lauantai 22. lokakuuta 2011

Sähkötekniikan perusteet - sata vuotta sitten

(Jos et jaksa lukea, katso kuvat suoraan Picasasta.)

Kiinnostuin ihan pahuuttani sähkötekniikan historiasta sen verran, että menin spontaanina päähänpistona Kansalliskirjastoon katsomaan, miltä tosi wanhat suomenkieliset sähkötekniikan oppikirjat näyttävät.

Kansalliskirjastohan on se paikka, johon säilötään - tai ainakin pyritään säilömään - kaikki Suomessa tai suomen kielellä julkaistava kirjallisuus. Korvaamattoman arvokkaat historialliset kirjat eivät luonnollisesti ole kaikkien käpisteltävissä ja kotiin vietävissä. Jo julkisiin kokoelmiin käsiksi päästäkseen pitää jättää laukut ja takit säilytyslokeroon ja kävellä vahtimestarin ohi kirjastosaliin. Harvinaisten kirjojen kanssa homma toimii niin, että ensin katsotaan tietokoneelta kirjan sijaintipaikka varastossa, ja sitten täytetään vaaleanpunainen lappu, joka annetaan kirjastonhoitajalle. Tämän jälkeen kirja saapuu lukusaliin tutkailtavaksi noin neljän tunnin toimitusajalla.

Tosi vanhoja sähköalan kirjoja oli helppo etsiä, haki vain sanalla sähkö ja rajasi haun ennen vuotta 1930 ilmestyneisiin kirjoihin. Vanhin suomenkielinen kirja oli Sähkö ja sen käyttäminen valaistukseen ja työvoiman siirtämiseen. Karl Wallin, 1899. Ote kirjasta (lihavoinnit minun):
Samalla tavoin on myös sähkövirran voima riippuva johdon vastustuksesta siten, että virran voima on suurempi vastustuksen ollessa pienempi ja päinvastoin.

Näitä olosuhteita käsittää Ohmin keksimä laki virranvoiman, jäntevyyden ja vastustuksen välisestä yhteydestä.

...

Patterin vastustus voidaan tässä tapauksessa laskea kertomalla sarjaan kytkettyjen elementtien luku yhden elementin vastustuksella.
Luulin, että patteri on uudehko (lue: alle 50 vuotta vanha) slangisana paristolle, mutta eipä näköjään ole. Patteri ja paristo ovat, jos tarkkoja ollaan, useista sähköpareista koostuva järjestelmä. Esimerkiksi 9 voltin paristo koostuu kuudesta 1,5 voltin sähköparista. Tavallinen 1,5 sormiparisto ei ole - jos viilataan pilkkua - paristo, vaan pari.

Sitten löytyy vuodelta 1915 Sähkövirran aiheuttamista tapaturmista, joka on osa Helsingin kaupungin sähkölaitoksen julkaisuja; n:o 12 -monistevihkoa. Sieltä pari sitaattia (tämä oli vihkosta "Kodin sähkömonttööri"):
Herra, rouva, varttuneimmat lapset tai palvelijat kykenevät näiden ohjeiden ja neuvojen mukaan nopeasti ja ilman kuluja korjaamaan pienempiä satunnaisia vikoja sähkövalaistuslaitteissa.
Ja sitten tapaturmista. Suomalaisista tapaturmista ei puhuttu (niitä ei ehkä tilastoitu vielä), vihkon esimerkit ovat Ruotsista:
Virta kulki käden kautta polveen, aikaansaaden kuoleman silmänräpäyksessä. Henkiinherättämiskokeita tehtiin, mutta tuloksetta.
Sitten on varsinainen oppikirja. Tri E. Blattner, Sähkötekniikan oppikirja, WSOY,  1920:
Akkumalaattori. Kemialliset ilmiöt lyijyakkumulaattorissa. Kieli on melko nykyaikaista, mutta silmiin pistävät myös elektroodi ja atoomipaino.
Ja sitten Birger Sweins, Radio: Langattoman lennättimen ja puhelimen kehitys ja käyttö, 1923:
Äskenmainitsemastamme induktorista taas riittää, jos tiedämme, että se kohottaa jännitystä. Voimme käyttää esim. 5 voltin paristoa, ja kohottaa sen jännitystä induktorin avulla esim. 50,000 volttiin. Tuskinpa syntyy minkäänlaisia väärinkäsityksiä, jos kuvittelemme induktoria eräänlaiseksi sähköpumpuksi, joka synnyttää korkeapainetta. Kun sähkövirta tulee induktorin korkeajännityspuolesta, on se hyvin voimakas ja ilkeäluontoinen, mistä tulee kyllä vakuutetuksi, jos joutuu sen kanssa suoranaiseen kosketukseen.
Ja seuraavaksi Elektrooniputki ja sen käytäntö radiotekniikassa. Suojeluskunnille radiokursseja varten kirjoittanut B. Petrelius. WSOY 1924. Tässä kirjassa onkin sitten kunnolla myös kaavanpyöritystä, kuten kuvasta näkyy. Ja sitaatti:
Jos hilavaihtojännityksen amplitudi on siksi pieni, että ominaiskäyrää tällä alueella on pidettävä suoraviivaisena, niin ei ole mitään tasasuuntausvaikutusta odotettavissa.
Ja vielä T. Koljonen: Sähkötekniikan perusteet, WSOY 1926. Tämä on hyvin selkeä kirja, joka kieliasun modernisoinnin jälkeen kelpaisi ihan mainiosti oppikirjaksi tasasähköpiirien peruskurssille.
Laskuja on usein helpompi suorittaa, jos vastuksen asemesta käytetään sen resiprookkiarvoa. Tätä suuretta sanotaan johdon sähköiseksi johtokyvyksi ja merkitään kirjaimella λ.
 Ja sarjaan- ja rinnankytkentä ovat tässä kirjassa sarjayhdistys ja rinnakkaisyhdistys.

