(Eko)aatteita markkinoidaan väärin

Mitä tärkeämmästä asiasta on kyse, sitä typerämmin sitä yleensä markkinoidaan. Valitettavasti. Pari vuotta sitten silmiini osui vesirännin kylkeen liimattu tarra, joka oli parodia jonkun autoliikkeen (99% varmuudella LänsiAuto) logosta. Siinä luki JunttiAuto. Tulin heti hyvälle tuulelle ja ajattelin, että tuossa on sentään yritetty.

Jos ihminen olisi täysrationaalinen olento, asiat otettaisiin asioina, riippumatta siitä, kuka asiaa ajaa. Mutta kun ihminen ei ole rationaalinen olento. Jos olisi, niin esimerkiksi mitään eläkejärjestelmää ei tarvittaisi, koska kaikki pistäisivät oma-aloitteisesti säästöön rahaa eläkepäivien varalta. Samalla tavalla ihminen tekee monia valintoja mielikuviin ja tunteisiin perustuen. Tämä pätee paitsi autojen ja ruuan ostoon kuten myös aatteiden omaksumiseen.

Mikä yhdistää päihdevalistajia, ilmastonmuutosaktivisteja, eläinaktivisteja ja ympäristöaktivisteja? Se, että mitä enemmän heidän juttujaan kuuntelee ja tekoja seuraa, sitä vähemmän heihin haluaa samaistua ja sen enemmän haluaa sulkea koko sakin – ja samalla koko aatteen – mielestään.

Palataan takaisin JunttiAutoon. Mikä tarroissa oli onnistunutta? Se, että sen sijaan, että saarnataan ilmastonmuutoksesta tai kasvihuoneilmiöstä tai jäätiköiden sulamisesta, tarrassa ujutetaan ihmiselle mielikuvaa siitä, että autoilu olisi junttia. Mikä on paljon tehokkaampaa, kuin ilmastonmuutoksella pelottelu. Kukapa nyt haluaisi olla juntti. Ränniin liimattu tarra ei kaikissa herätä positiivisia mielikuvia ja tuskin kukaan sen takia luopuu autostaan, mutta yritys oli oikean suuntainen.

Kahden vuoden takainen tarra tuli mieleeni, kun eilen luin artikkelin superfood-mies Olli Postista. Artikkeli päättyy näin:

Superruoka-skenessä vaikuttaa kehonrakentajia, entisiä laskuvarjojääkäreitä ja olympialuokan urheilijoita.

Olli Posti toivoo ryhdikästä imagoa koko superruoka-kulttuurille.

- Hipit ovat pilanneet luomun, hän täräyttää.

- Superruoka-liike tarvitsee keulakuvikseen menestyviä, luovia ja edustavia ihmisiä, jotka pitävät itsestään huolta: näyttelijöitä, urheilijoita ja muusikoita.

Mies osuu asian ytimeen. Hän puhuu superruuasta, mutta sama oivallus saisi tapahtua ekoaatteiden tai minkä tahansa aatteiden markkinoinnissa.

Ajatellaan asiaa tavallisen ihmisen näkökulmasta. Tavallinen ihminen samaistuu mieluummin siihen citymaasturilla huristelevaan rentoon putkimieskaveriinsa, kuin ilmastonmuutoksesta saarnaavaan nuoreen eläkeläiseen. Näin kärjistäen. Jos ekoaatetta halutaan markkinoida suurelle yleisölle, niin tarvitaan juurikin noita Ollin mainitsemia edustavia ihmisiä:

• Myin kömpelön citymaasturin pois ja muutin keskustaan. Työmatka kestää 2 minuuttia. [ja viereen kuva 25-vuotiaasta liikkeenjohdon konsultista]
  
• Saan junassa tehtyä hommia niin, että voin lähteä töistä tunnin aikaisemmin. Eikä pala hermot ruuhkassa seisomiseen. Jää enemmän aikaa perheelle. [viereen kuva kolmikymppisestä päätoimittajasta]
  

Moralisointi ja syyllistäminen eivät toimi markkinoinnissa, ei, vaikka moralisti olisi oikeassa. Esimerkiksi syövän repivien keuhkojen valokuvien näyttäminen ei taatusti vähennä nuorten tupakointia. Sen sijaan jonkinlainen vaikutus voi olla sillä, että yritetään vaikuttaa tupakoinnin imagoon.

