tiistai 12. heinäkuuta 2011

Raiskaaja ja kiusaaja tarvitsevat apua – ja johan tuli parempi mieli!

Koulussa kiusataan, koska se on kivaa. Ei siksi, että kiusaajan päässä olisi vikaa. Piste.
Aikoinaan koitui paljon haittaa sellaisista koulumaailman väitteistä kuin että kiusaaja ja uhri ovat yhtä onnettomia, kiusaaja se vasta apua tarvitsee, kiusaaja se vasta onneton on. Tämä ei ole totta. Useimmiten koulukiusaaminen ei ole yhteydessä minkäänlaiseen persoonallisuuden häiriöön, vaan on vain keino nostaa omaa asemaansa ryhmässä.
Eräässä laajassa suomalaisessa tutkimuksessa, jossa oli mukana lähes 4000 murrosikäistä, 5 prosenttia sanoi kiusaavansa koulussa muita siitä yksinkertaisesta syystä, että heistä se oli kivaa. Kuullessaan tämän tutkimustuloksen sanovat aikuiset tavallisesti: "Eivät he sitä kuitenkaan tarkoittaneet." Valitettavasti tarkoittivat.
Sitaatit ovat professori Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot, jota olen lueskellut kesälomallani. Keltikangas-Järvinen on paitsi arvostettu tutkija, myös etevä kirjoittamaan erikoisalastaan kansantajuisesti.

Kiinnitin huomiota erityisesti tuohon jälkimmäiseen lihavoituun kohtaan, jossa aikuisilla on tarve kiistää tieteen tuloksia (jotka ovat vieläpä sopusoinnussa arkijärjen kanssa, kun omia kouluaikojaan miettii vähänkin ajatuksella). Kirjassa puhuttiin koulukiusaamisesta, mutta toinen usein kuulemani vastaavanlainen väite koskee raiskaajia: monen raiskausuutisen kommenttilaatikossa toistellaan myyttiä "voi raukkaa, kun ei muuten saa niin sitten se raiskaa". Todellisuudessa raiskaamisessa on kyse alistamisesta, ja raiskaaja on henkilö, joka saa tai saisi toosaa muutenkin. Jos seksin puute olisi raiskaamiseen root cause, suurin osa raiskauksista tapahtuisi Otaniemen teekkarikylässä.*

Mistä tämä pahantekijän roolittaminen uhriksi oikein johtuu? Minulla on tähän oma keittiöpsykologinen selitys: raiskausuutisen lukijan, kiusaamisen uhriksi joutununeen nuorten tai kiusaamista sivusta katselevan kukkahattutädin oma olo helpottuu, kun hän ajattelee, että syyllinen on ressukka. Väärä tieto uskotaan, koska se tuntuu kivammalta kuin oikea. Omaa kiukkua helpottaa, kun ajattelee, että "no hän nyt oli ilkeä, mutta hei, hänellähän menee huonosti ja minulla paremmin, joten ei minun kannata harmistua". Toinen esimerkki samasta ilmiöstä eri kontekstissa on se, että kateellisuuteen taipuvaista ihmistä harmittaa vähemmän lottovoiton osuminen köyhälle pyörätuolipotilaalle, kuin jos voittaja olisi ollut terve naapuri. Toivottavasti ymmärrätte, mitä ajan takaa. Olen myös yllättynyt, jos ilmiölle ei löytyisi psykologista termiä.

Keväällä oli Hesarissa uutinen, jossa kerrotaan amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan
Koulukiusaaminen voi olla lapsille keino nousta sosiaalisella arvoasteikolla ylöspäin. ...

Tutkimus muuttaa käsityksiä, jonka mukaan koulukiusaajat olisivat aina syrjäytyneitä ja huonosti voivia lapsia.