Mainitaan vielä Sähkö- ja puhelinoppi. Viestijoukkoja varten koonnut P. Sladey, kapteeni. Otava 1926:
Mitä sähkö todellisuudessa on, ei varmuudella voida sanoa. Tiede selittää m. m., että esim. kaikkialla on kahdenlaista sähköfluidumia, positiivista (+) ja negatiivista (-), sekoittuneena tasaisesti, eikä sähköä tällöin huomata.
Mielenkiintoista oli, että vanhat oppikirjat olivat ainakin allekirjoittaneen mielestä pedagogisesti parempia ja selkeämpiä kuin nykyiset, vaikkei noissa nelivärikuvia ja muuta hauskaa olekaan. Ehkä tuohon aikaan kirjan julkaiseminen oli niin kallista, että kirjoihin satsattiin. Tai sitten elämä ei ollut niin kiireistä, että oli aikaa kirjoittaa paremmin. Mene ja tiedä.

En upottanut kuvia kirjoista blogiin, vaan voit katsoa ne Picasan kuvagalleriasta Vanhoja sähkötekniikan oppikirjoja. Kaikki sitaatit konteksteineen löytyvät kuvista.

torstai 13. lokakuuta 2011

"Tytöt ovat hyviä fysiikassa vain, koska he ovat ahkeria"

Pidin eilen opintopiiriluennon aiheesta Miksi opiskelu ei ole kivaa. Luento rakentui professori Willingamin kirjan Why Don't Students Like School ympärille.

Kirjassa on valtavan paljon asiaa, ja toivon, että se suomennettaisiin (pistän Terra Cognitaan meiliä heti kun ehdin). Yksi huomionarvoinen asia kirjassa on älykkyyden käsittely. Nykytieteen mukaan:
  • erilaisten oppimistyylien (kinesteettinen, auditiivinen ja visuaalinen) olemassaolosta ei ole tieteellistä näyttöä. (Lue myös Skepsiksen artikkeli aiheesta.)
  • älykkyyden syvin olemus ei ole vielä kovin tarkasti tunnettu. Ensimmäisen mallin mukaan on joku synnynnäinen yleisälykkyys, joka selittää kaiken älykkyyden. Toisen mallin mukaan on synnynnäistä sosiaalista älykkyyttä, matemaattista älykkyyttä ja niin edespäin. Molemmat mallit ovat todennäköisesti vääriä, ja nykytieteen mukaan taitaa olla niin, että on olemassa joku synnynnäinen älykkyystekijä g, joka vaikuttaa erilaisten älykkyyksien kehittymiseen. Toiset ovat älykkäämpiä kuin toiset, mutta se ei ole koko tarinan sisältö, vaan:
  • Älykkyys ei ole mikään kiinteä juttu, vaan sitä voi kehittää. Esimerkiksi opiskelemalla matematiikkaa ja ratkomalla paljon matemaattisia tehtäviä, matemaattinen älykkyys kehittyy.
Willingamin mukaan länsimainen käsitys älykkyydestä jonain kiinteänä ominaisuutena on haitallinen oppimiselle ja itsensä kehittämiselle. Käsitys älykkyydestä kiinteänä ominaisuutena on länsimaista hapatusta. Esimerkiksi monessa Aasian maassa on itsestään selvää, että henkilö, joka osaa jotain, on harjoitellut paljon, eikä siinä ei ole mitään häpeämistä.

