Aho vai aho?

Yliopisto-opetuksen ilmaiseksi muuttumisen lisäksi muutakin merkittävää on päivän aikana tapahtunut. Toimittajat ovat vihdoin ja viimein oppineet kirjoittamaan Jussi Halla-ahon sukunimen oikein.

Minusta on tehty lehtijuttuja vain muutama, mutta kaikissa on sukunimi kirjoitettu oikein. Ymmärrän, että vaikkapa kännykkäliittymän myyjä ei osaa epätavallisen (?) sukunimen kirjoittamista, mutta toimittajien, jotka kirjoittavat työkseen, pitäisi osata oikeinkirjoitussäännöt.

Jos Jussin sukunimi olisi ollut Halla ja hän olisi mennyt Hilla Ahon kanssa naimisiin ja he olisivat ottaneet käyttöön yhdysnimen, pariskunta olisi Jussi Halla-Aho ja Hilla Aho-Halla (ks. nimilaki 3. luku 7 § 3. momentti). Yhdistelmä Jussi Halla-Aho ja Hilla Halla-Aho on mahdoton (tai edellyttäisi jotain älytöntä kikkailemista).

Yleensä tyhmyys on oikeampi selitys kuin ilkeys, mutta koska

• toimittajilla ei ole vaikeuksia Linja-ahon oikeinkirjoituksessa
• toimittajilla on vaikeuksia Halla-ahon oikeinkirjoituksessa,

tulee väistämättä mieleen, että koska Halla-ahon 240 kirjoituksesta ei löydy asiavirhettä johon tarttua, niin miestä yritetään ärsyttää vaikka sitten kirjoittamalla sukunimi väärin. Kiusa se on pienikin kiusa.

Ilmaisenkin maksaa aina joku

Helsingin yliopisto sanoutui irti Bäckmanin Viro-mielipiteistä. Ja hyvä niin, ainakin minun mielestäni. Mutta eniten pisti silmään kyseisen uutisen kommentti

"Jotkut vanhemmat ovat jopa ilmoittaneet, etteivät halua maksaa lastensa opetuksesta tällaisessa korkeakoulussa, vaikka opetushan on meillä ilmaista. Halusimme tulla julkisuuteen kertomaan, että julkisuudessa esiintyessään Bäckman ei edusta Helsingin yliopistoa vaan pelkästään itseään", [HY:n lehdistöpäällikkö] Nurro selitti yliopiston ratkaisua Helsingin Sanomille.

Mitäköhän tähän nyt sanoisi. Opetus on osallistujalle maksutonta, mutta ilmaista se ei ole. Ilman hengittäminen on ilmaista (siitä se koko nimikin tulee). Samoin kivan maiseman katseleminen. Ja moni muu mukava asia elämässä. Yliopistokoulutus ei ole ilmaista. Sen maksaa joku, ja se joku on suomalainen veronmaksaja [1]. Kuten vaikkapa Nurron sitaatissa mainitut vanhemmat.

Termi maksutonkin on vähän harhaanjohtava, enkä tiedä, onko sanoilla jotain sen virallisempaa määritelmää, mutta itse käytän termiä maksuton sellaisesta, joka ei ole välttämättä ilmaista mutta siitä selviää maksamatta erikseen.

[1] Suomalainen veronmaksaja tarkoittaa tässä paitsi ihmisiä myös yhteisöveronmaksajaa: ainakin TKK:lla joudutaan ottamaan teollisuuden ostamien tutkimusprojektien ylijäämästä ("voitosta") rahaa opetuksen järjestämiseen, koska valtion budjettirahoituksella pystyy hädin tuskin maksamaan luennot + yhden harjoitusryhmän 200 opiskelijan kurssille.

Opintojen viivästymisestä: Osa 2

Kirjoitin aiemmin opintojen viivästymisestä. Teoriani oli lyhyesti, että opintojen viivästyminen johtuu siitä, että 5 vuodessa valmistuminen vaatii n. 59-tuntisten työviikkojen paiskimista. Ja koska

• tuollainen työmäärä "ajattelua vaativaa työtä" on erittäin hankala jaksaa tehdä
• ja olipa se hankalaa tai ei, niin opiskelijat de facto tekevät (tutkimuksesta riippuen) 15-37-tuntisia viikkoja,
  

opinnot kestävät sen reilut seitsemän vuotta. Vikisivät poliitikot mitä vikisivät.

