Paskalaki, mutta tulipahan tehtyä

Kirjoitin haja-asutusalueiden jätevesilain älyttömyydestä Helsingin Sanomien yleisönosastolle 20.6.2008. Sittemmin "paskalakia" on käsitelly ainakin MOT ja viimeisin käänne on se, että jopa ministeri myönsi, että laki on aivan typerä. Lienee myös historiallista, että poliitikko myöntää tulleensa höynäytetyksi.

Tarinan opetukset:

• Lainsäätäjätkin voisivat miettiä lakeja kantilta "entäpä jos tämä osuu omalle kohdalle". (Veikkaan, että tämäkin laki livahti läpi koska kukaan ei uskaltanut vastustaa sitä, koska silloinhan olisi kannattanut vesistöjen saastuttamista ja tunne ajoi järjen edelle.)
  
• Ignoroi älyttömät lait. Pääset kaikkein vähimmällä.
  

Ja tässä siis se parin vuoden takainen kirjoitukseni:

Tottelemattomuus kaataa turhat säädökset

Jouko Taskinen kritisoi (HS 18.6.) mökkiläisten jätevesiasetusta.
Mökkiläisiltä vaaditaan jätevesisuunnitelma, joka konsultilla
teetettynä maksaa satoja euroja. Mökille pitäisi asentaa jopa oma
puhdistamo, jos tietyt edellytykset täyttyvät.

Tällaisiin älyttömiin asetuksiin puree erinomaisesti kansalaistottelemattomuus: jos vain muutama prosentti mökkiläisistä on tehnyt jätevesisuunnitelman siirtymäkauden loppuun mennessä, ministeriö ymmärtänee yskän ja laittaa vireille asetuksen kumoamisen.
Jätevesisuunnitelman tekemättä jättäminen ei ole rikoslain mukaan rikos eikä siitä ole säädetty rangaistusta.

Kansalaistottelemattomuuden toimimisesta on erinomaisia näyttöjä. Esimerkiksi CD-levyn kopiosuojauksen murtaminen – joka on käytännössä välttämätöntä, jotta levyä pystyy kuuntelemaan - on laissa määritelty rikokseksi. Muutama kansalaisaktivisti rikkoi tätä lakia ja teki itsestään rikosilmoituksen – seurauksena muodostui oikeuskäytäntö, jonka mukaan suojauksen murtaminen kappaleiden kuuntelemiseksi ei ole rikos.

Toinen esimerkki on älytön ja jo kumottu 1990-luvun osakeyhtiölaki, jonka mukaan osakeyhtiön minimipääoma nostettiin entisestä 15000 markasta 50000 markkaan. Vähimmällä selvisivät ne yrittäjät, jotka vain kieltäytyivät korottamasta osakepääomaansa – lain älyttömyys huomattiin ja minimipääomavaatimus palautettiin 2500 euroon.

Kehotankin kaikkia mökkiläisiä järjenkäyttöön ja viittaamaan kintaalla jätevesibyrokratialle siihen asti, kunnes suunnitelma suorastaan pakotetaan tekemään. Vähimmällä päässevät ne, jotka eivät tee mitään.

(Julkaistu Hesarissa 20.6.2008)

Yleisblogi vai erikoisblogi – ketä kiinnostaa?

Olen pohtinut, kannattaako minun jatkaa Vesa Linja-ahon blogin kirjoittamista.

Jos kavereitani ei lasketa, ketä muka kiinnostaa Vesa Linja-ahon blogin lukeminen? Ehkä noin kymmentä suomalaista. Sama koskee Twitter-tiliäni. Henkilö Vesa Linja-aho ei ole kiinnostava, mutta jostain (aina samasta) mielenkiintoisesta asiasta/alasta twiittaileva henkilö voi olla kiinnostava – ja siinäkään ei kiinnosta se henkilö, vaan sisältö.

Sen sijaan ihmisiä voisi kiinnostaa:

• Blogi, jossa jaetaan tietotekniikkavinkkejä (näitä on kyllä jo aika paljon, ja erittäin tasokkaita sellaisia).
• Blogi, jossa kerron opettajan työhön liittyvistä asioista (esimerkiksi legendaarinen Opeblogi on erittäin tunnettu ja suosittu).
  
