Opintojen viivästymisestä: Osa 4: Opintojen mitoittamisesta ja opintojen kuormittavuudesta

Sain Suvi Jutilalta mainion powerpoint-esityksen opintojen mitoittamisesta:

Opintojen kuormittavuus ja opintojen mitoittaminen

View more presentations from Vesa Linja-aho

Kalvot ovat kauttaaltaan mielenkiintoista luettavaa, mutta huomioni kiinnittyi seuraavaan seikkaan. Kalvolla 18 olevan tilaston mukaan vuonna 2003 opintonsa aloittaneista oli helmikuussa 2009 valmistunut:

• 23 % ajankäytön seurantatutkimukseen osallistuneista (11/48)
• 7 % heistä, jotka eivät osallistuneet (17/256)
• Eli (11+17)/(48+256) = 9 prosenttia opintonsa aloittaneista valmistui viidessä ja puolessa vuodessa tai nopeammin.

Osa noista ei-valmistuneista on varmaan vaihtanut opintoalaa ja valmistuneet, mutta tuskin tuo prosentti siitä paljoa heilahtaa. Siinäpä poliitikoille taas pään raapimisen ja moralisoinnin aihetta.


Tutustu myös artikkelisarjani Opintojen viivästymisestä aikaisempiin osiin: Osa 1, Osa 2, Osa 3.

Munakokkelin valmistuksesta ja rasistisesta viharikoksesta

Ajankohtainen kakkonen oikaisi tänään illalla virheensä, jossa kantasuomalaisten tekemään kantasuomalaisen pahoinpitelyyn viitattiin rasistisena viharikoksena:

"Useista lähteistä saamamme tieto tuon rikoksen uhrin etnisestä taustasta on osoittautunut kaupunkilegendaksi."

Miten tällainen tieto sai alkunsa? Minulla on oma teoria, jonka taustaksi kerron tositarinan. Pelasin joskus 2000-luvun alkupuolella Aliasta kaveriporukalla. (Kaikki varmaan tietävät pelin: nostetaan kortti, ja selitetään kortissa oleva sana kaverille mainitsematta kuitenkaan sanaa tai sen osaa.) Yleensä pärjään tuossa pelissä hyvin. Niin tälläkin kertaa, kunnes nousi kortti, jossa seisoi sana munakokkeli. Aloin selittämään:
- Mikä ruoka-aine on, joita kana tekee?
- Öö, muna!
- Joo, ja tämä on siitä tehtävä ruoka.
- Munakas!
- Ei. Öö, arvaa lisää!
- Omeletti!
- Ei, tää on sellainen ruoka, missä on munan kuoret seassa!
- En mä tiedä? Munatoti?
- Ei ei, kun sellainen missä on kuoretkin seassa!
- En mä tiedä mitään munaruokaa jossa on kuoret seassa!
- No kyllä tää nyt pitää tietää!
 ja niin edelleen.

Sitten loppui aika, ja kun paljastin sanan, niin seurasi naurunremakka ja kaikki olivat suunnilleen yhdestä suusta että "eihän munakokkelissa ole kuoria seassa". Eikä olekaan, niin kuin varmaan 99,9999% suomalaisista tietää. Mistä tällainen harhakäsitys sitten oli syntynyt päähäni? Vastaus on helppo: luin joskus 7-vuotiaana Viiru ja Pesonen -lastenkirjaa, jossa Pesonen haluaa paistaa munakasta, ja muutaman sattuman jälkeen kaikki munat muistaakseni lensivät ämpäriin ja hajosivat, joten Pesonen totesi, että nyt saadaankin munakokkeli. Tästä vedin 7-vuotiaana sen johtopäätöksen, että munakokkeli on ruoka, jossa munat on särjetty taikinaan kuorineen. Ja tämä "fakta" pysyi päässäni aina tuohon Alias-pelisessioon asti. Miksikö? No koska minä en - eikä varmaan kukaan muukaan - joka päivä erikseen mieti joka ikisen jostain oppimansa pikkuasian todenperäisyyttä. Olin toki syönyt hotelliaamiaisella munakokkelia, eikä siellä kuoret rouskuneet hampaissa, mutta eipä tällä ollut oikein vaikutusta (todennäköisesti en edes mieltänyt ko. ruokaa munakokkeliksi, vaan isoksi munapaistokseksi).