Olin tänään seminaarissa, jossa pohdittiin asiantuntijavoimin opintojen viivästymistä ja sen syitä ja seurauksia. Mielenkiintoisimman puheenvuoron piti TEK:n Kati Korhonen-Yrjänheikki, joka oli huolissaan mm. siitä, että keskustelu pyörii opintojen viivästymisen ympärillä eikä oppimisen laadun ympärillä. Hyvä pointti: vuosi sinne tai tänne ei merkitse mitään, jos vaihtoehtona on DI, joka ei ole ollut päivääkään töissä mutta on valmistunut viidessä vuodessa.

Itse huutelin takarivistä seuraavia näkökulmia (joista osan olen jo esittänytkin aiemmassa kirjoituksessani):

• Miksi opintojen viivästymistä revitellään ongelmana nyt, vaikka teekkareilla opinnot kestivät 7 vuotta jo 1920-luvulla?
• Jos opintojen viivästyminen on työssäkäynti, onko se ongelma? Eihän työssä käyvä ja veroja maksava henkilö ole mikään ongelma (Korhonen-Yrjänheikki painotti samaa asiaa).
• Kuinka kalliiksi opintojen viivästyminen tulee yhteiskunnalle? Haluan nähdä numeroita ennen kuin uskon.
• Jos opinnot on mitoitettu sellaisiksi, että työtä pitäisi tehdä 57-59 tuntia viikossa ja opiskelijat tekevät 15-37 tuntia, niin tässä on jo se syy viivästymiselle.
• DI-tutkinto oli ennen laajuudeltaan 180 ov x 40 h = 7200 tuntia. Nyt se on 5 v x 1600 h = 8000 tuntia. Eli tutkinnon koko kasvoi "puolella vuodella". Minun logiikallani tämä hidastaa valmistumista lisää, ei nopeuta sitä.
• Joissain yliopistoissa (kandi+maisteri)tutkinto oli ennen 160 ov x 40 h = 6400 tuntia. Ja nyt sen pitäisi olla 8000 tuntia. Haluaisin nähdä sen yliopiston, jossa tutkinnon kokoa oikeasti paisutettiin 1600 tunnin verran. Itse asiassa opinto-oppaiden selailu antaa ihan päinvastaista osviittaa, muuntokertoimena on yleensä käytetty kakkosta (esimerkki, esimerkki, esimerkki, esimerkki). Tähän joku kommentoi seminaarissa, että maailman sivu on eri yliopistoissa joutunut tekemään eri määrän työtä opintoviikon eteen. Ja opintopisteisiin siirtyminen ei tätä tosiasiaa muuttanut :-). [Huomautus: mielestäni ei ole oikein, että maisterintutkinto X irtoaa (olennaisesti) vähemmällä työmäärällä kuin maisterintutkinto Y. Vertailu on kuitenkin vaikeaa: eri ihmisille on eri asiat helppoja. Joku pystyy suoltamaan yhdessä yössä 20 sivun esseen ja saamaan siitä 10 opintopistettä. Toinen taas vetää 10 op:n matikantentin läpi yhden illan lukemisella.]
  

Lopuksi esitin ideoita toimenpide-ehdotuksiksi opintojen jouduttamiseksi (tilaisuudessa kukaan ei valitettavasti esittänyt kritiikkiä näihin, mutta tehkää se täällä kommenttilaatikossa):

• Venytetään lukukausia aavistus, jotta saadaan viikoittaista työmäärää inhimillistettyä. Syyslukukausi voisi alkaa jo elokuun puolessa välissä. Tammikuun tenttikauden voisi jättää pois ja opetus voisi alkaa heti joululoman jälkeen.
• Vähennetään kursseja: tehdään koko tutkinnosta (tai ainakin melkein kaikista kursseista) 5 opintopisteen kursseista koostuva juttu. Näitä viiden opintopisteen paketteja sitten suoritetaan kolme per periodi. Kolmeen asiaan on helppo keskittyä kerralla. Jos lukukaudessa suoritettava 30 opintopistettä koostuu vaikkapa kymmenestä 1-5 opintopisteen kurssista, opintoja haittaa niin sanottu letunpaistoefekti: se, että yhden letun paistaminen kestää 10 sekuntia, ei tarkoita sitä, että pystyisin paistamaan 8 tunnissa 60x60x8/10 = 2880 lettua. Kun opiskelija joutuu hajauttamaan keskittymisensä liian moneen asiaan ja suuntaan, tehokkaan työajan määrä vähenee.
  
