajan sivujen mukaan huijarit ovat onnistuneet narauttamaan verottajan maksamaan veronpalautukset väärille tileille. Asian ovat uutisoineet ainakin Uusi Suomi ja Hesari.

Tiedotteen mukaan poliisi on vaitonainen tekotavasta ja

• Verohallinnon tietokantoihin ei ole murtauduttu.
• Kyse ei ole myöskään Verohallinnossa tapahtuneesta vilpillisestä toiminnasta.

Jos verohallinnon sisällä kukaan ei ole kusettanut eikä myöskään tietokantoihin murtauduttu, niin ainakin oma järkeni sanoo, että ainoa vaihtoehto on, että verottajalle on ujutettu valheellinen tilinumero ja verottaja on uskonut.

Tilinumeron ilmoittamisen verottajalle voi hoitaa joko netissä verkkopankkitunnusten avulla tai sitten perinteisellä paperilomakkeella. Jos "tietokantoihin ei ole murtauduttu", ja uhreja on eri puolilla Suomea, oletan, että myöskään verkkopankkitunnuksia ei ole anastettu. Ja sitäpaitsi jos saa verkkopankkitunnukset käsiinsä, niin ei ole mitään järkeä lähteä verkkopankkitunnuksilla kikkailemaan; paljon helpompaa on tyhjentää koko tili. Jäljelle jää siis verottajan paperilomakkeen käyttö.

Sinänsä erikoista on, että nettikeskustelukommenteissa (esimerkiksi Hesarin uutiseen liittyvissä) epäillään syylliseksi (tai rikoksentekovälineeksi) tietotekniikkaa. Itse veikkaan paljon perinteisempää tekotapaa, jonka kohta perustellen esitän.

Verottajan sivuilla löytyvään paperilomakkeeseen, jolla tilinumero ilmoitetaan verottajalle, vaaditaan seuraavat tiedot:

• Sukunimi
• Etunimi
• Henkilötunnus
• Tilinumero
• Päivämäärä ja allekirjoitus

Kaikki edellämainitut tiedot - henkilötunnusta ja allekirjoitusta lukuunottamatta, on erittäin helppo selvittää. Nimet ja syntymäajat löytyvät helposti (esimerkiksi) verotoimistossa olevista mapeista, joissa on ihmisten julkiset verotiedot kenen tahansa selattavissa. Allekirjoituksen kanssa tilanne on hankalampi, mutta: olen melko varma, että verovirkailija ei (välttämättä) jaksa verrata tilinumeronmuutoslomakkeeseen tehtyä söherrystä vaikkapa edellisen veroilmoituksen söherrykseen. Varsinkin, jos edellistä veroilmoituslomaketta ei ole saatavilla, jos henkilö ei ole ikinä palauttanut veroilmoitusta.

Henkilötunnuksen loppuosa (syntymäajanhan sai verotoimiston mapista) on siis ainoa tieto, jonka etsimiseen joutuu käyttämään hieman vaivaa. "Tavallisen ihmisen" henkilötunnusta on vaikea saada mistään, paitsi jos hän on heittänyt hetunsa sisältäviä papereita taloyhtiön paperiroskikseen.

Sen sijaan yrittäjän hetu on helppo onkia selville: kaikkien yrittäjien (ja muiden vastuuhenkilöiden, esimerkiksi tilintarkastajan) henkilötunnukset löytyvät kaupparekisteristä, joka on julkinen rekisteri. Sieltä voi siis käydä kurkkaamassa uhrinsa henkilötunnuksen. Rekisterissä (ainakin paikan päällä PRH:n konttorilla) voi myös selata yritysten tilinpäätöstietoja ja perustamisasiakirjoja, joista voi kätevästi kopioida myös uhrin nimikirjoituksen.

Miten rikos on käytännössä toteutettu? Minä veikkaan, että seuraavasti:

• Rikollinen menee kaupparekisteriin ja selailee itselleen vaikkapa sadan, eri puolilla Suomea asuvan yrittäjän henkilötiedot ja nimikirjoitusnäytteet.
• Rikollinen askartelee verottajalle sata tilinumerolomaketta. Ne postitetaan pienissä erissä eri verotoimistoihin pitkän ajan kuluessa, ettei epäilyksiä herää.
• Sitten nostetaan rahat omalta (tai jonkun mukaan ostetun epätoivoisen ihmisen) pankkitililtä veronpalautuspäivänä, ja jemmataan ne.
• Rikos tulee ilmi, mutta rahat ovat jemmassa. Kärsitään tuomio, etsitään rahat jemmasta ja nautitaan niistä.

Jos uhreissa on muita kuin yrittäjiä, teoriani on osittain vesitetty. Silloin henkilötunnukset on hankittu jostain muusta sopivasta rekisteristä, epärehellistä työntekijää hyväksi käyttämällä. Esimerkiksi kännykkäliittymämyyjällä tai videoita vuokraavan R-kioskin työntekijällä on pääsy asiakasrekisteriin, jossa on henkilötunnukset.

Miten tällaisen rikoksen tekeminen tehtäisiin vaikeammaksi?

Moni varmasti ihmettelee perinteisen taivastelijakysymyksen "miten tämä voi olla mahdollista". Se on mahdollista siksi, että tällaisia rikoksia ei tehdä usein, minkä takia verottaja ei ole nähnyt aiheelliseksi parantaa tietoturvaansa.

