perjantai 2. joulukuuta 2011

Sähköautot ja hybridiautot - tarvitaanko sähköpätevyys?


Ennen vanhaan autosähköhommia sai tehdä kuka tahansa, koska ajoneuvoissa esiintyvät jännitteet ovat suuruusluokaltaan reilut 12-24 volttia, jos sytytysjärjestelmän jännitettä ei lasketa.

Hybridiajoneuvojen yleistyminen muuttaa tilannetta. Katsotaanko auto, jossa on usean sadan voltin ajoakusto, sähkölaitteeksi, jolloin sen ronkkimiseen vaaditaan sähköpätevyys? Tilanne on tällä hetkellä tulkinnanvarainen. Lainsäädäntö laahaa aina vähän perässä, ja automaahantuojat ja viranomaiset funtsivat yhdessä, mihin suuntaan lainsäädäntöä pitäisi kehittää. Autoala luonnollisesti ei halua raskaita pätevyysvaatimuksia mekaanikoille, ja viranomaiset - no - haluavat mieluummin olla liian varovaisia kuin liian "lepsuja".

Mutta mikä on tämänhetkinen TUKESin kanta sähkö- ja hybridiajoneuvojen ronkkimiseen? Oheisen vastauksen sain heidän ylitarkastajaltaan tänään (2.12.2011, lihavoinnit minun):
SÄHKÖAUTOJEN HUOLTO- JA KORJAUSTYÖT (yli 50 Vac / 120 Vdc)

Sähköautojen (hybridi-  ja täyssähköautot) sellainen huolto- ja korjaustyö, joka on vain pistoliitinkojeen vaihtoa samanlaiseen uuteen, ei vaadi urakointioikeutta.  Jos korjaamo tekee muunlaista sähkötyötä (KTMp 516/1996 § 1), esimerkiksi sähköautojen kolari-korjauksien yhteydessä tai muiden sähkökomponenttien vaihtoa, korjaamoliikkeen on tehtävä sähköturvallisuuslain (410/1996) 12 § tarkoittama ilmoitus Tukesille. Tällaisen yrityksen sähkötöiden johtajalla on oltava joku seuraavista sähköpätevyystodistuksista: S1, S2, S3 tai S3 rajoitettuna sähköautojen huolto- ja korjaustöihin.

Sähköautojen huolto- ja korjaustöihin rajoitetun S3 pätevyystodistuksen perusvaatimukset esitetään työ- ja elinkeinoministeriön asetuksen (351/2010) 11 §:ssä. Sen perusteella voidaan katsoa, että vähimmäisvaatimuksena on kahden vuoden työkokemus kyseisestä sähkötyöstä ja riittävät alan perustiedot tai esim. autosähköasentajan koulutus ja 11 §:n tai 18 §:n mukainen työkokemus kyseisistä töistä. Lisäksi edellytetään hyväksytysti suoritettua soveltuvaa sähköturvallisuustutkintoa.

Sähköturvallisuus 3:n tutkintovaatimuksissa ei ole tämän eikä muidenkaan erikoisalojen erityisvaatimuksia.  Jos sähköautoalalla halutaan järjestää oma sähköturvallisuustutkinto, joka palvelee paremmin sähköautojen korjaajia, ala voi hakea Tukesilta oikeutta järjestää tällaista tutkintoa.

Sähköturvallisuussäädökset eivät suoranaisesti edellytä, että arvioitaessa työkokemusta tulisi kokemuksen olla sellaisen yrityksen palveluksesta, jolla on oikeus tehdä sähkölaitteiden korjaustöitä - mikäli kokemus kuitenkin laadultaan on asianmukaista ja riittävää. Toisaalta tässä vaiheessa voisi harkita katsottavaksi ko. rajoitetun sähköpätevyyden 3 riittäväksi työkokemukseksi myös vaihtoehdon, jossa ajallisesti riittävän pituista tavan-omaisista autosähköasentajatehtävistä saatua kokemusta on täydennetty maahantuojan tai valmistajan hybridi- ja täyssähköautoihin liittyvällä käytännön kurssituksella. 
Tämä siis koskee sähköautojen huoltoa ja korjausta. Itserakenneltujen sähköautojen suhteen lainsäädäntöön tuli oma pykälä kuukausi sitten (koko asetus Finlexissä, vain muuttunut osa):