Tutkimusta johtanut professori Robert Faris muistuttaa, että kiusaaminen ei ole kovin tehokas keino huolehtia sosiaalisesta asemastaan. Tutkimuksessa kiusaaminen ei lisännyt nuorten suosiota.
Tutkimus oli ihan oikeaa tiedettä ja julkaistu oikeassa vertaisarvioidussa tiedelehdessä. Silmiin pistää kuitenkin tuo uutisen lihavoitu rivi. Se, että koulukiusaajat olisivat syrjäytyneitä ja huonosti voivia, on myytti: onhan meillä ministerinäkin entinen koulukiusaaja. En tiedä myytin alkuperää, mutta arvaukseni on, että se on juuri tuossa alussa selostamassani uskotaan-näin-koska-se-helpottaa-omaa-oloa-syndroomassa.

Koulukiusaamiseen puuttumisen pitäisi alkaa tosiasioiden tunnustamisesta. Koulussa kiusataan, koska se on hauskaa ja koska kiusaamalla yritetään nostaa omaa sosiaalista statusta. Kiusaamiseen puuttuminen onkin sitten asia erikseen. Olen sitä mieltä, että koulukiusaaminen on pitkälti koululaitoksen rakenteellinen ongelma: kaikkialla muualla ihminen saa valita oman seuransa, mutta koulussa lapset lyödään samaan läjään (vanhempien valitseman) asuinpaikan perusteella. Paras keino puuttua omaan kiusaamiseen on jäädä pois koulusta ja toivoa, että silloin asia rupeaa ehkä kiinnostamaan koulua ja sosiaaliviranomaisia.

Ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä voisivat olla empatiakykyjen kehittämiseen tähtäävät harjoitukset. Nyt kaivattaisiin tiedon vahvistajaksi psykologian asiantuntijaa, mutta minulla on sellainen käsitys, että varsinkin poikien empatiakyvyt kehittyvät vasta peruskouluiän jälkeen, mikä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi alakouluikäistä ei vaan kiinnosta, jos joku sanoo, että kiusaamisen uhrista tuntuu pahalta. Varsinkaan jos ei ole itse kokenut, miltä kiusaaminen tuntuu.




* Tässä ruokin pilke silmäkulmassa toista myyttiä. Todellisuudessa teekkarit ovat varsin kysyttyä tavaraa parisuhdemarkkinoilla; myyttiä ruokkii se alle yhden prosentin vähemmistö, joka ei saa ja pitää siitä suurta meteliä - vaikka asia olisi korjattavissa peseytymällä joka aamu (ettei hiusten haju karkoita naisia metrien päästä) ja käymällä parturissa ja satsaamalla pari kymppiä siisteihin vaatteisiin (vaikka vastapuoli olisi kuinka ihastunut, seurustelukumppania tulee kehdata näyttää kavereillekin).

Ja sitten ovat ne, joilla yksinkertaisesti käy "paska säkä" ja he jäävät ilman seurustelukumppania. Eikä asiaa yhtään helpota se, että homma lyödään vitsiksi. Anteeksi.

13 kommenttia:

  1. Miten tämä suhtautuu sitten työpaikkakiusaamiseen? Ymmärtääkseni sitäkin tapahtuu varsin yleisesti. Onko kyse samasta asiasta? Onko median ja yleisön suhtautuminen samanlaista? Miksi?

    VastaaPoista
  2. Vaikea kysymys. Olen lukenut työpaikkakiusaamisesta vain pari lehtijuttua, enkä ole ollut työpaikalla, jossa olisi kiusattu (ainakaan niin että olisin huomannut).

    Työpaikkakiusaamisessa on se perustavanlaatuinen ero, että työpaikalta pääsee halutessaan pakoon: kukaan ei ihmettele, jos aikuinen vaihtaa työpaikkaa.

    Näin siis maallikkona järkeilen.

    VastaaPoista
  3. Vesa: työpaikalta pääsee pakoon suurissa kaupungeissa, eikä täälläkään kaikilla aloilla. Pienissä kaupungeissa ei usein ole muita työnantajia.