Miksi sitten käsitys älykkyyden muuttumattomuudesta on haitallinen? Koska se estää opiskelijoita kehittämästä itseään. Oletko törmännyt seuraaviin ilmiöihin:
  • "Meidän suvussa ei ole matikkapäätä."
  • "Sain matikankokeesta (vain) ysin, mutta en lukenut yhtään."
  • "- Toi Jaska osaa historiaa tosi hyvin. (ivallisella äänellä:)- No niin säkin osaisit, jos istuisit joka ilta nenä kirjassa kiinni."
  • "Lahjattomat harjoittelee."
Kaikkein tylyin esimerkki oli erään (nais)tohtorin kertoma tapaus opintopiirissäni. Fysiikan opettaja (TKK:lla?) oli sanonut (tästä on jo useampi vuosikymmen):
Tytöt eivät osaa fysiikkaa. Joitain poikkeuksiakin kyllä on, mutta he osaavat fysiikkaa vain siksi, että he ovat ahkeria.
Ai kauhistus! On suorastaan kamalaa, että joku osaa fysiikkaa siksi, että hän on ollut ahkera! (Offtopic: Muistaakseni naistutkijat tienaavat enemmän kuin miestutkijat - voisiko se johtua siitä, että tiedemaailmassa pärjää vain, jos on ahkera?)

Ja edellisessä bloggauksessa haukkumani toinen proffa taas toteaa:
Leikolan mielestä hyvät kouluarvosanat eivät kerro suoraan älykkyydestä, vaan pikemminkin motivaatiosta opiskella.
Totta, juuri näin! Jos on motivaatiota ja opiskelee, niin saa hyviä arvosanoja. Mutta seuraavassa kappaleessa tätä faktaa luetaan kuin piru Raamattua:
Fiksut koululaiset huomaavat, että monet opetettavat asiat ovat turhia. Heillä ei silloin riitä intoa opiskella, ja he saavat huonoja numeroita älykkyydestä huolimatta.
Ongelman ydin lienee siinä, että kun älykkyys oletetaan kiinteäksi tekijäksi, niin sen seurauksena oletetaan, että harjoittelun tarve on merkki tyhmyydestä. Kukaan ei halua olla tyhmä, ja siksi harjoittelu jää sikseen.

Erikoista on, että tämä järkeily pätee vain älykkyyteen, eikä esimerkiksi urheiluun. Kaikille on selvää, että NHL-jääkiekkoilija tai huippuviulisti on treenannut tuhansia tunteja, ennen kuin huippuhommat ovat auenneet. Jos joukkueessa on lahjakas tyyppi, joka löysäilee harjoituksissa, häntä ei ihailla, vaan pidetään pöhkönä. Opiskelussa asiat ovat päinvastoin. Toivottavasti tämä muuttuu. Geek pride!

Ulkoa opettelu ei ole turhaa - vaikka kuinka uskoisi niin

Kirjoitin aikaisemmin siitä, kuinka ihmiset tarttuvat väärään tietoon vain sen takia, että väärä tieto on kivampi kuin oikea. Esimerkiksi tuntuu hyvältä ajatella, että raiskaaja on puutteessa elävä luuseri ja koulukiusaaja kärsii huonosta itsetunnosta. Tai päiväkoti kehittää taaperon sosiaalisia taitoja.