Sähkölämmitetyssä omakotitalossa (ja muistaakseni isolla autolla ajeleva - korjaa Jyrki jos meni väärin) asuva Jyrki Kasvi on parempaa mainosta Vihreille kuin joku Uuden Suomen blogeissa öyhöttävä moralisti. Miksikö? Koska Kasviin kehtaa samaistua. Samalla tavalla Heikki Hursti on parempaa mainosta kristinuskolle kuin Päivi Räsänen, Olli Posti on parempaa mainosta luomuruualle kuin stereotyyppiset hörhöt, jne.

Kaikki aatteen tyrkyttäjät, menkää markkinoinnin peruskurssille!

Kindle tarjoilee pulunkakkaa

Olen lainaillut kokeilumielessä sähkökirjanlukulaitteita pääkaupunkiseudun kirjastoista. Aiemmin olen kokeillut Entressen kirjaston BeBook One ja Postitalon kirjaston Sony PRS-600 -lukulaitteita. Nyt lainasin Metropolian kirjastosta Amazonin Kindlen. Toisen sukupolven mallia oleva Kindle on teknisesti viimeistellympi kuin BeBookin ja Sonyn tuotteet, mutta yksi kiusallinen vika kismittää: kunnollisen pdf-tuen puuttuminen.

Hyvää Kindlessä on

• Selkeä ja terävä näyttö. Tarkka ja selkeä näyttä näyttää kuvatkin siististi, tekstistä puhumattakaan.
  
• Nopeus. Sivujen kääntely on huomattavasti nopeampaa kuin Sonyn ja BeBookin laitteissa.
  
• Mahdollisuus ostaa suoraan kirjoja ja lehtiä Amazonilta.

Kindle käyttää omaa avointa tiedostomuotoa, ja Project Gutenbergistä saa näppärästi ladattua sisältöä Kindleen. Laitteessa on myös 3g ja wlan sekä yksinkertainen verkkoselain, jolla tosin pääsee vain tarkkaan valikoiduille sivuille, kuten muutamaan uutispalveluun ja Wikipediaan. Myöskään akkukesto ei häpeä muille lukulaitteille.

Huonoa Kindlessä on erikoinen pdf-tuki: suoraan laitteen muistiin ladatut pdf-tiedostot eivät suostu aukeamaan, vaan ne pitää joko muuntaa Amazonin oman palvelun avulla mobi-muotoon ja ladata laitteeseen kaapelia pitkin (ilmaiseksi) tai langattomasti (joka on maksullista).

Tämä säätäminen olisi siedettävää, jos pdf-tiedostot myös näkyisivät siististi. Bebookissa mainiosti näkyvä matemaattisia kaavoja sisältävä pdf:
näyttää Kindlessä seuraavanlaiselta pulunkakkamössöltä:

Kindle kärsii samankaltaisesta ongelmasta kuin iPhone: mukava käyttää ja teknisesti laadukas, mutta valmistaja päättää, mitä sinne saa ladata.

ReflekTori 2010 - kannatti käydä

Osallistuin äsken (to-pe 9.-10.12.) ReflekTori 2010 -symposiumiin, joka on kolmatta kertaa järjestettävä teknisten ja teknillistieteellisten alojen opetukseen keskittyvä valtakunnallinen symposium. Viimeksi olin Reflektorissa vuonna 2005, vuosi 2007 jäi jostain syystä väliin.

Suosittelen lämpimästi symposiumia kaikille tekniikan opettajille assarista professoriin. Ohjelmassa harmitti oikeastaan vain se, että mielenkiintoisia sessioita oli liikaa, kaikkiin ei ehtinyt millään osallistua.

