Vesa Linja-ahon blogi

78-sivuinen tehtäväkokoelma malliratkaisuineen ei ollut teos - ja muuta mahtavaa!

2012-01-23T16:03:00.001+02:00

Olen isyyslomalla ja siksi saatte tyytyä lyhyeen raporttiin. Laitoin syksyllä 2010 kaksi lausuntopyyntöä tekijänoikeusneuvostoon. Ensimmäinen koski piirroskuvien teoskynnystä ja sen neuvosto käsitteli pari kuukautta sitten. Kirjoitin tapauksesta tiivistelmän Opettajan tekijänoikeus -blogiin. Lyhyesti: tavanomaiset piirroskuvat ovat vapaata riistaa.

Toinen lausuntopyyntöni koski (sähkötekniikan) laskutehtävien teoskynnystä. Halusin tietää, onko

Autoelektroniikan tentti teos.
Onko neljä laskutehtävää malliratkaisuineen sisältävä tehtäväpaperi teos.
Kuinka laaja tulee tehtäväkokoelman olla, että se saa luettelosuojan tai muuten suojaa teoksena? Ja tarkemmin: onko Elektroniikan perusteiden 78-sivuinen tehtäväkokoelma (esimerkit ja malliratkaisut) teos?
Ovatko laatimani luentokalvot teos?
Kuinka laajan sitaatin voi tehtävä kokoelmasta ottaa sitaattioikeudella.

Lausunto rapsahti tänään sähköpostiini. Jos sinulla on puoli tuntia aikaa ja pannullinen kuumaa kahvia, se kannattaa lukaista läpi. Muussa tapauksessa tiivistelmä tulee tässä. Jokaisesta kohdasta on linkki vastaavaan dokumenttiin - normaalistihan tekijänoikeusneuvoston lausunnot ovat sikäli hanurista, että vaikka itse lausunnot ovat netissä, lausunnon kohteena olevat jutut eivät ole.

Yksittäinen sähkötekniikan laskutehtävä ei ole teos.
Autoelektroniikan tentti ei ole teos. (Offtopic: kurssin nimi on vähän höpö, oikeasti tuo on ihan tavallinen elektroniikan peruskurssi.)
Neljästä sähkötekniikan laskutehtävästä koostuva tehtäväpaperi malliratkaisuineen ei ole teos.
78-sivuinen laskutehtäväkokoelma ei ole teos eikä se saa myöskään luettelosuojaa. (Tämä oli yllätys, nimittäin positiivinen sellainen). Väsäsin tuon kokoelman toimiessani Jorma Karjalaisen Elektroniikan perusteet -kurssin assarina. Virtapiirit on poimittu Karjalaisen vanhoista tenttitehtävistä.
Tasasähköpiirit -kurssin luentokalvoistani yksikään ei ole teos sellaisenaan, mutta

Kalvosarja kokonaisuutenaan on teos.
Kalvosarja kokonaisuutenaan ei kuitenkaan saa luettelosuojaa. Tähän jätti yksi neuvoston jäsen eriävän mielipiteen!

Lausunnossa oli pari muutakin kivaa pointtia:

Neuvosto pyysi asiantuntijalausunnon legendaariselta professori Martti Valtoselta (palkittu TKK:lla mm. Vuoden opettajana ja kehittänyt APLAC-piirisuunnittelusoftan).
Kalvosarja oli teos, koska mm. "...Tekijä on kuitenkin tehnyt itsenäisiä valintoja ja laittanut erityisesti kalvojen alkuosaan persoonallisia lisäyksiä kuten ohjeita ja huomautuksia, jotka luentokalvokokonaisuuden osina antavat kalvosarjalle omaperäisen ja itsenäisen ilmeen siten, että kuka tahansa ei samaan työhön ryhtyessään tekisi kokonaisuutena samanlaista kalvosarjaa". Eli ilmeisesti myös 78-sivuinen laskuharjoituskokoelma olisi ollut teos, jos siellä olisi ollut enemmän omaperäistä horinaa, esimerkiksi sähkövirran vertaamista virtaavaan veteen (oho, olipa omaperäistä) tai sähkövirran etumerkin vertaamista firman liiketuloksen etumerkkiin.

Että semmoista. Käytännön merkitystä tällä lausunnolla on toivottavasti seuraavasti:

Missään yliopistossa tai muussakaan oppilaitoksessa ei toivottavasti torpata opiskelijoiden tenttikokoelmia siksi, että "meillä on tekijänoikeudet näihin tentteihin".
Tehtäviä ja mallivastauksia uskalletaan siteerata rohkeammin ilman pelkoa käräjille päätymisestä.

Autonrassaajat ja lasten vanhemmat! StackExchange ei ole vain nörttien juttu

2011-12-27T21:52:00.002+02:00

Tutustuin StackOverflow-sivustoon vuosia sitten, googlatessani johonkin ohjelmointiongelmaan vastausta. Myöhemmin huomasin, taas sattumalta, että LaTeX-tekstinladontaohjelmalle on perustettu oma vastaava saittinsa.

Nyt taas sivustolle eksyessäni huomasin, että tämä legendaarinen kysy-vastaa-saitti on laajentunut ilahduttamaan ja auttamaan myös:

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoisia kysy-vastaa-saitteja on 76. Kannattaa tutustua.

StackExchange-sivustojen idea on, että sivustolle saa kuka tahansa (ilman rekisteröintipelleilyä) jättää kysymyksiä ja kuka tahansa voi vastata niihin. Rekisteröityneet käyttäjät voivat peukuttaa (äänestää ylös ja alas) vastauksia. Vastaamalla hyviä vastauksia saa paljon plussaääniä, ja käyttäjän mainepisteet kasvavat. Tällöin vastauksen saajan on helppo tunnistaa, kuka on asiantunteva vastaaja. Ilahduttavan moni myös vastaa omalla nimellään, jolloin on helppo tarkistaa, onko vaikkapa fysiikkaan liittyvään kysymykseen vastaaja vaikkapa fysiikan professori vai aktiivinen harrastaja.

Tiedeuutinen - myös matematiikkauutinen - kiinnostaa massoja, kunhan se otsikoidaan järkevästi

2011-12-27T17:45:00.003+02:00

Olen usein kuullut sanottavan, että ihmisiä kiinnostavat vain uutisotsikot, jotka ovat tyyppiä "mallikaunotar vilautti peppuaan - klikkaa ja katso kuvat". Ja sen takia lehdet kirjoittavat pääasiassa moisista aiheista. Ja tiedeuutiset ja varsinkin matematiikka ovat epäsuosittuja.

Fakta on, että tiedeuutisetkin kiinnostavat, kunhan ne vain:

Otsikoidaan järkevästi
Kirjoitetaan kiinnostavasti.