• Jätetään opiskelijalle aikaa itseopiskeluun. Esimerkiksi Tietoliikennetekniikan fukseilla on ohjattua opetusta reilut 30 tuntia viikossa - kuka jaksaa siihen päälle vielä itseopiskella? Edellä ehdottamani kolme kurssia per periodi sisältäisi 4 h luentoja ja 4 h laskuharjoituksia per kurssi per viikko. Tällöin viikolla olisi lähiopetusta 24 tuntia - esim. pari neljän tunnin ja pari kuuden tunnin päivää. Niiden päälle jaksaa vielä käydä laskutuvassakin tai opiskella kavereiden kanssa yhdessä kirjastossa.
  
• Kehitetään opiskelijavalintaa niin, että TKK:lle ei päädy kauppikseen ja lääkikseen haluavia nuoria viettämään välivuotta.
• Maksetaan kannustinstipendejä niille, jotka etenevät aikataulussa opinnoissaan. Jos opintojen viivästyminen on kallista yhteiskunnalle (mitä väitetään mutta mitä en täysin usko), niin kannustinstipendeillä motivoimisen ei pitäisi olla ongelma.
• Tarjotaan halukkaille mahdollisuus opiskella täysipainoisesti myös kesällä. Erityisesti taantumakaudella tämä olisi tärkeää!
• Seminaareissa esitetyissä selvityksissä motivaation puute (ylläri ylläri) oli suurimpia syitä kehnoon opintopistekertymään. Palkataan joku oikea asiantuntija vetämään projektia, jolla saataisiin opiskelumotivaatiota ja -henkeä nostatettua. Tällainen asiantuntija voisi olla esimerkiksi henkilöstön motivoimiseen erikoistunut psykologi. Ilmapiirin muuttaminen opiskelumyönteisemmäksi ei tapahdu hetkessä, joten hankkeeseen tarvittaisiin vähintään kolmen vuoden rahoitus.
  
• Enemmän kokopäiväisiä opettajia vetämään (pakollisia perus)kursseja. Kurssi ei kehity, jos se on "laitoksen kiertopalkinto", jolla opettaja vaihtuu joka vuosi. Se ei kehity myöskään, jos kurssia vetää (tutkimusorientoitunut) asiantuntija, jonka tutkimustyö vaatii 40-50 -tuntisia työviikkoja ja opetus hoidetaan sitten siihen päälle.

Tällaisia voisi kokeilla, jos halutaan varmistaa, että opintoajat eivät ainakaan nykytilanteesta venyisi. Mutta koulutetaan ennemmin hyviä diplomi-insinöörejä seitsemässä vuodessa kuin huonoja viidessä vuodessa.

Liikeideoita

Sylki toi suuhun muutaman liikeidean.

Liikeidea 1: Kirjapörssi

Kirjoja, myös käytettyjä kirjoja, voi tilata nettikaupoista ihan kiitettävästi. Mutta entäpä jos haluaisin ostaa jonkun kirjan, jota ei ole kirjakaupoissa saatavana? Tämä onnistunee vain keskustelupalstoilla huhuilemalla tai vaikkapa lehti-ilmoituksella (toimiikohan...).

Edellä olevaan tarpeeseen vastaisi netissä oleva kirjapörssi. Toimintaperiaate olisi sama kuin osakepörssissä, eli käyttäjät laittavat sivustolle myynti- ja ostotarjouksia, joihin sitten joku voi tarttua. Esimerkiksi:

• Haluan ostaa Kalle Väisälä: Lukuteorian ja korkeamman algebran alkeet, Otava, 1950-luku. Maksan 20 euroa.

• Haluan myydä: Kimmo Silvonen: Sähkötekniikka ja elektroniikka, 4. painos. Hinta 25 euroa.

Kantavana ideana olisi siis se, että joku voi innostua myymään kirjansa hyllystä pölyttymästä, kun huomaa, että joku intoilija maksaa siitä hyvin.

Kirjojen myynti onnistuu nykyhetkelläkin (esim. huutonetissä), mutta olisi torsoa toteuttaa pörssi, missä voi jättää vain ostotarjouksia. Jos vaikkapa viisituhattakin kirjojen ystävää laittaisi tuonne omat "turhat" kirjat myyntiin ja ostelisi haluamiaan, saataisiin kysyntä ja tarjonta kohtaamaan kivasti, ilman että tarvitsee juosta antikvariaatteja läpi (joka sekin on tietty hauskaa, jos sen ottaa harrastuksena).

