Vielä kerran plagioinnista ja "alan tavasta" – esimerkkinä Iltalehden juttu, jossa copypastetaan niin että soi

 

Suomen historian jännät naiset -kohu on ottanut kuluneella viikolla lisää kierroksia. Kirjoitin marraskuun alussa populaaritietokirjallisuuden siteerauskäytännöistä heti tekijänoikeusneuvoston lausunnon uutisoinnin jälkeen. Kirjoitus ei saanut juuri huomiota. Ehkä se oli huono tai ei provosoinut tarpeeksi, tai ei yksinkertaisesti lähtenyt leviämään. Näitä ei aina tiedä etukäteen: esimerkiksi parin vuoden takainen Signum-lehteen kirjoittamani juttu jossa haukuin kotimaisten yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen intoa kehitellä omia viittausjärjestelmiään, oli koko lehden suosituin artikkeli vuosina 2014–2022. Siitä tipahteli palautetta sieltä täältä niin kasvotusten kuin viestinä. Kommenttilaatikkoa ei journal.fi:ssä ole.

Tai sitten kirjoitus sivuutettiin koska olen eri mieltä kuin vallitseva tai ainakin äänekkäin mielipide tuntuu olevan – tässä ei ole mitään väärää, teen itsekin usein samalla tavalla, ellei kyseessä ole kirjoitus joka leviää niin paljon että sitä on "pakko" kommentoida. Mikä taas on tavallaan hassua – sisältö ei ratkaise, vaan se, kuinka isolla koneistolla tekstiä saa levitettyä. Tätä mekaniikkaa voi hakkeroida provosoimalla tai ujuttamalla tekstiin ärsyttävän virheen, mutta olen yrittänyt opetella eroon moisesta.

Mutta asiaan! Kohu näytti saaneen uusia kierroksia siitä, että Pettersson kehtasi väittää että kyseessä on yleinen tapa journalismissa ja tietokirjallisuudessa. Onko se? Siitä ei ole kirjoitettu kuin vakuutteluja. Suomen Kuvalehden mukaan

Suomen Kuvalehti on puhunut seitsemän eri kustantamon kanssa, eikä yksikään niistä tunnista Rauvolan kuvaamaa traditiota.

Tämä on sama kuin kysyisi yrityksen toimitusjohtajalta että ahdistellaanko teidän firmanne pikkujouluissa. Johtajan ei-vastauksen tietää etukäteen, ahdisteltiinpa tai ei.

Poimitaan esimerkiksi Iltalehden tuoreehko artikkeli Tällainen on häiriö, jota Tuomas Enbuske sairastaa (Iltalehti 27.11.2023). Toimittajan nimellä ei ole mitään väliä, koska puhun ilmiöstä, en henkilöstä (tylsää, mutta reilua). Jutun lopussa ilmoitetaan kolme lähdettä:

• Terveyskirjasto.fi
• Kaksisuuntaisen mielialahäiriön Käypä-hoito-suositus
• Mieli ry
  

Toteutin vertailun niin, että otin Exceliin jutun kaikki lauseet (heti Enbusken henkilöesittelyjen jälkeen) eli alkaen lauseesta "Kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota kutsuttiin aikoinaan...". Sitten poimin lauseista muutaman avainsanan ja etsin niitä kaikista kolmesta lähteestä. Jos löytyi samankaltaisuutta, niin merkitsin lauseen Exceliin. Punaisella värillä on merkitty suora tai melkein suora plagiointi, vihreällä taas ei-plagiointi tai korkeintaan lievä plagiointi. En ole plagiointitutkija, joten joku lieväksi katsomistani plagioinneista voi ammattilaisen tarkastelussa olla oikeaa plagiointia ja päinvastoin. En ole kuitenkaan ollut ainakaan niuhompi kuin mitä Suomen historian jännät naiset -tapauksen liikkeellepolkaissussa blogikirjoituksessa on käytetty kynnyksenä.

Saadaan seuraava taulukko. Ensimmäistä virkettä en laske plagiaatiksi koska siinä kerrotaan heti, mistä tieto on ("kertoo sairauden Käypä hoito -suositus"), vaikkei lainausmerkkejä käytetäkään.