Malliesimerkin tästä tarjoaa Suomen Kuvalehden juttu Tieteellinen läpimurto: ||Tƒ||L²(w) ≤ C(T)|| w||A²||ƒ||L²(w), joka kertoo mielenkiintoiseen tapaan huippumatemaatikko Tuomas Hytösestä ja hänen saavutuksistaan. Kuvakaappausta en ehtinyt ajoissa ottaa, mutta juttu oli kerännyt Amppareissa puolitoistasataa peukkua ja reilut 10000 klikkiä. Tällä listalla se oli toisena:

Eli juttua sekä käytiin katsomassa että siitä tykättiin. On harvinaista, että sama juttu kerää sekä huippumäärän peukkuja että klikkejä.

Siis: kyllä tiede ja sen tekijät kiinnostavat, kunhan juttu on kirjoitettu hyvin.

Edit: Googlen välimuistista löytyi klikki- ja äänitilanne jouluaatolta - se oli vielä parempi kuin muistin:

Osuuspankki huononsi verkkopalveluaan - "turvallisuuden" nimissä

2011-12-09T15:08:00.001+02:00

Osuuspankin verkkopalvelu on ollut mutkattomampi kuin muiden pankkien vastaavat: kirjaudut sisään, annat salasanan, annat vaihtuvan salasanan ja sen jälkeen pääset tekemään töitä. Muissa pankeissa (ainakin S-pankki ja Nordea) avainlukua joutuu syöttämään vähän väliä.

Kirjauduin tänään Osuuspankin verkkopankkiin, ja mikäs sieltä pomppasikaan silmille:

Turvallisuutesi vuoksi: hyväksyt maksut jatkossa avainluvulla

OP-verkkopalveluiden turvatasoa on nostettu. Käytössä ovat seuraavat turvaominaisuudet: maksun hyväksyntä avainluvulla sekä entistä näkyvämpi suojausmekanismi. Osasta maksuja voidaan pyytää lisävahvistusta tekstiviestillä.

Näin hyväksyt maksut avainluvulla

Jatkossa OP-verkkopalvelu pyytää sinua antamaan avainluvun maksua hyväksyessäsi. Rahat siirtyvät eteenpäin vasta kun olet antanut avainluvun ja valinnut "Hyväksy".

Osasta maksuja maksutiedot tekstiviestillä tarkistettavaksi

Voit saada lisävahvistuspyynnön osasta maksuja. Silloin sinulle lähetetään tekstiviestillä matkapuhelimeesi pankin saamat maksutiedot sekä avainlukulistan luku.

Kun tarkistat, että viestissä olevat tiedot ovat oikein, voit varmistaa, etteivät rikolliset ole päässeet väärentämään tietoja tietokoneellesi päässeen haittaohjelman avulla.

    Jos maksutiedot ovat oikein, voit hyväksyä maksun OP-verkkopalvelussa tekstiviestissä ilmoitettua lukua vastaavalla avainluvulla.

    Jos tiedot ovat väärin, keskeytä OP-verkkopalvelun käyttö ja ota yhteyttä 0100 0500 puhelinpalveluun.

Jotta maksun hyväksyminen onnistuu myös silloin kun saat lisävahvistuspyynnön, sinun täytyy ilmoittaa op.fi:ssä matkapuhelinnumero, johon tekstiviestit haluat.

    Toimi heti: ilmoita matkapuhelinnumerosi maksun lisävahvistusta varten (valitse kohta Maksun lisävahvistus > Ota käyttöön)

Entistä näkyvämpi turvasertifikaatti käyttöön 12.12. alkaen

Useimmissa selaimissa uusi turvasertifikaatti näkyy niin että osoitepalkissa näkyy vihreää ja osoitteen vieressä näkyy palvelun omistajana OP-Pohjola Osk. Niistä voit varmistaa, että asioit oikeassa OP-verkkopalvelussa.

Miksi muutokset tehdään?

Verkkorikolliset yrittävät entistä aktiivisemmin huijata rahaa myös suomalaisten pankkien asiakkailta. Kehitämme OP-verkkopalveluiden turvallisuutta jatkuvasti huijausyrityksiä vastaan ja otamme uusia turvallisuusominaisuuksia käyttöön.

Verkkoasioinnin turvallisuus riippuu myös sinun omasta toiminnastasi ja käyttämäsi tietokoneen turvallisuudesta.

    Kertaa ohjeet verkkoasioinnin turvallisuudesta

    Siirry etusivulle

Kysymys kuuluu: mikä hyöty tästä on, noin turvallisuuden kannalta? Verkkorikollinen joutuu rahoihin käsiksi päästäkseen joka tapauksessa urkkimaan selville

käyttäjätunnuksen
salasanan
riittävän määrän vaihtuvia avainlukuja, koska verkkopankki kysyy jonkun umpimähkäisen salasanan kolmensadan avainluvun listalta.

En ymmärrä, mitä "lisäturvallisuutta" tuo se, että laskunmaksun yhteydessä on syötettävä vaihtuva avainluku. Sitä paitsi, ne yksi tai kaksi huijaustapausta, jota tällä ehkä vältetään, kostautuvat ärsyyntyneinä asiakkaina sekä nopeammin kuluvina avainlukulistoina (kyllä, avainlukulistojen postituskin maksaa).

Kontiainen nosti taas päätään

2011-12-09T09:54:00.001+02:00

Viikko sitten oli Hesarissa (ja muuallakin) uutinen/muistokirjoitus Myyrän isän kuolemasta. Ja kuten etukäteen arvasin, se kirvoitti kommentin "väärästä nimestä" (HS Mielipide 4.12.2011):

Kuka keksi tehdä Krtekistä Myyrän?
Zdeňek Milerin muistokirjoituksessa (HS Ihmiset 2. 12.) kerrottiin, kuinka piirretty Myyrä kasvoi isoksi vientibrändiksi. Milerin Krtek on Suomessa Myyrä, vaikka se ei ole myyrä lainkaan!

Tšekin krtek on kontiainen.
....
Krtekin suomentaja meni aikanaan lankaan, koska kontiaista kutsuttiin meillä ennen maamyyräksi. Käännöskukkaset ovat iskostuneet kieleemme. ...

Terho Poutanen
Biologi
Espoo

Mielestäni on väärin puhua käännöskukkasesta, koska Milerin Myyrä on suomennettu jo kauan ennen kuin maamyyrä tuomittiin vääräksi nimeksi. Anneli Rosell kirjoittikin päivää myöhemmin (HS Mielipide 5.12.):

Myyrän nimestä on turha kiistellä

... Alun perin lapsille suunnatusta animaatiohahmosta puhuttaessa on mielestäni sama, käytetäänkö siitä tieteellisesti korrektia nimitystä vai ei. Sitä paitsi pieneläimen nimitys "maamyyrä" elää yhä sitkeästi kansan suussa, ja ihmiset tietävät siitä huolimatta, mistä eläimestä on kyse. ...

