Kuuntelin tänään radiosta professori Liisa Keltikangas-Järvisen haastattelua. Hän kertoi, että yleisöluennoilla on joskus masentavaa, kun yleisö toistelee ja puolustaa sitkeitä uskomuksia, jotka tiede on jo osoittanut vääräksi. Esimerkkinä hän antoi kaksi yleisintä:
Lapsille tulee pienestä pitäen totuttaa ikäviin asioihin, jotta he sitten isona kestävät pettymyksiä.
ja
Lapsia pitää pienestä pitäen opettaa kilpailemaan, jotta he pärjäävät "kilpailuyhteiskunnassa".
En ole psykologi enkä seuraa psykologisia tiedelehtiä, mutta käsitin Keltikankaan puheista, että nämä ovat alalla vallitseva konsensus eivätkä minkään yksittäisen tutkimuspaperin löydös, joka sitten kumotaan muissa papereissa. Eli: lapsista kasvaa pettymyksiä ja kilpailua kestäviä aikuisia, jos heidän annetaan kasvaa rauhassa.
En ole itse mikään huippulahjakas, mutta olen keskustellut monen huippulahjakkaan kanssa TKK:lla opiskellessani. Kaikkia tuntui yhdistävän yksi tekijä: ketään ei ole kotona juuri pakotettu, vaan heidän on annettu lapsena puuhastella juuri sitä mikä heitä kiinnostaa.
Jos lapsia pakotetaan liian nuorena - ja vanhempanakin - kaikkeen ikävään, he tulevat ainoaan loogiseen johtopäätökseen:
Selvä juttu, jos maailma/työelämä/yhteiskunta on tällainen, minä en ole leikissä mukana.
Taustalla noihin Keltikankaan mainitsemiin harhaväitteisiin lienee se, että arvot ja tavat muuttuvat hitaammin kuin yhteiskunta. Joskus reilu puoli vuosisataa sitten saattoi olla tärkeää opetella kärvistelemään ja suorittaa maisterin tutkinto, jotta sai itselleen kaikkea kivaa.
Nykyään tilanne on toinen: elintaso (taloudellisilla mittareilla mitattuna) on noussut niin paljon, että ihan tavallisissa hommissa tienaa niin paljon, että saa itselleen oman asunnon kalusteineen ja rahaa jää vielä harrastuksiinkin, olipa se harrastus tietokoneen näpertelyä, golfia tai matkustelua. Rahasta on pulaa ainoastaan, jos haluaa muille näyttämisen halusta ostaa jättisuuren asunnon tai kalliin auton (yritin keksiä muita oikeita rahareikiä, mutta en keksinyt).
Kuinka moni ongelma yhteiskunnassa ratkeaisi, jos kulttuurista poistuisi se tapa, että kaikki käteen tuleva raha on pakko pistää heti menemään vieläpä niin, että tehdään sitoumuksia vuosiksi eteenpäin tämänhetkisen tulotason pohjalta? Tämä on laajempi aihe, käsittelen sitä perusteluineen erillisessä bloggauksessa. Stay tuned!
Pettymysten sietämisestä ajattelen, että ei myöskään ole hyvä pyrkiä erityisesti suojelemaan lapsia pettymyksiltä. Mutta tämähän on toki eri asia: sitä, että annetaan lapsen yrittää (ja melko väistämättä välillä myös pettyä). Ja olen kyllä sitäkin mieltä, että lapsi kannattaa totuttaa myös siihen, että välillä pitää tehdä jotain ikäviä kotitöitä. Tosin nekin voivat ainakin aluksi olla uusia ja jänniä hommia.
VastaaPoistaTuo on muuten hyvä lisäys.
VastaaPoistaP.S. Bloggaukseni sai naamakirjassa kritiikkiä sekavuudesta. Oli virhe yrittää mahduttaa kahta löyhästi toisiinsa liittyvää asiaa samaan tekstiin :-).