    VastaaPoista
  4. Tiedän itse vain etäisesti yhden vakavamman työpaikkakiusaamistapauksen; tässä tapauksessa kyse taisi olla siitä, että koulutuksellaan ja taidoillaan kiusattu olisi päässyt muuallekin duuniin, mutta itsetunto ja voimat eivät riittäneet siihen että olisi ajoissa lähtenyt pois (toisin sanoen masennus iski, ehkä muistakin syistä, mutta kiusaamisen myötävaikutuksella). Sama ongelma taitaa olla monilla raiskatuilla, jotka eivät todisteiden puutteessa / liian lievän rangaistuksen mahdollisuuden lannistamina viitsi mennä edes tekemään rikosilmoitusta: halu unohtaa ja oma syyllisyydentunne voittaa oikeudenmukaisuuden vaatimisen, jopa kostonhimonkin. Kumma kyllä, syyllisyys piinaa usein eniten niitä, jotka ovat vähiten syyllisiä johonkin tapahtumaan, tai jopa uhreja siinä.

    Mutta ainakaan minun entisessä koulussani kiusattujen tai "sivustakatsojien" kesken ei tod. surkuteltu kiusaajia raukkoina, joilla menee huonosti. Heitä pidettiin vain kusipäinä (tietenkin!). Luulen, että "kiusaajat tarvitsevat apua" tulee aikuisilta, jotka ovat joko unohtaneet omat kiusaamiskokemuksensa (minä tahansa osapuolena) tai heillä ei ole niitä kokemuksia juuri ollutkaan. Tosin pienellä vähemmistöllä kiusaajista mennee oikeasti melko huonosti: meidänkin luokallamme oli vuoden pari "kiusaajien alinta kastia" edustava poika, joka kiusasi, mutta jota vastaavasti muut kiusasivat takaisin. Hän oli jo kerran vaihtanut koulua sopeutumisongelmien takia, eikä "karisma" ollut yhtä vahva kuin niillä kiusaajilla, jotka saavat muiden suun tukkoon ja silmät kyyneliin ilkeilyllään. Häntä muistan joskus säälineeni, mutta hän ei ainakaan minulle pystynytkään oikeasti aiheuttamaan pahaa oloa kuten jotkut muut, vaan korkeintaan ärsytystä.

    VastaaPoista
  5. Itse näen asian niin, että tavallaan ihminen, jonka mielestä toisen kiusaaminen on kivaa, on väistämättä jonkinlainen uhri. Todennäköisesti varhaislapsuudessa hän ei ole saanut riittävää rakkautta, huomiota ja turvallisuutta, jolloin empatian kyky on alikehittynyt. Syy voinee olla joku ihan muukin. Kuitenkaan uhrius missään asiassa ei oikeuta vääryyteen toisessa asiassa. Kiusaajat ovat siis tietyssä mielessä uhreja, mutta se ei vapauta heitä vastuusta omista teoistaan. Raiskatulla ei ole oikeutta ryöstää pankkia uhriutensa nojalla.

    Näkisin, että paras tapa auttaa omia lapsia joutumasta kiusatuksi on tukea heidän itsetuntonsa kehittymistä niin, että he eivät alistu kiusaamiseen. Ainakin omasta kokemuksestani sanoisin, että syy miksi minua loppujen lopuksi kiusattiin melko vähän, oli se, että ajattelin, että minussa ei ole mitään sellaista vikaa, joka oikeuttaisi kiusaamaan. Kerroin myös helposti opettajalle kiusaamisesta, mitä tietenkin kiusaaja piti häpeällisenä, mutta mielestäni oli oikein kertoa. Lisäksi fyysiselle kiusaamiselle koitin pistää vastaan usein melko selkeästä kokoerosta (kiusaajan eduksi, minä kun olin lähes koko peruskoulun ihan luokan pienimpiä) huolimatta. Joskus joku kiusaaja jopa ilmaisi arvostavansa sitä, että pistin vastaan enkä alistunut.