Ihan oikein. Kieli elää ja kehittyy, eikä jotain sanaa tai sanontaa voi vääntää vääräksi pelkällä komitean päätöksellä. Muuten käy niin kuin kapasitorille kävi parikymmentä vuotta sitten. Termiä koitettiin ajaa läpi muutamassa oppikirjassa, mutta ilmeisesti oppikirjailijatkin kypsyivät vanhempien sähköinsinöörien "mikä perkeleen kapasitori" -palautteisiin, kun termi hävisi varsin nopeasti käytöstä. Kontiaista ja muita eläinten nimiä sen sijaan ajetaan edelleen kuin käärmettä pyssyyn. Kirjakaupassa lastenkirjoja selaillessa uudet nimet pomppivat silmille, ja oletan, että näin on tilanne koulukirjoissakin. Koulukirjat ovatkin tehokas termien juurruttamiskanava, ja ennustankin, että kontiaiset ja tikutakut ovat arkikieltä kolmenkymmenen vuoden päästä. Eihän enää kukaan puhu kamelikurjestakaan :-).

Kontiainen on vakiintunut suomen kieleen hitaasti. Hesarin arkistosta löytyy juttu (12.12.2006, maksullinen):

Suomen eläimistä nisäkkäiden nimitoimikunta nimeää uudelleen vain muutamia.

Työryhmä tahtoo muuttaa maamyyrän kontiaiseksi, koska laji ei ole mitään sukua myyrille. Se ei myöskään oikeiden myyrien tavoin syö kasvinosia, vaan hyönteisiä ja lieroja.
Oikeastaan kontiaista on vakiinnutettu suomen kieleen jo parisenkymmentä vuotta. Silti ainakin se kaikkein kuuluisin lapiokoura – joka Zdenik Milerin rakastetussa lastenkirjassa sai housut – on pysynyt Myyränä. Hahmo vietti hiljattain 50-vuotispäiviään, eikä tiettävästi aio vaihtaa nimeä.
Tätä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta pitäisi puhua kontiaisista ihan käytännöllisistä syistä, sanoo yliopistonlehtori Petri Nummi Helsingin yliopistosta.

Eli parikymmentä vuotta on vakiinnutettu, mutta melko huonosti on vakiintunut :-).

Sähköautot ja hybridiautot - tarvitaanko sähköpätevyys?

2011-12-02T13:53:00.001+02:00

Ennen vanhaan autosähköhommia sai tehdä kuka tahansa, koska ajoneuvoissa esiintyvät jännitteet ovat suuruusluokaltaan reilut 12-24 volttia, jos sytytysjärjestelmän jännitettä ei lasketa.

Hybridiajoneuvojen yleistyminen muuttaa tilannetta. Katsotaanko auto, jossa on usean sadan voltin ajoakusto, sähkölaitteeksi, jolloin sen ronkkimiseen vaaditaan sähköpätevyys? Tilanne on tällä hetkellä tulkinnanvarainen. Lainsäädäntö laahaa aina vähän perässä, ja automaahantuojat ja viranomaiset funtsivat yhdessä, mihin suuntaan lainsäädäntöä pitäisi kehittää. Autoala luonnollisesti ei halua raskaita pätevyysvaatimuksia mekaanikoille, ja viranomaiset - no - haluavat mieluummin olla liian varovaisia kuin liian "lepsuja".

Mutta mikä on tämänhetkinen TUKESin kanta sähkö- ja hybridiajoneuvojen ronkkimiseen? Oheisen vastauksen sain heidän ylitarkastajaltaan tänään (2.12.2011, lihavoinnit minun):

SÄHKÖAUTOJEN HUOLTO- JA KORJAUSTYÖT (yli 50 Vac / 120 Vdc)

Sähköautojen (hybridi- ja täyssähköautot) sellainen huolto- ja korjaustyö, joka on vain pistoliitinkojeen vaihtoa samanlaiseen uuteen, ei vaadi urakointioikeutta. Jos korjaamo tekee muunlaista sähkötyötä (KTMp 516/1996 § 1), esimerkiksi sähköautojen kolari-korjauksien yhteydessä tai muiden sähkökomponenttien vaihtoa, korjaamoliikkeen on tehtävä sähköturvallisuuslain (410/1996) 12 § tarkoittama ilmoitus Tukesille. Tällaisen yrityksen sähkötöiden johtajalla on oltava joku seuraavista sähköpätevyystodistuksista: S1, S2, S3 tai S3 rajoitettuna sähköautojen huolto- ja korjaustöihin.

Sähköautojen huolto- ja korjaustöihin rajoitetun S3 pätevyystodistuksen perusvaatimukset esitetään työ- ja elinkeinoministeriön asetuksen (351/2010) 11 §:ssä. Sen perusteella voidaan katsoa, että vähimmäisvaatimuksena on kahden vuoden työkokemus kyseisestä sähkötyöstä ja riittävät alan perustiedot tai esim. autosähköasentajan koulutus ja 11 §:n tai 18 §:n mukainen työkokemus kyseisistä töistä. Lisäksi edellytetään hyväksytysti suoritettua soveltuvaa sähköturvallisuustutkintoa.

Sähköturvallisuus 3:n tutkintovaatimuksissa ei ole tämän eikä muidenkaan erikoisalojen erityisvaatimuksia. Jos sähköautoalalla halutaan järjestää oma sähköturvallisuustutkinto, joka palvelee paremmin sähköautojen korjaajia, ala voi hakea Tukesilta oikeutta järjestää tällaista tutkintoa.

Sähköturvallisuussäädökset eivät suoranaisesti edellytä, että arvioitaessa työkokemusta tulisi kokemuksen olla sellaisen yrityksen palveluksesta, jolla on oikeus tehdä sähkölaitteiden korjaustöitä - mikäli kokemus kuitenkin laadultaan on asianmukaista ja riittävää. Toisaalta tässä vaiheessa voisi harkita katsottavaksi ko. rajoitetun sähköpätevyyden 3 riittäväksi työkokemukseksi myös vaihtoehdon, jossa ajallisesti riittävän pituista tavan-omaisista autosähköasentajatehtävistä saatua kokemusta on täydennetty maahantuojan tai valmistajan hybridi- ja täyssähköautoihin liittyvällä käytännön kurssituksella.