Juttu	Lähteet
Kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota kutsuttiin aikoinaan myös maanis-depressiivisyydeksi, on useimmiten krooninen, uusiutuva psykiatrinen sairaus, kertoo sairauden Käypä hoito-suositus.	Kaksisuuntainen mielialahäiriö on useimmiten krooninen, uusiutuva sairaus. (Käypä hoito)
Siihen liittyy voimakkaita mielialan vaihteluita, eli eriasteisia masennus- ja maniajaksoja.	Selvästi ei plagioitu.
Jos saman sairausjakson aikana kummatkin piirteet ovat läsnä, on kyse sekamuotoisesta sairausjaksosta.	Jos saman sairausjakson aikana kummatkin piirteet ovat läsnä, on kyse sekamuotoisesta sairausjaksosta. (Mieli)
Pääosa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien oireilusta on masennusvoittoista.	Pääosa oireilusta on masennusvoittoista. (Käypä hoito)
Jaksojen välissä ihminen voi olla täysin oireeton.	Jaksojen välillä henkilö voi olla täysin oireeton, mutta saattaa myös kärsiä lievemmistä masennus- tai muista oireista. (Mieli)
Maniassa sairastuneen mieliala kohoaa selvästi normaalista poikkeavalla tavalla.	Mania on vähintään viikon yhtäjaksoisesti kestävä jakso, jonka aikana henkilön mieliala on kohonnut selvästi normaalista poikkeavalla tavalla. (Terveyskirjasto)
Hän voi esimerkiksi olla huomattavan energinen ja puhelias, saada suuria ideoita ja nukkua poikkeuksellisen vähän.	Hän voi esimerkiksi olla huomattavan energinen ja puhelias, saada suuria ideoita ja nukkua poikkeuksellisen vähän. (Mieli)
Itsetunto voi olla voimakkaasti kohonnut.	Maniassa aktiivisuus, puheliaisuus, ajatuksen riento ja itsetunto ovat voimakkaasti kohonneet. (Terveyskirjasto)
Maniaan voi liittyä myös ärtyneisyyttä.	Kohonneeseen mielialaan voi liittyä myös ärtyisyyttä. (Terveyskirjasto)
Maniassa voi esiintyä eriasteisia suuruuskuvitelmia ja keskittymiskyvyttömyyttä.	Maniassa voi esiintyä myös eriasteisia suuruuskuvitelmia, hajanaisuutta ja keskittymiskyvyttömyyttä. (Terveyskirjasto)
Sairastunut saattaa tuhlata rahaa, osallistua kritiikittömästi kaikkeen vaaralliseen, olla hyperseksuaalinen ja käyttäytyä sopimattomasti.	Sairastunut saattaa tuhlata rahaa arvostelukyvyttömästi, osallistua kritiikittömästi kaikkeen vaaralliseen, olla hyperseksuaalinen ja käyttäytyä sopimattomasti. (Terveyskirjasto)
Maniavaihe kestää yhtäjaksoisesti vähintään viikon.	Mania on vähintään viikon yhtäjaksoisesti kestävä jakso, jonka aikana henkilön mieliala on kohonnut selvästi normaalista poikkeavalla tavalla. (Terveyskirjasto)
Hypomaniassa oireet muistuttavat maniaa, mutta ovat selvästi lievempiä.	Hypomania on maniaa lievempi, vähintään neljä päivää kestävä jakso, jonka oireet muistuttavat maniaa mutta ovat asteeltaan selvästi lievempiä eivätkä koskaan mielisairauteen verrattavissa (psykoottisia). (Terveyskirjasto)
Siinäkin innostumisen ohella ilmenee muun muassa keskittymisvaikeuksia, unettomuutta ja puheliaisuuden lisääntymistä.	Hypomaniassa korostuvat innostumisen ohella kuitenkin myös keskittymisvaikeudet, unettomuus, puheliaisuuden lisääntyminen, poikkeava touhukkuus ja itseluottamuksen kohoaminen. (Terveyskirjasto)
Masennusjaksot ovat hyvin samantapaisia kuin eriasteisesta masennuksesta kärsivän ihmisen masennustilat.	Masennusjaksot ovat hyvin samantapaisia kuin vakavasta masennuksesta kärsivän ihmisen masennustilat.(Terveyskirjasto)
Niissä kuitenkin esiintyy muita masennustiloja yleisemmin psykoottisia oireita, ajatusten ja liikkeiden hidastumista, liikaunisuutta ja ruokahalun kasvua.	Ne saattavat kuitenkin olla kestoltaan jonkin verran lyhyempiä, ja niissä esiintyy muita masennustiloja yleisemmin psykoottisia oireita, ajatusten ja liikkeiden hidastumista, liikaunisuutta, ruokahalun kasvua ja lihomista. (Käypä hoito)
Masentuneella voi olla usein synkkiä, joskus toivottomia ajatuksia.	Masentuneella on usein synkkiä, joskus toivottomia ajatuksia, jotka on hyvä tunnistaa masennuksen oireiksi. (Terveyskirjasto)
Sairausjaksojen tiheys vaihtelee suuresti.	Sairausjaksojen tiheys vaihtelee myös suuresti. (Terveyskirjasto)
Joillakin oireiden uusiutuminen seuraa vuodenaikojen kiertoa. Esimerkiksi osalla mania puhkeaa keväällä ja masennus pimeään vuodenaikaan.	Toisilla oireiden uusiutuminen seuraa vuodenaikojen kiertoa, esim. kevätaika on joillakin riskiaikaa manian uusiutumisen suhteen ja pimeän aika masennuksen.(Terveyskirjasto)
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairausjaksoja voidaan useimmiten vähentää tai jopa kokonaan estää lääkityksellä ja elämäntapoja muuttamalla.	Sairausjaksojen toistumista voidaan useimmiten olennaisesti vähentää tai jopa kokonaan estää asianmukaisella lääkityksellä ja elämäntapojen muutoksella.(Terveyskirjasto)
Lääkehoitona käytetään ensisijaisesti erilaisia mielialantasaajia sekä psykoosilääkkeitä.	Kaksisuuntaisen mielialahäiriön lääkehoidossa käytetään ensisijaisesti erilaisia mielialantasaajia sekä psykoosilääkkeitä. (Terveyskirjasto)
Näiden rinnalla voidaan käyttää psykoterapiaa.	Selvästi ei plagioitu.
Sekä masennusvaiheessa että vaikeaoireisissa ja -hoitoisissa manioissa voidaan harkita myös sähköhoitoa.	Sähköhoitoa voidaan harkita vaikeaoireisissa ja -hoitoisissa manioissa. (Käypä hoito)
Elämäntavoissa esimerkiksi päihteettömyys ja säännöllinen elämänrytmi ovat tärkeitä.	Selvästi ei plagioitu.
Säännöllisen unirytmin ja riittävän yöunen ajatellaan olevan tärkeä keino vähentää sairastumisalttiutta, sillä elimistön vuorokausirytmin häiriöt voivat laukaista sekä maanisia- että masennusjaksoja.	Pyrkimys säännölliseen unirytmiin ja riittävään yöuneen myös viikonloppuisin voi olla tärkeä keino vähentää sairastumisalttiutta. Tämä johtuu siitä, että elimistön vuorokausirytmin häiriöt saattavat olla eräs sairausjaksoja laukaiseva tekijä. (Terveyskirjasto)
Tiedetään myös, että stressaavat elämäntapahtumat voivat lisätä sairausvaiheen riskiä, joten sairastuneen on tärkeä opetella stressinhallintataitoja.	Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastuneen on tärkeä opetella stressinhallintataitoja. Voimakas stressi lisää uuteen sairausjaksoon sairastumisen riskiä. (Terveyskirjasto) Stressaavat elämäntapahtumat saattavat suurentaa uuden jakson riskiä. (Käypä hoito)
Ihmisen on myös hyödyllistä tunnistaa omat tyypilliset sairausjaksoja edeltävät esioireensa.	Itsehoidossa on tärkeää oppia tunnistamaan sairausjaksoja edeltävät esioireet ja varomerkit. – – Esioireet ovat yksilöllisiä, ja on tärkeää oppia tunnistamaan juuri omalle sairaudelle tyypilliset esioireet. (Terveyskirjasto)
Niitä voivat olla esimerkiksi muutokset unentarpeessa tai mielialassa.	Tällaisia esioireita voivat olla esimerkiksi mielialan, unen tarpeen, keskittymiskyvyn, energisyyden, itsetunnon tai seksuaalisen mielenkiinnon muutokset. (Terveyskirjasto)
Varomerkit tunnistamalla ja apua hakemalla voi olla mahdollista estää vakavan sairausjakson kehittyminen tai pitkittyminen.	Varomerkit tunnistamalla ja hakemalla apua ajoissa on parhaassa tapauksessa mahdollista estää vakavan sairausjakson kehittyminen tai pitkittyminen.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta tarkasti, mutta arvioidaan, että noin prosentti suomalaisista sairastaa sitä.	Kaksisuuntaisen mielialahäiriön esiintyvyyttä Suomessa ei tunneta tarkasti. (Käypä hoito) Noin 1 % aikuisista sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. (Terveyskirjasto)
Sairastua voi missä iässä tahansa, mutta yleensä tauti puhkeaa nuorella aikuisiällä.	Sairastuminen tapahtuu useimmiten nuorena aikuisena, mutta alkamisikä voi vaihdella lapsuudesta vanhuuteen. (Käypä hoito)
Perintötekijöillä on osuutensa sairauden puhkeamisessa.	Alttius sairastua on osin perinnöllinen. (Terveyskirjasto)
Sille saattavat altistaa myös lapsuuden traumaattiset kokemukset tai stressaavat ja kuormittavat elämäntilanteet.	Kaksisuuntainen mielialahäiriö on etiologialtaan monitekijäinen sairaus, jonka syntyyn vaikuttavat sekä perinnölliset että kehitykselliset tekijät, ja jonka ilmaantuminen usein liittyy sekä nuoruusikään että kuormittaviin elämäntilanteisiin. – – Lapsuusiän kaltoinkohtelun ja laiminlyönnin kokemukset sekä menetyskokemukset voivat osaltaan suurentaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön riskiä. (Käypä hoito)

Suurin osa plagioinneista (ja ei-plagioinneista) oli Terveyskirjastosta. Mieli.fi:tä käytettiin vain kolmesti ja Terveyskirjastoa kahdesti. Kolme lähdettä kuitenkin mainitaan tasavertaisesti.

Journalismissa ja populaaritietokirjallisuudessa haasteena on, että jos jutun aihe on sellainen jonka kanssa ei työskentele päivittäin, tekstin tuottaminen on erittäin työlästä, jolloin copy-paste (hieman muokaten tai ei) on helppo oikotie. Yksittäinen juttu ei kerro mitään copypastaamisen yleisyydestä, mutta se todistaa sen, että sitä a) tapahtuu b) siitä ei nouse kohua, koska, no, siinä ei ole mitään ihmeellistä alalla.

Lopuksi vielä rautalanka: en puolusta plagiointia, kerron vain, että kyllä se on alan tapa tai ainakin riittävän yleinen tapa. Toivon, että keskustelu jatkuu ja ilmiön laajuutta pengotaan lisää – mielellään sellaisen henkilön projektina, joka saa siitä palkkaakin. Ajatuksella tehty "plagiointitutkimus" vie lyhyessäkin jutussa vähintään puoli tuntia kunnolla tehtynä, ja jos (kaikki mahdolliset) lähteet eivät ole tiedossa, enemmänkin. Peräänkuulutin tietokirjoille vastaavaa selvitystä jo edellisessä kirjoituksessani.

Toinen josta soisi käytävän keskustelua, on se, että miten sitten tavasta päästään eroon etenkin journalismin nykyresursseilla? Lääketieteellistä diagnoosia koskevassa jutussa lauseita ei voi mulkata hirvesti ilman että sisältö muuttuu. En myöskään näe plagiointia Iltalehden jutussa minään oikeana ongelmana: lähteet on mainittu jutun lopussa, niitä on vain kolme ja suurempaa vahinkoa voi syntyä, jos toimittaja (jolla todennäköisesti ei ole mitään lääketieteellistä taustaa eikä kokemusta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä) lähtee liian lennokkaasti parafraasamaan asiantuntijoiden punnittua tekstiä. Vai miten sanoisit "lääkehoitona käytetään ensisijaisesti erilaisia mielialantasaajia sekä psykoosilääkkeitä" ilman että sisältö muuttuu? Duodecim ja Mieli.fi lienevät vain iloisia, että tieto leviää. Joka lauseen eteen ympätty "Terveyskirjaston mukaan" tai jälkeen ympätty ", kerrotaan Terveyskirjaston verkkosivuilla" tjsp. sotkee vain luettavuuden (tällä kertaa siis oikeasti sotkee, ei vain ole sotkevinaan).

