Kirsti Lonka: Aktiivista tiedon rakentelua pänttäämisen sijaan

Kirjoitin aiemmin ulkoa osaamisen tärkeydestä. Otsikointi oli tosin vähän epäonnistunut: "ulkoa opettelu" tuo mieleen hauki on kala -tyyppisen pänttäämisen, joka ei ole toimiva eikä ainakaan motivoiva tapa oppia ulkoa. Ulkoa osaaminen on eri asia kuin ulkoa opettelu.

Uusimmassa Yliopisto-lehdessä (10/2011) on keskiaukeamalla juttu Kirsti Longasta (joka on Liisa Keltikangas-Järvisen ja Riitta Harin ohella yksi mielenkiintoisimmista opetus- ja kasvatusalaa sivuavista huippututkijoista).

Lonka on tiedepiirien ulkopuolella parhaiten tunnettu ehkäpä käsitteen bulimiaoppiminen lanseeraajana. Bulimiaoppimisella hän tarkoittaa suomalaisyliopistoissa* yleistä opiskelutapaa: lukukausien aikana istuskellaan luennoilla jos istuskellaan, ja sitten tenttikaudella päntätään pää täyteen edellisenä iltana ja oksennetaan tieto paperille seuraavana aamuna tentissä. Ja sitten opitun voikin unohtaa.

Yliopistojen luentosalit kiinteine penkkirivistöineen muovaavat opetusta helposti opettajakeskeiseksi. Oppilas istuu ja kuuntelee. Pahimmillaan yksi näyttää powerpoint-esitystä ja kaksisataa kopioi sitä. Lonka kutsuu vanhaa menetelmää bulimiaoppimiseksi. Tankkaa, oksenna, unohda. Asian voi kirjoittaa muistiin, mutta ellei sitä mieti ja prosessoi, hyötysuhde on huono.

Näin on. Systeemi on melko vanha, tästä kalvosatsista kun vertaa kalvoja 4 ja 5, niin ymmärtää, että mikään ei ole oikeastaan muuttunut viimeisen tuhannen vuoden aikana.

Ja lisää seuraa:

Peruskäsitteitä ei voi opettaa. Ne pitää oppia itse, professori painottaa. Esimerkiksi lääketieteen kursseilla opiskelijat perehtyvät potilastapauksiin. He miettivät yhdessä, mitä tieteestä pitäisi oppia, jotta tapauksia voisi ymmärtää. Ryhmä asettaa tavoitteet ja opiskelee. Opittu käydään läpi loppuistunnossa.

— Oppiminen ei ole tiedon siirtämistä vaan yhteistä tiedon rakentelua ja luomista. Samalla opitaan faktat ja yksityiskohdat.

Kyllä. Olen sitä mieltä, että faktat ja yksityiskohdat pitää osata, ja ne oppii, kun vain ratkoo ongelmia. Esimerkiksi matematiikan opiskelijan ei kannata päntätä kaavoja ulkoa, vaan ratkoa paljon ongelmia, niin kaavat oppii väkisinkin ulkoa, kun ne on riittävän monta kertaa tarkistanut sieltä taulukkokirjasta. Puhumattakaan siitä, että jos kaavan oppii johtamaan nopeasti.

Ongelmana ja haasteena Longan kuvaaman opetus/oppimistavan toteutuksessa on, että:

• lääkiksessä käytetty problem based learning (pbl) vaatii opettajalta valmistelua huomattavasti enemmän kuin perinteinen luentohöpinä. Kynnys sille, että ennestään kiireinen opettaja lähtee kehittämään tuollaista, on suuri.
• lääkiksessä pbl:ää käytetään erittäin laajasti. Tavallisessa oppilaitoksessa pelkkä normaali muutosvastarinta voi torpata sen (jos koko tutkinto on muuten perinteistä opetusta ja yksi opettaja pistää opiskelijat pbl-rinkiin, tulos voi olla huono). Eikä kyse ole pelkästään muutosvastarinnasta, vaan pelkkään uuden opiskelumenetelmän oppimiseen voi mennä kymmeniä tunteja aikaa.
• Pbl vaatii opiskelijoilta kovaa motivaatiota. Lääkikseen on todella vaikea päästä sisään, ja opiskelumotivaatio on erittäin kova, jos en ole väärässä.