Tämä siis koskee sähköautojen huoltoa ja korjausta. Itserakenneltujen sähköautojen suhteen lainsäädäntöön tuli oma pykälä kuukausi sitten (koko asetus Finlexissä, vain muuttunut osa):

18 a § (30.9.2011/1064)
Sähkökäyttöisen ajoneuvon vaatimukset
1. Sähköisellä voimansiirtojärjestelmällä varustetun M- ja N- luokan ajoneuvon, jonka suurin rakenteellinen nopeus on vähintään 25 kilometriä tunnissa ja jonka käyttöjännite on tasajännitteellä vähintään 60 volttia tai vaihtojännitteellä vähintään 30 volttia, riittävänä osoituksena sähköisen voimansiirtojärjestelmän turvallisuuden vaatimustenmukaisuudesta yksittäishyväksynnässä, muutoskatsastuksessa tai muun kuin EY-tyyppihyväksytyn voimansiirtojärjestelmältään muuttamattoman ajoneuvon rekisteröintikatsastuksessa hyväksytään, jos ajoneuvon osoitetaan täyttävän vähintään E-sääntöä 100 vastaavat vaatimukset tai vastaavat aiemmassa rekisteröintimaassa voimassa olevat tekniset vaatimukset sähköturvallisuuden osalta. Jos ajoneuvo on otettu ensi kertaa käyttöön ajankohtana, jolloin E-säännön 100 jonkin muutossarjan vaatimuksien soveltaminen uusiin ajoneuvoihin oli pakollista Euroopan unionin lainsäädännön nojalla, ajoneuvon tulee yksittäishyväksynnässä, rekisteröintikatsastuksessa ja muutoskatsastuksessa vastata vähintään mainitun muutossarjan tai sitä uudemman muutossarjan vaatimuksia.
2. Sähköisellä voimansiirtojärjestelmällä tarkoitetaan tässä asetuksessa järjestelmää, johon kuuluvat yksi tai useampi ajomoottori, uudelleen ladattava energiavarasto, ajosähköenergian säätöjärjestelmä, apusähköjärjestelmien muuntimet, näihin liittyvät johdinsarjat ja liittimet sekä energiavaraston lataukseen tarvittava kytkentäjärjestelmä.
3. Muun kuin voimansiirtojärjestelmältään muuttamattoman EY-tyyppihyväksytyn ajoneuvon tulee palo- ja pelastustilanteita varten olla varustettu ajoneuvosta ulospäin näkyvällä riittävän selkeällä sähkökäyttöä ilmaisevalla merkinnällä. Tämä merkintä ei kuitenkaan korvaa korkeajännitteisiä osia koskevia, E-säännön 100 mukaisia jännitevaarasta kertovia merkintöjä.
4. Edellä 1 momentissa tarkoitetuista vaatimuksista poiketen ajoneuvon eristysresistanssia koskeva mittaus voidaan tehdä normaalissa ulkoilman kosteudessa ilman vakautusta.
5. Osoituksena 1–3 momentissa mainittujen vaatimusten täyttymisestä rekisteröinti- ja muutoskatsastuksessa sekä yksittäishyväksynnässä hyväksytään vähintään nimetyn tutkimuslaitoksen tai hyväksytyn asiantuntijan vaatimukset tai ilmoitetun laitoksen vaatimukset täyttävän testaajan selvitys. Muutoskatsastuksessa osoituksena vaatimusten täyttymisestä hyväksytään myös käyttöönottopöytäkirja siltä, jolla on sähköpätevyys ja joka itse on vastannut ajoneuvon muutosten tekemisestä tai Turvallisuus- ja kemikaaliviraston valtuuttaman tarkastuslaitoksen tai tarkastajan lausunto.

Merkintöjen tekeminen on kirjan normaalia käyttöä

2011-11-14T14:26:00.001+02:00

Opiskeluaikana koitin aina löytää kirjastosta tenttikirjan, jossa on mahdollisimman hyvät alleviivaukset. Yliopiston puolella tämä onnistui helpommin, TKK:lla taas hankalammin. Alleviivauksien rakastajana kuulun näköjään enemmistöön. Vähemmistö haluaa kirjansa "puhtaana". On totta, että päin mäntyä tehdyt alleviivaukset varmasti haittaavat oppimista.

Itse olen sitä mieltä, että kirjaston kirjoihin ei pitäisi tehdä merkintöjä, koska ne ovat kirjaston, eivätkä lukijan omaisuutta. Jos haluaa tehdä merkintöjä, voi joko ostaa oman kirjan tai ottaa valokopiot kirjasta.

(Tässä ehkä puhun itseni kanssa riistiin: toisaalta enemmistön mielestä on kiva saada kunnolla alleviivattu kirja, mutta toisaalta taas huonoilla alleviivauksilla pilaa kirjan ehkä jopa lukukelvottomaksi. Oikeus alleviivata kirjaston kirjoja on tunteita herättävä asia (klik, klik). Kirjaston kirjojen alleviivaaminenhan on tällä hetkellä de facto sallittua, koska en ole lukenut yhdestäkään tapauksesta, jossa kirjaa palautettaessa kirjastonhoitaja olisi tarttunut hihasta ja vaatinut korvaamaan kirjan. Eikä se ole mahdollistakaan, koska niin moni kirja on jo alleviivauksia täynnä, että on mahdoton osoittaa, että juuri viimeinen palauttaja on alleviivauksien isä.)

Mutta miten suhtautua perusopetuksen kirjoihin? Lain mukaan perusopetus on maksutonta (31 §), ja tämä maksuttomuus kattaa myös opiskeluvälineet, eli käytännössä kynät, kumit ja kirjat. Löysin bloggauksen, jonka mukaan ainakin Helsingissä on kielletty tekemästä merkintöjä kirjoihin. Tapahtuukohan tällaista muuallakin?

Olen sitä mieltä, että oppimista tukevien merkintöjen tekeminen kirjaan on kirjan normaalia käyttöä. Itse teen merkintöjä kirjoihin, siis omiin kirjoihini. Ja jos merkintöjen tekeminen on muidenkin mielestä normaalia käyttöä, niin silloin peruskoululla ei ole oikeutta laskuttaa alleviivatusta kirjasta. Tai saahan sitä laskuttaa, mutta laskun voi riitauttaa oikeudessa.

Onko sinulle tai tutullesi käynyt niin, että koulu on vaatinut korvaamaan kirjan, johon on tehty merkintöjä?

Miksi koulu on hanurista?

2011-11-14T08:22:00.001+02:00

Luin syksyllä professori Daniel T. Willinghamin kirjan Why don't students like school? Kirja oli jotain mitä olen aina halunnut löytää: kuinka soveltaa nykyaikaisen kognitiotutkimuksen tuloksia luokkahuoneessa ja luentosalissa? Ikävä kokemukseni kun on, että aivotutkimus ja psykologia ovat kehittyneet huimasti menneen 50 vuoden aikana, mutta tämän kehityksen hedelmät ovat valuneet luokkahuoneisiin aika laiskasti.

