Leikkiminen kielletty - tulta kukkahattutätien munille

Kuka puolustaisi lapsia kukkahattutädeiltä? Jukka Laajarinne puolustaa.

Luin viime talvena [1] mainion kirjan, Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty - kontrolliyhteiskunnan lapset.

Tuttuun tapaani en lähde tässä pyörittelemään kirjallisuuskriitikkomaista settiä (hyvää sellaista löytyy tarpeeksi kirjan nimellä googlaamalla), vaan annan taas sitaattien puhua puolestaan:

Lapsi selviytyy päivästä toiseen maailmassa, joka tarjoaa hänelle ainoastaan yllätyksiä. Aikuiselta sen sijaan menee viikko pilalle, jos hän joutuu ennakoimattomaan tilanteeseen. ... Vastasyntyneen aineenvaihdunnasta 90 % kuluu aivojen toimintaan ja kehitykseen, aikuisen aineenvaihdunnasta noin neljäsosa.

Kriittisyys, älykkyys ja sanavalmius, jotka ovat aikuisella hyveitä, ovat lapsen tapauksessa sopeutumattomuutta, näsäviisautta ja nenäkkyyttä. Suuri osa kasvatuksesta ja opetuksesta keskittyykin siihen, että lasten kasvua, aikuistumista ja oppimista pyritään estämään.

Lastenkulttuurista puhuttaessakaan ei yleensä tarkoiteta lasten tuottamaa kulttuuri vaan nimenomaan aikuisten lapsille suuntaamaa kulttuuria.

Ei Grimmin tai Andersenin saduissa sen paremmin kuin Muumi-kirjoissakaan mässäillä turvallisuuden tunteella. Oikea kirjallisuus on tehty aivan jostain muusta. Kymmenvuotiaiden rakastamassa ja tunteisiin voimakkaasti vaikuttavassa Tarussa sormusten herrasta ei voi olla törmäämättä päiden irti hakkaamisiin, kessutteluun ja oluen juontiin.

Huolimatta lasten henkisestä ylivoimaisuudesta ja sopeutumiskyvystä näytetään nykyään ajattelevan, että juuri lapsille pitäisi hyssyttää, sössöttää ja puhua varovaisesti.

Suuri osa lasten omasta kulttuurista on undergroundia, joka pysyttelee ja jopa pyrkii pysyttelemään maan alla. Lasten samizdat kulkee suusta suuhun, puhelimesta puhelimeen tai yksittäisinä papereina ystävysten kesken.

15-vuotiaat saavat katsoa televisiossa ja elokuvateattereissa esitettävää hyvinkin graafista ja viihteellistettyä väkivaltaa, roskalehdistön lööpeistä puhumattakaan, mutta heidän itsensä tuottamana sama kuvasto johtaa suoranaiseen moraalipaniikkiin, kuten kävi vuonna 2008. Annantalon kauhutyöpajassa 9.-luokkalaiset muokkasivat pehmoeläimistä väkivallan ja onnettomuuksien uhreiksi joutuneita hahmoja, ja tapaus herätti laajan ja kärkevän keskustelun.

Sivulla 40 kuvaamataidon opettaja kertoo tarinan, jossa oppilaat innostuneina tekivät muovailuvaha-animaatioita (joissa tietty päät irtoilivat jne.), ja kun ne näytettiin keväjuhlassa, niin muiden aineiden opettajilta tuli rutinaa. Muunkinlaista ylireagointia tapahtuu:

Muovailuvahaleikit ovat johtaneet inhimillisiin tragedioihin, kun psykologi on nähnyt lapsen pyörittelemän vahapötkylän peniksenä ja tätä tulkintaa on edelleen käytetty perusteettomien insestisyytösten todistusaineistona.

Helsingin kaupungille 23 miljoonaa euroa maksaneen Stop Töhryille -kampanjan aikana pyrittiin hävittämään graffititaide kaupungista kokonaan. Kaupungin aikaisemmin tilaamia ja hyväksymiä teoksia tuhottiin esimerkiksi Kulosaaren meluaidasta maalaamalla ne peittoon. Kenen aikuisen taiteilijan maalauksille tekisimme saman?