Historian jännien naisten tapauksessa vääryys tuli ymmärrykseni mukaan siitä, että alkuperäisen ison työn tehneet tutkijat artikkeleineen hukkuivat pitkään lähdeluetteloon. Jos heti kirjan luvun alussa olisi todettu, että luku perustuu tutkijoiden N.N. Y.Y. ja Z.Z. perusteelliseen työhön, kohua tuskin olisi syntynyt.

Helppo, joskin työläämpi vaihtoehto kirjoittaa samanlainen Iltalehden juttu on haastatella muutamaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön asiantuntijaa ja kirjoittaa juttu sen pohjalta. Tämä vie vain enemmän toimittajan ja yhden tai muutaman asiantuntijan kallista aikaa (josta ei makseta).

Maria Petterssonin "plagiointi"kohu – mitä jos puhuttaisiin välillä koko alan ongelmasta?

Olin jo ennättänyt unohtaa aktiivisesta muististani Suomen historian jännät naiset -kirjasta nousseen somekohun, joka levisi nopeasti (kuten kohuilla on tapana) toimitetunkin median puolelle. Keskustelu sai välillä hupaisiakin piirteitä, mieleeni jäi erityisesti kommentti, joka meni jotenkin niin että "tuollainen ei menisi läpi edes kandidaatintyössä". Ei menisi ja entä sitten – kyseessä kun ei ole kandidaatintyö eikä muukaan opinnäytetyö, vaan suurelle yleisölle myytävä tietokirja. Sama kun ihmettelisi miksi auto ei mene läpi lentokoneen tyyppitesteistä.

Nyt tapaus palasi mieleen, kun Tekijänoikeusneuvosto (jonka lausunnoista tein aikanaan jutun ja jolta muuten olen itsekin pyytänyt lausuntoja itsekin: ainakin 2011:12, 2012:01 ja ehkä vielä joku muu, en muista) antoi asiasta lausunnon (2023:8). Lausunto on annettu 24.10.2023, ja Helsingin Sanomat julkaisi aiheesta jutun tänään 2.11.2023.

Kohu on henkilöitynyt Petterssoniin, vaikka kyseessä on "alan tapa". Tämä ei ole mikään puolustus, päin vastoin – alan tapaa voi aina muuttaa. Epäreilua on lähinnä se, että yksi henkilö on nostettu tikun nenään vaikka hän on toiminut kuten alalla yleisesti toimitaan. Kuinka yleisesti? Sitä en tiedä eikä todennäköisesti kukaan muukaan, ennen kuin joku lähtee yhtä pedantisti perkaamaan jotain muuta teosta – tai mielellään useampaa, jotta saadaan käsitys ilmiön laajuudesta. Jännät naiset -kohukin olisi jäänyt syntymättä, jolleivät tutkijat itse olisi lähtenyt perkaamaan kirjaa ja vertaamaan sitä omiin alkuperäisteksteihinsä. Työtä on varmasti palanut kymmeniä tunteja – toki se helpottaa, että oman tekstinsä tunnistaa melko äkkiä.

En pidätä hengitystäni, että kukaan perkaisi vaikkapa omia teoksiani. Jos pitäisi lyödä vetoa, niistä löytyy vastaavaa plagiointia korkeintaan lakiteksteistä – esimerkiksi seuraavanhenkisesti: on sujuvampaa kirjoittaa

Sähköturvallisuuslain mukaan sähkölaitteen merkintöjen, turvallisuustietojen ja ohjeiden sekä sähkölaitteen mukana olevien asiakirjojen tulee olla suomen ja ruotsin kielellä. Niiden on oltava selkeitä, ymmärrettäviä ja helppotajuisia.

tai

Lain mukaan sähkölaitteen merkintöjen ja ohjeiden tulee olla suomen ja ruotsin kielellä ja niiden on oltava selkeitä, ymmärrettäviä ja helppotajuisia.

kuin vaikkapa

Sähköturvallisuuslain mukaan "Sähkölaitteen merkintöjen, turvallisuustietojen ja ohjeiden sekä sähkölaitteen mukana olevien asiakirjojen tulee olla suomen ja ruotsin kielellä. Niiden on oltava selkeitä, ymmärrettäviä ja helppotajuisia."

tai

Sähköturvallisuuslain mukaan sähkölaitteen merkintöjen, turvallisuustietojen ja ohjeiden sekä sähkölaitteen mukana olevien asiakirjojen tulee olla suomen ja ruotsin kielellä. Niiden on oltava selkeitä, ymmärrettäviä ja helppotajuisia.

Muuten kyllä suosin tarkkoja lähdeviitteitä kirjoissani. Esimerkiksi teoksessa Litiumioniakkutekniikka on äkkiä laskien puolitoista sataa lähdettä johon myös viitataan – luettavuuden takia juurikin alaviitteillä. Hiukan insinöörimäisemmässä Sähkö- ja hybridiajoneuvojen sähköturvallisuus -kirjassa niitä on 60, ja ne on tehty IEEE-henkisillä numeroviittauksilla.

Ja tietenkin on eri asia viitata lakiin jota on itsekin ollut kirjoittamassa kuin jonkun tutkijan isoon työhön, jonka nimi on "hautautunut" lähdeluetteloon. Jos itse joutuu haalimaan tutkimusapurahoja sieltä täältä ja toinen kirjoittaa suositun tietokirjan kokopäivätyön ohessa, niin varmasti herää tunteita ja ihan aiheesta.

Tietokirjoissa on ollut ihan oikeaakin plagiointia isolla peellä: esimerkiksi Saamelaisten mytologia -kirjassa (joka sai kritiikkiä muistakin syistä) tekijä oli copy-pastennut Wikipediasta tekstiä pohjaksi, ja lähtenyt muokkaamaan siitä tekstiä kirjaansa. Itse pidin toimintaa aikanaan nolona, mutta joku valisti (tai "valisti", en muista kuka enkä pääse tarkistamaan), että kyseessä on ihan yleinen tapa humanistisilla aloilla, että otetaan toisen teksti pohjaksi ja lähdetään siitä muokkaamaan "käyttämällä sitä pohjana". En osta väitettä suoralta kädeltä, mutta toisaalta en ole opiskellut historiaa. Myös Pedot-kirjassa oli sangen noloa Wikipedia-plagiointia.

Myös alakohtaista vaihtelua varmasti on: tekniikan alan oppikirjoissa on tavallista, että tieto joka on tarkistettavissa "vaikka mistä", jätetään lähdeviite pois. Transistorin keksijän syntymävuodelle ei tarvita lähdeviitettä, ei myöskään kaavalle P=UI. Esimerkiksi edesmenneen kollegani Kimmo Silvosen Elektroniikka ja sähkötekniikka (2018) ei ole lähdeluetteloa ollenkaan eikä nopealla selaamisella ainuttakaan lähdeviitettä. Eikä tarvitsekaan: jos on opettanut sähkötekniikan ja elektroniikan perusteita vuosikymmeniä, nuo kirjassa olevat faktat tulevat tekstieditoriin selkäytimestä.

Joskus lähdeviitteiden puuttuminen on suoranainen ongelma: esimerkiksi Suomessa opetettava valokaarivaaran riskienarviointi perustuu menetelmään, joka on ollut Sähköinfon kustantamassa SFS 6002 käytännössä -kirjassa toistakymmentä vuotta, mutta josta kukaan alan ihminen (olen kysellyt useammasta yliopistosta, amkista ja Tukesista) ei tunnut tietävän alkuperäislähdettä. Oikeansuuntaisen tuloksen se kyllä antaa. Kollegani tavoitti teoksen eläkkeellä olevan alkuperäistekijän, eikä hänkään muistanut mistä kaava on peräisin.

Kohun henkilöityminen ärsyttää, mutta toisaalta joku teos oli pakko nostaa tikun nenään esimeriksi ja on ihan selvää, että tikun nenään nousee suosittu suurelle yleisölle tehty bestseller-tietokirja eikä kapean erikoisalan oppikirja, jota myydään korkeintaan satoja kappaleita. Ja "näin muutenkin alalla tehdään" on vaikea osoittaa todeksi käyttämättä kymmeniä tunteja per teos muiden esimerkkien löytämiseen – jos alalla tehdään jotain, siitä pitää löytää myös esimerkki.