18 a § (30.9.2011/1064)
Sähkökäyttöisen ajoneuvon vaatimukset
1. Sähköisellä voimansiirtojärjestelmällä varustetun M- ja N- luokan ajoneuvon, jonka suurin rakenteellinen nopeus on vähintään 25 kilometriä tunnissa ja jonka käyttöjännite on tasajännitteellä vähintään 60 volttia tai vaihtojännitteellä vähintään 30 volttia, riittävänä osoituksena sähköisen voimansiirtojärjestelmän turvallisuuden vaatimustenmukaisuudesta yksittäishyväksynnässä, muutoskatsastuksessa tai muun kuin EY-tyyppihyväksytyn voimansiirtojärjestelmältään muuttamattoman ajoneuvon rekisteröintikatsastuksessa hyväksytään, jos ajoneuvon osoitetaan täyttävän vähintään E-sääntöä 100 vastaavat vaatimukset tai vastaavat aiemmassa rekisteröintimaassa voimassa olevat tekniset vaatimukset sähköturvallisuuden osalta. Jos ajoneuvo on otettu ensi kertaa käyttöön ajankohtana, jolloin E-säännön 100 jonkin muutossarjan vaatimuksien soveltaminen uusiin ajoneuvoihin oli pakollista Euroopan unionin lainsäädännön nojalla, ajoneuvon tulee yksittäishyväksynnässä, rekisteröintikatsastuksessa ja muutoskatsastuksessa vastata vähintään mainitun muutossarjan tai sitä uudemman muutossarjan vaatimuksia.
2. Sähköisellä voimansiirtojärjestelmällä tarkoitetaan tässä asetuksessa järjestelmää, johon kuuluvat yksi tai useampi ajomoottori, uudelleen ladattava energiavarasto, ajosähköenergian säätöjärjestelmä, apusähköjärjestelmien muuntimet, näihin liittyvät johdinsarjat ja liittimet sekä energiavaraston lataukseen tarvittava kytkentäjärjestelmä.
3. Muun kuin voimansiirtojärjestelmältään muuttamattoman EY-tyyppihyväksytyn ajoneuvon tulee palo- ja pelastustilanteita varten olla varustettu ajoneuvosta ulospäin näkyvällä riittävän selkeällä sähkökäyttöä ilmaisevalla merkinnällä. Tämä merkintä ei kuitenkaan korvaa korkeajännitteisiä osia koskevia, E-säännön 100 mukaisia jännitevaarasta kertovia merkintöjä.
4. Edellä 1 momentissa tarkoitetuista vaatimuksista poiketen ajoneuvon eristysresistanssia koskeva mittaus voidaan tehdä normaalissa ulkoilman kosteudessa ilman vakautusta.
5. Osoituksena 1–3 momentissa mainittujen vaatimusten täyttymisestä rekisteröinti- ja muutoskatsastuksessa sekä yksittäishyväksynnässä hyväksytään vähintään nimetyn tutkimuslaitoksen tai hyväksytyn asiantuntijan vaatimukset tai ilmoitetun laitoksen vaatimukset täyttävän testaajan selvitys. Muutoskatsastuksessa osoituksena vaatimusten täyttymisestä hyväksytään myös käyttöönottopöytäkirja siltä, jolla on sähköpätevyys ja joka itse on vastannut ajoneuvon muutosten tekemisestä tai Turvallisuus- ja kemikaaliviraston valtuuttaman tarkastuslaitoksen tai tarkastajan lausunto.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Merkintöjen tekeminen on kirjan normaalia käyttöä

Opiskeluaikana koitin aina löytää kirjastosta tenttikirjan, jossa on mahdollisimman hyvät alleviivaukset. Yliopiston puolella tämä onnistui helpommin, TKK:lla taas hankalammin. Alleviivauksien rakastajana kuulun näköjään enemmistöön. Vähemmistö haluaa kirjansa "puhtaana". On totta, että päin mäntyä tehdyt alleviivaukset varmasti haittaavat oppimista.