• Twitter-tunnus, joka jakaa taloushallintoon liittyviä uutisia (lainsäädäntömuutokset ym.).
• Jotain muuta, mitä.

Jatkaako siis vanhaan malliin, vai jakaako nettipersoona useihin eri blogeihin ja Twitter-tileihin?

Millennium-teknologiapalkinto ei ole Millennium-palkinto

Kun kahta samankuuloista mutta täysin eri asiaa sotketaan kahvipöytäkeskustelussa, minua ärsyttää. Kun kahta samankuuloista mutta täysin eri asiaa sotketaan joukkotiedotusvälineessä, minua suututtaa. Ihan siksi, että sen jälkeen niitä kahvipöydässä tapahtuvia sotkemisia tapahtuu sadoittain enemmän.

Klassinen esimerkki: yli 30-vuotiaille ei-tietoteknisesti suuntautuneille toimittajille on – tai näyttäisi olevan – vaikea käsittää, että IRC ei ole sama asia kuin IRC-Galleria (Yritin löytää esimerkkiuutislinkkiä, mutta en onnistunut – verkkotoimittaja korjaa nopeasti virheen, kun nettikansa valistaa häntä uutisen kommenttilaatikossa. Printtipuolella Metro-lehti mokasi vähän aikaa sitten).

Toinen esimerkki: poliisiviranomainen ei ymmärrä, mitä eroa on selaimella ja hakukoneella. Tommi Uschanovia siteeratakseni, tämä on suunnilleen sama kuin jos liikennepoliisi ei erottaisi autoa ja bensiiniä.

Kolmas vähemmän tunnettu esimerkki on Millennium-palkinto, josta on silloin tällöin uutisia mediassa. Tai siis ei ole. Uutisissa puhutaan Millennium-palkinnosta, vaikka sillä tarkoitetaan Millennium-teknologiapalkintoa. Näiden ero on seuraava:

• Millennium-palkinto on arvostetun Clay Mathematics Instituten jakama miljoonan dollarin palkinto, joka myönnetään, jos ratkaisee jonkin seitsemästä erittäin vaativasta toistaiseksi ratkaisemattomasta matemaattisesta ongelmasta. Palkinto julkistettiin vuonna 2000, ja toistaiseksi ainoastaan yksi seitsemästä ongelmasta on ratkaistu.
• Millennium-teknologiapalkinto: suomalainen verovaroista maksettava, joka toinen vuosi jaettava teknologiapalkinto, jaettu alkaen vuodesta 2004.

Itseäni kiinnostaisi tietää, miksi ihmeessä piti valita palkinnolle jo olemassaoleva nimi? Onko syy suomalaisten markkinointitaidoissa? Ja miksi juuri Millennium-teknologiapalkinto, eikä vaikkapa Nobel-teknologiapalkinto? Sitten media voisi kirjoittaa Suomessa jaetuista Nobel-palkinnoista.

Pyyntö toimittajille: kun kerrotte Millennium-teknologiapalkinnosta, niin älkää kirjoittako Millennium-palkinnosta.

Kuinka estää, että tuottamasi materiaali ei häviä?

Työskennellessäni TKK:lla elektroniikan opettajana kokosin itse pystytettyyn wikiin kaikenlaista pikkusälää, kuten esimerkiksi linkit kaikkien Suomen yliopistojen elektroniikan peruskursseille.

Nyt kun vuosia myöhemmin olisin tarvinnut kyseistä listaa, niin wikipä ei ole enää pystyssä. Forbidden. You don't have permission to access /education/113/w2/index.php/Etusivu on this server.

No, lista tuskin olisi ajantasainen (linkit todennäköisesti vanhentuneita, opetusohjelmat päivitettyjä jne.), ja ei ole kovin suuri työ koluta suomalaisyliopistojen sivuilta elektroniikan peruskurssien sivuja esiin, mutta tapaus nosti mieleeni merkittävän ongelman. Kuinka voin varmistaa, että (verkkoon) tuottamani materiaali myös pysyy olemassa eikä häviä bittiavaruuteen?