Aivan samalla tavalla päähän jää pyörimään vaikkapa opettajan tunnilla lipsauttama mututieto tai vanhentunut tieto (joskin läppäreiden, iPadien ja iPhonejen ilmestyminen luokkaan on vähän parantanut tilannetta). Moni fysiikanopettaja kertonee nykyäänkin, että ratakiskoihin jätetään kiskojen väliin pienet raot lämpölaajenemisvaraksi, etteivät kiskot väänny mutkalle kuumana kesäpäivänä. Näin oli joskus kauan sitten; nykyään rautatiet valmistetaan jatkuvasta kiskosta, joka on pienessä jännityksessä niin, että lämpölaajeneminen ei väännä kiskoa mutkalle. Ja voihan jossain päin Suomea ja maailmaa vielä olla tuollaisia ratoja (vielä 1990-luvulla Moskovaan junaillessa juna kolisi siihen malliin, että olisi rakoja kiskoissa).

Wikipediaa ensi kertaa muokkaavat joskus ihmettelevät, miksi monelle itsestään selvälle asialle pitää merkitä artikkeliin lähde (eli mistä tieto on hankittu). Lähteiden etsiminen asiaan, joka on itselle päivänselvä, voi tuntua turhauttavalta, mutta käytännössä se on ainoa tapa (yrittää) estää mututiedon päätyminen Wikipediaan, josta se leviää eteenpäin kuin sukupuolitauti.

Miten tämä sitten liittyy Ylen mokaan? Pidän melko todennäköisenä, että virheen tausta on sellainen, että toimitukseen on joskus kahvipöytäkeskustelussa päässyt livahtamaan "tieto" siitä, että tuo julmasti hakattu poika on tummaihoinen. Tiedon alkuperä voi olla vaikkapa sellainen, että samassa kahvipöydässä on puhuttu samaan aikaan sekä somalitytön junastapaiskaamisesta että tämän suomalaispojan hakkaamisesta. Tällöin sivukorvalla keskustelun kuullut - tai kesken keskustelun pöytään saapunut - toimittaja on kuullut väärin, että tämä hakattu poika oli tummaihoinen ja kyse on rasismista. Sitten tämä toimittaja on taas toisessa kahvipöydässä ottanut pahoinpitelyn puheeksi, ja kertonut, että uhri on tummaihoinen. "Ai, ettekste tienneet?"

Ja kun asia on kuultu luotettavalta ja mukavalta työkamulta, niin miksi enää lähteä tarkistamaan asiaa? Ja kun tätä Ajankohtaisen kakkosen rasismijuttua tehtiin, ja juttuun etsittiin mahdollisimman raakaa rasistista rikosta, kaikki muistivat heti tuon tapauksen.

Kuvioon sopii, että pikaisen googlailun perusteella Yle ei ole uutisoinut tuota pahoinpitelyä ollenkaan, eli toimituksessa ei ole "tapauksen seuraamisesta vastaavaa" toimittajaa, joka olisi torpannut roskapuheet suoralta istumalta.

Onko sinulle joskus opetettu urbaanilegendaa faktatietona, vaikkapa koulussa? Tai onko sinulla ollut joku hassu käsitys itsestäänselvästä asiasta?

Raiskaaja ja kiusaaja tarvitsevat apua – ja johan tuli parempi mieli!

Koulussa kiusataan, koska se on kivaa. Ei siksi, että kiusaajan päässä olisi vikaa. Piste.

Aikoinaan koitui paljon haittaa sellaisista koulumaailman väitteistä kuin että kiusaaja ja uhri ovat yhtä onnettomia, kiusaaja se vasta apua tarvitsee, kiusaaja se vasta onneton on. Tämä ei ole totta. Useimmiten koulukiusaaminen ei ole yhteydessä minkäänlaiseen persoonallisuuden häiriöön, vaan on vain keino nostaa omaa asemaansa ryhmässä.