Itse olen sitä mieltä, että kirjaston kirjoihin ei pitäisi tehdä merkintöjä, koska ne ovat kirjaston, eivätkä lukijan omaisuutta. Jos haluaa tehdä merkintöjä, voi joko ostaa oman kirjan tai ottaa valokopiot kirjasta.

(Tässä ehkä puhun itseni kanssa riistiin: toisaalta enemmistön mielestä on kiva saada kunnolla alleviivattu kirja, mutta toisaalta taas huonoilla alleviivauksilla pilaa kirjan ehkä jopa lukukelvottomaksi. Oikeus alleviivata kirjaston kirjoja on tunteita herättävä asia (klik, klik). Kirjaston kirjojen alleviivaaminenhan on tällä hetkellä de facto sallittua, koska en ole lukenut yhdestäkään tapauksesta, jossa kirjaa palautettaessa kirjastonhoitaja olisi tarttunut hihasta ja vaatinut korvaamaan kirjan. Eikä se ole mahdollistakaan, koska niin moni kirja on jo alleviivauksia täynnä, että on mahdoton osoittaa, että juuri viimeinen palauttaja on alleviivauksien isä.)

Mutta miten suhtautua perusopetuksen kirjoihin? Lain mukaan perusopetus on maksutonta (31 §), ja tämä maksuttomuus kattaa myös opiskeluvälineet, eli käytännössä kynät, kumit ja kirjat. Löysin bloggauksen, jonka mukaan ainakin Helsingissä on kielletty tekemästä merkintöjä kirjoihin. Tapahtuukohan tällaista muuallakin?

Olen sitä mieltä, että oppimista tukevien merkintöjen tekeminen kirjaan on kirjan normaalia käyttöä. Itse teen merkintöjä kirjoihin, siis omiin kirjoihini. Ja jos merkintöjen tekeminen on muidenkin mielestä normaalia käyttöä, niin silloin peruskoululla ei ole oikeutta laskuttaa alleviivatusta kirjasta. Tai saahan sitä laskuttaa, mutta laskun voi riitauttaa oikeudessa.

Onko sinulle tai tutullesi käynyt niin, että koulu on vaatinut korvaamaan kirjan, johon on tehty merkintöjä?

Miksi koulu on hanurista?

Luin syksyllä professori Daniel T. Willinghamin kirjan Why don't students like school? Kirja oli jotain mitä olen aina halunnut löytää: kuinka soveltaa nykyaikaisen kognitiotutkimuksen tuloksia luokkahuoneessa ja luentosalissa? Ikävä kokemukseni kun on, että aivotutkimus ja psykologia ovat kehittyneet huimasti menneen 50 vuoden aikana, mutta tämän kehityksen hedelmät ovat valuneet luokkahuoneisiin aika laiskasti.

Pidin lokakuussa kirjan pohjalta opintopiiritapaamisen (= keskustelevan luennon) Metropolian opettajille. Luentokalvot, johon kokosin kirjan parhaat palat hyvin tiiviiseen muotoon, ovat tässä, ole hyvä:

Miksi opiskelu ei ole kivaa?
View more presentations from Vesa Linja-aho

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Kirsti Lonka: Aktiivista tiedon rakentelua pänttäämisen sijaan

Kirjoitin aiemmin ulkoa osaamisen tärkeydestä. Otsikointi oli tosin vähän epäonnistunut: "ulkoa opettelu" tuo mieleen hauki on kala -tyyppisen pänttäämisen, joka ei ole toimiva eikä ainakaan motivoiva tapa oppia ulkoa. Ulkoa osaaminen on eri asia kuin ulkoa opettelu.

Uusimmassa Yliopisto-lehdessä (10/2011) on keskiaukeamalla juttu Kirsti Longasta (joka on Liisa Keltikangas-Järvisen ja Riitta Harin ohella yksi mielenkiintoisimmista opetus- ja kasvatusalaa sivuavista huippututkijoista).