Työnantajan sivuille materiaali voi jäädä työpaikan vaihdon jälkeenkin, mutta myöhemmin joku voi poistaa sen tahallaan tai vahingossa. Työpaikan sivuihin luottamisen naiiviudesta paras esimerkki on tapaus Jukka Korpela. Potkujen yhteydessä miehen koko suosittu sivusto poistettiin verkosta. Syntyneen kohun seurauksena sivuston sisältö kuitenkin luovutettiin hänelle takaisin. (Mitä olisi tapahtunut, jos sivusto olisi vain kylmästi poistettu, joko tahallaan tai tyrimällä?)

Oma verkkosivu voi tuntua luotettavammalta, mutta jos päätän poistaa materiaalin itse, tai jään auton alle?

Mikä sitten on toimiva vaihtoehto? Onko se jokin seuraavista:

• Aineisto annetaan jonkun luotettavan tahon haltuun. Esimerkiksi Wikimedia-säätiön palvelimille. Jos on kirjoittanut vaikkapa oppimateriaalin ja jakanut sen vapaalla lisenssillä, sen voi kylmästi copypastata Wikikirjastoon.
• Pidetään huoli, että aineistosta tulee niin suosittu, että se jatkaa elämää netissä. Esimerkiksi Sonera-kirja löytyy vaivattomasti vieläkin, vaikka sitä koitettiin kovin innokkaasti poistaa.
• Julkaistaan aineistosta painettu ja/tai (mieluummin ja) sähköinen kirja. Kirjasta säilyy aina kopioita kirjastoissa, ja viimeistään Kansalliskirjaston arkisto pitää huolen, että kirjasta säilyy kopio jälkipolville.
• Joku muu, mikä?
  

Kokonaan eri juttu on, miksi haluaa materiaalinsa säilyvän jälkipolville. Onko narsismi ainoa hyvä syy? :-)

Sosiaalinen media haastaa vanhan sanonnan

"Jos et ehdi tekemään sitä kunnolla, sitä ei kannata tehdä ollenkaan."

Tuo vanha sanonta kulkee hieman eri muodoissa, mutta sisältö on sama. On totta, että vaikkapa huonot bileet kannattaa jättää järjestämättä ja huono tietokoneohjelma kannattaa jättää tekemättä (säästät kaikkien vaivaa).

Sääntöön on tietenkin ollut poikkeuksia. Esimerkiksi onnettomuuspaikalla annettu sinne päin oleva ensiapu on (ellei tee mitään totaalisen typerää) yleensä parempi kuin ei ensiapua ollenkaan.

Nettiaikakaudella sanonta ansaitsee vielä kriittisempää ryöpytystä. Kun laaja ihmisjoukko pääsee työstämään jotain, usein riittää, että roiskaisee jotain sinne päin, ja luottaa siihen, että joku jatkaa työtä. Näin on syntynyt muun muassa Wikipedia. Varsinkin englanninkielinen Wikipedia on tasoltaan erittäin laadukas, kiitos laajan kielialueen.

Pahimmillaan sanonnan noudattaminen on kehityksen jarru. Esimerkki: sain ajatuksen, että olisi kätevää, jos kaikista suomenkielisistä elektroniikan oppikirjoista olisi lista jossain. Pöydälläni on vino pino omia ja kirjastosta lainattuja alan kirjoja ja Wikipediassa on jo jonkinlainen lista kirjoista. Mielestäni Wikipedia ei ole oikea paikka kirjalistalle (varsinkin jos sitä tuosta meinaa jatkaa pidemmäksi), vaan sopiva paikka on Wikiaineisto.

Haluaisin siis siirtää tuon listan Wikiaineistoon, ja siistiä ja laajentaa sitä. En ole kuitenkaan saanut aikaiseksi, koska listan siirtäminen, siistiminen ja laajentaminen vie muutaman tunnin ja minulla ei juuri nyt (muka :) muutamaa tuntia.

