Maria Petterssonin "plagiointi"kohu – mitä jos puhuttaisiin välillä koko alan ongelmasta?

Olin jo ennättänyt unohtaa aktiivisesta muististani Suomen historian jännät naiset -kirjasta nousseen somekohun, joka levisi nopeasti (kuten kohuilla on tapana) toimitetunkin median puolelle. Keskustelu sai välillä hupaisiakin piirteitä, mieleeni jäi erityisesti kommentti, joka meni jotenkin niin että "tuollainen ei menisi läpi edes kandidaatintyössä". Ei menisi ja entä sitten – kyseessä kun ei ole kandidaatintyö eikä muukaan opinnäytetyö, vaan suurelle yleisölle myytävä tietokirja. Sama kun ihmettelisi miksi auto ei mene läpi lentokoneen tyyppitesteistä.

Nyt tapaus palasi mieleen, kun Tekijänoikeusneuvosto (jonka lausunnoista tein aikanaan jutun ja jolta muuten olen itsekin pyytänyt lausuntoja itsekin: ainakin 2011:12, 2012:01 ja ehkä vielä joku muu, en muista) antoi asiasta lausunnon (2023:8). Lausunto on annettu 24.10.2023, ja Helsingin Sanomat julkaisi aiheesta jutun tänään 2.11.2023.

Kohu on henkilöitynyt Petterssoniin, vaikka kyseessä on "alan tapa". Tämä ei ole mikään puolustus, päin vastoin – alan tapaa voi aina muuttaa. Epäreilua on lähinnä se, että yksi henkilö on nostettu tikun nenään vaikka hän on toiminut kuten alalla yleisesti toimitaan. Kuinka yleisesti? Sitä en tiedä eikä todennäköisesti kukaan muukaan, ennen kuin joku lähtee yhtä pedantisti perkaamaan jotain muuta teosta – tai mielellään useampaa, jotta saadaan käsitys ilmiön laajuudesta. Jännät naiset -kohukin olisi jäänyt syntymättä, jolleivät tutkijat itse olisi lähtenyt perkaamaan kirjaa ja vertaamaan sitä omiin alkuperäisteksteihinsä. Työtä on varmasti palanut kymmeniä tunteja – toki se helpottaa, että oman tekstinsä tunnistaa melko äkkiä.

En pidätä hengitystäni, että kukaan perkaisi vaikkapa omia teoksiani. Jos pitäisi lyödä vetoa, niistä löytyy vastaavaa plagiointia korkeintaan lakiteksteistä – esimerkiksi seuraavanhenkisesti: on sujuvampaa kirjoittaa

Sähköturvallisuuslain mukaan sähkölaitteen merkintöjen, turvallisuustietojen ja ohjeiden sekä sähkölaitteen mukana olevien asiakirjojen tulee olla suomen ja ruotsin kielellä. Niiden on oltava selkeitä, ymmärrettäviä ja helppotajuisia.

tai

Lain mukaan sähkölaitteen merkintöjen ja ohjeiden tulee olla suomen ja ruotsin kielellä ja niiden on oltava selkeitä, ymmärrettäviä ja helppotajuisia.

kuin vaikkapa

Sähköturvallisuuslain mukaan "Sähkölaitteen merkintöjen, turvallisuustietojen ja ohjeiden sekä sähkölaitteen mukana olevien asiakirjojen tulee olla suomen ja ruotsin kielellä. Niiden on oltava selkeitä, ymmärrettäviä ja helppotajuisia."

tai

Sähköturvallisuuslain mukaan sähkölaitteen merkintöjen, turvallisuustietojen ja ohjeiden sekä sähkölaitteen mukana olevien asiakirjojen tulee olla suomen ja ruotsin kielellä. Niiden on oltava selkeitä, ymmärrettäviä ja helppotajuisia.

Muuten kyllä suosin tarkkoja lähdeviitteitä kirjoissani. Esimerkiksi teoksessa Litiumioniakkutekniikka on äkkiä laskien puolitoista sataa lähdettä johon myös viitataan – luettavuuden takia juurikin alaviitteillä. Hiukan insinöörimäisemmässä Sähkö- ja hybridiajoneuvojen sähköturvallisuus -kirjassa niitä on 60, ja ne on tehty IEEE-henkisillä numeroviittauksilla.

Ja tietenkin on eri asia viitata lakiin jota on itsekin ollut kirjoittamassa kuin jonkun tutkijan isoon työhön, jonka nimi on "hautautunut" lähdeluetteloon. Jos itse joutuu haalimaan tutkimusapurahoja sieltä täältä ja toinen kirjoittaa suositun tietokirjan kokopäivätyön ohessa, niin varmasti herää tunteita ja ihan aiheesta.