Pidin lokakuussa kirjan pohjalta opintopiiritapaamisen (= keskustelevan luennon) Metropolian opettajille. Luentokalvot, johon kokosin kirjan parhaat palat hyvin tiiviiseen muotoon, ovat tässä, ole hyvä:

Miksi opiskelu ei ole kivaa?

View more presentations from Vesa Linja-aho

Kirsti Lonka: Aktiivista tiedon rakentelua pänttäämisen sijaan

2011-10-30T23:41:00.002+02:00

Kirjoitin aiemmin ulkoa osaamisen tärkeydestä. Otsikointi oli tosin vähän epäonnistunut: "ulkoa opettelu" tuo mieleen hauki on kala -tyyppisen pänttäämisen, joka ei ole toimiva eikä ainakaan motivoiva tapa oppia ulkoa. Ulkoa osaaminen on eri asia kuin ulkoa opettelu.

Uusimmassa Yliopisto-lehdessä (10/2011) on keskiaukeamalla juttu Kirsti Longasta (joka on Liisa Keltikangas-Järvisen ja Riitta Harin ohella yksi mielenkiintoisimmista opetus- ja kasvatusalaa sivuavista huippututkijoista).

Lonka on tiedepiirien ulkopuolella parhaiten tunnettu ehkäpä käsitteen bulimiaoppiminen lanseeraajana. Bulimiaoppimisella hän tarkoittaa suomalaisyliopistoissa* yleistä opiskelutapaa: lukukausien aikana istuskellaan luennoilla jos istuskellaan, ja sitten tenttikaudella päntätään pää täyteen edellisenä iltana ja oksennetaan tieto paperille seuraavana aamuna tentissä. Ja sitten opitun voikin unohtaa.

Yliopistojen luentosalit kiinteine penkkirivistöineen muovaavat opetusta helposti opettajakeskeiseksi. Oppilas istuu ja kuuntelee. Pahimmillaan yksi näyttää powerpoint-esitystä ja kaksisataa kopioi sitä. Lonka kutsuu vanhaa menetelmää bulimiaoppimiseksi. Tankkaa, oksenna, unohda. Asian voi kirjoittaa muistiin, mutta ellei sitä mieti ja prosessoi, hyötysuhde on huono.

Näin on. Systeemi on melko vanha, tästä kalvosatsista kun vertaa kalvoja 4 ja 5, niin ymmärtää, että mikään ei ole oikeastaan muuttunut viimeisen tuhannen vuoden aikana.

Ja lisää seuraa:

Peruskäsitteitä ei voi opettaa. Ne pitää oppia itse, professori painottaa. Esimerkiksi lääketieteen kursseilla opiskelijat perehtyvät potilastapauksiin. He miettivät yhdessä, mitä tieteestä pitäisi oppia, jotta tapauksia voisi ymmärtää. Ryhmä asettaa tavoitteet ja opiskelee. Opittu käydään läpi loppuistunnossa.

— Oppiminen ei ole tiedon siirtämistä vaan yhteistä tiedon rakentelua ja luomista. Samalla opitaan faktat ja yksityiskohdat.

Kyllä. Olen sitä mieltä, että faktat ja yksityiskohdat pitää osata, ja ne oppii, kun vain ratkoo ongelmia. Esimerkiksi matematiikan opiskelijan ei kannata päntätä kaavoja ulkoa, vaan ratkoa paljon ongelmia, niin kaavat oppii väkisinkin ulkoa, kun ne on riittävän monta kertaa tarkistanut sieltä taulukkokirjasta. Puhumattakaan siitä, että jos kaavan oppii johtamaan nopeasti.

Ongelmana ja haasteena Longan kuvaaman opetus/oppimistavan toteutuksessa on, että:

lääkiksessä käytetty problem based learning (pbl) vaatii opettajalta valmistelua huomattavasti enemmän kuin perinteinen luentohöpinä. Kynnys sille, että ennestään kiireinen opettaja lähtee kehittämään tuollaista, on suuri.
lääkiksessä pbl:ää käytetään erittäin laajasti. Tavallisessa oppilaitoksessa pelkkä normaali muutosvastarinta voi torpata sen (jos koko tutkinto on muuten perinteistä opetusta ja yksi opettaja pistää opiskelijat pbl-rinkiin, tulos voi olla huono). Eikä kyse ole pelkästään muutosvastarinnasta, vaan pelkkään uuden opiskelumenetelmän oppimiseen voi mennä kymmeniä tunteja aikaa.
Pbl vaatii opiskelijoilta kovaa motivaatiota. Lääkikseen on todella vaikea päästä sisään, ja opiskelumotivaatio on erittäin kova, jos en ole väärässä.

Ja lisää Lonkaa:

Kiinnostuneeseen tilaan yltäneet käyttävät kaksi kertaa enemmän aikaa itseopiskeluun kuin ihmiset, joita passivoidaan.

Jeps. Jos opettaja saa opiskelijan innostumaan oikein tosissaan, niin opettajaa ei sen jälkeen tarvita kuin korkeintaan vastaamaan satunnaisiin kysymyksiin.

Aktiiviseen oppimiseen tarvitaan aktivoiva tuntisuunnitelma, pedagoginen käsikirjoitus, joka huomioi tilan ja välineet.

Hieno juttu taas, kun vain ehtisi.

Ja loppukaneetti:

Jos nykykoululaisilta otetaan digitaaliset laitteet pois ja tilalle annetaan ruutuvihko ja kynä, he voivat tuntea itsensä lähes alastomiksi.

Allekirjoitan väitteen (tai siitä implisiittisesti vedettävän tulkinnan: ruutuvihko paha, tekninen vimpain hyvä) osittain. Olisi ihanaa antaa opiskelijoille kaikki mahdolliset välineet käyttöön kokeessa. Ongelmana on ainoastaan se, että kuinka voi valvoa, että välineitä ei käytetä siihen, että kysytään oikea vastaus kaverilta. Vai pitäisikö tenteistä ja kokeista luopua? Teknisillä aloilla tentti on helppo ja perinteinen tapa mitata osaamista (?). Voisiko sen korvata jollain toimivammalla ratkaisulla?

* Ja varmaan tätä esiintyy ulkomaillakin, tai olisin yllättynyt, jos ei esiinny.

Verkkolehti yllätti housut kintuissa - printtimedia ei voi

2011-10-30T21:31:00.001+02:00

Itse tykkään verkkolehdistä, koska niiden kommentoiminen ja levittäminen on näppärää, vanhojen artikkeleiden löytäminen helppoa ja siteeraaminen nopeaa, kun voi copy-pastata eikä tarvitse naputella tekstiä koneelle lehteä vilkuillen.

Esimerkiksi tällä hetkellä työstän bloggausta Kirsti Longan haastattelusta Yliopisto-lehdessä. Meinasi mennä työlääksi*, mutta onneksi ystävällinen toimittaja lähetti jutun minulle pdf:nä :-).