Ja lisää Lonkaa:

Kiinnostuneeseen tilaan yltäneet käyttävät kaksi kertaa enemmän aikaa itseopiskeluun kuin ihmiset, joita passivoidaan.

Jeps. Jos opettaja saa opiskelijan innostumaan oikein tosissaan, niin opettajaa ei sen jälkeen tarvita kuin korkeintaan vastaamaan satunnaisiin kysymyksiin.

Aktiiviseen oppimiseen tarvitaan aktivoiva tuntisuunnitelma, pedagoginen käsikirjoitus, joka huomioi tilan ja välineet.

Hieno juttu taas, kun vain ehtisi.

Ja loppukaneetti:

Jos nykykoululaisilta otetaan digitaaliset laitteet pois ja tilalle annetaan ruutuvihko ja kynä, he voivat tuntea itsensä lähes alastomiksi.

Allekirjoitan väitteen (tai siitä implisiittisesti vedettävän tulkinnan: ruutuvihko paha, tekninen vimpain hyvä) osittain. Olisi ihanaa antaa opiskelijoille kaikki mahdolliset välineet käyttöön kokeessa. Ongelmana on ainoastaan se, että kuinka voi valvoa, että välineitä ei käytetä siihen, että kysytään oikea vastaus kaverilta. Vai pitäisikö tenteistä ja kokeista luopua? Teknisillä aloilla tentti on helppo ja perinteinen tapa mitata osaamista (?). Voisiko sen korvata jollain toimivammalla ratkaisulla?



* Ja varmaan tätä esiintyy ulkomaillakin, tai olisin yllättynyt, jos ei esiinny.

Verkkolehti yllätti housut kintuissa - printtimedia ei voi

Itse tykkään verkkolehdistä, koska niiden kommentoiminen ja levittäminen on näppärää, vanhojen artikkeleiden löytäminen helppoa ja siteeraaminen nopeaa, kun voi copy-pastata eikä tarvitse naputella tekstiä koneelle lehteä vilkuillen.

Esimerkiksi tällä hetkellä työstän bloggausta Kirsti Longan haastattelusta Yliopisto-lehdessä. Meinasi mennä työlääksi*, mutta onneksi ystävällinen toimittaja lähetti jutun minulle pdf:nä :-).

Mikä verkkolehdissä sitten on huonoa verrattuna printtilehtiin. No, printtilehteä ei voi sensuroida jälkikäteen. Olisi mahdotonta kerätä koko painos pois kaikista kunnankirjastoista, ihmisten kodeista puhumattakaan. Verkkolehdessä sensurointi taas onnistuu napin painalluksella, mikäli kukaan ei ole älynnyt napata kopiota jutusta itselleen.

Tulenarasta materiaalista nettiaktivistit ottavat yleensä heti kopiot talteen. Esimerkiksi Sonera-kirjaa ei onnistuttu hävittämään verkosta, ei heti eikä myöhemmin. Myös verkkolehtien huvittavat lipsahdukset napataan aina talteen välittömästi ja postataan esimerkiksi Naurunappulaan.

Sensuuri sen sijaan yllätti minut housut kintuissa, kun meinasin tutustua nimimerkki Negatiivin kirjoittamaan  mielipidekirjoitukseen Luma-sanomissa ja siitä seuranneeseen rikkaaseen keskusteluun. Eipä löytynyt enää ei archive.orgista enkä Googlen välimuistista.

Sattuuko sinulla olemaan kopiota Luma-sanomien mielipidekirjoituksesta Jaosta lyhyeen ja pitkään matematiikkaan tulisi luopua, mielellään myös kommentteineen?

* No ei ihan työlääksi sentään, sekä artikkeli että tuleva bloggaus ovat lyhyitä. Mutta säästö se on pienikin säästö.

Matematiikan opetus ja sen haasteet

Kulunut viikko oli mielenkiintoinen: vierailin peräti kolmessa konferenssissa/seminaarissa, joista kahdessa olin kutsuttuna höpisijänä. Kolmannessakin tuli toki auottua päätä aktiivisesti.