Lonka on tiedepiirien ulkopuolella parhaiten tunnettu ehkäpä käsitteen bulimiaoppiminen lanseeraajana. Bulimiaoppimisella hän tarkoittaa suomalaisyliopistoissa* yleistä opiskelutapaa: lukukausien aikana istuskellaan luennoilla jos istuskellaan, ja sitten tenttikaudella päntätään pää täyteen edellisenä iltana ja oksennetaan tieto paperille seuraavana aamuna tentissä. Ja sitten opitun voikin unohtaa.

Yliopistojen luentosalit kiinteine penkkirivistöineen muovaavat opetusta helposti opettajakeskeiseksi. Oppilas istuu ja kuuntelee. Pahimmillaan yksi näyttää powerpoint-esitystä ja kaksisataa kopioi sitä. Lonka kutsuu vanhaa menetelmää bulimiaoppimiseksi. Tankkaa, oksenna, unohda. Asian voi kirjoittaa muistiin, mutta ellei sitä mieti ja prosessoi, hyötysuhde on huono.

Näin on. Systeemi on melko vanha, tästä kalvosatsista kun vertaa kalvoja 4 ja 5, niin ymmärtää, että mikään ei ole oikeastaan muuttunut viimeisen tuhannen vuoden aikana.

Ja lisää seuraa:


Peruskäsitteitä ei voi opettaa. Ne pitää oppia itse, professori painottaa. Esimerkiksi lääketieteen kursseilla opiskelijat perehtyvät potilastapauksiin. He miettivät yhdessä, mitä tieteestä pitäisi oppia, jotta tapauksia voisi ymmärtää. Ryhmä asettaa tavoitteet ja opiskelee. Opittu käydään läpi loppuistunnossa.

— Oppiminen ei ole tiedon siirtämistä vaan yhteistä tiedon rakentelua ja luomista. Samalla opitaan faktat ja yksityiskohdat.

Kyllä. Olen sitä mieltä, että faktat ja yksityiskohdat pitää osata, ja ne oppii, kun vain ratkoo ongelmia. Esimerkiksi matematiikan opiskelijan ei kannata päntätä kaavoja ulkoa, vaan ratkoa paljon ongelmia, niin kaavat oppii väkisinkin ulkoa, kun ne on riittävän monta kertaa tarkistanut sieltä taulukkokirjasta. Puhumattakaan siitä, että jos kaavan oppii johtamaan nopeasti.

Ongelmana ja haasteena Longan kuvaaman opetus/oppimistavan toteutuksessa on, että:
  • lääkiksessä käytetty problem based learning (pbl) vaatii opettajalta valmistelua huomattavasti enemmän kuin perinteinen luentohöpinä. Kynnys sille, että ennestään kiireinen opettaja lähtee kehittämään tuollaista, on suuri.
  • lääkiksessä pbl:ää käytetään erittäin laajasti. Tavallisessa oppilaitoksessa pelkkä normaali muutosvastarinta voi torpata sen (jos koko tutkinto on muuten perinteistä opetusta ja yksi opettaja pistää opiskelijat pbl-rinkiin, tulos voi olla huono). Eikä kyse ole pelkästään muutosvastarinnasta, vaan pelkkään uuden opiskelumenetelmän oppimiseen voi mennä kymmeniä tunteja aikaa.
  • Pbl vaatii opiskelijoilta kovaa motivaatiota. Lääkikseen on todella vaikea päästä sisään, ja opiskelumotivaatio on erittäin kova, jos en ole väärässä.
Ja lisää Lonkaa:
Kiinnostuneeseen tilaan yltäneet käyttävät kaksi kertaa enemmän aikaa itseopiskeluun kuin ihmiset, joita passivoidaan.
Jeps. Jos opettaja saa opiskelijan innostumaan oikein tosissaan, niin opettajaa ei sen jälkeen tarvita kuin korkeintaan vastaamaan satunnaisiin kysymyksiin.

Aktiiviseen oppimiseen tarvitaan aktivoiva tuntisuunnitelma, pedagoginen käsikirjoitus, joka huomioi tilan ja välineet.
Hieno juttu taas, kun vain ehtisi.