Mikä verkkolehdissä sitten on huonoa verrattuna printtilehtiin. No, printtilehteä ei voi sensuroida jälkikäteen. Olisi mahdotonta kerätä koko painos pois kaikista kunnankirjastoista, ihmisten kodeista puhumattakaan. Verkkolehdessä sensurointi taas onnistuu napin painalluksella, mikäli kukaan ei ole älynnyt napata kopiota jutusta itselleen.

Tulenarasta materiaalista nettiaktivistit ottavat yleensä heti kopiot talteen. Esimerkiksi Sonera-kirjaa ei onnistuttu hävittämään verkosta, ei heti eikä myöhemmin. Myös verkkolehtien huvittavat lipsahdukset napataan aina talteen välittömästi ja postataan esimerkiksi Naurunappulaan.

Sensuuri sen sijaan yllätti minut housut kintuissa, kun meinasin tutustua nimimerkki Negatiivin kirjoittamaan mielipidekirjoitukseen Luma-sanomissa ja siitä seuranneeseen rikkaaseen keskusteluun. Eipä löytynyt enää ei archive.orgista enkä Googlen välimuistista.

Sattuuko sinulla olemaan kopiota Luma-sanomien mielipidekirjoituksesta Jaosta lyhyeen ja pitkään matematiikkaan tulisi luopua, mielellään myös kommentteineen?

* No ei ihan työlääksi sentään, sekä artikkeli että tuleva bloggaus ovat lyhyitä. Mutta säästö se on pienikin säästö.

Matematiikan opetus ja sen haasteet

2011-10-30T01:56:00.001+03:00

Kulunut viikko oli mielenkiintoinen: vierailin peräti kolmessa konferenssissa/seminaarissa, joista kahdessa olin kutsuttuna höpisijänä. Kolmannessakin tuli toki auottua päätä aktiivisesti.

Ensimmäinen oli maanantaina Otaniemessä järjestetty 3rd Seminar On New Perspectives In Teaching Mathematics 2011. Workshop-alustukseni kalvot ovat tässä:

Matematiikan opetuksen ongelmat

View more presentations from Vesa Linja-aho

Seminaarissa syntyi paljon hyvää keskustelua. Eniten yllätyin siitä, että jopa yli puolet workshopin osallistujista oli sitä mieltä, että ylioppilaskirjoitusten poistamista pitäisi ainakin kokeilla (esimerkiksi OKM:n koulukohtaisella kokeella, ja jollain ilveellä taattaisiin opiskelijoiden tasa-arvoinen kohtelu jatko-opintovalinnoissa).

Toinen konferenssi - tai oikeastaan epäkonferenssi oli Konfabulaari torstaina. Siellä hölisin OpenCourseWaresta.

Kolmas viikon tapahtuma oli Matematiikan, luonnontieteen ja teknologian opetuksen tutkimuksen päivät. Päivillä käytiin mielenkiintoista keskustelua mm. laskinuudistuksen vaikutuksesta ylioppilastutkintoon. Kohokohta oli mielestäni huippuaivotutkija Riitta Harin luento. Kohokohtia (mahdollisine väärinkäsityksineen) voi katsoa vaikka konferenssitweeteistä.

Jokaisen opettajan lempikysymys: Missä näitä oikein tarvitaan?

2011-10-30T00:23:00.000+03:00

Jokainen opettaja on varmasti kuullut oppilaan tai opiskelijan suusta kysymyksen:

Missä näitä [tietoja/taitoja] oikein tarvitaan?

Mitä tällaiseen kysymykseen pitäisi vastata? Vastaaminen on helppoa, jos kysymykseen on suora ja itsestäänselvä vastaus: esimerkiksi ensihoitajan on osattava lääkelaskuja päässälaskuna, laskentamerkonomin hallittava prosenttilasku ja Excelin käyttö, ja sotilaan on osattava puhdistaa aseensa.

On muuten oppiaineita, joissa tämä kysymys ei tule usein vastaan. En muista kenenkään tivanneen historianopettajalta, miksi historiaa pitää opiskella, enkä liioin historianopettajien valittavan sitä tivaavista opiskelijoista. Suurimmalle osalle lienee selvää, että on ihan kiva tietää, mitä maapallolla on tapahtunut ennen syntymäämme. Ja on varmasti parempiakin argumentteja. Luulen myös, että historia on selvästi yleissivistävä aine, toisin sanoen, tietoja vaikkapa ensimmäisen maailmansodan syistä ei "tarvita" suoraan mihinkään, mutta se ei haittaa. Varmasti kaikkia kiinnostaa, mistä miljoonia ihmisiä vaatinut sota lähti liikkeelle.

Mutta miten on matematiikan kanssa? Matematiikan opettajat valittavat usein, että opiskelijat tivaavat, että "missä tätä oikein tarvitaan". Muistan myös omilta kouluajoiltani, että tätä kysyttiin useammin kuin kerran. Ja nimen omaan matematiikan, ei muiden aineiden opettajilta.

Mitä sitten matematiikan opettajan tulisi vastata kysymykseen? Ensinnäkin, pitää valita, vastataanko kysymykseen asiallisesti vai huumorilla. Kysymyksen voi kuitata huumorilla esimerkiksi seuraavasti:

Jos ei näitä opi, niin ei näitä sitten varmaan tule tarvitsemaankaan.

Itse suosisin kuitenkin asiallista vastaamista. Opettajahan ei voi tietää, kysyykö opiskelija asiaa tosissaan vai ainoastaan kapinamielessä. Itse lähden siitä, että kysymykseen vastataan asiallisesti. Jos työskentelisin matematiikan opettajana ja joku kysyisi, missä matematiikkaa tarvitaan, niin toisin esille seuraavia näkökohtia:

Matematiikka kehittää loogista ajattelua ja on mainiota aivojumppaa.
Joka ammatista löytyy tilanteita, jossa matematiikkaa voi tarvita. Ongelma on, että koskaan ei tiedä etukäteen, mitä sattuu tarvitsemaan. Koulussa opetetaan paljon "turhia" asioita, mutta koulussa opetettavasta tietomäärästä aina joku tarvitsee jotain, vaikka kukaan ei tarvitse kaikkea.
Kerro konkreettinen esimerkki, mihin jotain juttua käytetään. Esimerkiksi päässälaskutaidosta on hyötyä neuvottelutilanteessa. Konkreettinen esimerkki kannattaa höystää mielenkiintoisella, tunteita herättävällä ja mieleenjäävällä tarinalla.

Näin siis lyhyesti. Kaipaisin kokeneiden opettajien vinkkejä kommenttilaatikkoon. Kuinka missä-tätä-muka-tarvitaan-kysymys kannattaa käsitellä?