Ensimmäinen oli maanantaina Otaniemessä järjestetty 3rd Seminar On New Perspectives In Teaching Mathematics 2011. Workshop-alustukseni kalvot ovat tässä:

Matematiikan opetuksen ongelmat

View more presentations from Vesa Linja-aho

Seminaarissa syntyi paljon hyvää keskustelua. Eniten yllätyin siitä, että jopa yli puolet workshopin osallistujista oli sitä mieltä, että ylioppilaskirjoitusten poistamista pitäisi ainakin kokeilla (esimerkiksi OKM:n koulukohtaisella kokeella, ja jollain ilveellä taattaisiin opiskelijoiden tasa-arvoinen kohtelu jatko-opintovalinnoissa).

Toinen konferenssi - tai oikeastaan epäkonferenssi oli Konfabulaari torstaina. Siellä hölisin OpenCourseWaresta.

Kolmas viikon tapahtuma oli Matematiikan, luonnontieteen ja teknologian opetuksen tutkimuksen päivät. Päivillä käytiin mielenkiintoista keskustelua mm. laskinuudistuksen vaikutuksesta ylioppilastutkintoon. Kohokohta oli mielestäni huippuaivotutkija Riitta Harin luento. Kohokohtia (mahdollisine väärinkäsityksineen) voi katsoa vaikka konferenssitweeteistä.

Jokaisen opettajan lempikysymys: Missä näitä oikein tarvitaan?

Jokainen opettaja on varmasti kuullut oppilaan tai opiskelijan suusta kysymyksen:

Missä näitä [tietoja/taitoja] oikein tarvitaan?

Mitä tällaiseen kysymykseen pitäisi vastata? Vastaaminen on helppoa, jos kysymykseen on suora ja itsestäänselvä vastaus: esimerkiksi ensihoitajan on osattava lääkelaskuja päässälaskuna, laskentamerkonomin hallittava prosenttilasku ja Excelin käyttö, ja sotilaan on osattava puhdistaa aseensa.

On muuten oppiaineita, joissa tämä kysymys ei tule usein vastaan. En muista kenenkään tivanneen historianopettajalta, miksi historiaa pitää opiskella, enkä liioin historianopettajien valittavan sitä tivaavista opiskelijoista. Suurimmalle osalle lienee selvää, että on ihan kiva tietää, mitä maapallolla on tapahtunut ennen syntymäämme. Ja on varmasti parempiakin argumentteja. Luulen myös, että historia on selvästi yleissivistävä aine, toisin sanoen, tietoja vaikkapa ensimmäisen maailmansodan syistä ei "tarvita" suoraan mihinkään, mutta se ei haittaa. Varmasti kaikkia kiinnostaa, mistä miljoonia ihmisiä vaatinut sota lähti liikkeelle.

Mutta miten on matematiikan kanssa? Matematiikan opettajat valittavat usein, että opiskelijat tivaavat, että "missä tätä oikein tarvitaan". Muistan myös omilta kouluajoiltani, että tätä kysyttiin useammin kuin kerran. Ja nimen omaan matematiikan, ei muiden aineiden opettajilta.

Mitä sitten matematiikan opettajan tulisi vastata kysymykseen? Ensinnäkin, pitää valita, vastataanko kysymykseen asiallisesti vai huumorilla. Kysymyksen voi kuitata huumorilla esimerkiksi seuraavasti:

Jos ei näitä opi, niin ei näitä sitten varmaan tule tarvitsemaankaan.

Itse suosisin kuitenkin asiallista vastaamista. Opettajahan ei voi tietää, kysyykö opiskelija asiaa tosissaan vai ainoastaan kapinamielessä. Itse lähden siitä, että kysymykseen vastataan asiallisesti. Jos työskentelisin matematiikan opettajana ja joku kysyisi, missä matematiikkaa tarvitaan, niin toisin esille seuraavia näkökohtia:

• Matematiikka kehittää loogista ajattelua ja on mainiota aivojumppaa.
• Joka ammatista löytyy tilanteita, jossa matematiikkaa voi tarvita. Ongelma on, että koskaan ei tiedä etukäteen, mitä sattuu tarvitsemaan. Koulussa opetetaan paljon "turhia" asioita, mutta koulussa opetettavasta tietomäärästä aina joku tarvitsee jotain, vaikka kukaan ei tarvitse kaikkea.
• Kerro konkreettinen esimerkki, mihin jotain juttua käytetään. Esimerkiksi päässälaskutaidosta on hyötyä neuvottelutilanteessa. Konkreettinen esimerkki kannattaa höystää mielenkiintoisella, tunteita herättävällä ja mieleenjäävällä tarinalla.