Ja loppukaneetti:
Jos nykykoululaisilta otetaan digitaaliset laitteet pois ja tilalle annetaan ruutuvihko ja kynä, he voivat tuntea itsensä lähes alastomiksi.

Allekirjoitan väitteen (tai siitä implisiittisesti vedettävän tulkinnan: ruutuvihko paha, tekninen vimpain hyvä) osittain. Olisi ihanaa antaa opiskelijoille kaikki mahdolliset välineet käyttöön kokeessa. Ongelmana on ainoastaan se, että kuinka voi valvoa, että välineitä ei käytetä siihen, että kysytään oikea vastaus kaverilta. Vai pitäisikö tenteistä ja kokeista luopua? Teknisillä aloilla tentti on helppo ja perinteinen tapa mitata osaamista (?). Voisiko sen korvata jollain toimivammalla ratkaisulla?



* Ja varmaan tätä esiintyy ulkomaillakin, tai olisin yllättynyt, jos ei esiinny.

Verkkolehti yllätti housut kintuissa - printtimedia ei voi

Itse tykkään verkkolehdistä, koska niiden kommentoiminen ja levittäminen on näppärää, vanhojen artikkeleiden löytäminen helppoa ja siteeraaminen nopeaa, kun voi copy-pastata eikä tarvitse naputella tekstiä koneelle lehteä vilkuillen.

Esimerkiksi tällä hetkellä työstän bloggausta Kirsti Longan haastattelusta Yliopisto-lehdessä. Meinasi mennä työlääksi*, mutta onneksi ystävällinen toimittaja lähetti jutun minulle pdf:nä :-).

Mikä verkkolehdissä sitten on huonoa verrattuna printtilehtiin. No, printtilehteä ei voi sensuroida jälkikäteen. Olisi mahdotonta kerätä koko painos pois kaikista kunnankirjastoista, ihmisten kodeista puhumattakaan. Verkkolehdessä sensurointi taas onnistuu napin painalluksella, mikäli kukaan ei ole älynnyt napata kopiota jutusta itselleen.

Tulenarasta materiaalista nettiaktivistit ottavat yleensä heti kopiot talteen. Esimerkiksi Sonera-kirjaa ei onnistuttu hävittämään verkosta, ei heti eikä myöhemmin. Myös verkkolehtien huvittavat lipsahdukset napataan aina talteen välittömästi ja postataan esimerkiksi Naurunappulaan.

Sensuuri sen sijaan yllätti minut housut kintuissa, kun meinasin tutustua nimimerkki Negatiivin kirjoittamaan  mielipidekirjoitukseen Luma-sanomissa ja siitä seuranneeseen rikkaaseen keskusteluun. Eipä löytynyt enää ei archive.orgista enkä Googlen välimuistista.

Sattuuko sinulla olemaan kopiota Luma-sanomien mielipidekirjoituksesta Jaosta lyhyeen ja pitkään matematiikkaan tulisi luopua, mielellään myös kommentteineen?

* No ei ihan työlääksi sentään, sekä artikkeli että tuleva bloggaus ovat lyhyitä. Mutta säästö se on pienikin säästö.

Matematiikan opetus ja sen haasteet

Kulunut viikko oli mielenkiintoinen: vierailin peräti kolmessa konferenssissa/seminaarissa, joista kahdessa olin kutsuttuna höpisijänä. Kolmannessakin tuli toki auottua päätä aktiivisesti.

Ensimmäinen oli maanantaina Otaniemessä järjestetty 3rd Seminar On New Perspectives In Teaching Mathematics 2011. Workshop-alustukseni kalvot ovat tässä:

Matematiikan opetuksen ongelmat
View more presentations from Vesa Linja-aho
Seminaarissa syntyi paljon hyvää keskustelua. Eniten yllätyin siitä, että jopa yli puolet workshopin osallistujista oli sitä mieltä, että ylioppilaskirjoitusten poistamista pitäisi ainakin kokeilla (esimerkiksi OKM:n koulukohtaisella kokeella, ja jollain ilveellä taattaisiin opiskelijoiden tasa-arvoinen kohtelu jatko-opintovalinnoissa).