Kirjailija kritisoi myös jatkuvaa "johdonmukaisuuden" perään vouhottamista kasvatuksessa:

Alhainen kyky sietää ristiriitojen epävarmaa todellisuutta on jo muutenkin johtanut yhteiskuntamme kontrollifriikkiytymiseen. Se lienee keskeinen osasyy psyykelääkkeiden kasvavaan kulutukseen; merkittävän osan neurooseista, unettomuudesta, masennuksesta ja ahdistuksesta katsotaan johtuvan puutteellisesti käsitellyistä ristiriidoista.

Sitouttaminen yhteiseen kontrolliin aloitetaan viimeistään päiväkotien kehityskeskusteluissa ja sitä jatketaan itsearviointilomakkeilla heti, kun lapsi oppii lukemaan ja kirjoittamaan. Salakavalissa itsearvioinneissa sitoutetaan ylhäältä jaettuihin arvoihin: "Osaan kuunnella ja noudattaa annettuja ohjeita hyvin / melko hyvin / kohtalaisesti / huonosti." Ympyröidessään minkä tahansa kohdan lapsi joutuu hyväksymään kysymyksen taustalla olevan arvostelman, jonka mukaan ulkoa annettujen ohjeiden noudattaminen on hyvää ja oman pään mukaan toimiminen huonoa osaamista.

Medikalisoituneen (koulu)järjestelmämme kanta on, että on tervettä istua tuntikausia aloillaan, vaikka nykytutkimuksen valossa aloillaan istumisen vaatimus on itsessään sairas ja sairastuttava.

...se, että luontoon vieminen vähentää ADHD-oireita yhtä paljon kuin lääkitys [2], viittaa siihen, että kyseessä on mitä suurimmassa määrin järjestelmän luoma ongelma.

Päiväkotikasvatusta, vaikka se massasäilöntänä on halvempaa kuin kotihoito, tuetaan rahallisesti enemmän kuin kotihoitoa - koska halutaan tukea vanhempien pysymistä systeemissä, työelämässä - ja kuin sattumalta saavutetaan se huomattava etu, että lapset assimiloidaan järjestelmään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Lasten unen puutteesta vouhotetaan jatkuvasti, mutta

Lasten ja nuorten unenpuutteen vallitseva syy ei ole "lasten valvominen" vaan se, etteivät he saa nukkua silloin, kun heitä nukuttaa.

Amerikassa oli monissa kokeiluissa havaittu, että lintsaamiset ja käytöshäiriöt vähenivät ja oppimistulokset paranivat, kun koulun alkamista myöhennettiin kahdeksasta yhdeksään.

Laajarinne kritisoi sitäkin, että oppilas joutuu pyytämään lupaa käydä vessassa,

ikään kuin vessassa käymisen ei pitäisi olla itsestään selvä ihmisoikeus ja pelkkä ilmoitusasia.

Ja lisää koulumaailmasta:

Opettajista ja opettajaksi opiskelevista onkin havaittu, että he ovat taipuvaisia hallitsemaan halujaan ja ja tunteitaan ja ottavat muita vähemmän riskejä. Opettajankoulutukseen valikoituu opiskelijoita, jotka peittelevät osaamattomuuttaan ja tuovat osaamistaan esille. Näistä ominaisuuksista koulussakin palkitaan. Tällainen ulkoisiin vaatimuksiin mukautuminen on kuitenkin haitta todelliselle oppimiselle ja este uuden ja erilaisen ymmärtämiselle.
...
Indoktrinaation salakavaluudesta puolestaan kertoo, että mitä enemmän opettajat ilmoittavat painottavansa tuntiaktiivisuutta numeroita antaessaan, sitä enemmän he todellisuudessa odottavat oppilaalta huomaamattomuutta ja opettajan kunnioittamista - passiivisuutta!

Älyllistä uteliaisuutta sen sijaan arvostavat eniten opettajat, jotka antavat tuntiaktiivisuudelle pienemmän merkityksen.