Näin siis lyhyesti. Kaipaisin kokeneiden opettajien vinkkejä kommenttilaatikkoon. Kuinka missä-tätä-muka-tarvitaan-kysymys kannattaa käsitellä?

Sähkötekniikan perusteet - sata vuotta sitten

(Jos et jaksa lukea, katso kuvat suoraan Picasasta.)

Kiinnostuin ihan pahuuttani sähkötekniikan historiasta sen verran, että menin spontaanina päähänpistona Kansalliskirjastoon katsomaan, miltä tosi wanhat suomenkieliset sähkötekniikan oppikirjat näyttävät.

Kansalliskirjastohan on se paikka, johon säilötään - tai ainakin pyritään säilömään - kaikki Suomessa tai suomen kielellä julkaistava kirjallisuus. Korvaamattoman arvokkaat historialliset kirjat eivät luonnollisesti ole kaikkien käpisteltävissä ja kotiin vietävissä. Jo julkisiin kokoelmiin käsiksi päästäkseen pitää jättää laukut ja takit säilytyslokeroon ja kävellä vahtimestarin ohi kirjastosaliin. Harvinaisten kirjojen kanssa homma toimii niin, että ensin katsotaan tietokoneelta kirjan sijaintipaikka varastossa, ja sitten täytetään vaaleanpunainen lappu, joka annetaan kirjastonhoitajalle. Tämän jälkeen kirja saapuu lukusaliin tutkailtavaksi noin neljän tunnin toimitusajalla.

Tosi vanhoja sähköalan kirjoja oli helppo etsiä, haki vain sanalla sähkö ja rajasi haun ennen vuotta 1930 ilmestyneisiin kirjoihin. Vanhin suomenkielinen kirja oli Sähkö ja sen käyttäminen valaistukseen ja työvoiman siirtämiseen. Karl Wallin, 1899. Ote kirjasta (lihavoinnit minun):

Samalla tavoin on myös sähkövirran voima riippuva johdon vastustuksesta siten, että virran voima on suurempi vastustuksen ollessa pienempi ja päinvastoin.

Näitä olosuhteita käsittää Ohmin keksimä laki virranvoiman, jäntevyyden ja vastustuksen välisestä yhteydestä.

...

Patterin vastustus voidaan tässä tapauksessa laskea kertomalla sarjaan kytkettyjen elementtien luku yhden elementin vastustuksella.

Luulin, että patteri on uudehko (lue: alle 50 vuotta vanha) slangisana paristolle, mutta eipä näköjään ole. Patteri ja paristo ovat, jos tarkkoja ollaan, useista sähköpareista koostuva järjestelmä. Esimerkiksi 9 voltin paristo koostuu kuudesta 1,5 voltin sähköparista. Tavallinen 1,5 sormiparisto ei ole - jos viilataan pilkkua - paristo, vaan pari.

Sitten löytyy vuodelta 1915 Sähkövirran aiheuttamista tapaturmista, joka on osa Helsingin kaupungin sähkölaitoksen julkaisuja; n:o 12 -monistevihkoa. Sieltä pari sitaattia (tämä oli vihkosta "Kodin sähkömonttööri"):

Herra, rouva, varttuneimmat lapset tai palvelijat kykenevät näiden ohjeiden ja neuvojen mukaan nopeasti ja ilman kuluja korjaamaan pienempiä satunnaisia vikoja sähkövalaistuslaitteissa.

Ja sitten tapaturmista. Suomalaisista tapaturmista ei puhuttu (niitä ei ehkä tilastoitu vielä), vihkon esimerkit ovat Ruotsista:

Virta kulki käden kautta polveen, aikaansaaden kuoleman silmänräpäyksessä. Henkiinherättämiskokeita tehtiin, mutta tuloksetta.

