Nuorten pahoinvointi ja erityisesti
poikien koulumenestys/opiskeluinto on ollut kuumahko keskustelunaihe jo muutaman vuoden. Samaan aikaan
opettajat valittavat, että oppilaat eivät osaa mitään.
Yksi varmasti tärkeä mutta harvemmin tapetille nostettu syy huonoon koulumenestykseen on se, että koulumenestys ei ole
in. Ei ole nyt, eikä ole koskaan ollutkaan. Kaikilla ihmisillä, erityisesti nuorilla, on tärkeä kokea kuuluvansa porukkaan ja olevansa pidetty.
Jos analysoin tarkemmin omia havaintojani, niin hyvä koulumenestys ei sinänsä ole epäsuosittua. Epäsuosittua on hyvän koulumenestyksen tavoitteleminen. On hyväksyttyä olla matemaattisesti lahjakas ja saada kokeesta kymppi. Huonompi juttu on, jos sattuu olemaan kiinnostunut matematiikasta mutta vähemmän lahjakas, ja näet vaivaa sen kympin eteen.
Sama juttu jatkuu myös korkeakoulumaailmassa. Kukaan ei kehuskele laskeneensa kolme viikkoa matematiikantehtäviä, jotta saisi kokeesta vitosen. Sen sijaan se, että onnistui saamaan nelosen analysoimalla edellisenä iltana viiden edellisen tentin tehtäviä, on mainostamisen arvoinen juttu.
Jos halutaan, että nuoret oppivat jotain koulussa, niin luulen, että se onnistuu vain siten, että jollain tavalla saadaan hyväksyttäväksi se, että koulussa opetettavat asiat kiinnostavat, eli
vaikutetaan ihmisten asenteisiin.
Mutta kuinka tämä tehtäisiin? MM-lätkäjoukkue suosittelemaan tv-kampanjaan, kuinka siistiä on lukea kirjoja? Mahdollinen kampanja on tärkeä suunnitella hyvin, jotta se ei käänny itseään vastaan. Nuoret eivät ole tyhmiä, ja huonosta kampanjasta tulee nopeasti naurunalainen.
Yksi huomionarvoinen seikka on, että rahan edestä pitkien päivien painaminen
on sosiaalisesti hyväksyttyä. On hyväksyttävämpää mennä koulun jälkeen painamaan duunia kuin vääntämään matikanläksyjä. Joku
ehdottaakin Uuden Suomen blogikommenteissa
Peruskoululaisille tulosbonukset hyvistä arvosanoista, niin jo loppuu etenkin poikien häiriköinti. ...Jätkät skrappaantuu merkittävästi, kun iskee pöytään selkeän kannusteen. Koulumenestyksestä putoaa pois "nörttiyden" leima.
Mielenkiintoinen idea, mutta tuskin toteuttamiskelpoinen. Vai onko?
Jouni Seppänen Luma-sanomissa
kiteyttää ongelman vielä paremmin kuin minä:
“Higge” tarkoittanee samaa kuin minun kouluaikojeni “hikari” eli “hikipinko”, ‘koulumenestystä tavoitteleva oppilas’. Pelkkä matematiikasta pitäminen tai edes matematiikan osaaminen ei tee (tai ainakaan minun luokallani tehnyt) oppilasta hikariksi, mutta kotitehtävien tunnollinen tekeminen tai kysymysten esittäminen oppitunnilla tekee. Sana on luonteeltaan halventava.
Muistan vieläkin, kun luokkatoveri tunnusti minulle suurena salaisuutena, että hän ei saa matematiikassa kymppejä helposti vaan joutuu tekemään niiden eteen paljon töitä.
Kyse lienee jostain sellaisesta ilmiöstä, että luontainen tai luontaiselta näyttävä kyvykkyys tai lahjakkuus (niin matematiikassa kuin muissakin taidoissa) toimii merkkinä sosiaalisesta asemasta. Tällaisen kyvyn tavoittelu on halveksittavaa pyrkyryyttä, yritystä korottaa omaa luonnollista asemaa.
Minun mielestäni on väärin, että halu treenata jotain asiaa on epähyväksyttävää. Kuinka saataisiin kulttuuri muuttumaan? Minä en keksi. Jos sinä keksit, kerro se kommenttilaatikossa!