Sähkötekniikan perusteet - sata vuotta sitten

2011-10-22T01:35:00.001+03:00

(Jos et jaksa lukea, katso kuvat suoraan Picasasta.)

Kiinnostuin ihan pahuuttani sähkötekniikan historiasta sen verran, että menin spontaanina päähänpistona Kansalliskirjastoon katsomaan, miltä tosi wanhat suomenkieliset sähkötekniikan oppikirjat näyttävät.

Kansalliskirjastohan on se paikka, johon säilötään - tai ainakin pyritään säilömään - kaikki Suomessa tai suomen kielellä julkaistava kirjallisuus. Korvaamattoman arvokkaat historialliset kirjat eivät luonnollisesti ole kaikkien käpisteltävissä ja kotiin vietävissä. Jo julkisiin kokoelmiin käsiksi päästäkseen pitää jättää laukut ja takit säilytyslokeroon ja kävellä vahtimestarin ohi kirjastosaliin. Harvinaisten kirjojen kanssa homma toimii niin, että ensin katsotaan tietokoneelta kirjan sijaintipaikka varastossa, ja sitten täytetään vaaleanpunainen lappu, joka annetaan kirjastonhoitajalle. Tämän jälkeen kirja saapuu lukusaliin tutkailtavaksi noin neljän tunnin toimitusajalla.

Tosi vanhoja sähköalan kirjoja oli helppo etsiä, haki vain sanalla sähkö ja rajasi haun ennen vuotta 1930 ilmestyneisiin kirjoihin. Vanhin suomenkielinen kirja oli Sähkö ja sen käyttäminen valaistukseen ja työvoiman siirtämiseen. Karl Wallin, 1899. Ote kirjasta (lihavoinnit minun):

Samalla tavoin on myös sähkövirran voima riippuva johdon vastustuksesta siten, että virran voima on suurempi vastustuksen ollessa pienempi ja päinvastoin.

Näitä olosuhteita käsittää Ohmin keksimä laki virranvoiman, jäntevyyden ja vastustuksen välisestä yhteydestä.

...

Patterin vastustus voidaan tässä tapauksessa laskea kertomalla sarjaan kytkettyjen elementtien luku yhden elementin vastustuksella.

Luulin, että patteri on uudehko (lue: alle 50 vuotta vanha) slangisana paristolle, mutta eipä näköjään ole. Patteri ja paristo ovat, jos tarkkoja ollaan, useista sähköpareista koostuva järjestelmä. Esimerkiksi 9 voltin paristo koostuu kuudesta 1,5 voltin sähköparista. Tavallinen 1,5 sormiparisto ei ole - jos viilataan pilkkua - paristo, vaan pari.

Sitten löytyy vuodelta 1915 Sähkövirran aiheuttamista tapaturmista, joka on osa Helsingin kaupungin sähkölaitoksen julkaisuja; n:o 12 -monistevihkoa. Sieltä pari sitaattia (tämä oli vihkosta "Kodin sähkömonttööri"):

Herra, rouva, varttuneimmat lapset tai palvelijat kykenevät näiden ohjeiden ja neuvojen mukaan nopeasti ja ilman kuluja korjaamaan pienempiä satunnaisia vikoja sähkövalaistuslaitteissa.

Ja sitten tapaturmista. Suomalaisista tapaturmista ei puhuttu (niitä ei ehkä tilastoitu vielä), vihkon esimerkit ovat Ruotsista:

Virta kulki käden kautta polveen, aikaansaaden kuoleman silmänräpäyksessä. Henkiinherättämiskokeita tehtiin, mutta tuloksetta.

Sitten on varsinainen oppikirja. Tri E. Blattner, Sähkötekniikan oppikirja, WSOY, 1920:

Akkumalaattori. Kemialliset ilmiöt lyijyakkumulaattorissa. Kieli on melko nykyaikaista, mutta silmiin pistävät myös elektroodi ja atoomipaino.

Ja sitten Birger Sweins, Radio: Langattoman lennättimen ja puhelimen kehitys ja käyttö, 1923:

Äskenmainitsemastamme induktorista taas riittää, jos tiedämme, että se kohottaa jännitystä. Voimme käyttää esim. 5 voltin paristoa, ja kohottaa sen jännitystä induktorin avulla esim. 50,000 volttiin. Tuskinpa syntyy minkäänlaisia väärinkäsityksiä, jos kuvittelemme induktoria eräänlaiseksi sähköpumpuksi, joka synnyttää korkeapainetta. Kun sähkövirta tulee induktorin korkeajännityspuolesta, on se hyvin voimakas ja ilkeäluontoinen, mistä tulee kyllä vakuutetuksi, jos joutuu sen kanssa suoranaiseen kosketukseen.

Ja seuraavaksi Elektrooniputki ja sen käytäntö radiotekniikassa. Suojeluskunnille radiokursseja varten kirjoittanut B. Petrelius. WSOY 1924. Tässä kirjassa onkin sitten kunnolla myös kaavanpyöritystä, kuten kuvasta näkyy. Ja sitaatti:

Jos hilavaihtojännityksen amplitudi on siksi pieni, että ominaiskäyrää tällä alueella on pidettävä suoraviivaisena, niin ei ole mitään tasasuuntausvaikutusta odotettavissa.

Ja vielä T. Koljonen: Sähkötekniikan perusteet, WSOY 1926. Tämä on hyvin selkeä kirja, joka kieliasun modernisoinnin jälkeen kelpaisi ihan mainiosti oppikirjaksi tasasähköpiirien peruskurssille.

Laskuja on usein helpompi suorittaa, jos vastuksen asemesta käytetään sen resiprookkiarvoa. Tätä suuretta sanotaan johdon sähköiseksi johtokyvyksi ja merkitään kirjaimella λ.

Ja sarjaan- ja rinnankytkentä ovat tässä kirjassa sarjayhdistys ja rinnakkaisyhdistys.

Mainitaan vielä Sähkö- ja puhelinoppi. Viestijoukkoja varten koonnut P. Sladey, kapteeni. Otava 1926:

Mitä sähkö todellisuudessa on, ei varmuudella voida sanoa. Tiede selittää m. m., että esim. kaikkialla on kahdenlaista sähköfluidumia, positiivista (+) ja negatiivista (-), sekoittuneena tasaisesti, eikä sähköä tällöin huomata.

Mielenkiintoista oli, että vanhat oppikirjat olivat ainakin allekirjoittaneen mielestä pedagogisesti parempia ja selkeämpiä kuin nykyiset, vaikkei noissa nelivärikuvia ja muuta hauskaa olekaan. Ehkä tuohon aikaan kirjan julkaiseminen oli niin kallista, että kirjoihin satsattiin. Tai sitten elämä ei ollut niin kiireistä, että oli aikaa kirjoittaa paremmin. Mene ja tiedä.