Sitten on varsinainen oppikirja. Tri E. Blattner, Sähkötekniikan oppikirja, WSOY,  1920:

Akkumalaattori. Kemialliset ilmiöt lyijyakkumulaattorissa. Kieli on melko nykyaikaista, mutta silmiin pistävät myös elektroodi ja atoomipaino.

Ja sitten Birger Sweins, Radio: Langattoman lennättimen ja puhelimen kehitys ja käyttö, 1923:

Äskenmainitsemastamme induktorista taas riittää, jos tiedämme, että se kohottaa jännitystä. Voimme käyttää esim. 5 voltin paristoa, ja kohottaa sen jännitystä induktorin avulla esim. 50,000 volttiin. Tuskinpa syntyy minkäänlaisia väärinkäsityksiä, jos kuvittelemme induktoria eräänlaiseksi sähköpumpuksi, joka synnyttää korkeapainetta. Kun sähkövirta tulee induktorin korkeajännityspuolesta, on se hyvin voimakas ja ilkeäluontoinen, mistä tulee kyllä vakuutetuksi, jos joutuu sen kanssa suoranaiseen kosketukseen.

Ja seuraavaksi Elektrooniputki ja sen käytäntö radiotekniikassa. Suojeluskunnille radiokursseja varten kirjoittanut B. Petrelius. WSOY 1924. Tässä kirjassa onkin sitten kunnolla myös kaavanpyöritystä, kuten kuvasta näkyy. Ja sitaatti:

Jos hilavaihtojännityksen amplitudi on siksi pieni, että ominaiskäyrää tällä alueella on pidettävä suoraviivaisena, niin ei ole mitään tasasuuntausvaikutusta odotettavissa.

Ja vielä T. Koljonen: Sähkötekniikan perusteet, WSOY 1926. Tämä on hyvin selkeä kirja, joka kieliasun modernisoinnin jälkeen kelpaisi ihan mainiosti oppikirjaksi tasasähköpiirien peruskurssille.

Laskuja on usein helpompi suorittaa, jos vastuksen asemesta käytetään sen resiprookkiarvoa. Tätä suuretta sanotaan johdon sähköiseksi johtokyvyksi ja merkitään kirjaimella λ.

 Ja sarjaan- ja rinnankytkentä ovat tässä kirjassa sarjayhdistys ja rinnakkaisyhdistys.

Mainitaan vielä Sähkö- ja puhelinoppi. Viestijoukkoja varten koonnut P. Sladey, kapteeni. Otava 1926:

Mitä sähkö todellisuudessa on, ei varmuudella voida sanoa. Tiede selittää m. m., että esim. kaikkialla on kahdenlaista sähköfluidumia, positiivista (+) ja negatiivista (-), sekoittuneena tasaisesti, eikä sähköä tällöin huomata.

Mielenkiintoista oli, että vanhat oppikirjat olivat ainakin allekirjoittaneen mielestä pedagogisesti parempia ja selkeämpiä kuin nykyiset, vaikkei noissa nelivärikuvia ja muuta hauskaa olekaan. Ehkä tuohon aikaan kirjan julkaiseminen oli niin kallista, että kirjoihin satsattiin. Tai sitten elämä ei ollut niin kiireistä, että oli aikaa kirjoittaa paremmin. Mene ja tiedä.

En upottanut kuvia kirjoista blogiin, vaan voit katsoa ne Picasan kuvagalleriasta Vanhoja sähkötekniikan oppikirjoja. Kaikki sitaatit konteksteineen löytyvät kuvista.

"Tytöt ovat hyviä fysiikassa vain, koska he ovat ahkeria"

Pidin eilen opintopiiriluennon aiheesta Miksi opiskelu ei ole kivaa. Luento rakentui professori Willingamin kirjan Why Don't Students Like School ympärille.