Tietokirjoissa on ollut ihan oikeaakin plagiointia isolla peellä: esimerkiksi Saamelaisten mytologia -kirjassa (joka sai kritiikkiä muistakin syistä) tekijä oli copy-pastennut Wikipediasta tekstiä pohjaksi, ja lähtenyt muokkaamaan siitä tekstiä kirjaansa. Itse pidin toimintaa aikanaan nolona, mutta joku valisti (tai "valisti", en muista kuka enkä pääse tarkistamaan), että kyseessä on ihan yleinen tapa humanistisilla aloilla, että otetaan toisen teksti pohjaksi ja lähdetään siitä muokkaamaan "käyttämällä sitä pohjana". En osta väitettä suoralta kädeltä, mutta toisaalta en ole opiskellut historiaa. Myös Pedot-kirjassa oli sangen noloa Wikipedia-plagiointia.

Myös alakohtaista vaihtelua varmasti on: tekniikan alan oppikirjoissa on tavallista, että tieto joka on tarkistettavissa "vaikka mistä", jätetään lähdeviite pois. Transistorin keksijän syntymävuodelle ei tarvita lähdeviitettä, ei myöskään kaavalle P=UI. Esimerkiksi edesmenneen kollegani Kimmo Silvosen Elektroniikka ja sähkötekniikka (2018) ei ole lähdeluetteloa ollenkaan eikä nopealla selaamisella ainuttakaan lähdeviitettä. Eikä tarvitsekaan: jos on opettanut sähkötekniikan ja elektroniikan perusteita vuosikymmeniä, nuo kirjassa olevat faktat tulevat tekstieditoriin selkäytimestä.

Joskus lähdeviitteiden puuttuminen on suoranainen ongelma: esimerkiksi Suomessa opetettava valokaarivaaran riskienarviointi perustuu menetelmään, joka on ollut Sähköinfon kustantamassa SFS 6002 käytännössä -kirjassa toistakymmentä vuotta, mutta josta kukaan alan ihminen (olen kysellyt useammasta yliopistosta, amkista ja Tukesista) ei tunnut tietävän alkuperäislähdettä. Oikeansuuntaisen tuloksen se kyllä antaa. Kollegani tavoitti teoksen eläkkeellä olevan alkuperäistekijän, eikä hänkään muistanut mistä kaava on peräisin.

Kohun henkilöityminen ärsyttää, mutta toisaalta joku teos oli pakko nostaa tikun nenään esimeriksi ja on ihan selvää, että tikun nenään nousee suosittu suurelle yleisölle tehty bestseller-tietokirja eikä kapean erikoisalan oppikirja, jota myydään korkeintaan satoja kappaleita. Ja "näin muutenkin alalla tehdään" on vaikea osoittaa todeksi käyttämättä kymmeniä tunteja per teos muiden esimerkkien löytämiseen – jos alalla tehdään jotain, siitä pitää löytää myös esimerkki.

Jos lähdetään tosiasioista, ainakin lähdeviitteiden ja jopa lähdeluettelon pois jättäminen on liian yleinen tapa. Poikkeuksia on tietenkin, esimerkiksi Ville Jalovaaran Helsinki 1944 oli komeasti lähteistetty. Mutta menevätkö hyvin ja huonosti lähteistettyjen populaaritietokirjojen suhteet 80/20, 50/50 vaiko mitenkä, olisi mielenkiintoista nähdä edes jollain otannalla tehty selvitys.

En voi kuitenkaan sanoa, etteikö "alan ongelmasta" olisi puhuttu ollenkaan, siitä – ja etenkin sen korjaamisesta – on puhuttu vain liian vähän. Esimerkiksi tämä tuore Hesarin juttukin muistuttaa, että

”Olisi kauhean hyvä keskustella siitä, mikä olisi se hyvä tapa, jotta lukijakin pystyisi lukemaan juttua ja toisaalta, mikä tiedonvälityksessä on tärkeää. Onko tärkeää se, että ollaan akateemisen maailman säännöissä vai se, että tiedonvälitys on sujuvaa.”

Nämä eivät poissulje toisiaan, esimerkiksi pienet numeroviitteet yläindeksissä eivät ainakaan omasta mielestäni haittaa tekstin lukemista mitenkään ja kuulisin mielelläni perusteet tai haluaisin haastatella ihmistä joita ne oikeasti haittaavat. 

Imagen keväisessä jutussa (joka on mielestäni paras tästä casesta kirjoitettu juttu ja jos et ole tilaaja, voit lukea sen kirjastokortilla täältä) pohditaan samaa problematiikkaa niin tikun nenään nostamisesta kuin oikeasta viittaustavasta:

Jos Petterssonin toimintapa on business as usual, miksi juuri hänen kirjansa nousi julkisen kiistelyn kohteeksi? Sattuiko Pettersson lainaamaan tekijöitä, jotka seuraavat erityisen tarkkaan sitä, miten heidän tekemäänsä työtä hyödynnetään?

Vai liittyykö tapahtunut jotenkin siihen, että Pettersson on julkisuudesta tuttu henkilö, hänen kirjansa ovat saaneet poikkeuksellisen laajaa näkyvyyttä ja niiden myynti on ollut mittavaa? Petterssonin ensimmäistä kirjaa on myyty kustantajan verkkosivujen mukaan jo yli 40 000 kappaletta.

Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että toimintatapojen tarkentamiselle on tietokirjallisuuden kentällä tarvetta. Maria Pettersson kertoo, että häneen on ollut yhteydessä oppi- ja tietokirjailijoita, jotka ovat olleet hyvin peloissaan.

”Että olenko minä seuraava, kun teen ihan samalla tavalla. Oon vastannut, että toivottavasti et.”
Yhteydenottoja on tullut myös Suomen Tietokirjailijat ry:n hallituksen puheenjohtaja Timo Tossavaiselle.
”Etenkin oppikirjailijat ovat olleet huolissaan”, Tossavainen vahvistaa.

Itse en ole omista teoksistani huolissani, mutta lähdeviitteitä soisi näkevän oppi-, käsi- ja populaaritietokirjoissa enemmän. Oikein toteutettuna ne eivät "häiritse lukemista". Toki lähdeluettelon ja lähdeviitteiden hallinnoinnista on vaivaa, mutta sekin hoituu oikeilla työkaluilla.

Jotenkin tuntuu, että "lähdeviitteet haittaavat lukukokemusta" on tekosyy, jolla halutaan välttää lähteiden merkkaamiseen liittyvä vaiva. Eivät ne haittaa lukukokemusta, vaan voivat jopa rikastuttaa sitä. Itse käyn usein perkaamassa mielenkiintoisten kirjaväitteiden lähteitä, enkä ole ainakaan ainoa.

Pitää myös muistaa, että aina syy ei ole kirjailijan. Eräässä kirjoittamassani kirjassa olin tehnyt lähdeluettelon, mutta kustannustoimittaja siivosi sen pois, koska "näissä ei ole yleensä ollut tapana" käyttää lähdeluetteloa. Plagiointiin tämä ei johtanut, ja jos johti, niin plagioitu on korkeintaan Suomen lakia. Yleisesti pidän tätä huonona asiana, koska lukijalle voi olla hyvinkin tärkeä tietää, onko joku vaatimus tai "vaatimus" laissa, standardissa vai onko kyseessä vain kirjan tekijän mielipide?

Esimerkiksi työskennellessäni standardointijärjestö SESKOssa minulta kysyttiin usein, saako pesukone olla sijoitettuna kylpyhuoneessa alueelle 1. Vastasin, että kyse on standardin tulkinnasta, ja että kyllä saa. Jotkut kyselijät lähettivät paluupostissa valokuvan teoksesta Käsikirja rakennusten sähköasennuksista D1-2017, jonka mukaan ei saa. Osa oli hämmentyneitä kun kerroin, että kyseessä oli kyseisen käsikirjan/oppikirjan tekijän mielipide, ei standardista löytyvä asia. Uusimmassa standardissa 2022 sanamuoto on täsmennetty niin, että moista tulkinnan varaa ei ole tai ei ainakaan pitäisi olla.

Jos palataan alkuperäiseen tekijänoikeuneuvoston lausuntoon, niin tekijän/kustantajan vastineessa oli todettu:

Populaarissa tietokirjallisuudessa ei ole mahdollista käyttää vastaavanlaista merkintätapaa kuin tieteellisissä julkaisuissa, kuten viitenumeroita ja alaviitetekstejä.

Kyllä on. Kokeilkaa pois! Koko lausunto kannattaa muutenkin lukea läpi, se ei ole jäätävän pitkä ja sieltä käy ilmi mm. että moneen mielenkiintoiseen rajanvetoon on jätetty ottamatta kantaa "muotoseikan" vuoksi, eli pyynnön olisi pitänyt tulla alkuperäisen tekstin tekijältä itseltään.

Summa summarum:

• on harmillista että yksittäinen tietokirjailija on joutunut tikun nokkaan esimerkiksi ilmiöstä joka on ollut "alan tapa" – kaikki tietokirjailijat eivät ole tehneet näin, mutta riittävän moni.
• kirjailijalla ei ole aina viimeistä sanaa siihen kuinka lähteet merkitään vai merkitäänkö ollenkaan. Jos jossain kirjasarjassa "ei ole tapana" merkitä lähdeviitteitä, voi olla vaikeaa saada kustannustoimittajalle läpi että uuteenkaan kirjaan merkattaisiin.
  
• tämäkin asia korjaantuu tekemällä, laitetaan ne lähdeviitteet oppikirjoihinkin – vähintään tapauksissa, jossa toisen tekstiä on käytetty, lainausmerkeillä tai ilman. Olennaista ei ole mielestäni lainausmerkkien tai kursiivin käyttö, vaan se, että kunnia menee sinne minne se kuuluu.
• kirjailijoiden sijasta tämä on mielestäni ensisijaisesti kustantajien korjattava ongelma: kustantaja on kuitenkin portinvartijana ja "tilaajana" tekstille, ja jos kustantaja vaatii asianmukaisen lähteistyksen, kirjailija ei voi luistaa siitä.