Ansaintalogiikkana tuossa voisi olla mainosrahoitteisuus, vrt. Huuto.net. Palvelu tuskin olisi mikään kultakaivos, mutta sillä olisi mm. yleishyödyllistä merkitystä: saadaan kirjat pois hyllystä pölyttymästä ja halukkaiden luettavaksi.

Liikeidea 2: Puhelinmyyjien estopalvelu

Kännykkään voi jo nykyään tilata "pomopalvelun", joka kertoo, keneltä ja/tai mistä firmasta saapuva puhelu tulee. Ohjelma siis ottaa salamannopeasti yhteyden numerotiedusteluun, jos saat puhelun tuntemattomasta numerosta, ja näyttää numeron tiedot ruudulla.

Ideaa voisi jalostaa eteenpäin: perustetaan palvelu, joka pitää tietokantaa numeroista, joista puhelinmyyjät soittelevat. Tietokantaa pidetään yllä niin, että sinne voi "ilmiantaa" numeron tekstiviestillä, jos saa puhelun puhelinmyyjältä. Omaan puhelimeen ladataan softa, joka puhelun tullessa ottaa yhteyden tietokantaan ja vilkuttaa ruudulla "MYYJÄ" -varoitusta puhelimen soidessa. Palvelu voisi maksaa esimerkiksi 5 euroa kuussa.

Joku saattaa kysyä, että eikö ole helpompaa vain sanoa kaikille myyjille "ei kiitos". Kyllä se on helppoa, mutta siihen kuluu aikaa; varsinkin yrittäjillä, joilla ei ole mahdollisuutta ottaa suoramarkkinointikieltoa (tai on mahdollista, mutta B-to-B -puhelinmyyjät eivät tuijota kyseistä rekisteriä). Säästöä (ainakin hermojen säästöä) koituu myös siitä, ettei tarvitse kesken palaverin ryysiä vastaamaan puhelimeen: eihän sitä tiedä, onko siellä uusi asiakas vaiko myyjä tyrkyttämässä jotain superhienoa luettelopalvelua yrityksellesi.

Siitä vain firmaa pystyyn! Lama-aika on hyvä aika aloittaa hyvä bisnes, kun lama on karsinut huuhaabisnekset pois markkinoilta :-). (Ja siinä sivussa vähän hyviäkin, valitettavasti.)

Rahan arvo - onko sitä?

Innostuin viime kesänä pohtimaan inflaation syvintä olemusta. Tavaroiden ja palvelujen hintataso nousee (tai vaihtoehtoisesti: rahan arvo laskee, eikö?) jatkuvasti. Onko kyseessä luonnonlaki vai mikä? Tietenkin muistin peruskoulun yhteiskuntaopin tunnilta kysyntäinflaation (= kun ihmiset ostelevat aktiivisesti, kauppiaat nostelevat hintojaan) ja kustannusinflaation (= öljysheikki ruuvaa hanaa pienemmälle ja öljyjalosteiden hinta nousee).

Edellä oleva pitäisikin (pitkälti) paikkansa, ellei sopassa olisi sähläämässä instituutio nimeltä keskuspankki. Äkkiseltään voisi kuvitella, että kutakin valuuttaa olisi markkinoilla liikkeellä (tai maailmankaikkeudessa olemassa) vakiomäärä, ja sen arvo määräytyisi kysynnän ja tarjonnan mukaan. Näin ei kuitenkaan ole: keskuspankki voi säädellä liikkeellä olevan rahan määrää ja halutessaan luoda lisää rahaa tyhjästä.

(Paperi)rahan historia menee lyhyesti suunnilleen näin: alun perin elettiin vaihdantataloudessa. Tietyn määrän hirvenlihaa saattoi vaihtaa käsistään näppärän valmistamaan jousipyssyyn. Tämän jälkeen keksittiin, että harvinaiset metallit käyvät erityisen hyvin vaihdon välineeksi. Kulta- ja hopeakimpaleet eivät pilaannu ja niitä on kohtuullisen hankala väärentää. Niitä oli kuitenkin hankala kuskata mukana suuria määriä, ja joku keksi paperirahan: henkilö/firma X ottaa vastaan kultaklöntin, ja antaa vastineeksi paperin, jota vastaan kultaklöntin voi lunastaa. Erittäin kätevää. Vielä kätevämpää oli, kun henkilö X keksi, että näitä todistuksia voi laskea liikkeelle enemmän kuin mitä holviin on kertynyt kultaa. Moderni pankkijärjestelmä oli syntynyt. Järjestelmää, jossa valuutan arvo on sidottu (jollain tavalla) kultaan, kutsutaan kultakannaksi. Kaupunkilaisjärjellä ja -oikeustajulla ajatellen jokaista liikkeelle laskettua rahayksikköä kohti keskuspankin holvissa pitäisi olla luvattu määrä kultaa. Käytännössä kultaa on vähemmän; ja pankki luottaa siihen, että ihmiset eivät ryntää vaihtamaan seteleitään kullaksi.