Eräässä laajassa suomalaisessa tutkimuksessa, jossa oli mukana lähes 4000 murrosikäistä, 5 prosenttia sanoi kiusaavansa koulussa muita siitä yksinkertaisesta syystä, että heistä se oli kivaa. Kuullessaan tämän tutkimustuloksen sanovat aikuiset tavallisesti: "Eivät he sitä kuitenkaan tarkoittaneet." Valitettavasti tarkoittivat.

Sitaatit ovat professori Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot, jota olen lueskellut kesälomallani. Keltikangas-Järvinen on paitsi arvostettu tutkija, myös etevä kirjoittamaan erikoisalastaan kansantajuisesti.

Kiinnitin huomiota erityisesti tuohon jälkimmäiseen lihavoituun kohtaan, jossa aikuisilla on tarve kiistää tieteen tuloksia (jotka ovat vieläpä sopusoinnussa arkijärjen kanssa, kun omia kouluaikojaan miettii vähänkin ajatuksella). Kirjassa puhuttiin koulukiusaamisesta, mutta toinen usein kuulemani vastaavanlainen väite koskee raiskaajia: monen raiskausuutisen kommenttilaatikossa toistellaan myyttiä "voi raukkaa, kun ei muuten saa niin sitten se raiskaa". Todellisuudessa raiskaamisessa on kyse alistamisesta, ja raiskaaja on henkilö, joka saa tai saisi toosaa muutenkin. Jos seksin puute olisi raiskaamiseen root cause, suurin osa raiskauksista tapahtuisi Otaniemen teekkarikylässä.*

Mistä tämä pahantekijän roolittaminen uhriksi oikein johtuu? Minulla on tähän oma keittiöpsykologinen selitys: raiskausuutisen lukijan, kiusaamisen uhriksi joutununeen nuorten tai kiusaamista sivusta katselevan kukkahattutädin oma olo helpottuu, kun hän ajattelee, että syyllinen on ressukka. Väärä tieto uskotaan, koska se tuntuu kivammalta kuin oikea. Omaa kiukkua helpottaa, kun ajattelee, että "no hän nyt oli ilkeä, mutta hei, hänellähän menee huonosti ja minulla paremmin, joten ei minun kannata harmistua". Toinen esimerkki samasta ilmiöstä eri kontekstissa on se, että kateellisuuteen taipuvaista ihmistä harmittaa vähemmän lottovoiton osuminen köyhälle pyörätuolipotilaalle, kuin jos voittaja olisi ollut terve naapuri. Toivottavasti ymmärrätte, mitä ajan takaa. Olen myös yllättynyt, jos ilmiölle ei löytyisi psykologista termiä.

Keväällä oli Hesarissa uutinen, jossa kerrotaan amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan

Koulukiusaaminen voi olla lapsille keino nousta sosiaalisella arvoasteikolla ylöspäin. ...

Tutkimus muuttaa käsityksiä, jonka mukaan koulukiusaajat olisivat aina syrjäytyneitä ja huonosti voivia lapsia.

Tutkimusta johtanut professori Robert Faris muistuttaa, että kiusaaminen ei ole kovin tehokas keino huolehtia sosiaalisesta asemastaan. Tutkimuksessa kiusaaminen ei lisännyt nuorten suosiota.

Tutkimus oli ihan oikeaa tiedettä ja julkaistu oikeassa vertaisarvioidussa tiedelehdessä. Silmiin pistää kuitenkin tuo uutisen lihavoitu rivi. Se, että koulukiusaajat olisivat syrjäytyneitä ja huonosti voivia, on myytti: onhan meillä ministerinäkin entinen koulukiusaaja. En tiedä myytin alkuperää, mutta arvaukseni on, että se on juuri tuossa alussa selostamassani uskotaan-näin-koska-se-helpottaa-omaa-oloa-syndroomassa.

