Jos päiväkoti keksittäisiin tänään, kiellettäisiinkö se terveydelle haitallisena?

Otsikon lause on johdettu lauseesta, jonka näin ensimmäistä kertaa jossain alakoulun tupakkavalistuspefletissä ja jonka työterveyslääkäri Juhani Seppänen väänsi kirjassaan Hullu työtä tekee muotoon

Jos työnteko keksittäisiin tänään, se todennäköisesti kiellettäisiin terveydelle haitallisena.

Keskustelu oikeista lastenkasvatustavoista on usein samanlaista kuin keskustelu maahanmuutosta - tunteet vievät vallan, fakta-argumentit loistavat poissaolollaan ja rakentavan argumentoinnin sijaan keskitytään vastustajan solvaamiseen. Tosin positiivisia poikkeuksiakin löytyy, ainakin maahanmuuttokeskustelussa. Kasvatuksessa järjen äänet jäävät usein paitsioon. Professorien ja muiden asiantuntijoiden nimet saattavat vilahtaa lehtiartikkelissa pari kertaa vuodessa, mutta lastenkasvatukseen liittyvässä valistustyössä ja poliitikkojen päätöksissä tieteellinen tieto näkyy valitettavan harvoin.

Lasten kasvatuksessa yksi tulenarimmista - ehkä jopa kaikkein tulenaroin - aihe on kysymys päivähoidosta. Minkä ikäisenä lapsi kannattaa laittaa päivähoitoon, millaiseen päiväkotiin (tai perhepäivähoitoon tai hoitajalle) lapsi kannattaa laittaa vai kannattaako lasta laittaa päivähoitoon ollenkaan? Kyse on monimutkaisesta asiasta ja vaikuttavia muuttujia on muitakin, kuin se "lapselle paras vaihtoehto". Esimerkiksi perheessä, jossa toinen puolisoista on mukavassa työssä josta saa viisinumeroista kuukausipalkkaa, ja toinen on tavallisessa pienipalkkaisessa työssä, josta hän mielellään pitäisi taukoa, on paljon enemmän vaihtoehtoja lastenhoidon järjestämisessä kuin keskipalkkaisella yksinhuoltajalla, jolla on lapsi tai lapsia.

Asiallista keskustelua päivähoidosta ei helpottanut Nina Mikkosen tv-esiintyminen, jossa päiväkoti leimattiin itsensä Hitlerin keksinnöksi. Ymmärtääkseni päivähoito on keksitty teollistumisen myötä: maatiloilla lapset pyörivät sujuvasti jaloissa lehmiä lypsäessä, mutta 1800-luvun tehtaat olivat hengenvaarallisia paikkoja aikuisille, lapsista puhumattakaan, joten lapset piti sijoittaa johonkin työpäivän ajaksi. Eikä tällä ole mitään tekemistä Hitlerin kanssa. Nyt ongelmana on, että kotihoidon puolustamisesta tulee ensimmäisenä mieleen Mikkosen öyhötys televisiossa.

Oma mutukäsitykseni päivähoitokysymyksestä on ollut suurin piirtein seuraava:

Lapsella on mukavampaa kotona, mutta päivähoito on hyvä asia, koska siellä oppii sosiaalisia taitoja toisin kuin kotona.

Tämä oli siis oma mutukäsitykseni, ja monen muunkin. Suuri osa ihmisistä kun perustelee lapsen päivähoitoon laittamista nimen omaan sosiaalisten taitojen ja ryhmässä olemisen oppimisella. Ja onhan työssäkäynti ainakin minun mielestäni kivaa, ja on kivampi tienata paljon rahaa kuin vähän rahaa. Työstä tykkäämisessä ja rahan haluamisessa ei ole mitään väärää eikä tämän blogauksen tarkoituksena ole moralisoida yhtään ketään.

Mutta mitä tiede sanoo lasten päivähoidosta? Liisa Keltikangas-Järvisen kirja Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (josta blogasin jo pari kertaa) pisti omaa maailmankuvaani päivähoidosta vähän, ööh, uusiksi. Alla sitaatteja kirjasta.

(s. 191) ...puute on sellaisista seurantatutkimuksista, jossa toisaaalta lapsiryhmän ja toisaalta siihen kuuluvien yksilöiden ominaisuudet ja toimintatavat tunnetaan, ja sitten seurataan tämän toveriympäristön vaikutusta lasten sosiaaliseen kehitykseen. 