Kirjassa on valtavan paljon asiaa, ja toivon, että se suomennettaisiin (pistän Terra Cognitaan meiliä heti kun ehdin). Yksi huomionarvoinen asia kirjassa on älykkyyden käsittely. Nykytieteen mukaan:

• erilaisten oppimistyylien (kinesteettinen, auditiivinen ja visuaalinen) olemassaolosta ei ole tieteellistä näyttöä. (Lue myös Skepsiksen artikkeli aiheesta.)
• älykkyyden syvin olemus ei ole vielä kovin tarkasti tunnettu. Ensimmäisen mallin mukaan on joku synnynnäinen yleisälykkyys, joka selittää kaiken älykkyyden. Toisen mallin mukaan on synnynnäistä sosiaalista älykkyyttä, matemaattista älykkyyttä ja niin edespäin. Molemmat mallit ovat todennäköisesti vääriä, ja nykytieteen mukaan taitaa olla niin, että on olemassa joku synnynnäinen älykkyystekijä g, joka vaikuttaa erilaisten älykkyyksien kehittymiseen. Toiset ovat älykkäämpiä kuin toiset, mutta se ei ole koko tarinan sisältö, vaan:
• Älykkyys ei ole mikään kiinteä juttu, vaan sitä voi kehittää. Esimerkiksi opiskelemalla matematiikkaa ja ratkomalla paljon matemaattisia tehtäviä, matemaattinen älykkyys kehittyy.

Willingamin mukaan länsimainen käsitys älykkyydestä jonain kiinteänä ominaisuutena on haitallinen oppimiselle ja itsensä kehittämiselle. Käsitys älykkyydestä kiinteänä ominaisuutena on länsimaista hapatusta. Esimerkiksi monessa Aasian maassa on itsestään selvää, että henkilö, joka osaa jotain, on harjoitellut paljon, eikä siinä ei ole mitään häpeämistä.

Miksi sitten käsitys älykkyyden muuttumattomuudesta on haitallinen? Koska se estää opiskelijoita kehittämästä itseään. Oletko törmännyt seuraaviin ilmiöihin:

• "Meidän suvussa ei ole matikkapäätä."
• "Sain matikankokeesta (vain) ysin, mutta en lukenut yhtään."
• "- Toi Jaska osaa historiaa tosi hyvin. (ivallisella äänellä:)- No niin säkin osaisit, jos istuisit joka ilta nenä kirjassa kiinni."
• "Lahjattomat harjoittelee."

Kaikkein tylyin esimerkki oli erään (nais)tohtorin kertoma tapaus opintopiirissäni. Fysiikan opettaja (TKK:lla?) oli sanonut (tästä on jo useampi vuosikymmen):

Tytöt eivät osaa fysiikkaa. Joitain poikkeuksiakin kyllä on, mutta he osaavat fysiikkaa vain siksi, että he ovat ahkeria.

Ai kauhistus! On suorastaan kamalaa, että joku osaa fysiikkaa siksi, että hän on ollut ahkera! (Offtopic: Muistaakseni naistutkijat tienaavat enemmän kuin miestutkijat - voisiko se johtua siitä, että tiedemaailmassa pärjää vain, jos on ahkera?)

Ja edellisessä bloggauksessa haukkumani toinen proffa taas toteaa:

Leikolan mielestä hyvät kouluarvosanat eivät kerro suoraan älykkyydestä, vaan pikemminkin motivaatiosta opiskella.

Totta, juuri näin! Jos on motivaatiota ja opiskelee, niin saa hyviä arvosanoja. Mutta seuraavassa kappaleessa tätä faktaa luetaan kuin piru Raamattua:

Fiksut koululaiset huomaavat, että monet opetettavat asiat ovat turhia. Heillä ei silloin riitä intoa opiskella, ja he saavat huonoja numeroita älykkyydestä huolimatta.

Ongelman ydin lienee siinä, että kun älykkyys oletetaan kiinteäksi tekijäksi, niin sen seurauksena oletetaan, että harjoittelun tarve on merkki tyhmyydestä. Kukaan ei halua olla tyhmä, ja siksi harjoittelu jää sikseen.