Jos lähdetään tosiasioista, ainakin lähdeviitteiden ja jopa lähdeluettelon pois jättäminen on liian yleinen tapa. Poikkeuksia on tietenkin, esimerkiksi Ville Jalovaaran Helsinki 1944 oli komeasti lähteistetty. Mutta menevätkö hyvin ja huonosti lähteistettyjen populaaritietokirjojen suhteet 80/20, 50/50 vaiko mitenkä, olisi mielenkiintoista nähdä edes jollain otannalla tehty selvitys.

En voi kuitenkaan sanoa, etteikö "alan ongelmasta" olisi puhuttu ollenkaan, siitä – ja etenkin sen korjaamisesta – on puhuttu vain liian vähän. Esimerkiksi tämä tuore Hesarin juttukin muistuttaa, että

”Olisi kauhean hyvä keskustella siitä, mikä olisi se hyvä tapa, jotta lukijakin pystyisi lukemaan juttua ja toisaalta, mikä tiedonvälityksessä on tärkeää. Onko tärkeää se, että ollaan akateemisen maailman säännöissä vai se, että tiedonvälitys on sujuvaa.”

Nämä eivät poissulje toisiaan, esimerkiksi pienet numeroviitteet yläindeksissä eivät ainakaan omasta mielestäni haittaa tekstin lukemista mitenkään ja kuulisin mielelläni perusteet tai haluaisin haastatella ihmistä joita ne oikeasti haittaavat. 

Imagen keväisessä jutussa (joka on mielestäni paras tästä casesta kirjoitettu juttu ja jos et ole tilaaja, voit lukea sen kirjastokortilla täältä) pohditaan samaa problematiikkaa niin tikun nenään nostamisesta kuin oikeasta viittaustavasta:

Jos Petterssonin toimintapa on business as usual, miksi juuri hänen kirjansa nousi julkisen kiistelyn kohteeksi? Sattuiko Pettersson lainaamaan tekijöitä, jotka seuraavat erityisen tarkkaan sitä, miten heidän tekemäänsä työtä hyödynnetään?

Vai liittyykö tapahtunut jotenkin siihen, että Pettersson on julkisuudesta tuttu henkilö, hänen kirjansa ovat saaneet poikkeuksellisen laajaa näkyvyyttä ja niiden myynti on ollut mittavaa? Petterssonin ensimmäistä kirjaa on myyty kustantajan verkkosivujen mukaan jo yli 40 000 kappaletta.

Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että toimintatapojen tarkentamiselle on tietokirjallisuuden kentällä tarvetta. Maria Pettersson kertoo, että häneen on ollut yhteydessä oppi- ja tietokirjailijoita, jotka ovat olleet hyvin peloissaan.

”Että olenko minä seuraava, kun teen ihan samalla tavalla. Oon vastannut, että toivottavasti et.”
Yhteydenottoja on tullut myös Suomen Tietokirjailijat ry:n hallituksen puheenjohtaja Timo Tossavaiselle.
”Etenkin oppikirjailijat ovat olleet huolissaan”, Tossavainen vahvistaa.

Itse en ole omista teoksistani huolissani, mutta lähdeviitteitä soisi näkevän oppi-, käsi- ja populaaritietokirjoissa enemmän. Oikein toteutettuna ne eivät "häiritse lukemista". Toki lähdeluettelon ja lähdeviitteiden hallinnoinnista on vaivaa, mutta sekin hoituu oikeilla työkaluilla.

Jotenkin tuntuu, että "lähdeviitteet haittaavat lukukokemusta" on tekosyy, jolla halutaan välttää lähteiden merkkaamiseen liittyvä vaiva. Eivät ne haittaa lukukokemusta, vaan voivat jopa rikastuttaa sitä. Itse käyn usein perkaamassa mielenkiintoisten kirjaväitteiden lähteitä, enkä ole ainakaan ainoa.

Pitää myös muistaa, että aina syy ei ole kirjailijan. Eräässä kirjoittamassani kirjassa olin tehnyt lähdeluettelon, mutta kustannustoimittaja siivosi sen pois, koska "näissä ei ole yleensä ollut tapana" käyttää lähdeluetteloa. Plagiointiin tämä ei johtanut, ja jos johti, niin plagioitu on korkeintaan Suomen lakia. Yleisesti pidän tätä huonona asiana, koska lukijalle voi olla hyvinkin tärkeä tietää, onko joku vaatimus tai "vaatimus" laissa, standardissa vai onko kyseessä vain kirjan tekijän mielipide?

Esimerkiksi työskennellessäni standardointijärjestö SESKOssa minulta kysyttiin usein, saako pesukone olla sijoitettuna kylpyhuoneessa alueelle 1. Vastasin, että kyse on standardin tulkinnasta, ja että kyllä saa. Jotkut kyselijät lähettivät paluupostissa valokuvan teoksesta Käsikirja rakennusten sähköasennuksista D1-2017, jonka mukaan ei saa. Osa oli hämmentyneitä kun kerroin, että kyseessä oli kyseisen käsikirjan/oppikirjan tekijän mielipide, ei standardista löytyvä asia. Uusimmassa standardissa 2022 sanamuoto on täsmennetty niin, että moista tulkinnan varaa ei ole tai ei ainakaan pitäisi olla.

Jos palataan alkuperäiseen tekijänoikeuneuvoston lausuntoon, niin tekijän/kustantajan vastineessa oli todettu:

Populaarissa tietokirjallisuudessa ei ole mahdollista käyttää vastaavanlaista merkintätapaa kuin tieteellisissä julkaisuissa, kuten viitenumeroita ja alaviitetekstejä.

Kyllä on. Kokeilkaa pois! Koko lausunto kannattaa muutenkin lukea läpi, se ei ole jäätävän pitkä ja sieltä käy ilmi mm. että moneen mielenkiintoiseen rajanvetoon on jätetty ottamatta kantaa "muotoseikan" vuoksi, eli pyynnön olisi pitänyt tulla alkuperäisen tekstin tekijältä itseltään.

Summa summarum:

• on harmillista että yksittäinen tietokirjailija on joutunut tikun nokkaan esimerkiksi ilmiöstä joka on ollut "alan tapa" – kaikki tietokirjailijat eivät ole tehneet näin, mutta riittävän moni.
• kirjailijalla ei ole aina viimeistä sanaa siihen kuinka lähteet merkitään vai merkitäänkö ollenkaan. Jos jossain kirjasarjassa "ei ole tapana" merkitä lähdeviitteitä, voi olla vaikeaa saada kustannustoimittajalle läpi että uuteenkaan kirjaan merkattaisiin.
  
• tämäkin asia korjaantuu tekemällä, laitetaan ne lähdeviitteet oppikirjoihinkin – vähintään tapauksissa, jossa toisen tekstiä on käytetty, lainausmerkeillä tai ilman. Olennaista ei ole mielestäni lainausmerkkien tai kursiivin käyttö, vaan se, että kunnia menee sinne minne se kuuluu.
• kirjailijoiden sijasta tämä on mielestäni ensisijaisesti kustantajien korjattava ongelma: kustantaja on kuitenkin portinvartijana ja "tilaajana" tekstille, ja jos kustantaja vaatii asianmukaisen lähteistyksen, kirjailija ei voi luistaa siitä.
  

 

5g-liittymän todellinen nopeus ja pari VPN-koetta

Kokeilin huvikseni 5g-puhelinliittymän (Telian 1000 Mbit) todellisia nopeuksia ja millaisia nopeuksia VPN:n kanssa voi saavuttaa. Itsestäänselvyys on, että tuo maksiminopeus ei toteudu kuin tukiaseman lähellä ja silloinkin jos tukiasema ei ole paikassa jossa moni asukas/yritys käyttää sitä valokuidun korvikkeena, mutta keskusta-alueilla, ostoskeskuksissa ym. keskittymissä pääsee yleensä 700 Mbit/s nopeuksiin ja ylikin.

Testipaikka: kahvila Caffecentralen (Fredrikinkatu 59, 00100 Helsinki). Ohjelma: Ooklan Speedtest (speedtest.net).

Tulokset:

• Neljä testiä suoraan iPhonella (sisään/ulos) ilman VPN:ää: 886/122, 960/129, 957/125, 953/125
• Speedtestin omalla VPN:llä (IPVanish): 533/129
• Mozilla VPN (1-step, Suomi): 403/121
• Proton VPN (2-step, Sveitsi-Suomi): 555/112
• Proton VPN (1-step, Suomi): 521/116
• F-Secure VPN (1-step, Suomi): 751/117

Eli kaikkien VPN:ien kapasiteetti riittäisi komeasti hitaammassa liittymässä (esim. 300 Mbit).