Uusien asioiden opetteleminen on työlästä ja vaikeaa. Varsinkin ulkoa opetteleminen on vaikeaa. Tämän takia usein kuuleekin, että:
  • Faktojen pänttääminen on tylsää ja vanhanaikaista, pitää oppia ja opettaa taitoja. Faktathan voi aina tarkistaa netistä.
  • Ulkoa osaamisen sijasta tulee harjoitella kriittistä ajattelua.
  • Faktojen opettamisen sijaan tulee laittaa opiskelijat itse keräämään ja arvioimaan tietoa.
Yllä olevat kolme pallukkaa ovat yhdeltä eilen keskiviikkona pitämäni opintopiiriluennon kalvolta*. Kognitiotieteen professori Daniel T. Willingham kertoo kirjassaan, että nykytieteen valossa nuo väitteet eivät ole totta. Totta kai kriittinen ajattelu ja tiedon kerääminen ja arvioiminen ovat tärkeitä, mutta perusasioiden osaaminen - siis ulkoa osaaminen - on edellytys sille, että kriittinen ajattelu on ylipäätään mahdollista.

Kuin tilauksesta toinen professori, ei aivotutkimuksen, kasvatustieteiden eikä psykologian, vaan oppihistorian professori Anto Leikola, laukoo Iltalehdessä että:
  • Kaikenlainen ulkoa opettelu on mielestäni turhaa. Enää koulussa ei onneksi opetella kasvien latinankielisiä nimiä tai eläinten hammaskalustoja ulkoa, kuten minun opiskeluaikoinani.
  • Ulkoa opettelusta tulisi suunnata kohti suuria linjoja. Vuosilukujen päähän painamisen sijaan on tärkeä oppia ymmärtämään esimerkiksi, miten Eurooppa on syntynyt ja miten Suomi on kehittynyt osana sitä.
  • Kun ymmärtää kokonaisuudet ja oppii hakemaa tietoa, voi pikkutarkat yksityiskohdat tarkastaa nykyään vaikka internetistä, professori sanoo.
  • Kielitaitoa tarvitaan aina!
Okei. Kaikenlainen ulkoa opetteleminen on siis turhaa, mutta kielitaitoa tarvitaan aina? Mitä muuta kielitaito on kuin ulkoa osaamista? Ja ulkoa opettelusta tulisi suunnata kohti suuria linjoja. Mutta kun niitä suuria linjoja ei voi osata, jos ei osaa taustatietoa. Esimerkiksi toisen maailmansodan syitä on turha yrittää opettaa kolmevuotiaalle, koska tältä puuttuu nippu taustatietoa - juuri sitä nippelitietoa, jonka professorin mukaan voi "tarkistaa internetistä".

Kun vilkaisee Anto Leikolan tuotteliasta uraa, niin ensimmäisenä toivoo, että toimittaja on siteerannut häntä väärin. Tai sitten yleistä biologiaa ja oppihistoriaa tutkiva professori ei ole vain perehtynyt oppimispsykologiaan ja kognitiotieteeseen, vaan heittää kommentin, joka on kaikkien mielestä kiva lukea. Ulkoa opetteleminenhan on hanurista, eiks jea?



* Kalvot tulevat myös nettiin, kunhan korjaan lyöntivirheet ja teen niistä "itseopiskelukelpoiset".

maanantai 26. syyskuuta 2011

Kaunein sitaatti Open Sourcesta mitä olen ikinä nähnyt

En yleensä harrasta lyhyitä bloggauksia, mutta nyt on pakko pistää talteen - ja jakoon - seuraava:
Open-source is a new way under the sun of organizing productive activity. Open educational resources are free, and free is awesome. The free sharing of educational content and participation by educators and peers on open learning networks changes the conversation about the value and purpose of education: from expensive to priceless, and from a four-year to a lifelong experience.

- Anya Kamenetz
Niinpä!

(Lähde: http://twentyfourhourszine.blogspot.com/2011/09/anya-kamenetz-edupunk.html)

Opiskelija, tukesi voidaan periä takaisin, jos opintopisteitä ei kerry!

Opintotukilaki- ja asetus uudistuivat tänä vuonna. Silmään pistää pari kohtaa. Laista:
Opintotuki voidaan periä takaisin, jos opintosuorituksia on erityisen vähän ja olosuhteista ilmenee, ettei opintoja ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti.
Ja asetuksesta:
Opintosuorituksia katsotaan olevan erityisen vähän, jos suorituksia on keskimäärin vähemmän kuin 1 opintopiste tukikuukautta kohti tarkastelujakson ajalta. Tarkastelujakso voi olla seurantalukuvuosi tai seurantalukuvuosi ja sitä seuraava syyslukukausi.
Tämä voi tulla monelle yllätyksenä, koska tähän mennessä opintotuet on peritty takaisin vain, jos vuositulorajat ovat ylittyneet.