Erikoista on, että tämä järkeily pätee vain älykkyyteen, eikä esimerkiksi urheiluun. Kaikille on selvää, että NHL-jääkiekkoilija tai huippuviulisti on treenannut tuhansia tunteja, ennen kuin huippuhommat ovat auenneet. Jos joukkueessa on lahjakas tyyppi, joka löysäilee harjoituksissa, häntä ei ihailla, vaan pidetään pöhkönä. Opiskelussa asiat ovat päinvastoin. Toivottavasti tämä muuttuu. Geek pride!

Ulkoa opettelu ei ole turhaa - vaikka kuinka uskoisi niin

Kirjoitin aikaisemmin siitä, kuinka ihmiset tarttuvat väärään tietoon vain sen takia, että väärä tieto on kivampi kuin oikea. Esimerkiksi tuntuu hyvältä ajatella, että raiskaaja on puutteessa elävä luuseri ja koulukiusaaja kärsii huonosta itsetunnosta. Tai päiväkoti kehittää taaperon sosiaalisia taitoja.

Uusien asioiden opetteleminen on työlästä ja vaikeaa. Varsinkin ulkoa opetteleminen on vaikeaa. Tämän takia usein kuuleekin, että:

• Faktojen pänttääminen on tylsää ja vanhanaikaista, pitää oppia ja opettaa taitoja. Faktathan voi aina tarkistaa netistä.
• Ulkoa osaamisen sijasta tulee harjoitella kriittistä ajattelua.
• Faktojen opettamisen sijaan tulee laittaa opiskelijat itse keräämään ja arvioimaan tietoa.

Yllä olevat kolme pallukkaa ovat yhdeltä eilen keskiviikkona pitämäni opintopiiriluennon kalvolta*. Kognitiotieteen professori Daniel T. Willingham kertoo kirjassaan, että nykytieteen valossa nuo väitteet eivät ole totta. Totta kai kriittinen ajattelu ja tiedon kerääminen ja arvioiminen ovat tärkeitä, mutta perusasioiden osaaminen - siis ulkoa osaaminen - on edellytys sille, että kriittinen ajattelu on ylipäätään mahdollista.

Kuin tilauksesta toinen professori, ei aivotutkimuksen, kasvatustieteiden eikä psykologian, vaan oppihistorian professori Anto Leikola, laukoo Iltalehdessä että:

• Kaikenlainen ulkoa opettelu on mielestäni turhaa. Enää koulussa ei onneksi opetella kasvien latinankielisiä nimiä tai eläinten hammaskalustoja ulkoa, kuten minun opiskeluaikoinani.
• Ulkoa opettelusta tulisi suunnata kohti suuria linjoja. Vuosilukujen päähän painamisen sijaan on tärkeä oppia ymmärtämään esimerkiksi, miten Eurooppa on syntynyt ja miten Suomi on kehittynyt osana sitä.
• Kun ymmärtää kokonaisuudet ja oppii hakemaa tietoa, voi pikkutarkat yksityiskohdat tarkastaa nykyään vaikka internetistä, professori sanoo.
• Kielitaitoa tarvitaan aina!

Okei. Kaikenlainen ulkoa opetteleminen on siis turhaa, mutta kielitaitoa tarvitaan aina? Mitä muuta kielitaito on kuin ulkoa osaamista? Ja ulkoa opettelusta tulisi suunnata kohti suuria linjoja. Mutta kun niitä suuria linjoja ei voi osata, jos ei osaa taustatietoa. Esimerkiksi toisen maailmansodan syitä on turha yrittää opettaa kolmevuotiaalle, koska tältä puuttuu nippu taustatietoa - juuri sitä nippelitietoa, jonka professorin mukaan voi "tarkistaa internetistä".

Kun vilkaisee Anto Leikolan tuotteliasta uraa, niin ensimmäisenä toivoo, että toimittaja on siteerannut häntä väärin. Tai sitten yleistä biologiaa ja oppihistoriaa tutkiva professori ei ole vain perehtynyt oppimispsykologiaan ja kognitiotieteeseen, vaan heittää kommentin, joka on kaikkien mielestä kiva lukea. Ulkoa opetteleminenhan on hanurista, eiks jea?



* Kalvot tulevat myös nettiin, kunhan korjaan lyöntivirheet ja teen niistä "itseopiskelukelpoiset".