Koulukiusaamiseen puuttumisen pitäisi alkaa tosiasioiden tunnustamisesta. Koulussa kiusataan, koska se on hauskaa ja koska kiusaamalla yritetään nostaa omaa sosiaalista statusta. Kiusaamiseen puuttuminen onkin sitten asia erikseen. Olen sitä mieltä, että koulukiusaaminen on pitkälti koululaitoksen rakenteellinen ongelma: kaikkialla muualla ihminen saa valita oman seuransa, mutta koulussa lapset lyödään samaan läjään (vanhempien valitseman) asuinpaikan perusteella. Paras keino puuttua omaan kiusaamiseen on jäädä pois koulusta ja toivoa, että silloin asia rupeaa ehkä kiinnostamaan koulua ja sosiaaliviranomaisia.

Ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä voisivat olla empatiakykyjen kehittämiseen tähtäävät harjoitukset. Nyt kaivattaisiin tiedon vahvistajaksi psykologian asiantuntijaa, mutta minulla on sellainen käsitys, että varsinkin poikien empatiakyvyt kehittyvät vasta peruskouluiän jälkeen, mikä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi alakouluikäistä ei vaan kiinnosta, jos joku sanoo, että kiusaamisen uhrista tuntuu pahalta. Varsinkaan jos ei ole itse kokenut, miltä kiusaaminen tuntuu.




* Tässä ruokin pilke silmäkulmassa toista myyttiä. Todellisuudessa teekkarit ovat varsin kysyttyä tavaraa parisuhdemarkkinoilla; myyttiä ruokkii se alle yhden prosentin vähemmistö, joka ei saa ja pitää siitä suurta meteliä - vaikka asia olisi korjattavissa peseytymällä joka aamu (ettei hiusten haju karkoita naisia metrien päästä) ja käymällä parturissa ja satsaamalla pari kymppiä siisteihin vaatteisiin (vaikka vastapuoli olisi kuinka ihastunut, seurustelukumppania tulee kehdata näyttää kavereillekin).

Ja sitten ovat ne, joilla yksinkertaisesti käy "paska säkä" ja he jäävät ilman seurustelukumppania. Eikä asiaa yhtään helpota se, että homma lyödään vitsiksi. Anteeksi.

Nyt se on virallista: Pahoinpidelty tummaihoinen ei ollutkaan tummaihoinen

Bloggasin aiemmin, että kohua herättänyt julma pahoinpitely, jota Ylen Ajankohtaisessa kakkosessa väitettiin rasistiseksi viharikokseksi, ei kaiken näkemäni todistusaineiston nojalla ole rasistinen rikos, joten Yle joko veti höplästä tai sitten Yleä vedettiin höplästä. Tai sitten sattui joku muu moka.

Kävin asiasta molemmin puolin asiallisen kirjeenvaihdon kahden Ylen toimittajan kanssa. Jälkimmäinen toimittaja suhtautui väitteisiini vakavasti ja lupasi selvittää lähteen paikkansapitävyyden ja oikaista asian, mikäli on tarvis. Sain nyt keskiviikkona häneltä seuraavan sähköpostiviestin:

Vesa!

Asia on nyt selvä kuin pläkki. Olit oikeassa. A2 joutuu oikaisemaan tekemänsä virheen ensi tiistaina. - Hemmetti, että harmittaa. Virhe tuli pahaan paikkaan ja se loukkasi varmasti paitsi asianosaisia, myös monia muita.

Pisteet suoraselkäisestä virheen myöntämisestä. Minulle pääasia on virheen oikaiseminen enkä lähtenyt tivaamaan, miten virhe pääsi tapahtumaan.

Kuppaako Kopiosto opiskelijoita harhaanjohtamalla?

Ryhmä TKK:n opiskelijoita sai 1960-luvulla loistoidean: sen sijaan, että kaikki kopsaavat proffan liitutauluesityksestä hiki hatussa muistiinpanot ruutuvihkoonsa, teetetään homma yhdellä siistikäsialaisella opiskelijalla, ja monistetaan nämä muistiinpanot kaikille. Näitä kutsuttiin - ja kutsutaan vieläkin - opetusmonisteiksi eli prujuiksi. En tiedä tarkkaa historiaa (sellainenkin juttu pitäisi kirjoittaa jossain vaiheessa - varsinkin, kun tunnen yhden opetusmonistefirman perustajista!), mutta aluksi hommaa hoiti muutaman opiskelijan firma, sitten ylioppilaskunta ja lopulta Edita Opetusmonisteet. 2000-vuosikymmenen jälkipuoliskolla (kun olin jo valmistunut) Edita luopui opetusmonistebisneksestä, ja homma siirtyi Multiprintille.