Mielenkiintoista opiskelijan oikeusturvan kannalta on, miten tulkitaan määritelmää olosuhteista ilmenee, ettei opintoja ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti. Miten tällainen "tarkoitus" tutkitaan? Valheenpaljastuskokeellako? Kelan nettisivujen mukaan "takaisinperintä tulee kyseeseen silloin, kun opintoja ei ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti, vaan olet ollut esimerkiksi töissä." Tarkoittaako siis se, että "on ollut esimerkiksi töissä" sitä, että opintoja ei ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti?

tiistai 13. syyskuuta 2011

Voisiko kouluarvosanat korvata taitomerkeillä (engl. badges)?

Pidin ennen itsestäänselvyytenä, että koulusta pitää saada arvosanoja. Ja tuomitsin arvosanattomat kokeilut humanistien hömpötykseksi. Myöhemmin olen vähän löysentänyt teekkarilakkiani ja myöntänyt, että humanistitkin tekevät ihan oikeaa tiedettä, joskin haastavammilla tutkimuskohteilla (=ihmisillä) kun me insinöörit.

En ole - vielä - perehtynyt tieteelliseen tutkimukseen, jota on tehty arvosanojen antamisen vaikutuksesta motivaatioon, mutta esitän tässä muutaman käsienheilutteluargumentin, joissa voi olla jotain järkeä.

Ensinnäkin, oma kokemus. Kouluarvosanoissa harmitti se, että ne mittaavat jotain kapeaa osa-aluetta, ja asteikko ei motivoi itsensä kehittämiseen, koska se loppuu yläpäästä kesken. Jos osaat kaikki kuutosluokan matikantehtävät, saat matikasta kympin. Jos osaat kuutosluokkalaisena vielä yläkoulunkin matikantehtävät, saat edelleen matikasta kympin. Ja samaan aikaan se kaveri, joka osaa alakouluikäisenä purkaa, koota ja korjata mopon moottorin, jää ilman kymppiään.

Toiseksi, arvosanojen käyttö motivoi vain hakemaan niitä hyviä arvosanoja, ei oppimaan asioita. Tämä korostuu viimeistään yliopistossa, jossa opettelemalla tärpit edellisenä iltana voi saada viitosen (asteikolla 0-5) samaan aikaan kun aiheesta kiinnostunut mutta vähän "tyhmempi" kaveri saa kolmosen, vaikka käytti kurssiin sen 26,7 tuntia per opintopiste. Yliopistossa tosin arvosanaskaalan loppuminen viitoseen ei häiritse yhtä pahasti kuin peruskoulussa, koska haastetta voi hakea yrittämällä valmistua nopeasti.

Ylioppilaskirjoitukset jo haukuin edellisessä blogauksessani. Tämän jälkeen ne haukkui Hesari (ja pari aiheeseen perehtynyttä yliopistotutkijaa).

Kolmanneksi, tämä hauska anekdootti kertoo tapauksesta, jossa pikkulasten motivaatio romahti, kun sijaisopettaja rupesi arvostelemaan heidän sanatehtäviään.

Mutta mitä sitten pitäisi keksiä arvosanojen tilalle? Koululaitoksen yksi tehtävä on akkreditointi, eli antaa jonkinlainen melko luotettava palaute ihmisten osaamistasosta. En ole niin idealisti, että uskoisin oppilaiden oppivan tuosta vain, jos vain poistetaan kaikenlainen arviointi ja uskotaan, että kyllä kaikki naps vain rupeavat oppimaan.

Entäpä jos arvosanat korvattaisiin partioharrastuksesta (ja tietokonepeleistä ja sotilasuralta (ansiomitalit)) tutuilla taitomerkeillä? Eli kun opiskelija läpäisee tietynlaisen kokeen tai muuten osoittaa osaamisensa, hänelle myönnetään jonkinlainen taitomerkki/badge/lätkä? Varsinainen toteutus vaatii kunnollisen suunnittelun, mutta esimerkiksi lukion matematiikassa voisi olla kolme eriväristä lätkää eri aihealueille. Vihreän lätkän saisi, kun suorittaa helpon kokeen niin, että saa tehtävistä 90 % pisteistä. Keltaisen lätkän saa vaikeammasta kokeesta (90 % oikein). Punaisen lätkän saa, kun suorittaa kaikkein vaikeimman kokeen. Kokeita voisi suorittaa milloin vain, eli matikkavelho voisi halutessaan suorittaa koko pitkän matikan parissa kuukaudessa (niin kuin Päivölässä tehdään).