Mielestäni olennainen virhe on tehty siinä, että henkilötunnusta käytetään "salasanana" viranomaisten asiakirjoissa ja muuallakin. Henkilötunnus ei kuitenkaan missään olosuhteissa saisi kelvata salasanaksi, koska siltä puuttuu eräs salasanalta vaadittava ominaisuus, eli vaihdettavuus. Nykyäänhän henkilötunnuksen saa vaihtaa vain sukupuolenvaihdosleikkauksen yhteydessä. Käytäntö on valitettavasti toinen: moni viranomainen kelpuuttaa henkilötunnuksen salasanaksi. Esimerkiksi lääkärissä käydessä ei kysytä henkilötodistusta, vaan vain henkilötunnus ilmoittautuessa riittää.

Ehdotan, että verottaja korjaa asian seuraavasti:

• tilinumeron ilmoittaminen verottajalle sallitaan vain netin kautta verkkopankkitunnuksilla, tai
• käymällä verottajan palvelupisteessä ja esittämällä henkilötodistus

Toinen vaihtoehto on, että tilinumeron muutoksesta verottaja lähettää aina kirjeen verovelvollisen väestötietojärjestelmään merkittyyn osoitteeseen. Jos tällainen kirje rapsahtaa postilaatikkoon ilman, että on ilmoittanut mitään verottajalle, hälytyskellot soivat.

Kirjoitukseni pääpointti ja motiivi: henkilötunnusta ja allekirjoitusta ei missään olosuhteissa - ainakaan sellaisissa, jossa pyöritellään isoja rahoja tai arkaluonteisia tietoja - saisi käyttää sellaisenaan asiakkaan tunnistamiseen.

Offtopic: verottaja voisi tehdä jotain noille kammottavan näköisille urleilleen. Silloin voisivat verotusta koskevat ohjeet löytyä Googlella ensimmäisten joukossa.

Hesarilta homma hukassa

Hesarin nettisivut hehkuttavat räväkästi "Verottaja päästi tuhansien ihmisten salaisia tietoja julki". Ajattelin, että nyt on kyse jostain tietosuojamunauksesta mallia Iso-Britannia, eli verovirkamies on hukannut muistitikun jossa on verotettavien salaisia tietoja (ja joku valopää on julkaissut ne jossain). Salaisia tietoja voisivat olla vaikkapa tiedot yksityishenkilöiden veroveloista tai heille määrätyistä veronkorotuksista.

Kun uutisen lukee, niin otsikko ei oikein vastannut sisältöä. Poimintoja uutisesta:

• Tuhansien suomalaisten salainen tieto kotikunnasta on päässyt julki verottajan kautta.
• Kunnittain kootuista verotuslistoista löytyvät myös ne ihmiset, jotka ovat saaneet niin sanotun turvakiellon, eli heidän osoitteensa ja kotikuntansa on muutettu salaisiksi.

Revittelyiden jälkeen uutisesta löytyy faktaakin:

• Tilanteen korjaaminen vaatisi lakimuutoksen, sillä lain mukaan henkilön tulojen ohella kotipaikka on julkista tietoa.

Juuri näin. Toisin kuin uutisen otsikko antaa ymmärtää, verottaja ei ole "päästänyt" salaisia tietoja julki (koska lain mukaan kotikunta ei ole salainen vaan julkinen (vero)tieto) vaan noudattanut lakia. Turvakielto tarkoittaa, että maistraatti voi henkilön pyynnöstä määrätä, ettei hänen kotikunta- tai osoitetietojaan saa antaa väestötietojärjestelmästä muille kuin viranomaisille. Se, että kotikunta on jossain muualla kuin väestotietojärjestelmässä (tällä kertaa verohallinnon tietokannassa) julkinen, on kokonaan toinen asia.

Väännetään vielä rautalangasta: esimerkiksi henkilötunnukseni on siinä mielessä "salainen" tieto, että vaikkapa videovuokraamo (jossa olen asiakkaana) ei sitä saa luovuttaa satunnaiselle kysyjälle. Sen sijaan henkilötunnukseni on julkista riistaa Kaupparekisterissä. Ihan laillisesti. Eikä Kaupparekisteristäkään revitellä, että se "päästää tuhansien ihmisten salaisia tietoja julki". Se, että tieto on salainen paikassa X, ei tarkoita, että se on salainen paikassa Y.

Kuinka pahasti blogaamalla voi vetää omaan maaliin?

Ryhdyin bloggaamaan omalla nimelläni, koska... halusin blogata omalla nimelläni. Niin kauan kun kirjoittelee ympäripyöreää ja kuivakasta tekstiä ei-tunteitaherättävistä aiheista, mitään haittaa oman nimen käytöstä ei liene. Ainahan joku voi vetää herneen nenään jostain ja haukkua, mutta se(kin) taitaa kuulua bloggaamisen olemukseen. Enkä ole herkästi loukkaantuvaa tyyppiä.

Mutta: kerran nettiin kirjoitettu ei käytännössä häviä sieltä ikinä. Varsinkin jos kirjoittaa jotain todella tulenarkaa, niin voi olla varma, että joku copypastaa sen talteen. Mutta vaikkei kirjoittaisi mistään tunteita herättävästä, niin siltoja voi polttaa monella tavalla. Mitäpä jos haukun blogissa Microsoftin toimintaa piikikkäin sanankääntein, ja vuoden päästä haluan hakea töihin Microsoftille? Tai haukun jonkun viranomaisen toiminnan, ja myöhemmin tarvitsen apua kyseiseltä virastolta?

Teoriassahan mielipiteiden esittämisen ei pitäisi vaikuttaa työnhakuun tai viranomaisten palveluihin, mutta käytäntö voi olla toisenlainen. Ihmisiä kun ovat.