Editan aikana opetusmonisteiden kansilehteen piti merkitä, kuinka moni sivuista oli

• opettajan itse laatimaa aineistoa,
• kotimaista muiden laatimaa aineistoa ja
• ulkomaista muiden laatimaa aineistoa.

Muiden laatimasta aineistosta Edita maksoi kopiostomaksun eli sivukohtaisen korvauksen siitä hyvästä, että jonkun tekemää aineistoa kopioitiin. Esimerkiksi jos opetusmonisteeseen oli kopioitu oppikirjan sivuja, näistä maksettiin kopiostomaksu.

Päädyin ohimennen opetusmonistetoimintaa nykyään hoitavan Multiprintin nettisivuille. Sieltä löytyy lomake, jonka opettaja joutuu täyttämään jättäessään opetusmonistepinkan Multiprintin monistettavaksi ja jaeltavaksi. Lomakkeessa pitää eritellä omat sivut ja lainatut sivut. Lomakkeen mukaan "Lainattu sivu sisältää osittain tai kokonaan jonkun muun kuin itsesi tekemää aineistoa." Eli jos itse laaditulla sivulla on vähän jonkun toisen tekemää aineistoa, opiskelija joutuu pulittamaan rahaa Kopiostolle? Väärin! Ei näin!

Lomakkeessa kyllä mainitaan, että kopiostomaksua ei tarvitse maksaa, jos tekijä on antanut luvan materiaalin käyttöön tai jos materiaalissa erikseen mainitaan, että sitä saa vapaasti käyttää opetukseen. Mutta lomakkeessa unohdetaan mainita erittäin tärkeä ja usein (kaikkein useimmin?) opetustyössä vastaan tuleva tilanne, jossa toisen työn käyttämisestä ei tarvitse pulittaa senttiäkään. Tämä on teoskynnyksen alittavan tekeleen käyttö. Mikä tahansa sutaisu kun ei ole teos eikä näin ollen nauti tekijänoikeuslain suojaa eikä sen kopioinnista siten tarvitse maksaa kenellekään. Esimerkiksi alla oleva kuva:

Kuva kirjasta Simo Nieminen: Auton sähkölaitteet, 1. painos (2008), WSOY, sivu 130.

ei ylitä teoskynnystä (kuka tahansa piirustustaitoinen auton laturin rakenteen tunteva osaa piirtää kuvan, joka on lähes samanlainen), joten voin tehdä sillä mitä hyvänsä, esimerkiksi liittää sen tähän blogiin kysymättä kirjailijan tai kustantajan lupaa. Teoskynnyksen tyypillisesti alittavia teoksia ovat myös erilaiset kaaviot, kuviot ja taulukot. Jos omalle sivulle lisää tällaisen "epäteoksen", ei siitä tarvitse maksaa kenellekään eikä kysellä lupia.

Hyvän tavan mukaista on ilmoittaa, mistä teoskynnyksen alittava kuva tai muu vastaava otus on peräisin. Laki ei kuitenkaan tätä vaadi.

Tekijänoikeuslainsäädännössä on monia yllättäviä juttuja, kuten esimerkiksi se, että valokuvalla on aina tekijänoikeuslain suoja. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että huolellisesti oppikirjaa varten piirretty rakennekuva laturin roottorista on vapaata riistaa, mutta kännykameralla räpsäistyn laturin roottorin kuvan jakeleminen netissä voi periaatteessa johtaa vahingonkorvauksiin ja sakkoihin. Sitten on olemassa sitaattioikeus, ja ainahan voi käyttää ikiwanhoja teoksia, joiden suoja-ajat ovat menneet umpeen. Tekijänoikeuslaki oikeuskäytäntöineen on liian laaja käsiteltäväksi yhdessä blogikirjoituksessa. Jos tekijänoikeusasiat kiinnostavat, kannattaa tutustua vaikkapa Opettajan tekijänoikeusopas -kirjan blogiin tai vaikka käydä ostamassa kyseinen kirja.