Uskomuksia sen sijaan on sitäkin enemmän. Pidetään itsestään selvänä, että pikkulapsen sosiaaliset taidot kehittyvät hyvään ja toivottuun suuntaan päiväkodin lapsiryhmässä. Väite, että väärään kehitysvaiheeseen tullut liian suuri ryhmä saattaa estää lapsen sosiaalisten taitojen kehittymisen, otetaan vastaan äärimmäisellä hämmästyksellä ja epäuskolla.

Sitten seuraa kirjan luku numero 14, Päiväkodin vaikutus lapsen sosiaaliseen kehitykseen (s. 200-221), joka tekisi mieli siteerata tähän kokonaisuudessaan, mutta ensinnäkin se rikkoisi tekijänoikeuslakia ja toiseksi en jaksa sitä tähän käsin kirjoittaa. Pyrin siteeraamaan olennaisimmat kohdat alle ja kommentoimaan niitä, jos tarvetta on.

1970-luvulla herätettiin USA:ssa ensimmäisen kerran kysymys siitä, miten päivittäinen kodin ulkopuolisessa hoidossa olo vaikuttaa lapsen sosioemotionaaliseen kehitykseen. [tutkimuksissa] ilmeni, että varhain aloitetun kodin ulkopuolisen hoidon ja lapsen myöhemmän sosiaalisen sopeutumisen välillä oli lievä negatiivinen yhteys. [--] Yhteys ei kuitenkaan ollut kovin voimakas. 

Tämän väitteen tueksi tuli enemmän hajanaista todistusaineistoa, kunnes Belskyn viiden julkaisun tutkimussarja osoitti johdonmukaisesti, että jos lapsi siirtyi päiväkotiin vuoden ikäisenä tai sitä nuorempana ja hoito kesti enemmän kuin 20-30 tuntia viikossa, se ennusti myöhempää aggressiivisuutta ja tottelemattomuutta. 

Tutkimustulos herätti niin paljon huomiota ja vastaväitteitä, että joukko merkittävimpiä alan tutkijoita vaati tutkimusaineiston itselleen. He suorittivat aineistossa moninkertaisen tarkastuksen etsien virheitä ja toivoen, että tulkinnat olisivat olleet vääriä. Yleinen mielipide nimittäin oli, että päivähoito lisää lapsen sosiaalisuutta.

[--] Kun juuri oli löydetty ratkaisu, miten lapsetkin hyötyvät siitä, että äiti siirtyy työelämään, pidettiin yleisen mielipiteen vastaisen tutkimustuloksen esittämistä provokaationa.

Edellä mainitut tutkimustulokset kuitenkin aloittivat oikean tutkimusten ryöpyn. Ensimmäinen käänne yleisessä mielipiteessä oli vaatimus, että vähintäänkin päivähoidon merkitystä lapsen kehitykselle tulee huolellisesti tutkia eikä vain luottaa toiveeseen, että se on lapsen kehitykselle hyväksi. 1980- ja 1990-luvuilla julkaistiin useita tutkimuksia ja tutkimussarjoja, jotka päätyivät siihen, että varhain aloitettu päivähoito (aloitettu ensimmäisen ja toisen ikävuoden aikana) ennusti käytösongelmien lisääntymistä 3-4 vuoden iässä ja erityisesti aggressiivisuuden, levottomuuden, keskittymiskyvyttömyyden ja koulukiusaamisen lisääntymistä kouluiässä.

[--] Eniten aggressiivisuus siis lisääntyi niillä lapsilla, jotka siirtyivät päiväkotiin alle 2-vuotiaina. [--]  

Päivähoidon myönteiset vaikutukset pienen lapsen sosiaaliseen kehityksene jäivät vähäisiksi, vaikka niitä tutkijat suorastaan suurennuslasilla etsivät. Myönteisten vaikutusten joukkoon luettiin sellaiset tapaukset kuin että varhain kokopäiväisen hoidon aloittaneet lapset tottelivat kotona paremmin määryksiä kuin kotihoidossa olleet. [--] Ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, onko määräysten totteleminen kehityspsykologisesti liian varhaisessa iässä pelkästään myönteinen asia.

 Sitten todellinen pommi:

Edellä mainittu tutkimustulos oli riippumaton äidin koulutuksesta, perheen olosuhteista ja elämäntilanteesta. Toisin sanoen varhainen siirtyminen päivähoitoon toimi itsenäisenä aggresion lisääjänä, ja aggressi oli riippumat on perheen muusta tilanteesta ja kasvatuskäytännöistä.

