Raiskaaja ja kiusaaja tarvitsevat apua – ja johan tuli parempi mieli!

Koulussa kiusataan, koska se on kivaa. Ei siksi, että kiusaajan päässä olisi vikaa. Piste.

Aikoinaan koitui paljon haittaa sellaisista koulumaailman väitteistä kuin että kiusaaja ja uhri ovat yhtä onnettomia, kiusaaja se vasta apua tarvitsee, kiusaaja se vasta onneton on. Tämä ei ole totta. Useimmiten koulukiusaaminen ei ole yhteydessä minkäänlaiseen persoonallisuuden häiriöön, vaan on vain keino nostaa omaa asemaansa ryhmässä.

Eräässä laajassa suomalaisessa tutkimuksessa, jossa oli mukana lähes 4000 murrosikäistä, 5 prosenttia sanoi kiusaavansa koulussa muita siitä yksinkertaisesta syystä, että heistä se oli kivaa. Kuullessaan tämän tutkimustuloksen sanovat aikuiset tavallisesti: "Eivät he sitä kuitenkaan tarkoittaneet." Valitettavasti tarkoittivat.

Sitaatit ovat professori Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot, jota olen lueskellut kesälomallani. Keltikangas-Järvinen on paitsi arvostettu tutkija, myös etevä kirjoittamaan erikoisalastaan kansantajuisesti.

Kiinnitin huomiota erityisesti tuohon jälkimmäiseen lihavoituun kohtaan, jossa aikuisilla on tarve kiistää tieteen tuloksia (jotka ovat vieläpä sopusoinnussa arkijärjen kanssa, kun omia kouluaikojaan miettii vähänkin ajatuksella). Kirjassa puhuttiin koulukiusaamisesta, mutta toinen usein kuulemani vastaavanlainen väite koskee raiskaajia: monen raiskausuutisen kommenttilaatikossa toistellaan myyttiä "voi raukkaa, kun ei muuten saa niin sitten se raiskaa". Todellisuudessa raiskaamisessa on kyse alistamisesta, ja raiskaaja on henkilö, joka saa tai saisi toosaa muutenkin. Jos seksin puute olisi raiskaamiseen root cause, suurin osa raiskauksista tapahtuisi Otaniemen teekkarikylässä.*

Mistä tämä pahantekijän roolittaminen uhriksi oikein johtuu? Minulla on tähän oma keittiöpsykologinen selitys: raiskausuutisen lukijan, kiusaamisen uhriksi joutununeen nuorten tai kiusaamista sivusta katselevan kukkahattutädin oma olo helpottuu, kun hän ajattelee, että syyllinen on ressukka. Väärä tieto uskotaan, koska se tuntuu kivammalta kuin oikea. Omaa kiukkua helpottaa, kun ajattelee, että "no hän nyt oli ilkeä, mutta hei, hänellähän menee huonosti ja minulla paremmin, joten ei minun kannata harmistua". Toinen esimerkki samasta ilmiöstä eri kontekstissa on se, että kateellisuuteen taipuvaista ihmistä harmittaa vähemmän lottovoiton osuminen köyhälle pyörätuolipotilaalle, kuin jos voittaja olisi ollut terve naapuri. Toivottavasti ymmärrätte, mitä ajan takaa. Olen myös yllättynyt, jos ilmiölle ei löytyisi psykologista termiä.

Keväällä oli Hesarissa uutinen, jossa kerrotaan amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan

Koulukiusaaminen voi olla lapsille keino nousta sosiaalisella arvoasteikolla ylöspäin. ...

Tutkimus muuttaa käsityksiä, jonka mukaan koulukiusaajat olisivat aina syrjäytyneitä ja huonosti voivia lapsia.

Tutkimusta johtanut professori Robert Faris muistuttaa, että kiusaaminen ei ole kovin tehokas keino huolehtia sosiaalisesta asemastaan. Tutkimuksessa kiusaaminen ei lisännyt nuorten suosiota.

Tutkimus oli ihan oikeaa tiedettä ja julkaistu oikeassa vertaisarvioidussa tiedelehdessä. Silmiin pistää kuitenkin tuo uutisen lihavoitu rivi. Se, että koulukiusaajat olisivat syrjäytyneitä ja huonosti voivia, on myytti: onhan meillä ministerinäkin entinen koulukiusaaja. En tiedä myytin alkuperää, mutta arvaukseni on, että se on juuri tuossa alussa selostamassani uskotaan-näin-koska-se-helpottaa-omaa-oloa-syndroomassa.

Koulukiusaamiseen puuttumisen pitäisi alkaa tosiasioiden tunnustamisesta. Koulussa kiusataan, koska se on hauskaa ja koska kiusaamalla yritetään nostaa omaa sosiaalista statusta. Kiusaamiseen puuttuminen onkin sitten asia erikseen. Olen sitä mieltä, että koulukiusaaminen on pitkälti koululaitoksen rakenteellinen ongelma: kaikkialla muualla ihminen saa valita oman seuransa, mutta koulussa lapset lyödään samaan läjään (vanhempien valitseman) asuinpaikan perusteella. Paras keino puuttua omaan kiusaamiseen on jäädä pois koulusta ja toivoa, että silloin asia rupeaa ehkä kiinnostamaan koulua ja sosiaaliviranomaisia.

Ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä voisivat olla empatiakykyjen kehittämiseen tähtäävät harjoitukset. Nyt kaivattaisiin tiedon vahvistajaksi psykologian asiantuntijaa, mutta minulla on sellainen käsitys, että varsinkin poikien empatiakyvyt kehittyvät vasta peruskouluiän jälkeen, mikä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi alakouluikäistä ei vaan kiinnosta, jos joku sanoo, että kiusaamisen uhrista tuntuu pahalta. Varsinkaan jos ei ole itse kokenut, miltä kiusaaminen tuntuu.




* Tässä ruokin pilke silmäkulmassa toista myyttiä. Todellisuudessa teekkarit ovat varsin kysyttyä tavaraa parisuhdemarkkinoilla; myyttiä ruokkii se alle yhden prosentin vähemmistö, joka ei saa ja pitää siitä suurta meteliä - vaikka asia olisi korjattavissa peseytymällä joka aamu (ettei hiusten haju karkoita naisia metrien päästä) ja käymällä parturissa ja satsaamalla pari kymppiä siisteihin vaatteisiin (vaikka vastapuoli olisi kuinka ihastunut, seurustelukumppania tulee kehdata näyttää kavereillekin).

Ja sitten ovat ne, joilla yksinkertaisesti käy "paska säkä" ja he jäävät ilman seurustelukumppania. Eikä asiaa yhtään helpota se, että homma lyödään vitsiksi. Anteeksi.