Kaunein sitaatti Open Sourcesta mitä olen ikinä nähnyt

En yleensä harrasta lyhyitä bloggauksia, mutta nyt on pakko pistää talteen - ja jakoon - seuraava:

Open-source is a new way under the sun of organizing productive activity. Open educational resources are free, and free is awesome. The free sharing of educational content and participation by educators and peers on open learning networks changes the conversation about the value and purpose of education: from expensive to priceless, and from a four-year to a lifelong experience.

- Anya Kamenetz

Niinpä!

(Lähde: http://twentyfourhourszine.blogspot.com/2011/09/anya-kamenetz-edupunk.html)

Opiskelija, tukesi voidaan periä takaisin, jos opintopisteitä ei kerry!

Opintotukilaki- ja asetus uudistuivat tänä vuonna. Silmään pistää pari kohtaa. Laista:

Opintotuki voidaan periä takaisin, jos opintosuorituksia on erityisen vähän ja olosuhteista ilmenee, ettei opintoja ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti.

Ja asetuksesta:

Opintosuorituksia katsotaan olevan erityisen vähän, jos suorituksia on keskimäärin vähemmän kuin 1 opintopiste tukikuukautta kohti tarkastelujakson ajalta. Tarkastelujakso voi olla seurantalukuvuosi tai seurantalukuvuosi ja sitä seuraava syyslukukausi.

Tämä voi tulla monelle yllätyksenä, koska tähän mennessä opintotuet on peritty takaisin vain, jos vuositulorajat ovat ylittyneet.

Mielenkiintoista opiskelijan oikeusturvan kannalta on, miten tulkitaan määritelmää olosuhteista ilmenee, ettei opintoja ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti. Miten tällainen "tarkoitus" tutkitaan? Valheenpaljastuskokeellako? Kelan nettisivujen mukaan "takaisinperintä tulee kyseeseen silloin, kun opintoja ei ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti, vaan olet ollut esimerkiksi töissä." Tarkoittaako siis se, että "on ollut esimerkiksi töissä" sitä, että opintoja ei ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti?

Voisiko kouluarvosanat korvata taitomerkeillä (engl. badges)?

Pidin ennen itsestäänselvyytenä, että koulusta pitää saada arvosanoja. Ja tuomitsin arvosanattomat kokeilut humanistien hömpötykseksi. Myöhemmin olen vähän löysentänyt teekkarilakkiani ja myöntänyt, että humanistitkin tekevät ihan oikeaa tiedettä, joskin haastavammilla tutkimuskohteilla (=ihmisillä) kun me insinöörit.

En ole - vielä - perehtynyt tieteelliseen tutkimukseen, jota on tehty arvosanojen antamisen vaikutuksesta motivaatioon, mutta esitän tässä muutaman käsienheilutteluargumentin, joissa voi olla jotain järkeä.

Ensinnäkin, oma kokemus. Kouluarvosanoissa harmitti se, että ne mittaavat jotain kapeaa osa-aluetta, ja asteikko ei motivoi itsensä kehittämiseen, koska se loppuu yläpäästä kesken. Jos osaat kaikki kuutosluokan matikantehtävät, saat matikasta kympin. Jos osaat kuutosluokkalaisena vielä yläkoulunkin matikantehtävät, saat edelleen matikasta kympin. Ja samaan aikaan se kaveri, joka osaa alakouluikäisenä purkaa, koota ja korjata mopon moottorin, jää ilman kymppiään.

Toiseksi, arvosanojen käyttö motivoi vain hakemaan niitä hyviä arvosanoja, ei oppimaan asioita. Tämä korostuu viimeistään yliopistossa, jossa opettelemalla tärpit edellisenä iltana voi saada viitosen (asteikolla 0-5) samaan aikaan kun aiheesta kiinnostunut mutta vähän "tyhmempi" kaveri saa kolmosen, vaikka käytti kurssiin sen 26,7 tuntia per opintopiste. Yliopistossa tosin arvosanaskaalan loppuminen viitoseen ei häiritse yhtä pahasti kuin peruskoulussa, koska haastetta voi hakea yrittämällä valmistua nopeasti.