Mutta. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, niin listan kopsaaminen Wikiaineistoon vie vain muutaman minuutin. Voin laajentaa sitä myöhemmin, ellei joku ehdi ensin. Ja se, että joku ehtii ensin, on vain hyvä asia. Se tarkoittaa, että minä voin viilata listaa vielä paremmaksi. Kaikki voittavat.

Teenpä sen nyt heti. Täällä se nyt on.

Miksi ohjelmistotuotteet ovat usein sutta ja sekundaa?

Ostat uuden auton. Heti kättelyssä huomaat, että auto pari kertaa viikossa yhtäkkiä hyytyy tien päälle, ja vika poistuu avaamalla konepelti ja irrottamalla akun kaapeli hetkeksi. Huoltoliikkessä todettaisiin, että auto on täysin ehjä, ja myyjä selittäisi oudon sammuilemisen auton ominaisuudeksi, ei viaksi. "Kyllähän autot silloin tällöin sammuilevat." Kuinka moni kuluttaja sietäisi tällaista?

Tietotekniikassa asiat ovat toisin. Jokainen 1990-luvun puolenvälin tienoilla pc-koneita käyttänyt muistaa, kuinka Windows 95 ja Windows 98-käyttöjärjestelmällä varustettuja koneita sai boottailla noin kerran päivässä. Vanhempi Windows 3.11 kaatuili myös, mutta ei niin usein. Vielä vanhempi dos-käyttöjärjestelmällä varustettu kone ei ainakaan itselläni kaatunut kuin satunnaisesti.

Valitettavasti kaatuiluherkimmät Windowsit tulivat markkinoille juuri silloin, kun pc-koneet yleistyivät joka kodin kapineiksi. Vaikutus oli ikävä: ihmisiin iskostui käsitys, että "tietokone kaatuilee, ja ohjelmat eivät toimi kuten pitäisi, ja se on aivan normaalia". Seuraus: kun laatua ei vaadita, kuluttajille myydään sutta ja sekundaa.

Toinen tunnettu piirre ohjelmistotuotannossa ovat eräänlaiset vastuunrajoitukset. "Emme vastaa ohjelmiston aiheuttamista välillisistä emmekä välittömistä vahingoista." "Vastuu rajoittuu ohjelmiston myyntihintaan." Tällaiset vastuunrajoitukset ovat omiaan ruokkimaan ohjelmistojen huonoa laatua: miksi testata ohjelma kunnolla, kun emme ole vastuussa mistään. Tietenkin myös testaaminen maksaa, ja laskun maksaa viime kädessä ohjelmiston käyttäjä.

Kauppalehden eilinen uutinen kertoo, että aivan mitä tahansa vastuuta ei tällaisilla vastuunrajoituksilla voida kiertää. Uutinen kannattaa lukea kokonaisuudessaan, mutta lyhyesti sanottuna juttu meni niin, että Solteqin kassaohjelmisto jätti osan viivakoodinlukijan lukemista tuotteista kirjaamatta. Vika paljastui vasta inventaariossa. Toimitusjohtaja kommentoi "Luulimme, että vastuumme oli rajattu vain ohjelmiston kustannukseen." Käräjä- ja hovioikeus olivat toista mieltä: "Olimme liian sinisilmäisiä, sillä oikeus totesikin, että korvausvastuumme koski myös kaikkea oletettua laskuttamatonta myyntiä. Luulimme, että oikeus mätkäisisi korvauksia 8 000 euroa, mutta päätös olikin 560 000 euroa."

Puolen miljoonan korvaus ei tuon kokoista yhtiötä kaada, vaikka summa suuri onkin. Ja toivon, että yritysjohto oppi yhtä ja toista ohjelmistotestauksen tärkeydestä :-).

Tietotekniikka-alan puolustukseksi voidaan todeta, että ala on varsin uusi. Autoja on valmistettu jo yli sata vuotta. Eivät ne ensimmäiset autotkaan olleet kovin luotettavia, ja tulppiakin piti vaihtaa 1000 kilometrin välein. Uskon, että 50 vuoden päästä joka käyttötarkoitukseen löytyy toimiva tietokoneohjelma, joka maksaa pikkusumman.

