Uusien asioiden opetteleminen on työlästä ja vaikeaa. Varsinkin ulkoa opetteleminen on vaikeaa. Tämän takia usein kuuleekin, että:
- Faktojen pänttääminen on tylsää ja vanhanaikaista, pitää oppia ja opettaa taitoja. Faktathan voi aina tarkistaa netistä.
- Ulkoa osaamisen sijasta tulee harjoitella kriittistä ajattelua.
- Faktojen opettamisen sijaan tulee laittaa opiskelijat itse keräämään ja arvioimaan tietoa.
Kuin tilauksesta toinen professori, ei aivotutkimuksen, kasvatustieteiden eikä psykologian, vaan oppihistorian professori Anto Leikola, laukoo Iltalehdessä että:
- Kaikenlainen ulkoa opettelu on mielestäni turhaa. Enää koulussa ei onneksi opetella kasvien latinankielisiä nimiä tai eläinten hammaskalustoja ulkoa, kuten minun opiskeluaikoinani.
- Ulkoa opettelusta tulisi suunnata kohti suuria linjoja. Vuosilukujen päähän painamisen sijaan on tärkeä oppia ymmärtämään esimerkiksi, miten Eurooppa on syntynyt ja miten Suomi on kehittynyt osana sitä.
- Kun ymmärtää kokonaisuudet ja oppii hakemaa tietoa, voi pikkutarkat yksityiskohdat tarkastaa nykyään vaikka internetistä, professori sanoo.
- Kielitaitoa tarvitaan aina!
Kun vilkaisee Anto Leikolan tuotteliasta uraa, niin ensimmäisenä toivoo, että toimittaja on siteerannut häntä väärin. Tai sitten yleistä biologiaa ja oppihistoriaa tutkiva professori ei ole vain perehtynyt oppimispsykologiaan ja kognitiotieteeseen, vaan heittää kommentin, joka on kaikkien mielestä kiva lukea. Ulkoa opetteleminenhan on hanurista, eiks jea?
* Kalvot tulevat myös nettiin, kunhan korjaan lyöntivirheet ja teen niistä "itseopiskelukelpoiset".
Tässä koko keskustelussa on ehkä taustalla eräänlainen sekaannus käsitteistössä. Käsite ulkoa opettelu tarkoittaa kahta eri asiaa. Toisaalta sillä tarkoitetaan faktatietojen opettelua (verrattuna tulkintojen tai menetelmien opetteluun), mutta toisaalta myös sellaista opettelumenetelmää, jossa asioita luetaan ulkoa luettelomaisesti kytkemättä tietoa mihinkään kontekstiin. Esimerkiksi minun lukiossani luettiin ruotsin sanoja aakkosjärjestyksessä 20 sanaa kerrallaan koko lukion ajan; en oppinut tästä juuri mitään. Prof. Leikola ei kerro, kumpaa hän ulkoa opettelulla tarkoittaa. Nähdäkseni on niin, että faktieto on monellakin tapaa hyödyllistä, mutta luettelojen pänttääminen ei ole hyvä tapa sen oppimiseen.
VastaaPoistaKiitos Antti, tuo on totta. Missään ei sanota, että faktojen opettelun pitäisi olla tylsää :-).
VastaaPoista"Enää koulussa ei onneksi opetella kasvien latinankielisiä nimiä tai eläinten hammaskalustoja ulkoa, kuten minun opiskeluaikoinani."
VastaaPoistaKasvibiologiaa yliopistossa opiskelleena voi todeta, että onneksi kuuluin yhteen viimeisistä sukupolvista, joiden piti vastata peruskasvitentissä tieteellisillä nimillä (niistä oli kuitenkin suomentamaton lista tentissä muistin virkistykseksi ja oikeinkirjoitusta varten). Peruskouluun tuon tason ulkoaopettelu tässä asiassa lieneekin liioittelua eikä kaivata takaisin. Mutta nykyään jos erikoistut Helsingin yliopistossa kasvitieteeseen, et välttämättä opi edes yleisimpiä heimoja ja sukuja tieteellisillä nimillä, ellei asia tajua sinua kiinnostaa tarpeeksi ajoissa. Siitä on sitten kiva siirtyä lukemaan tieteellisiä artikkeleita englanniksi tai muulla vieraalla kielellä... Että kyllä tuo "kokonaisuuksien oppimisen" filosofia näyttää rantautuneen yliopistolle jo peruskursseihin. Lajintuntemus tosin pakollakin lähtee ulkoaopettelusta, niinhän lapsetkin oppivat erottamaan variksen talitiaisesta, harakasta puhumattakaan.
Hammaskalustoakin olen opetellut, paljon vähäisemmällä motivaatiolla ja heikommin tuloksin. Siitäkin lienee kuitenkin rutkasti hyötyä eläinfysiologiaan tms. erikoistuville.
Kun minä aloitin yliopistolla matematiikan opinnot, ilahduin huomatessani että tärkeimmän tiedon voi päätellä ja kaavojen ulkoa pänttäämisen (eli sen luettelomaisen ulkoluvun) voi unohtaa. Samantien syttyi myös työnteon ilo ja sitä myötä myös niitä kuivia faktoja tuli opeteltua ulkoa ihan kivuttomasti. Mutta se oli itsestään selvä työnsarka, koska tykkäsin siitä mitä opiskelin.
VastaaPoistaMonen käänteen jälkeen olen jälleen fuksiopiskelija, tällä kertaa lääkiksessä. Ja nyt sisäinen motivaationi on huipussaan. Imen tietoa, latinankielisistä nimistä lähtien, kuin sieni. Samalla tosin huomaan, että minulle on kehittynyt myös kriittisen ajattelun taito sekä hahmotan kokonaiskuvan nopeammin kuin nuoremmat opiskelukaverini. Monet ahkerat opiskelijat tuntuvat olevan kovasti huolissaan mm. pikkuseikoista, jotka ovat minusta ko asiayhteydessä epäoleellisia, ja käyttävät paljon aikaa niiden muistamiseen. Liittyvätkö sitten suurien linjojen hahmotuskyky ja kriittisen ajattelun taidot sitten kypsymiseen iän ja kokemuksen myötä? Ainakaan pelkkä ajan kulu ei itsekseen tee kenestäkään viisaampia, mutta aktiivinen aivojumppa -ajan kanssa- auttavat varmasti.
Haluan siis sanoa, että oman intohimon löytäminen on kaikkein tärkeintä. Kunpa jokainen löytäisi oman elementtinsä; asian jota oppii hyvin ja nautinnolla!
Erityisesti matematiikassa olen huomannut, että kannattaa keskittyä asian ymmärtämiseen, ja tiedon muistaminen seuraa siitä lähes automaattisesti. Esimerkiksi kaavan muistaa kivuttomasti, jos ymmärtää, kuinka se johdetaan. Ja erityisesti, todistuksen rekonstruoiminen on mahdollista, jos ymmärtää todistuksen "suuret suuntalinjat", sen mikä siinä on ideana.
VastaaPoistaItse en ole koskaan päntännyt esimerkiksi kunta-aksioomia ulkoa, mutta kirjoittaessani solmuartikkeleita, joissa tarvitsin niitä, sain rekonstruoitua ne ilman lähteitä ihan siltä pohjalta, että mulla oli sanatonta ymmärrystä koskien sitä, kuinka kunnat toimivat. (Järjestettyjen kuntien aksioomat jouduin tosin lunttaamaan lähteistä.)