Ylioppilaskirjoitukset jo haukuin edellisessä blogauksessani. Tämän jälkeen ne haukkui Hesari (ja pari aiheeseen perehtynyttä yliopistotutkijaa).

Kolmanneksi, tämä hauska anekdootti kertoo tapauksesta, jossa pikkulasten motivaatio romahti, kun sijaisopettaja rupesi arvostelemaan heidän sanatehtäviään.

Mutta mitä sitten pitäisi keksiä arvosanojen tilalle? Koululaitoksen yksi tehtävä on akkreditointi, eli antaa jonkinlainen melko luotettava palaute ihmisten osaamistasosta. En ole niin idealisti, että uskoisin oppilaiden oppivan tuosta vain, jos vain poistetaan kaikenlainen arviointi ja uskotaan, että kyllä kaikki naps vain rupeavat oppimaan.

Entäpä jos arvosanat korvattaisiin partioharrastuksesta (ja tietokonepeleistä ja sotilasuralta (ansiomitalit)) tutuilla taitomerkeillä? Eli kun opiskelija läpäisee tietynlaisen kokeen tai muuten osoittaa osaamisensa, hänelle myönnetään jonkinlainen taitomerkki/badge/lätkä? Varsinainen toteutus vaatii kunnollisen suunnittelun, mutta esimerkiksi lukion matematiikassa voisi olla kolme eriväristä lätkää eri aihealueille. Vihreän lätkän saisi, kun suorittaa helpon kokeen niin, että saa tehtävistä 90 % pisteistä. Keltaisen lätkän saa vaikeammasta kokeesta (90 % oikein). Punaisen lätkän saa, kun suorittaa kaikkein vaikeimman kokeen. Kokeita voisi suorittaa milloin vain, eli matikkavelho voisi halutessaan suorittaa koko pitkän matikan parissa kuukaudessa (niin kuin Päivölässä tehdään).

Jos taitomerkki-idea kiinnostaa, haluat ehkä tutustua näihin artikkeleihin/linkkeihin:

• Badges in Social Media: A Social Psychological Perspective
• Mozillan Open Badges
• OpenStudy, jossa jaetaan mitaleita hyvistä vastauksista
• Code Academy - itseopiskele ohjelmoinnin perusteet - ja ansaitse badgeja

Mitäs tykkäätte? Voisiko numeroarvosanat korvata badgeilla?

Onko ylioppilastutkinto jarru lahjakkaille ja innokkaille nuorille?

Ylioppilaskirjoitukset olivat alun perin yliopiston pääsykoe. Jos pääsit tutkinnosta läpi, pääsit yliopistoon. Näppärää.

Wikipedian mukaan vanha periaate, jonka mukaan jokaisella ylioppilastutkinnon suorittaneella oli vapaa pääsy yliopistoon, eli vielä jonkin aikaa 1900-luvulla. Ylioppilaiden määrän nopean kasvun vuoksi yliopisto otti kuitenkin asteittain käyttöön erilliset pääsykokeet.

Tosin kyseessä ei ole mielestäni mikään "vanha periaate", vaan koko ylioppilastutkinnon perusta. Se oli pääsykoe. Koska yliopistot kyseenalaistivat tämän kokeen mielekkyyden, jokainen suunnitteli oman valintakokeensa.

Väitän tässä tieteellisiä perusteluja esittämättä, että ylioppilastutkinto on haitallinen jarru varsinkin innokkaille ja lahjakkaille nuorille. Perustelut:

