Kukoistava puu

Kehitysmaiden köyhät ovat ressukoita, jotka vain valkoisen miehen rahapussi ja ennen kaikkea länsimaista kopioitu julkinen koulujärjestelmä voi pelastaa kurjuudelta ja tietämättömyydeltä.

Professori James Tooley on eri mieltä. Juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Kukoistava puu (engl. The Beautiful Tree) professori kertoo ihmeestä, johon hän törmäsi alun perin sattumalta intialaisessa slummissa: slummit ovat täynnä yksityiskouluja, joista valtamedia ei kerro mitään, kehitysyhteistyöjärjestöistä puhumattakaan.

Virallinen suhtautuminen yksityiskouluihin on - silloin kun niiden olemassaolo tunnustetaan - negatiivinen. Perustelut voi arvata ennalta: opettajat ovat "epäpäteviä", koulurakennukset huonokuntoisia ja onhan se länsimaalaisesta - ainakin suomalaisesta - hirveää, että joku joutuu maksamaan lastensa koulunkäynnistä.

Koko touhun pihvi on mielestäni tässä: julkishallinnon järjestämä koulutus toimii valtiossa, jossa korruption määrä on matala ja ihmisten työmoraali korkea. Esimerkiksi itselleni on periaatekysymys hoitaa työt kunnolla, olinpa sitten töissä pörssiyhtiössä tai julkishallinnon oppilaitoksessa. Kehitysmaissa ei ole näin: valtion kouluissa opettajat nukkuvat tunneilla, saapuvat töihin myöhässä ja piiskaavat lapsia. Seassa saattaa toki olla kunnollisiakin opettajia.

Lääkkeeksi koulutuksen tason parantamiseen ehdotetaan tavallisesti - niin julkisten kuin yksityistenkin koulujen - valvonnan lisäämistä. Tämä on kuitenkin paradoksaalista. Valvontaa on jo nyt olemassa ja kouluille on monenlaisia, usein typeränkin tiukkoja määräyksiä, mutta niistä selvitään lahjomalla. Sääntelyn lisääminen tarkoittaa vain sitä, että koulujen omistajat joutuvat maksamaan lisää lahjuksia virkamiehille. Korruption kitkeminen ei onnistu silmänräpäyksessä, eikä lapsilla ole aikaa odottaa vuosikymmeniä.

Yksityisellä sektorilla valvonta pelaa automaattisesti: vanhempi maksaa pienestä palkastaan koulumaksun. Jos lapsi kertoo kotona tunnilla nukkuvasta opettajasta tai hän ei opi koulussa mitään, vanhemmat ottavat lapsen pois koulusta ja koulun omistajan tulot pienenevät. Tämän takia koulujen omistajat ovat tarkkoja maineestaan ja valvovat opettajiensa touhuja.

Kyse ei ole talousliberaalin fantasiasta, vaan Tooley vietti tutkimusryhmineen vuosikausia tutkien väitteiden paikkansapitävyyttä. Lopputulokset olivat samoja Nigeriassa, Ghanassa, Kiinassa ja Intiassa: julkishallinnon koulutus ei toimi korruption takia. Yksityinen koulutus toimii. Köyhät laittavat mieluummin lapsensa yksityiskouluun, vaikka tarkolla olisi ilmainen julkishallinnon koulu. Kiinassa tilanne on jopa niin, että valtion koulujen koulumaksut ovat kalliimmat kuin mitä köyhille tarkoitettujen yksityiskoulujen.

Kirjan kerronta rullaa mukavan romaanimaisesti eteenpäin ja sujuva teksti saa lukijan eläytymään liejussa tarpovaan professoriin, joka etsii yksityiskouluja pahamaineisesta slummista. Olennaisimmat väitteet on varustettu lähdeviitteillä. Kirjan ansioksi voi laskea myös poliittisen paatoksen puuttumisen: myös vastakkaista näkökulmaa ymmärretään ja argumentaatio pysyy asiatasolla. Pieni irvailu valehtelemisesta narahtaneelle virkamiehelle tosin piristää asiatekstiä mukavasti, joten siteeraan tähän kirjan hauskimman (jos valtion varoilla harjoitettavaa lusmuilua ja lasten pakkiin kusemista nyt voi hauskaksi sanoa) kohdan:

Kieltämättä saimme vaikutelman heitteillejätöstä käydessämme BBC:n kuvausryhmän kanssa Makokon laitamilla sijaitsevissa kunnallisissa kouluissa. Olen jo kirjani kolmannessa luvussa listannut joitakin niistä havainnoista, joita aluksi tein näistä kouluista, mutta melkoiseksi yllätyksekseni saimme filmimateriaalia myös eräästä usein näkemästäni ilmiöstä, jonka en kuitenkaan ollut uskonut tulevan tallennetuksi filmille.