Sitten vielä kokeilua läppärin kanssa (ilman VPN:ää):

• Langaton jako puhelimelta läppärille: 648/94, 646/80 ja 703/108.
• Langallinen (USB-C) jako puhelimelta läppärille: 291/108 ja 291/114.

USB-C pystyy tuhansien gigabittien nopeuteen ja iPhonen Lightning-porttikin vähintään 480 Mbit/s nopeuteen, eli pullonkaula tulee jostain muualta (softasta?). 

5g pystyy toki yli 1000 Mbit:n nopeuteen, mutta tätä kirjoitettaessa ainakaan Telialta ei saa full speed -liittymiä. Eihän sellaisella mitään "oikeasti" tee (kuten ei tuolla 1000 Mbitilläkään, joku 300 riittää mainiosti etenkin jos ja kun VPN ja/tai yhteys puhelimen ja läppärin välillä on pullonkaulana), mutta kokeilla olisi toki hauskaa.

Ennen rikos- ja onnettomuusuutisissa mainittiin lähes aina nimet – milloin ja miksi tämä muuttui?

Nykyään rikosuutisissa uhrin nimeä ei mainita kuin poikkeustapauksessa ja tekijänkin nimi vain, jos sillä on yhteiskunnallista merkitystä tai tuomio on yli 2 vuotta vankeutta. Kahden vuoden rajaa on perusteltu muun muassa sillä, että silloin tuomio on aina ehdoton.

Onnettomuusuutisissa uhrin nimeä ei mainita koskaan, ellei siitä sitten tehdä inhimillisellä kulmalla juttua omaisten myötävaikutuksella. Asia palasi mieleeni kun HS julkaisi jutun ilmiöstä, jossa nimistä leviää sekä väärää että oikeaa tietoa keskustelupalstoilla (juttu, keskustelua). Jutussa haastatellun poliisin mukaan

”tyhjiö täyttyy heti”, jos poliisi ja media eivät tiedota rikostapauksista riittävissä määrin ja tarpeeksi nopeasti.

Näin ei ole ollut aina. Kirjoitin 9 vuotta sitten jutun jossa selvitin urbaanilegendana eläneen sähkötapaturman todenperäisyyttä. Jutunteko oli mielenkiintoinen prosessi, ja sen ohessa selvisi muun muassa, että nykyinen käytäntö "nimen pimittämisestä" on kohtuullisen tuore: vielä 1980-luvulla ei ollut tavatonta, että esimerkiksi onnettomuudessa kuolleen nimi mainittiin lehtijutussa. Alla yksi tyypillinen esimerkki (Uusi Suomi 19.12.1958):

Onnettomuudessa ei kuollut kukaan, mutta silti osallisten (sekä päälleajajan että uhrien) nimet olivat lehdessä.

Kiinnostuin aiheesta sen verran, että luonnostelin jo aiheesta tutkimusartikkelia Media & viestintä -lehteen kunnes jouduin toteamaan että aika ei kerta kaikkiaan riitä ja asia sopisi muutenkin kolmekymppisen viestintäalan tohtoriopiskelijan ruuaksi ennemmin kuin keski-ikäistyvän sähköturvallisuusammattilaisen sivuprojektiksi.

Aiheesta ei nimittäin löydy tutkimusartikkelia (eikä muutakaan artikkelia), ja myös tiedustelu kahdelta professoritason asiantuntijoilta tuotti vesiperän. En myöskään löydä lehtiä lukemalla mitään selvää vedenjakajavuotta, vaan tapa näyttää vain hiipuneen pikku hiljaa 1980-luvulla. En myöskään löydä mitään "linjapaperia" jossa käytäntöä olisi muutettu. Lex Hymy tuli rikoslakiin jo 1970-luvun puolivälissä, joten se ei ainakaan suoraan tätä käytäntöä muuttanut.

Lokakuussa 2018 viestinnän professori Esa Väliverronen kommentoi sähköpostitse minulle:

Juu, kiinnostava juttu. Meiltä ei löytynyt ketään tätä paremmin tuntevaa, mutta luulisin, että viestintäoikeuden proffa Päivi Korpisaari voisi tuntea tai sitten joku pitkän linjan rikostoimittaja.

Vesiperä tuli myös Korpisaarelta:

Tervehdys Tukholmasta! Valitettavasti minäkään en tiedä. Tietäisiköhän JSNn entinen pääsihteeri (?) Ilkka Vänttinen.

Kuolleillahan ei ole RL 24:8:n mukaista suojaa, joten kyse lienee hyvän journalistisen tavan käytännöstä eikä lakiin perustuvasta muutoksesta. Toki Lex Hymy on voinut vaikuttaa myös asenteisiin.  

Tämän pidemmälle en kaivellut. Jos kaksi professoritason ihmistä ei tiedä, asia ei ole ainakaan mikään alan itsestäänselvyys. Yksi näkökulma aiheeseen on, että syy ei välttämättä ole lehdistössä vaan poliisissa: lyhyet onnettomuusuutiset perustuvat yleensä poliisin tiedotteisiin, ja eri poliisilaitosten sisällä on voitu pikku hiljaa 1980-luvulla päätyä tulokseen, että puhutaankin Matti Virtasen sijaan vain 41-vuotiaasta miehestä.

Jos ajatellaan maailmaa 1980-luvulla, niin internet ei ollut vielä kaiken kansan huvia, joten oli oikeastaan aika yhdentekevää, julkaistiinko nimi lehdessä vai ei: henkilön tutut tiesivät onnettomuudesta/rikoksesta joka tapauksessa ja keitään muita ei kiinnostanut. Ei ollut keskustelufoorumeita joilla taivastella tekijän naamavärkkiä (eikä sometiliä josta kaivella se esille).

Silti olisi mielenkiintoista tietää tapahtumainkulku: onko taustalla joku yksittäinen isomman lehden päätös, joku toimittajien konferenssissa pidetty esitelmä tai poliisin linjaus tiedottamisessa, jota ei löydy kotisohvalta käsiksi päästävissä lähteissä. Aiheesta saisi vähintään viestinnän tai journalistiikan gradun, parhaassa tapauksessa väitöskirjankin.

Alla vielä muutama esimerkki uutisista. 

Helsingin Sanomat 26.2.1958:

Vähän tuoreempi (HS 3.1.1988), jossa kuolleen nimi mainittiin, kuski(e)n nimeä ei:

Uusi Suomi 17.8.1987 tarjoilee esimerkin perinteisestä ja nykytavasta:

P.S. Jos päädyt kirjoittamaan aiheesta tutkimusartikkelin tai muuten laajemman selvityksen, kuulisin siitä mielelläni.

OP-Pohjolan sähköautoilijoita (ja etenkin taloyhtiöparlamentteja) hämmentänyt suojeluohje on korjattu

Sosiaalisessa mediassa on säännöllisesti hämmästelty Pohjola Vakuutuksen 1.4.2020 julkaistua suojeluohjetta (ks. Sähköpalojen torjunta – Suojeluohje S331), jossa sanotaan sähköautoista seuraavasti:

4.4.7 Sähköajoneuvojen lataaminen

Sähköajoneuvojen lataaminen, sekä latauspisteiden, pistoketyypit ja kaapeloinnin toteutus ja asennus tulee toteuttaa voimassa olevien sähköturvallisuuslakien, -asetusten, viranomaismääräysten, standardien sekä ladattavan ajoneuvon valmistajan ohjeiden mukaisesti. Latauslaitteisto tulee olla kokonaisuudessaan ehjä (esim. liitäntäjohdot). Lataamisen aikana jatkojohtojen käyttö ei ole sallittu. Riittävästä ilmanvaihdosta on huolehdittava.