Mitä uutta opin seminaarissa? Paljonkin. Aluksi listattakoon muutama hyödyllinen verkkosivusto:

• Peda-forum-lehti. Tekniikan opetustutkimuksen kausijulkaisu, jossa on osiot sekä hyviä käytäntöjä jakaville practice paper - että uutta tieteellistä tietoa sisältäville research paper -julkaisuille. Minulle tuli joskus puoli vuosikymmentä sitten paperiversio Peda-forumista, mutta lehteä on uudistettu huomattavasti.
• OuLUMA-portaali, johon on koottu materiaalia matematiikan ja luonnontieteiden opettajille. Painotus näyttää olevan peruskoulun ja toisen asteen opetuksessa, mutta sivuston kahlaaminen on antoisaa korkeakouluopettajallekin. Sivustolla on paljon mielenkiintoista luettavaa alkaen kolumneista päättyen näppäriin labratöihin.
• Kever-Osaaja, joka hirveästä nimestään huolimatta on tutustumisen arvoinen ammattikorkeakoulumaailman asioita käsittelevä julkaisu. Lehdessä on sekä referee- että non-referee -osiot.
• TkT Juha Jaako Oulun yliopistosta on koonnut hyvän "näillä pääset alkuun" -tyyppisen kirjapaketin tekniikan alan opettamisesta. Yksi kirjoista on ilmaiseksi verkossa luettavana: Teaching Engineering.
  

Ihmettelin seminaarissa ääneen, kuinka tuntematon ala on tekniikan opetustutkimus. Palautteena sain kahta erilaista, täysin päinvastaista näkökulmaa:

• Alan materiaalia on vähän liikaakin, aiheesta (engineering education research) julkaistaan kymmeniä tiedelehtiä, ja uutta tutkimusta on vaikea seurata.
• Alalla ei ole oikein tehty relevanttia tutkimusta, ja kunnollista materiaalia, jota voisi suoraan soveltaa omassa opetuksessa, on aika vähän.

Suomenkielistä kirjallisuutta on melko vähän. Jossain esitelmässä mainittiin Kansanen-Uusikylä: Opetuksen tutkimuksen monet menetelmät.

Esitelmät olivat hyviä, mutta seminaarin paras anti oli verkostoituminen ja mielipiteenvaihto kollegoiden kanssa. Esitelmissä harmitti eniten se, että aikaa keskustelulle oli erittäin vähän, mikä on kyllä ongelmana kaikissa konferensseissa.

Mielenkiintoisin esitelmä oli Erno Salmisen Kurssien työmäärän mitoitusta vaikeuttavia tekijöitä. Salminen oli laskenut, että jos kurssit mitoitetaan oikeasti niin, että yksi opintopiste vastaa keskimääräiselle opiskelijalle 26,7 tuntia työtä, niin

• opiskelijoiden työviikot ovat 45-53 tuntisia.
• hitain 25 % joutuu tekemään kohtuuttoman paljon töitä.

Opintopisteet tulisikin mitoittaa hieman kevyemmiksi. Ongelmana on opiskelijoiden suuri hajonta työmäärätarpeen kanssa. Yksi ongelma on, että opiskelijat eivät varaa riittävästi aikaa opintojen suorittamiseen. Tutkimuksesta riippuen opiskelijat käyttävät keskimäärin 23-35 tuntia viikossa opiskeluun.



Toinen mielenkiintoinen esitelmä oli Aura Paloheimon Opiskelun aloittamisen vaikeus – tilastoja ja toimenpiteitä Aallon tietoliikennetekniikan tutkinto-ohjelmasta. It-kuplan puhkeamisen jälkeen ohjelman suosio on ollut tasaisessa laskussa, ja nyt sinne on toiseksi helpoin päästä. Ensimmäisen opiskelusyksyn opintopistekertymät ovat olleet tasaisessa laskussa vuodesta 2005: opiskelijat suorittavat enää 15,4 opintopistettä, kun OKM:n tavoite on 30 opintopistettä. Huomattavaa oli, mikään syksyllä 2009 aloitetuista toimenpiteistä ei ollut parantanut opintopistekertymää. Vai onko mahdollista, että kertymä olisi ollut vielä huonompi, jos toimenpiteitä ei olisi tehty?



Konferenssista voisi tarinoida pidempäänkin. Esimerkiksi Kirsti Lonkan mainio puhe jäi käsittelemättä. Voit tutustua siihen ja moneen muuhun asiaan lukemalla arkiston Reflektorin Twitter-päivityksistä.



P.S. Aiemmissa konferensseissa, joissa olen ollut, on puolet yleisöstä istunut läppäri sylissä ja tweetannut liveraporttia konferensseista. Reflektorissa olin likimain ainoa tweettaaja. Mistä moinen mahtaa johtua? Twitter ei ole suosittu tekniikan alan opettajien keskuudessa?