Jos taitomerkki-idea kiinnostaa, haluat ehkä tutustua näihin artikkeleihin/linkkeihin:
Mitäs tykkäätte? Voisiko numeroarvosanat korvata badgeilla?

perjantai 9. syyskuuta 2011

Onko ylioppilastutkinto jarru lahjakkaille ja innokkaille nuorille?

Ylioppilaskirjoitukset olivat alun perin yliopiston pääsykoe. Jos pääsit tutkinnosta läpi, pääsit yliopistoon. Näppärää.

Wikipedian mukaan vanha periaate, jonka mukaan jokaisella ylioppilastutkinnon suorittaneella oli vapaa pääsy yliopistoon, eli vielä jonkin aikaa 1900-luvulla. Ylioppilaiden määrän nopean kasvun vuoksi yliopisto otti kuitenkin asteittain käyttöön erilliset pääsykokeet.

Tosin kyseessä ei ole mielestäni mikään "vanha periaate", vaan koko ylioppilastutkinnon perusta. Se oli pääsykoe. Koska yliopistot kyseenalaistivat tämän kokeen mielekkyyden, jokainen suunnitteli oman valintakokeensa.

Väitän tässä tieteellisiä perusteluja esittämättä, että ylioppilastutkinto on haitallinen jarru varsinkin innokkaille ja lahjakkaille nuorille. Perustelut:
  • Kun lukion lopussa on kaikille pakollinen testi eli ylioppilaskirjoitukset, opettajien motivaatio suuntautuu lähinnä siihen, kuinka opiskelija saadaan prepattua suoriutumaan hyvin ylioppilaskirjoituksissa.
    • Esimerkki: lukion fysiikassa painotetaan niitä osa-alueita, joista on perinteisesti ollut tehtäviä ylioppilaskirjoituksissa. Fyssankirjan loppuosasta jää moni mielenkiintoinen fakta käymättä läpi, koska "ei niitä ole koskaan kysytty".
    • Riemukkaan oppimisen sijaan opetellaan erilaisia kikkoja, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen oppimisen kanssa vaan ainoastaan ylioppilastutkinnossa pärjäämisen kanssa. "Joka toinen vuosi on ollut tehtävä tästä ja joka toinen vuosi tästä, eli nyt voi olettaa, että teille tulee tämmöinen tehtävä." Oma lukunsa on puuduttava kielistudiossa luurit päässä istuminen ja monivalintatehtävien täytteleminen.
  • Ylioppilaskirjoitukset ovat melko turhia, kun käytännössä joka opinahjolla jo on omat pääsykokeensa.
  • Ylioppilaskirjoituksia perustellaan puolueettomalla arvioinnilla. Väitetään, että ylioppilaskokeen arvostelee "neutraali" sensori, eikä lukion oma opettaja, joka saattaa olla puolueellinen tai soveltaa erilaisia arviointikriteerejä kuin jonkun toisen lukion opettaja. Ylioppilaskirjoitusten arviointi ei kuitenkaan ole neutraalia, koska koepapereissa lukee opiskelijan nimi ja oppilaitos. Arvostelijan bias varsinkin ei-eksakteissa tieteissä voi heilauttaa arvosanaa. Esimerkiksi opiskelijan nimen sukupuoli, ulkomaalaistaustaisuus ja lukion maine voivat vaikuttaa biakseen.
  • Jos ylioppilaskirjoituksia ei olisi, opettajat saisivat vapaat kädet tukea jostain asiasta innostuneita opiskelijoita. Esimerkiksi lukuteoriasta (matematiikan osa-alue) kiinnostunut lukiolainen voisi syventyä lukuteoriaan ja opettaja innostaisi häntä siinä, koska opettajan ei tarvitse pelätä, että lukuteorian opinnot häiritsevät ylioppilastutkintomatematiikan osaamista.
Kaikenlainen testaaminen on omiaan myös tappamaan mielenkiinnon oppimisesta. On esitetty, että Suomen koulujärjestelmä on hyvä mm. sen takia, että meillä ei jatkuvasti testata opiskelijoita ja opettajia (poikkeuksena tuo ylioppilastutkinto).

Keskustelu alkakoon! Varsinkin tieteellistä tietoa (eli sellaista vertaisarvioiduissa lehdissä julkaistua) otan vastaan mielelläni.