    Ylipäätään olen sitä mieltä, että jos vanhemmat antaisivat lapsilleen enemmän aikaa (rahan sijasta), olisi kaikenlaisia ongelmia maailmassa paljon vähemmän.

    VastaaPoista
  6. Hieman pääasiasta ohi:

    Missä piireissä teekkarit ovat kysyttyä puolisomateriaalia? Kiinnostaisi todella tietää. Arvauksena voisin heittää vaikka 30+ konservatiiviston, mutta teekkarit (ja jotkut DI:tkin) ovat teinejä tai nuoria aikuisia. Valmiin DI:n haluamisen toimeentulon ja seksuaalisen lojaaliuden perässä vielä ehkä ymmärtäisi, vaikka kylterit ja pykälistit ovatkin rikkaampia ja taikkilaiset tyylikkäämpiä.

    Otaniemessä ei kerta kaikkiaan edes riitä naisia kaikille miehille, joten näissä piireissä joku jää väkisin ilman. Eikä "polyamoriset" naisetkaan ole aiheuttaneet tilanteeseen merkittävää muutosta.

    Helsingin puolella teekkari on (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta) tyylitajuton nörtti. Jostain syystä jotkut harvat neidot tosin pitävät sitä söpönä ominaisuutena.

    Ongelma ei onneksi koske ainoastaan Otaniemeä. How to find love while being a male engineer: http://i.imgur.com/7r9Zn.jpg

    PS. En ole neitsyt, mutta teekkariajat ovat kyllä jääneet keskivartaloseudun ulokkeille mieleen melko kuivana kautena. Naisten vähyys (olemattomuus) myös ystävä- ja koulukaveripiirissä oli suorastaan ahdistavaa. Bileissä neljän naisen heruttaminen sadan miehen kesken ei johtanut muuhun kuin neitosen itsetunnon nousemiseen epäterveelliselle tasolle. Raiskaaminen ei silti käynyt mielessä. Siitä, kuten myös monesta muusta asiasta, olen alkuperäisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä :)

    VastaaPoista
  7. >Näkisin, että paras tapa auttaa omia lapsia joutumasta kiusatuksi on tukea heidän itsetuntonsa kehittymistä niin, että he eivät alistu kiusaamiseen. Ainakin omasta kokemuksestani sanoisin, että syy miksi minua loppujen lopuksi kiusattiin melko vähän, oli se, että ajattelin, että minussa ei ole mitään sellaista vikaa, joka oikeuttaisi kiusaamaan.

    Käsittämättömän omahyväistä ja epäempaattista tekstiä. Onko "kiusaamisen oikeuttavia" vikoja sitten olemassa yleisesti ottaen? Oliko jossakussa muussa aikasi koululaisessa? Entä jos lapsesta tulee opeillasi kiusaaja? Heillähän on tutkitusti nimenomaan hyvä itsetunto, mutta vääristynyt minäkäsitys.

    Juuri tuollainen sotkuinen ajattelu, jossa kiusaaminen on kurjaa, mutta syytä etsitään uhrista, edesauttaa kiusaamiseen jatkumista. Lapsella on oikeus välttyä kiusaamiselta, oli hän millainen tahansa. Kaksoisstandardit eivät tässä asiassa toimi. Se, mikä sinulle on ilmeisesti pyrkimystä puolueettomuuteen ja objektiivisuuteen, ei ole sitä lapsille.

    Ei kiusaamiseen ole olemassa mitään yksikäsitteistä ratkaisua uhrin puolelta. Usein tapauksille on tyypillistä nimenomaan se, että mikään esittämistäsi ratkaisuista ei "toimi". Silloin kyllä loistavakin itsetunto rapautuu nopeasti, muista vaurioista puhumattakaan. Lapsen tehtävä koulussa on opiskella, ei keksiä ratkaisuja kiusaamiseen.