[--] Tällä kertaa tutkimustulos otettiin vastaan vähän pienemmällä vastalauseiden ryöpyllä, mutta edelleen käytiin keskustelua siitä, että jokin muu syy täytyy löytyä. Päivähoito ei voi lisätä aggressiivisuutta.

Erityiseksi tutkimuksen kohteeksi otettiin korkean riskin perheistä tulevat lapset, jotka oli pantu varhain päiväkotiin osana perheisiin kohdistuvaa virallista interventio-ohjelmaa. Oli siis ajateltu, että päivähoidolla voidaan kompensoida kodin huonoja olosuhteita ja estää lapsen myöhemmät häiriöt. Tutkimukset osoittivat, että niin ei ollut. Päinvastoin, ne huonoista olosuhteista tulevat lapset, jotka olivat siirtyneet päiväkotiin ensimmäisen ikävuoden aikana, olivat esikoulussa aggressiivisempia kuin ne samanlaisten riskiperheiden lapset, jotka olivat siirtyneet päiväkotiin toisen ikävuoden loppupuolella tai sen jälkeen.

[--] Paraskaan hoidon laatu päiväkodissa ei siis pystynyt tuomaan vuoden vanhalle lapselle emotionaalista turvaa, vaan tilanne oli verrattavissa kotona hoidettuihin mutta laiminlyötyihin lapsiin. Edellä esitetyissä tutkimuksissa oli kyse tarkoin suunnitelluista interventio-ohjelmista. Niissä päiväkodin laatu oli paras mahdollinen, koska tarkoitus oli nimen omaan tasapainottaa kodin vaikutus ja antaa riskiperheiden lapsille optimaaliset kehitysmahdollisuudet. 

Tämä tutkimustulos vahvistui myöhemmin useissa tutkimuksissa. Varhain alkanut päivähoito ei tasoittanut perhetaustan aiheuttamia eroja lasten välillä, vaan mieluummin jopa lisäsi niitä. [--]

Sama tulos toistui myöhemmin lapsen kognitiivista kehitystä tarkastelevissa tutkimuksissa. Varhaiskasvatuksesta hyötyivät eniten ne lapset, joiden kotitausta tuki kaikenlaista oppimista ja suoriutumista. Ero lasten välillä pikemminkin kasvoi kuin tasoittui varhaiskasvatuksen ansiosta.

Eli se päiväkodin tasa-arvoistavasta vaikutuksesta? Jatko menee näin

Tämä tutkimustulos on esimerkki ristiriidasta yleisen ajattelun ja tutkimuksen osoittaman tosiasian välillä. Yleisesti ajatellaan, että varhaiskasvatus tasoittaisi lasten välisiä eroja, koska sellainen ajatus on kaunis ja lopputulos toivottava. Helsingin Sanomat kirjoitti 8.3.2010: "Juuri varhaiskasvatus tasoittaa tehokkaimmin sosiaalieroja." Näin ei kuitenkaan tutkimusten valossa ole.

Jos lasten välillä on jo valmiiksi kotitaustasta johtuvia eroja heidän tullessaan päiväkotiin ja jos he päiväkodissa saavat saman ympäristön, samanlaisen kasvatuksen ja hyötyvät samoista virikkeistä, miten on ajateltavissa, että ero lasten välillä pienenisi? Sehän edellyttäisi sitä, että alun perin edellä olleiden lasten kehitys jotenkin hidastuisi tai he eivät samalla tavalla kykenisikään hyötymään kasvatuksesta.

Niin, näinhän se on, kun asiaa pysähtyy miettimään. Meille (minullekin) on vain iskostettu se käsitys, että päivähoidolla (ja peruskoululla ja maksuttomalla koulutuksella, joista ei tässä kirjassa puhuta mitään enkä ole perehtynyt niihin) on tasa-arvoistava vaikutus, ja tämän kyseenalaistaminen on äärioikeistolaisuutta tai muuta julmuutta.

Varhaiskasvatus tasoittaa eroja vain siinä tapauksessa, että hoitajat keskittyvät ohjaamaan vain huonommista sosiaalisista lähtökohdista tulevia lapsia ja jättävät valmiiksi paremmilla valmiuksilla varustetut lapset oman onnensa nojaan, toisin sanoen pysäyttävät hetkeksi näiden kehityksen, niin että välimatka kuroutuu umpeen.