Tähän väliin pakollinen omakehu: heitin jo ensimmäisellä pitämälläni amk-kurssilla tuntiaktiivisuudesta palkitsemisen roskikseen ja kerroin tämän opiskelijoille suoraan (yliopistolla oli itsestäänselvyys, että "perseennuolentabonuksia" ei anneta, mutta amkissa tätä harrastetaan, peruskoulusta ja toisesta asteesta puhumattakaan). Pointtinani juurikin se, että:

• opiskelijat ovat tasa-arvoisemmassa asemassa, kun arvosana tulee lahjomattomasti tenttiosaamisen perusteella
• opiskelijoiden ei tarvitse keksiä muka-fiksuja kysymyksiä miellyttääkseen minua
• opiskelijat voivat esittää ihan rauhassa "tyhmiäkin" eli oppimista edistäviä kysymyksiä ilman pelkoa arvosanan putoamisesta.

Sitten oli jonkun filosofian (?) opettajan kommentti:

Jos lapset oikeasti oppivat kyseenalaistamaan, se on aika rankkaa muiden aineiden opettajille jos eivät ole siihen varautuneita - ja omille vanhemmillekin.

Ja tyly kokemus aineenopettajaopiskelijalta Helsingin yliopistolta:

Erään elämäni mieleenpainuvimmista esimerkeistä koulutuksen mielettömyydestä kohtasin Helsingin yliopistolla. Matematiikan didaktiikan eli opetustieteen luennoilla läsnäolo oli pakollista. ... Hän lätki nähtäväksemme epäselvällä käsialalla söhrittyjä piirtoheitinkalvoja, joita luki ääneen. Kalvoilla oli tismalleen sama teksti, kuin mikä oli tenttikirjassa. Tunnolliset opiskelijat kopioivat tekstiä papereihinsa.

 Ja huostaanotoista:

Kouluun sopeutumattomuutta ei katsota hyvällä, vaan se johtaa toisinaan hyvinkin ankariin lastensuojelullisiin toimiin. Koulunkäyntivaikeudet olivat kodin ulkopuolelle sijoittamisen ensisijainen syy kahdeksalla prosentilla sijoitetuista vuonna 2007. Mikäli osuus ei sen jälkeen ole radikaalisti vähentynyt, elää tälläkin hetkellä noin 1400 lasta vietyinä kodeistaan, koska heidän asiansa ovat huonosti koulussa.

Seuraavassa luvussa puolustetaan vanhempia:

En kiistä vanhemman vastuuta lapsestaan enkä etenkään tue väkivaltaa, mutta uskallan väittää, että kohtuullinen määrä kontrolloimatonta häröilyä kuuluu hyvään ihmisyyteen iästä riippumatta.

Erittäin laaja tutkimuksellinen näyttö osoittaa, että vanhempien syyllistäminen perustuu lähinnä harhakuvitelmiin. Kotiolot, niin kauan kuin ne eivät ole täysin katastrofaaliset (lapsi saa ruokaa, lämpöä ja vaatetuksen, eikä tule pahoinpidellyksi) vaikuttavat lasten ja nuorten kehitykseen vähän, jos ollenkaan. Sen sijaan lapsen kasvattaa laajempi elinympäristö, erityisesti toiset lapset, joiden joukkoon hän sosiaalistuu.

Ohjattujen harrastusten pakkokasaaminen lapsille olisikin syytä ymmärtää heidän vapaa-aikansa vähentämisenä. Se on osaltaan hyvä lisä sopeuttamisen ja kontrolloimisen tekniikoihin, mikäli pyrkimyksenä on tyhmistää kansalaisista kuuliaisia.

Ja sitten juttu, josta myös professori Kirsti Lonka mainitsi Perusopetuksen etäpäivässä syyskuun alussa:

Juhlitut PISA-oppimistulokset saattavatkin olla seurausta siitä, että maassamme koulunkäynti aloitetaan huomattavan myöhään, vasta 7-vuotiaana, ja koulupäivät ovat lyhyemmät kuin monissa muissa maissa. ... Jos kansainvälisesti parhaat oppimistulokset saadaan vähimmällä koulunkäynnillä, ei ehkä ole mitään ainakaan tiedollisilla saavutuksilla perusteltavaa syytä olla vähentämättä koulunkäyntiin haaskattavaa aikaa entisestään.

Hyvä kirja - kannattaa lukaista.

[1] Yleensä bloggaan lukemistani hyvistä kirjoista heti. Nyt ennätin vasta, kun kirjastosta tuli ukaasi palauttaa se.
[2] Taylor, Kuo: Children With Attention Deficits Concentrate Better After Walk in the Park