    VastaaPoista
  8. "ajattelin, että minussa ei ole mitään sellaista vikaa, joka oikeuttaisi kiusaamaan."

    "Käsittämättömän omahyväistä ja epäempaattista tekstiä."

    Tuon Juhanin kommentin voi varmaan tulkita kahdella tavalla. Itse tulkitsin sen niin, että mikään vika ei oikeuta kiusaamaan ja näin ollen kirjoittajassakaan eikä sinussa eikä minussa voi olla sellaista vikaa, joka oikeuttaisi kiusaamaan.

    Itse asiassa silloin mennään metsään, jos kiusattu ylipäätään rupeaa miettimään, mitä vikaa hänessä on. Esimerkiksi jos läskiksi haukuttu laihduttaa, niin seuraavasti häntä kiusataan silmälaseista tai pukeutumisesta tai huonosta koulumenestyksestä. Ja voi jopa olla, että kiusataan entistä pahemmin, koska kiusaaja huomasi, että kiusaamisella oli vaikutusta.

    VastaaPoista
  9. Mä haluaisin kirjoittaa oman tekstin Enkeli-Elisasta, mutta koska se ei nyt onnistu uusisuomessa, mä voisin rustata tähän jotain.

    Niille jotka eivät tiedä: Minttu Vettenterä kirjoitti kirjan, jossa kerrotaan nuoren Elisa-tytön itsemurhasta. Kaiken piti olla kunnossa, mutta pinnan alla kaikki oli päin helvettiä; nuori elämä päättyi oman käden kautta. Nyt aiheesta on noussut kuhina; monet ovat alkaneet epäillä kirjan todenperäisyyttä. Helsingin Sanomat on kirjoittanut aiheesta jonkinlaisen isomman artikkelin jonka lopputulema vissiinkin on, että Elisa olisi fiktiivinen hahmo. Sosiaalisessa mediassa käy suuri kuhina, ihmiset ottavat kantaa puolesta ja vastaan kovin sanankääntein.

    Ostin kirjan, koska se vaikutti semmoiselta, joka voisi säväyttää oikeasti. Olen lukenut nyt noin puolet, ja täytyy sanoa että diippiä tekstiä on tämmöselle maailman paskuuteen kyllästyneelle yltiökyyniselle ja kaikennähneelle nörtillekin.

    Kirjan alkulehdillä sanotaan: "Enkelin isälle ja äidille. Tarina on fiktiivinen, mutta ihmiset ja tapahtumat totta." Sanottakoon, että en ole nähnyt Hesarin ultimaattista debunkkaus-artikkelia, jota somessa hehkutetaan. Olen nähnyt vain julkisessa netissä olevan version.

    Median epäluulot keskittyvät mm. näihin asioihin:
    1. Miksei Elisan ilmoitettuna kuolinpäivänä kuollut yhtään ikäprofiiliin sopivaa?
    2. Miksi Elisan koulua ei kerrota?
    3. Miksi kaikkien henkilöiden tekstit ovat median mukaan kirjassa samantyylisiä?
    4. Miksi Elisan vanhemmat eivät ole julkisuudessa?

    Kerron tässä lyhyesti näkemykseni kustakin.

    1. Miksei Elisan ilmoitettuna kuolinpäivänä kuollut yhtään ikäprofiiliin sopivaa?

    Mitä jos kuolinpäivä on joku toinen ja Elisan ikäkin vanhempien yksityisyydensuojan tähden muutettu? Kuolinpäivä on otollisimpia henkilötietoja lähteä selvittämään tämänkaltaista tapausta.

    2. Miksi Elisan koulua ei kerrota?

    Sama kuin edellä, vanhemmat eivät kirjoittaja Vettenperän mukaan halua julkisuuteen. Jos koulu tiedetään, sieltä hyvin varmasti saataisiin vanhempien jäljille johtavat vihjeet. On lisäksi hyvin mahdollista, ellei jopa todennäköistä, että Elisan kiusaajat saisivat osakseen esim. tappouhkauksia.