Tällä blogikirjoituksella ei ole muuta agendaa kuin tietellisen tiedon levittäminen, vaikka voi tuntua, että haluan mollata päivähoitoa. Näin ei ole. Jotain positiivistakin nimittäin löytyy:

Harvey, Watamura, Donzella, Alwin ja Gunnar osoittivat yhteenkäyvästi tutkimuksissaan, että samanlaista vaikutusta aggressioon, tottelemattomuuteen ja levottomuuteen kouluiässä ei ollut, jos päivähoito alkoi vasta kolmen ikävuoden jälkeen.

Eli päivähoito ei ole huono juttu, vaan liian aikaisin aloitettu päivähoito on huono juttu.

Edellä mainitut tutkimukset ovat yhdysvaltalaisia. Entäs Suomessa? Keltikankaan mukaan

Suomalaisia tutkimuksia aiheesta ei ole. Löytyy pieniä selvityksiä, mutta ei yhtään tieteellisen tarkastelun kestävää seurantatutkimusta. Kaikille lapsille mahdollinen kunnallinen päivähoitosysteemi koulutettuine hoitajineen on ollut valtava askel eteenpäin siitä ajasta, kun puhelintolpissa kaupattiin lapsia päivähoitoon kenelle tahansa, joka vain korvausta vastaan heidät suostui ottamaan. Tämän systeemin kriittisen tarkastelun aika ei ole vielä tullut. Vielä ei olla valmiita toteamaan, että pelkkä hyvä systeemi ei riitä. Se tulee myös toteuttaa hyvin.

Tarkoittaako tämä sitä, että asiaa ei haluta tutkia (rahoitusta ei irtoa), koska lopputulos voi olla sama kuin Yhdysvalloissa (ja miksi ei olisi), ja tutkimustulosten julkaisun aiheuttaman kohun jälkeen perheet pitäisivät lapsensa kotihoidossa 3-vuotiaaksi asti, ja verotulot vähenevät ja työnteko vähenee, ja Suomen kilpailukyky laskee ja kansalaiset eivät enää pääse ostelemaan iPodeja, iPadeja, farmari-Volvoja ja rivitalonpätkiä?

Tutkimus siis lähti USA:ssa alun perin liikkeelle pätevän tutkimustiedon tarpeesta ja laajeni siksi, että ensimmäiset tutkimustulokset eivät osoittaneetkaan sitä, mitä toivottiin. Tilanne USA:ssa on myös hyvin erilainen kuin Suomessa. Pienten lasten äidit työskentelevät kodin ulkopuolella lähes yhtä usein kuin Suomessa, mutta koska USA:ssa ei ole yhtenäisiä, lakisääteisiä [palkallisia?] äitiyslomia, palaavat äidit usein töihin vauvan ollessa alle vuoden ikäinen. Näin tutkimuksissa on mahdollista saada esiin hoitoonsiirtymisiän vaikutus, koska iässä on riittävä vaihtelu. Suomessa asiaa ei voi samalla tavalla tutkia, koska meillä ei ole riittävästi lapsia, jotka ovat tulleet päivähoitoon alle vuoden ikäisinä. Lisäksi alle vuoden ikäinen tarkoittaa Suomessa tässä yhteydessä 10-11 kuukautta vanhaa lasta, USA:ssa usein 3-6 kuukauden ikäistä.

Suomessa on lasten onneksi taloudellinen kannustin hoitaa lasta lähes vuoden ikäiseksi kotona, eli ihan pikkuvauvoja ei yleensä laiteta päiväkotiin.

Sitten kerrotaan laajasta yhdysvaltalaisesta NICHD-nimellä tunnetusta tutkimuksesta, jossa on mukana 27 yliopistoa ja alun perin 10 000 äitiä.

Keskeisin tutkimustulos oli, että tuntimäärä, jonka lapsi oli viettänyt kodin ulkopuolisessa hoidossa 4½ ikävuoteen mennessä, ennusti lapsen sosiaalisia taitoja esikoulu- ja kouluiässä sekä äidin että opettajan raportoimana. Lapsilla, joille oli kertynyt tähän ikään mennessä keskimääräistä enemmän hoitotunteja viikossa, oli enemmän käytösongelmia ja konflikteja tovereiden kanssa. [--] Nämä tulokset säilyivät, vaikka päivähoidon laatu ja kodin olosuhteet oli otettu huomioon.