Rajanveto teoskynnyksen alittavien sekä juuri ja juuri ylittävien tekeleiden välillä on välillä vaikea vetää. Viime kädessä rajan vetää tuomioistuin. Tekijänoikeusneuvostoltakin voi pyytää lausuntoa.

P.S. Lomakkeessa "oma sivu" määritellään teknisesti oikein:

Oma sivu ei sisällä lainkaan keneltäkään muulta lainattua tekijänoikeudella suojattua aineistoa.

mutta lihavointi on vähän harhaanjohtavassa paikassa, jos ajatellaan tätä teoskynnysjuttua. Lihavointi voisi olla pikemminkin näin:

Oma sivu ei sisällä lainkaan keneltäkään muulta lainattua tekijänoikeudella suojattua aineistoa.

Tämä korostaisi sitä, että ihan mikä tahansa lainauksen kohde ei ole tekijänoikeudella suojattu eikä sen käytöstä tarvitse maksaa.

P.P.S. Kopioston lomakekaan ei ylitä teoskynnystä, joten sen voi kopsata tähän alle :-).

Kopiostoilmoitus

View more documents from Vesa Linja-aho

Opettaja pölisee ja oppilaat kirjoittavat - hyvä vai huono opetustapa?

Tekniikka & Talous -lehden yksi mielenkiintoisimmista palstoista on Pulpetti, jossa opiskelijat kirjoittavat kokemuksistaan. Numerossa 18/2011 (13.5.2011) sivulla 8 on taas hyvä pätkä, jossa Tansaniassa vaihto-opiskelemassa oleva Katja Repo kirjoittaa kokemuksistaan. Sitaatteja:

...paikallinen aikakäsitys, hiostava ilmasto, heikko kielitaito ja huoleton elämänasenne antavat opiskeluun oman mausteensa.

Osallistun tällä hetkellä Dar es Salaamin yliopiston kursseille, jotka on räätälöity vaihto-opiskelijoille. Näillä kursseilla opiskelijoita on vain kymmenkunta, kun paikallisten luennoilla luokat ovat niin täynnä, että läheskään kaikille ei riitä istumapaikkaa.

Kullakin kurssilla on kaksi viikoittaista tapaamista. Opetus etenee melkoisen verkkaiseen tahtiin, sillä paikallisten äidinkieli on swahili, ja opetus tapahtuu englanniksi. Opettajat toistavat kunkin lauseen kahteen kertaan, jotta kaikki opiskelijat saavat lauseen sellaisinaan ylös vihkoihinsa ja pysyvät kärryillä.

Koska kirjoja ei juuri ole, on ainoa oppimateriaali usein luennoilta saatu tieto. Tätä opiskelijat pänttäävät kokeen lähestyessä sanasta sanaan.

Tämä herättää parikin ajatusta:

• Vihkoon kopsaaminen tuntuu opetusmenetelmänä vanhanaikaiselta ja huvittavalta, mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Mielestäni menetelmässä on seuraavat hyvät puolet:
• Menetelmän toimivuus ei juuri riipu opettajasta (kunhan opettajan "master copy" muistiinpanoista on hyvä). Interaktiivisen opetuksen toimivuus taas riippuu paljon opettajan innostavuudesta ym.
• Opiskelijan on pakko keskittyä opiskeltavaan asiaan. Ajatus ei voi harhailla seuraavassa viikonlopussa, kun on pakko keskittyä kirjoittamiseen.
• Kun opiskeltavaa asiaa kirjoittaa paperille, jää siitä väkisin päähän edes jotain.
• Jos kehitysmaissa oppimateriaalin puuttuminen on noin paha ongelma, niin ratkaisu tai osa ratkaisua ovat avoimet oppimateriaalit.
• Tietenkin, jos resurssipula on niin kova, että ilmaisen materiaalin tulostaminen/painaminen kirjaksi on ylivoimaisen kallista, eivät avoimet oppimateriaalit ole mikään viisasten kivi kehitysmaiden koulutusongelmiin.

