Ennen rikos- ja onnettomuusuutisissa mainittiin lähes aina nimet – milloin ja miksi tämä muuttui?

Nykyään rikosuutisissa uhrin nimeä ei mainita kuin poikkeustapauksessa ja tekijänkin nimi vain, jos sillä on yhteiskunnallista merkitystä tai tuomio on yli 2 vuotta vankeutta. Kahden vuoden rajaa on perusteltu muun muassa sillä, että silloin tuomio on aina ehdoton.

Onnettomuusuutisissa uhrin nimeä ei mainita koskaan, ellei siitä sitten tehdä inhimillisellä kulmalla juttua omaisten myötävaikutuksella. Asia palasi mieleeni kun HS julkaisi jutun ilmiöstä, jossa nimistä leviää sekä väärää että oikeaa tietoa keskustelupalstoilla (juttu, keskustelua). Jutussa haastatellun poliisin mukaan

”tyhjiö täyttyy heti”, jos poliisi ja media eivät tiedota rikostapauksista riittävissä määrin ja tarpeeksi nopeasti.

Näin ei ole ollut aina. Kirjoitin 9 vuotta sitten jutun jossa selvitin urbaanilegendana eläneen sähkötapaturman todenperäisyyttä. Jutunteko oli mielenkiintoinen prosessi, ja sen ohessa selvisi muun muassa, että nykyinen käytäntö "nimen pimittämisestä" on kohtuullisen tuore: vielä 1980-luvulla ei ollut tavatonta, että esimerkiksi onnettomuudessa kuolleen nimi mainittiin lehtijutussa. Alla yksi tyypillinen esimerkki (Uusi Suomi 19.12.1958):

Onnettomuudessa ei kuollut kukaan, mutta silti osallisten (sekä päälleajajan että uhrien) nimet olivat lehdessä.

Kiinnostuin aiheesta sen verran, että luonnostelin jo aiheesta tutkimusartikkelia Media & viestintä -lehteen kunnes jouduin toteamaan että aika ei kerta kaikkiaan riitä ja asia sopisi muutenkin kolmekymppisen viestintäalan tohtoriopiskelijan ruuaksi ennemmin kuin keski-ikäistyvän sähköturvallisuusammattilaisen sivuprojektiksi.

Aiheesta ei nimittäin löydy tutkimusartikkelia (eikä muutakaan artikkelia), ja myös tiedustelu kahdelta professoritason asiantuntijoilta tuotti vesiperän. En myöskään löydä lehtiä lukemalla mitään selvää vedenjakajavuotta, vaan tapa näyttää vain hiipuneen pikku hiljaa 1980-luvulla. En myöskään löydä mitään "linjapaperia" jossa käytäntöä olisi muutettu. Lex Hymy tuli rikoslakiin jo 1970-luvun puolivälissä, joten se ei ainakaan suoraan tätä käytäntöä muuttanut.

Lokakuussa 2018 viestinnän professori Esa Väliverronen kommentoi sähköpostitse minulle:

Juu, kiinnostava juttu. Meiltä ei löytynyt ketään tätä paremmin tuntevaa, mutta luulisin, että viestintäoikeuden proffa Päivi Korpisaari voisi tuntea tai sitten joku pitkän linjan rikostoimittaja.

Vesiperä tuli myös Korpisaarelta:

Tervehdys Tukholmasta! Valitettavasti minäkään en tiedä. Tietäisiköhän JSNn entinen pääsihteeri (?) Ilkka Vänttinen.

Kuolleillahan ei ole RL 24:8:n mukaista suojaa, joten kyse lienee hyvän journalistisen tavan käytännöstä eikä lakiin perustuvasta muutoksesta. Toki Lex Hymy on voinut vaikuttaa myös asenteisiin.  

Tämän pidemmälle en kaivellut. Jos kaksi professoritason ihmistä ei tiedä, asia ei ole ainakaan mikään alan itsestäänselvyys. Yksi näkökulma aiheeseen on, että syy ei välttämättä ole lehdistössä vaan poliisissa: lyhyet onnettomuusuutiset perustuvat yleensä poliisin tiedotteisiin, ja eri poliisilaitosten sisällä on voitu pikku hiljaa 1980-luvulla päätyä tulokseen, että puhutaankin Matti Virtasen sijaan vain 41-vuotiaasta miehestä.

Jos ajatellaan maailmaa 1980-luvulla, niin internet ei ollut vielä kaiken kansan huvia, joten oli oikeastaan aika yhdentekevää, julkaistiinko nimi lehdessä vai ei: henkilön tutut tiesivät onnettomuudesta/rikoksesta joka tapauksessa ja keitään muita ei kiinnostanut. Ei ollut keskustelufoorumeita joilla taivastella tekijän naamavärkkiä (eikä sometiliä josta kaivella se esille).

Silti olisi mielenkiintoista tietää tapahtumainkulku: onko taustalla joku yksittäinen isomman lehden päätös, joku toimittajien konferenssissa pidetty esitelmä tai poliisin linjaus tiedottamisessa, jota ei löydy kotisohvalta käsiksi päästävissä lähteissä. Aiheesta saisi vähintään viestinnän tai journalistiikan gradun, parhaassa tapauksessa väitöskirjankin.

Alla vielä muutama esimerkki uutisista. 

Helsingin Sanomat 26.2.1958:

Vähän tuoreempi (HS 3.1.1988), jossa kuolleen nimi mainittiin, kuski(e)n nimeä ei:

Uusi Suomi 17.8.1987 tarjoilee esimerkin perinteisestä ja nykytavasta:

P.S. Jos päädyt kirjoittamaan aiheesta tutkimusartikkelin tai muuten laajemman selvityksen, kuulisin siitä mielelläni.