Yhdessä koulussa muuan nuori miesopettaja nukkui rähmällään pöytänsä päällä, ja samaan aikaan yksi hänen luokkansa tytöistä yritti opettaa tovereitaan apunaan rähjäinen oppikirja. Kuvitelkaa tilanne: BBC:n kuvaaja, tuottaja ja ohjaaja astuvat luokkahuoneeseen. Lapset kavahtavat pystyyn ja tervehtivät vieraitaan tavanomaisen riemukkaasti. ”Tervetuloa teille,
BBC:n ryhmä”, he laulavat. Opettaja nukkuu edelleen. Yksi oppilaista yrittää nolona herättää opettajaa, joka kuitenkin jatkaa uinailuaan.

BBC:n kuvaaman materiaalin päälle on hivenen ilkeämielisesti dubattu professori Olakunle Lawalin ääni. Tämä Lagosin osavaltion opetusministeri on hyvin huomattava henkilö, joka on saavuttanut filosofian tohtorin arvon Oxfordin yliopistossa. Esittäessään näkemyksensä nigerialaisopettajien ammattitaitoon aikaisemmin liittyneistä ongelmista ja sen nykyisestä korkeasta tasosta Lawal kertoi monisanaisesti, että aikaisemmin ”opettajat olivat huonosti motivoituneita, koska heidän työolonsa olivat haasteelliset. Aika ajoin heille maksettiin palkka satunnaisesti, jotkut eivät toisinaan saaneet palkkaa lainkaan. Kuuden viimeisen vuoden aikana tilanne on kuitenkin parantunut huomattavasti. Tämä kunnallinen koulu on nykyään oikein hyvä, sen henkilökunta on hyvin pätevää.” Hänen äänensä liittäminen nukkuvaa opettajaa esittävään kuvamateriaaliin
oli hivenen pahansuovasti tehty. Kaiken kukkuraksi BBC oli lisäksi ottanut dokumenttiin mukaan kohdan, jossa Mary Taimo Ige Iji arvostelee köyhäinkoulujen opettajia ja vertaa näitä kunnallisten koulujen työntekijöihin:

Niin, yksityiskoulujen opettajat eivät ole päteviä eivätkä he saa säännöllistä palkkaa. – – Koska heidät voidaan erottaa milloin tahansa, he eivät ole asialleen omistautuneita, ja mikä tärkeintä, he eivät ole päteviä. Valtion koulujen opettajat ovat puolestaan hyvin kurinalaisia ja koulutettuja. Heidät toki voidaan erottaa huonon käytöksen takia, mutta sitä tapahtuu harvoin.

Käy oikein sääliksi nukkuvaa opettajaa, joka tahtomattaan sai tämän kaiken aikaan. En olisi rohkaissut BBC:tä käyttämään hänen kuvaansa, ellen olisi nähnyt niin monia hänenkaltaisiaan. Joka tapauksessa kuvassa tuntuvat mainiosti tiivistyvän kaikki ne epäkohdat, jotka olin pannut merkille käydessäni köyhille tarkoitetuissa kunnallisissa kouluissa.

Suosittelen kirjaa kaikille opettajille ja kehitysmaista kiinnostuneille. Kirja ravistelee myös uskomusta "pätevä opettaja on hyvä opettaja", mutta säästän sen kokonaan oman bloggauksen aiheeksi.

Plussaa:

• ravistelee mukavasti perinteisiä ajatusmalleja koulutuksesta ja kehitysavusta
• kehitysmaiden ihmisiin suhtaudutaan kuten ihmisiin (kirjoittajan asenteesta ei huokua minkäänlaista ylimielisyyttä tai imperialismia)
• romaanimainen kerronta tekee lukukokemuksesta viihdyttävän

Miinusta:

• vaikka kirja on hyvä, se voi jäädä pituutensa puolesta lukematta niiltä, joiden se pitäisi lukea. Olennaisimman sanoman voisi tiivistää satasivuiseen pokkariin (vinkiksi kustantajalle!).

James Tooley: Kukoistava puu.  Eetos kustannus 2012. ISBN:
978-952-280-018-3 (nid)
978-952-280-019-0 (pdf )
978-952-280-020-6 (epub)

Ilmestyy lokakuussa 2012.