Ja ilman avoimia oppimateriaalejakin opetusta voisi kehittää siten, että opettaja antaa muistiinpanonsa opiskelijoille kopioitavaksi, ja oppitunneilla keskityttäisiin niiden läpikäymiseen ja niistä keskustelemiseen.

Näin olisin vastannut Linnanmäen toimitusjohtajana

Miksi Linnanmäkigatesta nousi niin kova kohu? Ovatko paikan työolot niin karmeat, että kohinaan on aihetta? Vastaus: eivät ole. Varsinainen uutinen ja kohun aihe oli se, että

• kokenut ja
• tunnettua yritystä edustava

toimitusjohtaja polttaa haastattelussa päreensä. Varsinkin, kun mitään syytä päreiden polttamiseen ei ole.

Toimitusjohtajalla ei olisi ollut mitään vaikeuksia selviytyä haastattelusta, jos hän olisi vastaillut siten kuin viisikymppiseltä toimitusjohtajalta suomalaisessa kulttuurissa oletetaan, eli kuivasti ja asiallisesti.

Jokainen täysijärkinen ymmärtää, että firmassa, jossa on 600 kesätyöntekijää, jotka tekevät varsin vaativia hommia, pitää olla tiukat pelisäännöt. On ihan selvää, että huvipuistolaitteen turvallisuutta valvottaessa ei popsita lakua eikä näpytellä tekstiviestiä. On myöskin selvää, että 600 kesätyöntekijän joukkoon mahtuu satavarmasti tyytymättömiä tapauksia. Ja tuon kokoiseen firmaan mahtuu myös mulkkuja esimiehiä. Ja mulkkuja työntekijöitä. Ja riitaa voi tulla ihan ei-mulkuillekin ihmisille. MTV3:n uutinen valaisee asiaa hyvin. Duuni on rankkaa, muttei epäasiallista.

Näin näppäimistön takaa, juttua huolellisesti mietittyä, on ehkä hieman tekopyhää julistaa, miten toimittajan kysymyksiin olisi pitänyt vastata, mutta yritän silti. Joku varmasti vastaa vielä fiksummin, mutta itse vastaisin näin.

Kysymykseen siitä, miksi muista samantapaisista hommista saa muualla parempaa palkkaa, toimari vastasi ensin ihan oikein. Sitten päreet paloivat, kun palkkaa verrattiin Mäkkärin palkkoihin. Kysymykseen siitä, miksi McDonaldsilla saa parempaa palkkaa kuin Linnanmäellä, voisi vastata vaikka näin:

• Kuten äsken sanoin, maksamme työehtosopimuksen mukaista palkkaa, jopa vähän parempaa. Sovellettava työehtosopimus määräytyy päätoimialan mukaan, joka meillä on huvipuistoala. Mäkkärillä se on ravintola-ala ja Alepan kassalla kaupan ala. On totta, että näissä tesseissä on paremmat minimipalkat.

Miksi Linnanmäen pitäisi maksaa parempaa palkkaa, jos sillä 7,50 euron tuntiliksalla saa riittävän pätevää jengiä töihin ja ko. palkka ei polje tessissä sovittuja oikeuksia?

Kysymyksiin poispotkittujen työntekijöiden potkujen syistä olisi voinut vastata:

• En lähde kommentoimaan yksittäisiä tapauksia. Tai:
• Tämä on yhden osapuolen näkemys asiasta. En tunne kyseistä tapausta tarkemmin.

En väitä, että vastaukseni olisivat täydellisiä tai edes esimerkillisiä, mutta mikä tahansa lakonisesti mumistu vastaus on parempi kuin toimittajalle kiukuttelu.


Todennäköisesti tässä kävi niin, että toimitusjohtaja luuli, että nuori kiva kesätoimittaja tulee tekemään kivaa juttua siitä, kuinka kivaa Lintsillä on olla töissä. Kun näin ei käynytkään, niin pinna paloi. Jos pinna on herkästi palavaa sorttia, kannattaa haastatteluja antaa vain sähköpostitse.

Mitä tulee toimittajan syyttelyyn, niin nähdäkseni toimittaja ei käyttäytynyt mitenkään törkeästi eikä rikkonut journalistin eettisiä ohjeita.