Toinen konferenssi - tai oikeastaan epäkonferenssi oli Konfabulaari torstaina. Siellä hölisin OpenCourseWaresta.

Kolmas viikon tapahtuma oli Matematiikan, luonnontieteen ja teknologian opetuksen tutkimuksen päivät. Päivillä käytiin mielenkiintoista keskustelua mm. laskinuudistuksen vaikutuksesta ylioppilastutkintoon. Kohokohta oli mielestäni huippuaivotutkija Riitta Harin luento. Kohokohtia (mahdollisine väärinkäsityksineen) voi katsoa vaikka konferenssitweeteistä.

Jokaisen opettajan lempikysymys: Missä näitä oikein tarvitaan?

Jokainen opettaja on varmasti kuullut oppilaan tai opiskelijan suusta kysymyksen:
Missä näitä [tietoja/taitoja] oikein tarvitaan?
Mitä tällaiseen kysymykseen pitäisi vastata? Vastaaminen on helppoa, jos kysymykseen on suora ja itsestäänselvä vastaus: esimerkiksi ensihoitajan on osattava lääkelaskuja päässälaskuna, laskentamerkonomin hallittava prosenttilasku ja Excelin käyttö, ja sotilaan on osattava puhdistaa aseensa.

On muuten oppiaineita, joissa tämä kysymys ei tule usein vastaan. En muista kenenkään tivanneen historianopettajalta, miksi historiaa pitää opiskella, enkä liioin historianopettajien valittavan sitä tivaavista opiskelijoista. Suurimmalle osalle lienee selvää, että on ihan kiva tietää, mitä maapallolla on tapahtunut ennen syntymäämme. Ja on varmasti parempiakin argumentteja. Luulen myös, että historia on selvästi yleissivistävä aine, toisin sanoen, tietoja vaikkapa ensimmäisen maailmansodan syistä ei "tarvita" suoraan mihinkään, mutta se ei haittaa. Varmasti kaikkia kiinnostaa, mistä miljoonia ihmisiä vaatinut sota lähti liikkeelle.

Mutta miten on matematiikan kanssa? Matematiikan opettajat valittavat usein, että opiskelijat tivaavat, että "missä tätä oikein tarvitaan". Muistan myös omilta kouluajoiltani, että tätä kysyttiin useammin kuin kerran. Ja nimen omaan matematiikan, ei muiden aineiden opettajilta.

Mitä sitten matematiikan opettajan tulisi vastata kysymykseen? Ensinnäkin, pitää valita, vastataanko kysymykseen asiallisesti vai huumorilla. Kysymyksen voi kuitata huumorilla esimerkiksi seuraavasti:
Jos ei näitä opi, niin ei näitä sitten varmaan tule tarvitsemaankaan.
Itse suosisin kuitenkin asiallista vastaamista. Opettajahan ei voi tietää, kysyykö opiskelija asiaa tosissaan vai ainoastaan kapinamielessä. Itse lähden siitä, että kysymykseen vastataan asiallisesti. Jos työskentelisin matematiikan opettajana ja joku kysyisi, missä matematiikkaa tarvitaan, niin toisin esille seuraavia näkökohtia:
  • Matematiikka kehittää loogista ajattelua ja on mainiota aivojumppaa.
  • Joka ammatista löytyy tilanteita, jossa matematiikkaa voi tarvita. Ongelma on, että koskaan ei tiedä etukäteen, mitä sattuu tarvitsemaan. Koulussa opetetaan paljon "turhia" asioita, mutta koulussa opetettavasta tietomäärästä aina joku tarvitsee jotain, vaikka kukaan ei tarvitse kaikkea.
  • Kerro konkreettinen esimerkki, mihin jotain juttua käytetään. Esimerkiksi päässälaskutaidosta on hyötyä neuvottelutilanteessa. Konkreettinen esimerkki kannattaa höystää mielenkiintoisella, tunteita herättävällä ja mieleenjäävällä tarinalla.
Näin siis lyhyesti. Kaipaisin kokeneiden opettajien vinkkejä kommenttilaatikkoon. Kuinka missä-tätä-muka-tarvitaan-kysymys kannattaa käsitellä?