Kultakannan hyvä puoli on, että se pitää valuutan arvon vakaana ja inflaation kurissa; jos seteleitä painettaisiin liikaa, ihmisiä rupeaisi epäilyttämään ja he ryntäisivät joukolla vaihtamaan setelinsä takaisin kullaksi niin kauan kuin vielä voi. Nykyään kultakannasta on luovuttu, ja rahan arvo perustuu vain ja ainoastaan siihen, että se on lailla säädetty käyväksi maksuvälineeksi ja ihmiset uskovat, että se on vielä huomennakin säädetty käyväksi maksuvälineeksi.

Mitä huonoa nykyjärjestelmässä on? Se, että keskuspankki voi vapaasti kikkailla rahan määrällä (vrt. edellä mainitut tyhjästä luodut 1 200 miljardia dollaria). Valtion on poliittisesti helpompaa rahoittaa toimintaansa tyhjästä luodulla rahalla kuin vaikkapa "rehellisellä" veronkorotuksella. Riittävä kikkailu puolestaan voi johtaa valuutan hyperinflaatioon.

Valistuneilta kansalaisilta ei ole jäänyt kikkailu huomaamatta. Siinä missä unssin kultakolikosta sai puoli vuotta sitten pulittaa 600 euroa, hinta on nyt noussut 770 euron hujakoille. Kullan arvo on noussut 28 prosenttia - tai paperirahan arvo romahtanut 22 prosenttia.

Koska kouluammuskelu Otaniemessä? Tuskin koskaan.

Työskentelin opettajana TKK:lla molempien kouluammuskelujen tapahtuessa. Väistämättä tuli mieleen, että ihan hyvin moinen tapaus olisi voinut sattua myös omassa opinahjossa. Asiaa tarkemmin pohdittuani en pidä tätä todennäköisenä.

Suomen kouluammuskelut eivät tapahtuneet Helsingin, Espoon eikä Vantaan opinahjoissa "hesalaisten jenginuorten" (kuka muistaa vielä sen TV-mainoksen?) tekosina. Molemmat sattuivat pienellä paikkakunnalla. Tämän (tai tämänsuuntaisen) teorian on joku jo esittänytkin, mutta kouluammuskelun riittäviksi ehdoiksi ei tarvita kuin

• väkivaltaa ongelmanratkaisukeinona ihannoiva kulttuuri (jollainen Suomesta(kin) löytyy)
• vakaumus, joka sallii väkivallan käytön (vaikea kuvitella esim. buddhalaishippiä pyssyn varteen heilumaan)
• se, että enemmän tai vähemmän psyykkisesti häiriintynyt ihminen on joutunut (pakko)yhteisössä asemaan, johon hän ei mielestään kuulu.

Riittävän suuressa "yhteisössä" (suurkaupunki tai suuri yliopisto) on se hyvä puoli, että yksilö voi valita, missä seurassa hän aikaansa viettää. Ei ole mitään pakkoyhteisöä. Henkilön X ei ole pakko viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka ovat sattuneet syntymään maantieteellisessä paikassa Y vuonna Z, vaan hän voi valita, viettääkö aikansa shakkikerhossa, kaljabaarissa vai seurakunnassa. Suomalainen yliopisto "tule ja mene milloin haluat" -kulttuureineen vähentää sekin kenenkään silmätikuksi joutumisen riskiä.

Kolikon kääntöpuolena on tietenkin se, että korkeakouluopiskelija voi kärsiä yksinäisyydestä. Ja monet kärsivätkin.

Yhteisöllisyys on nykyajan muotisana; sitä tarjotaan säännöllisesti patenttilääkkeeksi tilanteisiin, jossa yksilö tai yksilöt voivat pahoin. Kun ollaan oikein yhteisöllisiä, syntyy kiva yhteisö, kaikki voivat hyvin. Asiasta voi olla myös eri mieltä.