4.4.8 Kevyiden sähköisten liikkumisvälineiden lataus

Kevyillä sähköisillä liikkumisvälineillä tarkoitetaan jalankulkua avustavia tai korvaavia liikkumisvälineitä, sähköavusteisia polkupyöriä tai kevyitä sähköajoneuvoja, joiden nopeus on enintään 25 km/h ja joiden moottorin nimellisteho on enintään 1kW. (Kevyiden sähköajoneuvojen akut voidaan ladata tavanomaisesta maadoitetusta 16A/250V pistorasiasta, joka on suojattu kiinteään asennukseen kuuluvalla enintään 30mA vikavirtasuojalla)

Latausalueet tulee olla selkeästi merkittyjä alueita, jotta kulkuneuvojen akut ladattaisiin aina erikseen merkityillä alueilla. Palavaa materiaalia ei saa säilyttää 1 metriä lähempänä latausaluetta eikä sen yläpuolella. Helposti syttyviä aineita ei saa säilyttää 2 m lähempänä latausaluetta.

Latausalueen välittömässä läheisyydessä on oltava sähköpaloihin soveltuva riittävän kokoinen vähintään 43 A 233 BC -teholuokan käsisammutin tai 89 B luokan 5 kg CO2 -sammutin.

4.4.9 Muiden kuin kevyiden sähköajoneuvojen lataus

Muiden kuin kevyiden sähköajoneuvojen akut voidaan ladata ainoastaan koteloidusta virtayksiköstä (esim. lataustolppa), jonka turvallisuus on varmistettu asianmukaisilla ohjaus- ja suojalaitteilla (mm. vikavirtasuojaus). Latausjohtoja on suojattava mekaaniselta rikkoutumiselta.

Latauspaikan ympärillä tulee olla vähintään kaksi metriä vapaata tilaa palaviin materiaaleihin. Latausalue on syytä erottaa muusta alueesta keltaisilla viivoilla tai muilla merkinnöillä. Kaapelit on suojattava törmäyksiltä ja rikkoutumiselta. Kaapelit tulee ripustaa niille erikseen varattuihin säilytyspaikkoihin seinällä oleviin koukkuihin tai muihin vastaaviin säilytyspaikkoihin. Latauspaikalla tulee olla riittävästi sähköpaloihin soveltuva alkusammutuskalustoa kuitenkin vähintään esim. 43 A 233 BC -teholuokan käsisammutin tai 89 B luokan 5 kg CO2 -sammutin. Silmänhuuhteluvälineet sijoitetaan latauspaikan läheisyyteen. Laitteiden käyttöohjeet, turvallisuusohjeet ja varoituskyltit sijoitetaan latauspaikalle näkyvästi esille.

Jos on ollut vähänkin enemmän tekemisissä sähköllä liikkuvien vempeleiden kanssa, tekstistä ymmärtää, että otsikko 4.4.7 koskee sähköautoja, 4.4.8 sähköfillareita ja vastaavia vimpaimia ja kohta 4.4.9 sähkötrukkeja ja vastaavia ammattikäyttöön tarkoitettuja vehkeitä (viimeistään silmähuuhteluvälineiden kohdalla). Toisaalta, koska ihmismieli on kova etsimään jännitystä, niin:

• sähköauto on sähköajoneuvo
• sähköauto ei ole kevyt sähköajoneuvo
• joten se on muu kuin kevyt sähköajoneuvo,

niin voidaanhan otsikon 4.4.9 katsoa koskevan sähköautoja (loogisesti oikein, teknisesti selvä virhe). Asia nosti ensimmäisen kerran päätään huhtikuussa 2021 kun olin standardointijärjestö SESKOssa töissä, ja tällöin varmistin sekä Pohjola Vakuutuksen asiakaspalvelusta että vakuutusyhtiön korvauspalvelujen johtajalta, että ensimmäinen tulkinta on oikein ja jälkimmäinen väärä. Eli taloyhtiön pihalle ei tarvita silmähuuhteluvälineitä, jos siellä ladataan sähköautoja ja yhtiön kiinteistövakuutus on Pohjolasta.

Tästä huolimatta tulkinta jäi elämään omaa elämäänsä, ja sai syksyllä 2021 uutta vettä myllyyn kun joku oli ei ainoastaan löytänyt samaa pykälää vaan soittanut "Pohjolan korvauspäällikölle" ja saanut vastauksen, että 4.4.7 & 4.4.9 koskevat pluginhybridejä sekä täyssähköautoja kokonaisuudessaan.

Asiaa selviteltiin tuolloin sekä vakuutusyhtiön että Finanssiala ry:n kanssa, ja selvisi, että:

• sanamuoto sotkee talon sisälläkin ja "oikea tulkinta" ei ole kaikkien pikkupomojen tiedossa, riviaspasta puhumattakaan
• suojeluohjeen päivittäminen on kankea prosessi (ohjetta ei voi hienosäätää aina kun sieltä löytyy jotain paranneltavaa vaan se on pitkä prosessi ja päivitetty ohje menee useamman johtajan ja juristin silmäparin läpi ennen julkaisua).

No, nyt tämä prosessi on ohi: Pohjola Vakuutus on julkaissut 1.1.2023 uuden suojeluohjeen, joka on täysin asiallinen:

• Varmista, että sähköajoneuvojen ja sähköisten liikkumisvälineiden lataaminen, sekä latauspisteiden, pistoketyyppien ja kaapelointien asennus tehdään voimassa olevien
• sähköturvallisuuslakien
• sähköturvallisuusasetusten
• viranomaismääräysten
• standardien
• ladattavan ajoneuvon valmistajan ohjeiden mukaisesti.
• Varmista, että latauslaitteisto on kokonaisuudessaan ehjä (esim. liitäntäjohdot).
• Suojaa latausjohtoja mekaaniselta rikkoutumiselta.
• Huolehdi riittävästä ilmanvaihdosta sisätiloissa.
• Sijoita sisätiloissa latausalueen välittömään läheisyyteen sähköpaloihin soveltuva riittävän kokoinen vähintään 43 A 233 BC -teholuokan (6 kg) käsisammutin tai 89 B luokan (5 kg) CO2 -sammutin.
• Erota latausalue muusta alueesta keltaisilla viivoilla tai muilla merkinnöillä.
• Lataa laitteiden akkuja ainoastaan koteloidusta virtayksiköstä (esim. lataustolppa), jonka turvallisuus on varmistettu asianmukaisilla ohjaus- ja suojalaitteilla (mm. vikavirtasuojaus).
• Ripusta latauskaapelit niille erikseen varattuihin säilytyspaikkoihin seinällä oleviin koukkuihin tai muihin vastaaviin säilytyspaikkoihin.
• Sijoita laitteiden käyttöohjeet, turvallisuusohjeet ja varoituskyltit latauspaikalle näkyvästi esille.

Sammutin on järkevä olla missä tahansa sisätiloissa olevassa latauspaikassa/autosuojassa ja on kuluna pieni, joten näiden vaatimusten täyttäminen ei ole missään nimessä kohtuutonta. Jos hifistellään, niin esim. sähköpolkupyörien latauksen yhteydessä "koteloitu virtayksikkö (esim. lataustolppa)" voi aiheuttaa ihmettelyä, mutta asiakaspalvelusta täsmennettäneen mielellään.

Lähteet:

• Uusi, 1.1.2023 julkaistu suojeluohje 
• Vanha, 1.4.2020 päivätty hämmennystä aiheuttanut suojeluohje (koonti-pdf, etsi hakusanaa S331)

Leffankatselun "huima" sähkönkulutus nostaa taas päätään

Helsingin Sanomat julkaisi eilen 28.12.2022 uutisen, jossa käsiteltiin kodin sähkövimpainten kulutuslukemia. Uutinen loppuu lauseeseen (lihavointi minun):

Kahden tunnin mittaisen elokuvan katsominen 4K-tasoisella kuvalla mobiililiittymän kautta lisää mobiiliverkon sähkön kulutusta saman verran kuin saunan lämmittäminen.

Sanamuoto antaa ymmärtää, että kun pistän 4K-rainan pyörimään, sen ympäristövaikutus on sama kuin jos pistän kiukaan lämpenemään. Tämä ei pidä paikkaansa.

On totta, että juuri mobiilidatayhteys on koko toimituksen pahin sähkösyöppö. Kirjoitin tästä jutun viime syyskuun Skeptikko-lehteen (3/2022) – lehti on printtilehti, mutta voit ladata jutun käsikirjoituksen täältä (docx).

Sähkösyöppöys liittyy siihen, että ennen 5g-aikaa energiatehokkuus ei ollut kovin tärkeä suunnittelukriteeri tukiasemissa, ja miksi olisikaan ollut, koska sähkö oli puoli-ilmaista. Maaseututukiasema kuluttaa sähköä muutaman kilowatin teholla 24 h/vrk, oli leffankatsojia tai ei. 5g-tukiasemassa on paremmat virranhallintaominaisuudet, mutta sellainenkin kuluttaa täysillä huutaessaan 10 kilowatin tehon.