• Kun lukion lopussa on kaikille pakollinen testi eli ylioppilaskirjoitukset, opettajien motivaatio suuntautuu lähinnä siihen, kuinka opiskelija saadaan prepattua suoriutumaan hyvin ylioppilaskirjoituksissa.
• Esimerkki: lukion fysiikassa painotetaan niitä osa-alueita, joista on perinteisesti ollut tehtäviä ylioppilaskirjoituksissa. Fyssankirjan loppuosasta jää moni mielenkiintoinen fakta käymättä läpi, koska "ei niitä ole koskaan kysytty".
• Riemukkaan oppimisen sijaan opetellaan erilaisia kikkoja, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen oppimisen kanssa vaan ainoastaan ylioppilastutkinnossa pärjäämisen kanssa. "Joka toinen vuosi on ollut tehtävä tästä ja joka toinen vuosi tästä, eli nyt voi olettaa, että teille tulee tämmöinen tehtävä." Oma lukunsa on puuduttava kielistudiossa luurit päässä istuminen ja monivalintatehtävien täytteleminen.
• Ylioppilaskirjoitukset ovat melko turhia, kun käytännössä joka opinahjolla jo on omat pääsykokeensa.
• Ylioppilaskirjoituksia perustellaan puolueettomalla arvioinnilla. Väitetään, että ylioppilaskokeen arvostelee "neutraali" sensori, eikä lukion oma opettaja, joka saattaa olla puolueellinen tai soveltaa erilaisia arviointikriteerejä kuin jonkun toisen lukion opettaja. Ylioppilaskirjoitusten arviointi ei kuitenkaan ole neutraalia, koska koepapereissa lukee opiskelijan nimi ja oppilaitos. Arvostelijan bias varsinkin ei-eksakteissa tieteissä voi heilauttaa arvosanaa. Esimerkiksi opiskelijan nimen sukupuoli, ulkomaalaistaustaisuus ja lukion maine voivat vaikuttaa biakseen.
• Jos ylioppilaskirjoituksia ei olisi, opettajat saisivat vapaat kädet tukea jostain asiasta innostuneita opiskelijoita. Esimerkiksi lukuteoriasta (matematiikan osa-alue) kiinnostunut lukiolainen voisi syventyä lukuteoriaan ja opettaja innostaisi häntä siinä, koska opettajan ei tarvitse pelätä, että lukuteorian opinnot häiritsevät ylioppilastutkintomatematiikan osaamista.

Kaikenlainen testaaminen on omiaan myös tappamaan mielenkiinnon oppimisesta. On esitetty, että Suomen koulujärjestelmä on hyvä mm. sen takia, että meillä ei jatkuvasti testata opiskelijoita ja opettajia (poikkeuksena tuo ylioppilastutkinto).

Keskustelu alkakoon! Varsinkin tieteellistä tietoa (eli sellaista vertaisarvioiduissa lehdissä julkaistua) otan vastaan mielelläni.

Kirja: Näin hankit itsellesi "tee-se-itse-tutkinnon"

Luin toukokuussa Anya Kamenetzin kirjan DIY U, ja kirjoitin siitä blogiini (Anya Kamenetz: DIY U — kirja joka jokaisen opettajan ja opiskelijan pitäisi lukea). Kirja haastaa provosoivasti nykyisen (yhdysvaltalaisen) korkeakoulutusjärjestelmän. Moni asia on yleistettävissä Eurooppankin: perustavaa laatua olevana erona lienee ainoastaan se, että Yhdysvalloissa vanhemmat (ja nuoret, jotka opiskelevat velaksi) maksavat itsensä kipeäksi suoraan lukukausimaksuissa, kun Suomessa se tapahtuu välillisesti verotuksen kautta.

Kamenetz kehotti nuoria kapinaan ja etsimään muita keinoja kouluttaa itsensä kuin suoraan lukiosta collegeen meneminen ja sieltä neljän vuoden jälkeen työelämään hyppääminen. Nyt hän on kehitellyt aihetta eteenpäin, ja julkaissut kirjan

The Edupunks' Guide to a DIY credential

Kirjan voi lukea ja ladata itselleen joko edellä mainitusta linkistä tai hakea Smashwordsista sähkökirjanlukulaitteelle sopivan version. Kamenetz elää niin kuin opettaa eli kirja on saatavissa täysin maksutta.

Pikaisen selailun perusteella - ja täysin odotetusti - kirja on Yhdysvallat-painotteinen, mutta moni itseopiskeluun liittyvä vinkki on sovellettavissa Suomeenkin, koska internet ei tunne rajoja.