Loppuhuomio

Ohjelmistoyhtiö 37Signals kertoo itse käyttävänsä omia ohjelmiaan. Tämä ei ainakaan heikennä ohjelmistojen laatua.

Mikä on paras mikrokontrolleri elektroniikan perusteiden opetukseen?

(Insinöörihenkiset voivat hypätä yli ensimmäiset kolme kappaletta.)

Nykyään lähes jokaisessa elektronisessa laitteessa on mikrokontrolleri. Mikrokontrollerilla tarkoitetaan mikropiiriä, johon on integroitu prosessori, muistia ja liityntärajapintoja (esimerkiksi antureita ja väylätuloja ja -lähtöjä varten).

Mikrokontrolleri ohjaa esimerkiksi pesukoneen pesuohjelmaa, mittaamalla pesuveden lämpötilaa ja ohjaamalla lämmitysvastusta, pyörittämällä rumpua sopivalla nopeudella ja niin edelleen.

Vaikka tietokoneiden yleistyminen on syönyt elektroniikkarakenteluharrastuksen suosiota, mikrokontrollereilla on oma harrastajakuntansa. Mikrokontrollerit ovat halpoja, ja niiden avulla on helppo rakennella omia kodinautomaatiojärjestelmiä tai kaikennäköisiä ledivilkuttimia vain huvin vuoksi. Muistan joskus netistä löytäneeni kuvia lappeenrantalaisteekkarien rakentamasta pontikkapannusta, jossa lämmitysprosessia ohjattiin mikrokontrollerin avulla. Toinen hauska esimerkki on opiskelijoiden ilmapalloprojekti, jossa ilmapallot vaihtavat väriä ilmanlaadun (?) mukaan.

Mikrokontrolleri voisi innostaa omiin rakenteluprojekteihin

Opetan sähkötekniikan peruskursseja tuleville autoinsinööreille Metropoliassa. Jos tavoitteena olisi minimoida oma vaiva, kurssit on helppo pitää luokassa tapahtuvana teoriaopetuksena. Haluaisin kuitenkin tehdä "jotain kivaa" kursseilla. Joku mikrokontrollerin ympärille rakennettava vimpain voisi innostaa opiskelijoita elektroniikkaharrastuksen pariin. Mikrokontrolleritaidoista voi olla hyötyä myös omissa ajoneuvoprojekteissa.

Nyt tavoitteena on löytää mikrokontrollerialusta, joka sopii perusteiden opettamiseen. Mikrokontrollerialustalla tarkoitan kokonaisuutta, johon kuuluu itse kontrolleri, jonkinlainen protopiirilevy (johon voi tökkiä ledejä), sekä tietenkin kehitysohjelmisto, jonka avulla kontrolleria ohjelmoidaan.

Facebookissa pari radioamatöörivelhoa antoi hyviä vinkkejä:

• "Itse suosisin alustaa, jolle on avoin kehitysympäristö tai ainakin avoin kääntäjä."
• Arduino on edullinen ja hyvin saatavilla.
• Toinen hyvä on TI:n MSP430-"usbitikku"-evakortti. Msp-gcc -kääntäjä löytyy ja pyjtagilla voi ainakin MSP:itä ohjelmoida.
• Ja kun TI tuli mainittua, niin 4,30 dollarin Launchpad.
  
• MSP:n kantilla en ole päässyt vauhtiin, mutta AVR:ää voin suositella. Arduinon lisäksi on mm. Teensy.
• Jos pitää olla monipuolisempi, niin 20 dollarilla saa mm. Stampin.
• Arduino on ihan hyvä. Lisäksi sen ympärillä on riittävän suuri yhteisö, jotta vinkkejä löytyy innokkaammille opiskelijoille.

Muuta löytämääni ovat muun muassa Amicus sekä jo aiemmin mainitsemassani ilmanlaatuilmapalloprojektissa käytetty PICAXE.

Pettymyksekseni LJ Create (entinen L.J. Technical Systems, jonka opetuskitit muistan TKK-ajoiltani perinteisemmän elektroniikan opetuksesta) ei näyttäisi valmistavan mikrokontrolleriboardeja.