Suuriin kulutuslukemiin päästään, kun lasketaan teleoperaattorien sähkönkulutus ja jaetaan se siirretyllä datamäärällä:

• Ficomin verkkosivujen mukaan vuonna 2020 teleoperaattorit käyttivät sähköä 689 GWh ja siirsivät dataa 3198 miljoonaa gigatavua, eli kulutukseksi saadaan 215 Wh/Gt eli 0,215 kWh/Gt, joka on sitten sivuilla pyöristetty arvoon 0,22 kWh/Gt.
• Traficomin verkkosivuilla pari viikkoa sitten julkaistujen tietojen mukaan vastaava lukema on vuodelle 2021 0,12 kWh/Gt, eli parempaan suuntaan on menty. Toisaalta siirretyn datan määrä kasvaa koko ajan, joskaan ei samaa vauhtia. Uusimmassa tilastossa on laskettu myös kiinteän liityntäverkon kulutus, se on vain 0,05 kWh/Gt.

Jos käytetään näitä keskimääräisiä lukemia (ja käytetään 4K-elokuvalle yläkanttiin olevaa tasalukua 20 Gt/tunti), voidaan toki laskea, että kahden tunnin leffa kuluttaa energiaa 40 Gt x 0,12 kWh/Gt = 4,8 kWh. Tuohon päälle vielä hilut runkoverkon, datakeskuksen ja oman tietokoneen/telkkarin sähkönkulutuksesta, niin ollaan ainakin samassa suuruusluokassa saunan kanssa.

Mutta väite, että ko. elokuvan katsominen lisäisi mobiiliverkon sähkön kulutusta tuolla määrällä, on perätön. 5g-tukiasema ei voi ottaa verkosta kuin 10 kW:n tehon, ja elokuvan 20 gigatavua tunnissa on 5,5 megatavua sekunnissa eli 44 megabittiä sekunnissa. Jos 5g-tukiasema on 10 gigabitin per sekunti kuituyhteyden päässä, se pystyy jakamaan elokuvaa 10000/44=220:lle katsojalle, jolloin tehonkulutus per nuppi on 10 kW / 220 = 45 wattia.

Jos elokuvan lataa kerralla omalle koneelle ja katsoo sitten, 40 Gt:n siirtäminen kestää 1 Gb/s 5g-liittymällä alle 10 minuuttia. Vaikka mobiilitukiasema rallattaisi minulle ja vain minulle 10 kW teholla (mitä se ei tee) 10 minuuttia ja olisin sen ainoa käyttäjä (mitä en ole), energiaa kuluu siltikin vain 1,7 kWh. 

Jotta elokuvan katsomisen voisi katsoa lisäävän kulutusta useilla kilowattitunneilla, tulisi yhden elokuvankatsojan toimenpiteen nostaa tukiaseman kulutusta muutamalla kilowatilla muutamaksi tunniksi. Tämä on epäuskottavaa, mutta asian tarkempi pyörittely vaatisi tietoa siitä, paljonko erilaisten tukiasemien kulutus vaihtelee käytön mukaan.

Koko keskustelussa harmittaa eniten:

• Suhteellisuudentajun puute. Muutama kilowattitunti on pieni energiamäärä ja monessa harrastuksessa (autoilu, ruuanlaitto tai vaikka se mainittu saunominen) saa menemään moninkertaisen määrän. Sama juttu elokuviin menemisessä tai (jo historiaan jääneessä) leffan vuokraamisessa. Ihmisen liikuttelu kuluttaa enemmän energiaa kuin datan liikuttelu.
• Se Aalto-yliopiston raportin varsinainen pihvi eli se, että nettisivuilla on paljon turhaa ryönää jonka liikuttelu lisää datamääriä, jää tämän "kissavideoiden katselu on ympäristörikos" -keskustelun jalkoihin.

Pelkästään mobiiliverkon olemassaolo syö sähköä. Se, miten tämä jyvitetään laskelmissa, on sitten monimutkaisempi asia. On totta, että jos kukaan ei käyttäisi mobiiliverkkoa, ei tarvittaisi tukiasemiakaan, ja silloin niiden tehonkulutus on 0 kilowattia.

Yritin saada ja moni muukin yritti saada HS:ää täsmentämään artikkeliaan, mutta viimeisen lauseen sanamuoto näyttää olevan ja pysyvän. Väite on levinnyt eteenpäin ainakin Verkkouutisissa, ja tätä kirjoitettaessa Afterdawn on tehnyt kriittisen jutun HS:n väitteistä.

Edit 29.12.2022 klo 10.43: HS:n artikkelia on päivitetty artikkelin mukaan kello 10.23 ja nyt sanamuoto on:

Aalto-yliopiston keväällä julkistaman tiedon mukaan kahden tunnin mittaisen elokuvan katsominen 4K-tasoisella kuvalla mobiililiittymän kautta lisää mobiiliverkon sähkön kulutusta saman verran kuin saunan lämmittäminen.

Tämä ei pidä paikkaansa. Ko. yliopiston tiedotteessa lukee seuraavasti:

Esimerkiksi kahden tunnin huippulaadukkaan 4K-resoluution elokuva mobiiliverkon kautta katsottuna kuluttaa sähköä saman verran kuin vaikka saunan lämmittäminen tai 20 kilometrin ajaminen sähköautolla.

Eli tuossa on laskettu keskikulutuksilla, siinä ei sanota että elokuvan katsominen lisäisi mobiiliverkon sähkön kulutusta saman verran kuin saunan lämmittäminen. Toki jos kaikki katsoisivat päivät pitkät elokuvia mobiiliverkon yli, tulisi tukiasemiankin rakentaa lisää, mutta silti lehden väite on väärin. 

Lotta Yli-Hukkala-Siira ja muut superopiskelijat: ei pinnallista oppimista vaan pinnallista journalismia

Entisenä (ja vähän nykyisenäkin, kuluvan viikon perjantaina on taas opetuskeikka) opettajana luen mielenkiinnolla juttuja opiskelijoista. Ja mediassa esille päästäkseen pitää erottua massasta. Yksi tapa on valmistua poikkeuksellisen nopeasti. Uran varrelta ja sen vierestä ovat jääneet mieleen erityisesti:

• Tuomas Hytönen, joka porskutti diplomi-insinööriksi vaativalta teknillisen fysiikan osastolta alle kahdessa vuodessa (ja väitteli nopeasti tämän jälkeen ja tehnyt komean uran professorina)
• Tuomas Lukka, Suomen nuorin tohtori vuodelta 1995
• Niin ikään nuorena väitellyt Pekka Himanen
• 16-vuotiaana 10 laudaturia (ja yhden eximian) kirjoittanut Kalle Kujanpää
• Suomen nuorin tuplatohtori, 28-vuotiaana toisen väitöskirjansa tehnyt Juuso Töyli

Tuomas, Tuomas, Pekka, Kalle ja Juuso. Eilen olikin virkistävää lukea reilussa vuodessa 583 opintopistettä suorittaneesta Lotta Yli-Hukkala-Siirasta. Juttu kiinnosti selvästi muitakin, se keikkui Hesarin sivuilla luetuimpana juttuna koko maanantain ja vielä tiistaiaamuna tätä kirjoitettaessa viidenneksi luetuimpana – vaikka oli maksumuurin takana. Ihmettelen otsikon sanavalintaa "järjetön", juuri järkeähän Yli-Hukkala-Siiralla näyttää piisaavan.

Jutun käsittely sosiaalisessa mediassa oli ennalta-arvattavaa, sisältö oli pitkälti:

• Yleistä törkyä jota julkisuuteen noussut henkilö saa osakseen, olipa sitten räpmuusikko tai toimitusjohtaja.
• Enemmän ja vähemmän asiallista kritiikkiä siitä kuinka tällaiset jutut asettavat paineita nuorille eikä niitä pitäisi julkaista.
• Vähättelyä siitä kuinka opiskelu ja oppiminen on nyt vähintään ollut pinnallista kun meni näin nopeasti valmistumaan.