Tulokset myös osoittivat, että tärkein vaikuttaja oli päivähoidon tuntimäärä sinänsä eikä esimerkiksi se, missä iässä lapsi tuli hoitoon, kunhan kriittinen ensimmäinen ikävuosi oli ohitettu. [--] Päivähoito ei siis tukenut lapsen sosiaalista kehitystä, vaan yhteys löytyi negatiivisiin asioihin.

Sitten hyvä yhteiskunnallinen huomio:

Kun kaikki lapset muuttuvat astetta levottomammiksi ja aggressiivisemmiksi, muuttuvat myös yhteiskunnan normit. Aggressiivisena pidetyn käytöksen raja siirtyy.

 Ja sitten aletaan olla varsinaisen biologisen syyn kimpussa:

Hoidon tyypillä oli myös vaikutusta. Mitä enemmän kodin ulkopuolella vietetystä hoitoajasta oli tapahtunut päiväkodeissa, siis ryhmissä (vastakohtana yksilöllinen hoito hoitajan luona tai yhdessä 1-2 lapsen kanssa), sitä enemmän lapsella oli sosiaalisia ongelmia.

Kuten kirjassa myöhemmin todetaan, vika on ryhmäkoossa ja laitosmaisuudessa. Miten näihin tutkimustuloksiin sitten suhtauduttiin?

Kuten saattaa arvata, tämäkin tutkimustulos aiheutti USA:ssa valtaisan kohun. Lisäselvityksiä uusien tutkimuksien muodossa ja selityksiä sille, mistä kaikesta tulos voisi johtua, suorastaan tulvi. Mikään ei kuitenkaan kyennyt osoittamaan tätä tutkimustulosta virheelliseksi.

Tulokset osoittavat paradoksin: lapsen laittamista päiväkotiin perustellaan usein päivähoidon hyvällä vaikutuksella lapsen sosiaaliseen kehitykseen. Tutkimustulos sen sijaan osoittaa, että vaikutus on juuri päinvastainen. Usko kodin ulkopuolisen hoidon varhaiseen sosiaalistavaan vaikutukseen on Suomessakin niin voimakas, että on vaikea uskoa minkäänlaisen tutkimustuloksen pystyvän sitä kaatavan. Usko varhaisen päiväkodin sosiaalistavaan vaikutukseen on muuttunut dogmiksi, joka kuitenkin on ristiriidassa tosiasioiden kanssa.

Vanhemmat eivät myöskään usko omaa kokemustaan. Vaikka he näkisivät lapsen olevan pitkän hoitopäivän jälkeen väsynyt, hermostunut ja levoton, he kuitenkin uskovat, että päivähoito on lapselle vain hyväksi.

Eli: jos mennään tieteellisen tiedon mukaan ja oletetaan, että muu painava syy (taloudellinen tilanne, merkittävä työ tms.) ei pakota laittamaan lasta päiväkotiin pienenä, niin lapsi pitäisi laittaa päiväkotiin vasta kolme-neljävuotiaana. Ja sosiaaliturvajärjestelmää tulisi kehittää siihen suuntaan, että lapsen

Vielä tuli sellainen radikaali ajatus, että mitä jos ne lapset otettaisiin mukaan sinne työpaikalle? Paperimieheltä tai ambulanssikuskilta tämä ei onnistu, mutta joku avokonttori on tuskin sen vaarallisempi kuin maatila (jossa lapset ennen teollista vallankumousta ja käsittääkseni nykyäänkin hoidetaan kotona), joten sinne voisi hyvin ottaa lapset mukaan vipeltämään, vai keksiikö joku (muutosvastarinnan lisäksi) syytä, miksi ei voisi? Tämä ei onnistu tuosta vain niin, että minä otan lapsen mukaan työpaikalle, vaan asiaa pitäisi kokeilla tieteellisesti. En pitäisi mitenkään mahdottomana, että ryhmä 2-6-vuotiaita lapsia puuhastelee keskenään kahdeksan tuntia, isommat katsovat, että pikkuiset eivät kieri rappusia alas ja välillä käydään äitiä tai isää moikkaamassa työpöydän ääressä.

Keltikangas-Järvisen kirjassa käsitellään vielä sitä, miksi yhteys liian nuorena aloitetun päivähoidon ja käytösongelmien välillä löytyy. Kirjoitan siitä oman erillisen blogauksen, koska tämä paisui jo nyt liian paksuksi.