    3. Miksi kaikkien henkilöiden tekstit ovat median mukaan kirjassa samantyylisiä?

    Tätä en tiedä. Joko ne ovat luonnostaan näin, tai sitten kirjoittaja on stilisoinut tekstejä sopivampaan muotoon. Stilisointi on ymmärrettävää, muttei Elisan päiväkirjamerkintöjen kohdalla mitenkään tyylikästä.

    4. Miksi Elisan vanhemmat eivät ole julkisuudessa?

    Oletteko nähneet vanhempia, joiden ainoa lapsi on kuollut? Minä olen. Löysin parhaan kaverini Mikon (nimi muutettu) ruumiin Otaniemestä hänen soluasunnostaan kesäisenä päivänä vuonna 2007. Olen ollut hänen vanhempiensa kanssa tekemisessä tapahtuman jälkeen muutamaankin otteeseen. Olen nähnyt, kuinka rikki ihmiset menevät tässä tilanteessa. Mikon kohdalla kyseessä ei ollut edes itsemurha, nuoren miehen sydän vaan petti.

    Ihmiset toipuvat eri tavalla oman lapsen kuolemasta. Siinä missä toinen Mikon vanhemmista jäi sairauseläkkeelle psyykkisten ongelmien ja jatkuvien itsemurha-ajatusten takia, toinen palasi jossain vaiheessa työelämään ja ponnisteli työyhteisön avulla eteenpäin.

    On täysin mahdollista, että Elisan vanhemmat ovat olemassa, mutta eivät halua enää lisää tuskaa elämäänsä mediajuttujen tiimoilta. Alkulukemisen perusteella kirja näyttää olevan myös Elisan isän surutyö ja ennenkaikkea eräänlainen sovitus. Esitän tässä myös retorisen kysymyksen: Pitäisikö minunkin paljastaa edesmenneen ystäväni oikea nimi? Olisiko se tässä reilua, fiksua tai tyylikästä?

    Näitä asioita vasten olen vähän hämmästynyt tästä voitonvarmasta oikeassaolijuudesta, jota mm. HS ja Yle yhden blogistin voimin ovat asian tiimoilta esittäneet. Lisäksi ottamatta kantaa fakta/fiktio-akselilla, on aivan helvetin tärkeää että koulukiusaamisesta puhutaan nyt ja oikein kunnolla. En oikein niele lausuntoja, joiden mukaan keskustelu on turha, jos Elisa on fiktiota.

    VastaaPoista
  10. Ja sanottakoon vielä traktaatistani että noita tuontyyppisiä "lausuntoja, joiden mukaan keskustelu on turha, jos Elisa on fiktiota" on näkynyt Elisa-yhteisön seinän kommenteissa ja/tai muilla nettipalstoilla, joilta olen asiaa lukenut.

    VastaaPoista
  11. Minä ajattelen tämän näin, että kiusaaja tarvitsee apua, koska hänessä on vikaa. Jos kiusaaminen on hauskaa se on vika persoonallisuudessa eli persoonallisuushäiriö.
    Niin kauan, kun kiusatut laitetaan terapiaan tai joutuvat vaihtamaan koulua jne. annetaan koululaisille viesti, että kiusaaminen on ok ja ihan normaalia, mutta kiusatuksi tuleminen johtuu siitä, että kiusatussa on vikaa.
    Kiusaajat terapiaan opettelemaan empatiaa.

    VastaaPoista
  12. Siihen, että kiusaaminen on kivaa, ei tarvita mitään häiriötä. Yleensä seurauksia ei vain ajatella puhuttelua pidemmälle. Kiusaaminen on hauskaa, mutta ajattelemattomien kakaroiden, (tai joissain tapauksissa aikuisten), käsissä tämä hauskuus ja "harmiton" leikkiminen voi muuttua hengenvaaralliseksi.

    VastaaPoista