Olen iloinen ettei nykyisenkaltaista "sosiaalista" mediaa ollut olemassa kun vaikkapa Tuomas Hytönen oli parikymppinen. Vähättelyä yrittivät jotkut kahvipöydässä silloinkin toki: muistan kun kaveri totesi että keskiarvo ei ollut varmaan kovin hyvä tuolla vauhdilla, mihin oli hauska todeta että se oli kyllä 4,9 / 5,0. Ja urakehityksestä (ja diplomityö- ja väitöskirjapalkinnoista) päätellen oppiminen ei ollut kovin pinnallista. Pikaisen googlauksen perusteella hyvin on mennyt muillakin "superopiskelijoilla".

Yleistä törkykirjoittelua on käsitelty julkisuudessa paljon, joten keskityn nyt kahteen jälkimmäiseen kohtaan: paineen asettamiseen ja vähättelyyn.

Ensin paine. Aiheuttaako tämmöinen juttu oikeasti paineita tavallisille nuorille? Jos kyllä, niin pitäisikö samalla logiikalla olla uutisoimatta jalkapallon MM-kilpailuista ettei huvikseen palloa potkiville tule paineita?

Päin vastoin, uutisessa tehtiin hyvin selväksi että kyse oli poikkeustapauksesta. Itse sähläsin itseni diplomi-insinööriksi viidessä vuodessa ja vaikka ikätoverini Tuomas Hytönen teki saman alle kahdessa vuodessa (vaikeammalta osastolta ja paremmin arvosanoin), olin iloinen hänen puolestaan ja jos ikinä mitään itsetunto-ongelmia takaraivossa kolkutteli, niin aina saattoi muistuttaa itseään siitä että keskimääräinen valmistumisaika oli seitsemän vuotta ja moni kelpo uran luonut (Pekka Vennamo tai Jari Sarasvuo) ei valmistunut koskaan.

Eikä ihmisen ole pakko luoda "kelpo uraa" ollakseen onnellinen. Ihmisiä on erilaisia. Joku osaa pidättää hengitystään monta minuuttia, toinen on maailmanmestari CS:GO:ssa ja toinen (kuten minä) pelailee sitä surkeasti omaksi ilokseen eikä pahastu omasta huonoudestaan. Toinen ratkaisee maailmankuulun matemaattisen ongelman kuusikymppisenä ja toiselle tuottaa vaikeuksia selvityä peruskoulun matematiikasta.

Sitten se vähättely ja otsikossa mainitsemani pinnallinen journalismi. Nopea valmistuminen on helppo vähätellä pinnallisen oppimisen tuotokseksi, mutta onko se sitä? Häviääkö vuodessa valmistunut Lotta osaamisessaan viidessä vuodessa valmistuneelle perusjantterille? Epäilen vahvasti. Osaisiko Lotta moninkertaisesti paremmin jos olisi käyttänyt opintoihinsa viisi vuotta? Epäilen tätäkin. Päin vastoin, nyt Lotalla on neljä vuotta aikaa syventää osaamistaan vaikkapa väitöskirjan teon merkeissä, tai mitä hän ikinä haluaakaan tehdä.

Ja juuri tekemiseen liittyy syytökseni pinnallisesta journalismista. Urheilijoiden pelisuoritusta voi ihailla ja katsoa uusintana televisiosta, mutta superopiskelijoista kirjoitetaan vain lyhyt pinnallinen juttu lopputuloksesta. Valmistui niin ja niin nopeasti sen ja sen ikäisenä, tuntuu siltä ja tältä ja antaa nämä ja nuo vinkit ja seuraavaksi meinaa tehdä sitä ja tätä. Juttuja lukiessa tulee samanlainen olo kuin jos uutisoitaisiin MM-jääkiekko-ottelun tulos mutta itse matsin kulku pimitettäisiin visusti yleisöltä.

Laiskan ”se nyt vaan oli niin hyvä ja valmistui nopeasti” -lopputulosjournalismin sijaan itseäni entisenä ja nykyisenä opettajana ja opiskelijana kiinnostaa kuinka homma on hoidettu teknisesti:

• missä järjestyksessä kurssit on suoritettu ja millaista tahtia?
• kuinka paljon opiskelija harjoitteli tentteihin? Tuliko vitosen arvosana yhden illan lukemisella vai menikö useampi päivä harjoitellessa?
• miten opiskelija harjoitteli tenttiin?
• lukiko kirjan vai pelkät luentokalvot
• opiskeliko hän tärpit vanhoista tenteistä vai opetteliko asiat "oikeasti" vai kenties näiden yhdistelmä
• mikä kurssi oli vaikein ja/tai työläin? Oliko mukana läsnäoloa vaativia kursseja tai muuta jonka kanssa piti taivuttaa itsensä mutkalle?

Heitänkin tästä pallon jollekin medialle: tästä saa helpolla kiinnostavan jutun: aihe on positiivinen ja haastateltavia tuskin tarvitsee maanitella kun ovat kerran jo aiemminkin haastateltavaksi suostuneet. Työtä juttu toki teettää, kun haastateltavia on useampia ja opintorekisterin suorituspäivät pitää pyöritellä lukijalle helppoon muotoon mutta homma ei ole vaikea, työläs vain.

Itse en ole opiskelupsykologi, mutta riviopettajan näkökulmasta poikkeuksellisilta suorittajilta vaaditaan:

• riittäviä kognitiivisia taitoja
• ahkeruutta (ja kykyä asettaa tavoitteita – Yli-Hukkala-Siirakin sanoi halunneensa juristiksi jo 5-vuotiaana)
• ajankäytön hallintataitoja

Jos joku näistä kolmesta puuttuu, ei tule parikymppistä maisteria tai tohtoria. Myös puitteet tarvitaan: jos tutkintoon kuuluu pakollinen kurssi joka järjestetään vain joka toinen vuosi ja se vuosi meni jo, et voi valmistua vuodessa vaikka itkisit (ellei proffa suostu poikkeusjärjestelyyn). Myös sairaus tai toimeentulo-ongelmat voivat vesittää muuten pätevän kaverin opintoputken.

Oppilaitos voi olla rakennettu niin että nopea valmistuminen on hankalaa. En ole nähnyt artikkelia 16-vuotiaasta sähköasentajasta.

Lotta Yli-Hukkala-Siira antaa jutun lopussa kelpo vinkkilistan opiskelutekniikan parantamiseen. Itse en ole valmistunut nopeasti mistään ja väitöskirjakin on vasta tekeillä (klik, klik), mutta olen tyytyväinen nykyiseen elämääni ja selvinnyt hengissä 40-vuotiaaksi asti. Tässä omat vinkit mitä antaisin parikymppiselle itselleni ja muillekin:

• Vain sellainen informaatio satuttaa joka sinulta puuttuu. Ole utelias. Lue paljon, Ylilaudasta ja Hommafoorumista Niin & Näin -lehteen ja Kanavaan. Seuraa mitä ympärilläsi tapahtuu.
• Kysy itseäsi fiksummilta. Olen monesti yllättynyt kuinka kiireisetkin ihmiset jaksavat vastata kunhan a) kysymys on asiallinen b) et jaarittele.
• Tieto tulee tiedon luo. Kaikki on alussa hankalaa. Jos haluat osata kunnolla Piiriteoria 1:n asiat, suorita myös Piiriteoria 2. Monen ”superopiskelijan” suoritukset voivat selittyä pitkälti tällä: aloitat heti tosissasi niin homma sujuu kunhan pääset vauhtiin.
• Vältä mustavalkoista ajattelua. Itsellä on ollut paljon harjoittelemista juuri tämän kanssa. Yksinkertaistaminen helpottaa päätöksentekoa mutta voi viedä sen pahasti hakoteille.
• Kokeile eri ideoita. Jos joku idea ei toimi, vika ei ole välttämättä maailmassa ja muissa ihmisissä vaan ideassa.
• Edelliseen liittyen: moni asia maailmassa ei ole joko tai vaan sekä-että. Jos haluat kirjastonhoitajaksi mutta myös ison omakotitalon tai veneen, opiskele ensin rahoitusalaa Aallossa, tee niitä hommia pari vuotta, osta se iso vene ja opiskele sitten kirjastonhoitajaksi. Kirsti Paakkanen osti Marimekon kuusikymppisenä. Elämä ei lopu siihen kun täytät 25.
• Vaikka olisit kuinka etevä, homma voi silti mennä pipariksi, joko omien valintojen tai ympäristön — yleensä molempien, seurauksena. Esimerkkeinä tulee mieleen Mikko Loimula tai Risto Pietilä.

Ennen kaikkea, tee sitä mitä itse haluat, älä sitä mitä muut haluavat. Ellet sitten halua tehdä sitä mitä muut haluavat...