"Inflaatio"lukemia

Löysin pöytälaatikostoa siivotessani ostokuitit fuksikurssien kirjoista vuodelta 2000. Alla on ostohinta Yliopistokirjakaupasta vuonna 2000, sama muunnettuna euroiksi sekä punaisella uusi hinta ja prosentuaalinen muutos.

• Arto Wikla: Ohjelmoinnin perusteet Java-kielellä, 215 mk (36,16 €) 60,95 € +69 %
  
• Young, Freedman: University physics, 330 mk (55,50 €) 57,70 € +4 %
  
• Kreyszig: Advanced engineering mathematics, 270 mk (45,41 €) 48,60 € +7 %
  
• Simo Kivelä: Algebra ja geometria, 77 markkaa (12,95 €) 16,50 € +3,55 %
  
• Simo Kivelä: Reaalimuuttujan analyysi, 108 markkaa (18,16 €) 23,10 € +27 %
  

Vertailua kirjoittaessani tajusin, että sen informaatiosisältö on täysi nolla. Kirjan hinta vuonna X kirjakaupassa Y ja vuonna Z kirjakaupassa Ö ei kerro kirjojen hintojen kehittymisestä yhtään mitään :-). Itse asiassa taisin verrata kallista kirjakauppaa vuonna 2000 halpaan kirjakauppaan vuonna 2009. Kuitista vain tuli nostalginen olo enkä voinut olla kirjoittamatta mitään. Ja Yliopistokirjakaupan sivut olivat nurin tätä kirjoitettaessa; se kaupan sisäisestä vertailusta.

Ihamuotila: Oppimateriaalit verkkoon

CSC:n entinen toimitusjohtaja Matti Ihamuotila ideoi päivän Hesarin mielipidesivuilla, että yliopistojen oppimateriaalit pitäisi jakaa verkossa. Mm. (oikea) huippuyliopisto MIT tekee niin. Jopa MIT:n luennoista suuri osa on katsottavissa videoina netissä.

Olen joskus kahvipöytäkeskusteluissa ehdotellut samaa: jos kerran tuotetaan materiaalia veronmaksajien rahoilla, niin miksi niitä ei voi jakaa julkisesti? Julkisen jakamisen hyvä puoli olisi myös se, että se pistää satsaamaan oppimateriaalin laatuun. Mitä tahansa moskaa ei uskalla verkkoon pistää, varsinkin jos haluaa säilyttää asiantuntijan maineensa.

Materiaalien verkkojaossa olisi myös se (Ihamuotilankin mainitsema) hyöty, että abiturientit voisivat tutustua, mitä minkäkin alan yliopisto-opiskelu noin reaalimaailmassa pitää sisällään. Opiskelu kun on muutakin kuin (TKK:n esitteistä tuttua) robottien kanssa leikkimistä ja nurmikolla läppärit sylissä istuvia pissiksiä; eikä ole aina edes kivaa.

Ihamuotilan sanoin: "Enää ei olekaan kyse siitä, että korkeakoulut valitsevat opiskelijoita, vaan tulevaisuudessa yhä enemmän hyvät opiskelijat valitsevat korkeakouluja myös kansainvälisesti."

Kirjastojen vertailua

Pikainen kirjoitus HY:n, TKK:n ja kaupunginkirjastojen palvelujen vertailusta. Olen innokas haalimaan kirjoja luettavaksi mutta välillä laiska lukemaan niitä, ja kirjat lojuvat pitkään pöydällä; olen siis aktiivinen kirjojen uusija. Kaikissa kirjastoissa uusiminen onnistuu netissä, mutta alla yhteenveto siitä, millä ehdoilla:

• HY:n opiskelijakirjasto: rajaton uusiminen netissä
• TKK:n kirjasto: saa uusia 10 kertaa
• Pääkaupunkiseudun kaupunginkirjastot: saa uusia 5 kertaa.

HY on siis laiskuriystävällisin :-). Luonnollisesti jos kirjaan on varauksia, sitä ei saa uusia.

Kirjojen makuuttaminen kotona on kaksipiippuinen juttu: toisaalta se on hirveän itsekästä, kun Joku Muu ei pääse lukemaan kirjaa. Toisaalta, Joku Muu voi tehdä kirjaan varauksen.