En upottanut kuvia kirjoista blogiin, vaan voit katsoa ne Picasan kuvagalleriasta Vanhoja sähkötekniikan oppikirjoja. Kaikki sitaatit konteksteineen löytyvät kuvista.

"Tytöt ovat hyviä fysiikassa vain, koska he ovat ahkeria"

2011-10-13T22:17:00.002+03:00

Pidin eilen opintopiiriluennon aiheesta Miksi opiskelu ei ole kivaa. Luento rakentui professori Willingamin kirjan Why Don't Students Like School ympärille.

Kirjassa on valtavan paljon asiaa, ja toivon, että se suomennettaisiin (pistän Terra Cognitaan meiliä heti kun ehdin). Yksi huomionarvoinen asia kirjassa on älykkyyden käsittely. Nykytieteen mukaan:

erilaisten oppimistyylien (kinesteettinen, auditiivinen ja visuaalinen) olemassaolosta ei ole tieteellistä näyttöä. (Lue myös Skepsiksen artikkeli aiheesta.)
älykkyyden syvin olemus ei ole vielä kovin tarkasti tunnettu. Ensimmäisen mallin mukaan on joku synnynnäinen yleisälykkyys, joka selittää kaiken älykkyyden. Toisen mallin mukaan on synnynnäistä sosiaalista älykkyyttä, matemaattista älykkyyttä ja niin edespäin. Molemmat mallit ovat todennäköisesti vääriä, ja nykytieteen mukaan taitaa olla niin, että on olemassa joku synnynnäinen älykkyystekijä g, joka vaikuttaa erilaisten älykkyyksien kehittymiseen. Toiset ovat älykkäämpiä kuin toiset, mutta se ei ole koko tarinan sisältö, vaan:
Älykkyys ei ole mikään kiinteä juttu, vaan sitä voi kehittää. Esimerkiksi opiskelemalla matematiikkaa ja ratkomalla paljon matemaattisia tehtäviä, matemaattinen älykkyys kehittyy.

Willingamin mukaan länsimainen käsitys älykkyydestä jonain kiinteänä ominaisuutena on haitallinen oppimiselle ja itsensä kehittämiselle. Käsitys älykkyydestä kiinteänä ominaisuutena on länsimaista hapatusta. Esimerkiksi monessa Aasian maassa on itsestään selvää, että henkilö, joka osaa jotain, on harjoitellut paljon, eikä siinä ei ole mitään häpeämistä.

Miksi sitten käsitys älykkyyden muuttumattomuudesta on haitallinen? Koska se estää opiskelijoita kehittämästä itseään. Oletko törmännyt seuraaviin ilmiöihin:

"Meidän suvussa ei ole matikkapäätä."
"Sain matikankokeesta (vain) ysin, mutta en lukenut yhtään."
"- Toi Jaska osaa historiaa tosi hyvin. (ivallisella äänellä:)- No niin säkin osaisit, jos istuisit joka ilta nenä kirjassa kiinni."
"Lahjattomat harjoittelee."

Kaikkein tylyin esimerkki oli erään (nais)tohtorin kertoma tapaus opintopiirissäni. Fysiikan opettaja (TKK:lla?) oli sanonut (tästä on jo useampi vuosikymmen):

Tytöt eivät osaa fysiikkaa. Joitain poikkeuksiakin kyllä on, mutta he osaavat fysiikkaa vain siksi, että he ovat ahkeria.

Ai kauhistus! On suorastaan kamalaa, että joku osaa fysiikkaa siksi, että hän on ollut ahkera! (Offtopic: Muistaakseni naistutkijat tienaavat enemmän kuin miestutkijat - voisiko se johtua siitä, että tiedemaailmassa pärjää vain, jos on ahkera?)

Ja edellisessä bloggauksessa haukkumani toinen proffa taas toteaa:

Leikolan mielestä hyvät kouluarvosanat eivät kerro suoraan älykkyydestä, vaan pikemminkin motivaatiosta opiskella.

Totta, juuri näin! Jos on motivaatiota ja opiskelee, niin saa hyviä arvosanoja. Mutta seuraavassa kappaleessa tätä faktaa luetaan kuin piru Raamattua:

Fiksut koululaiset huomaavat, että monet opetettavat asiat ovat turhia. Heillä ei silloin riitä intoa opiskella, ja he saavat huonoja numeroita älykkyydestä huolimatta.

Ongelman ydin lienee siinä, että kun älykkyys oletetaan kiinteäksi tekijäksi, niin sen seurauksena oletetaan, että harjoittelun tarve on merkki tyhmyydestä. Kukaan ei halua olla tyhmä, ja siksi harjoittelu jää sikseen.

Erikoista on, että tämä järkeily pätee vain älykkyyteen, eikä esimerkiksi urheiluun. Kaikille on selvää, että NHL-jääkiekkoilija tai huippuviulisti on treenannut tuhansia tunteja, ennen kuin huippuhommat ovat auenneet. Jos joukkueessa on lahjakas tyyppi, joka löysäilee harjoituksissa, häntä ei ihailla, vaan pidetään pöhkönä. Opiskelussa asiat ovat päinvastoin. Toivottavasti tämä muuttuu. Geek pride!

Ulkoa opettelu ei ole turhaa - vaikka kuinka uskoisi niin

2011-10-13T21:15:00.000+03:00

Kirjoitin aikaisemmin siitä, kuinka ihmiset tarttuvat väärään tietoon vain sen takia, että väärä tieto on kivampi kuin oikea. Esimerkiksi tuntuu hyvältä ajatella, että raiskaaja on puutteessa elävä luuseri ja koulukiusaaja kärsii huonosta itsetunnosta. Tai päiväkoti kehittää taaperon sosiaalisia taitoja.

Uusien asioiden opetteleminen on työlästä ja vaikeaa. Varsinkin ulkoa opetteleminen on vaikeaa. Tämän takia usein kuuleekin, että:

Faktojen pänttääminen on tylsää ja vanhanaikaista, pitää oppia ja opettaa taitoja. Faktathan voi aina tarkistaa netistä.
Ulkoa osaamisen sijasta tulee harjoitella kriittistä ajattelua.
Faktojen opettamisen sijaan tulee laittaa opiskelijat itse keräämään ja arvioimaan tietoa.

Yllä olevat kolme pallukkaa ovat yhdeltä eilen keskiviikkona pitämäni opintopiiriluennon kalvolta*. Kognitiotieteen professori Daniel T. Willingham kertoo kirjassaan, että nykytieteen valossa nuo väitteet eivät ole totta. Totta kai kriittinen ajattelu ja tiedon kerääminen ja arvioiminen ovat tärkeitä, mutta perusasioiden osaaminen - siis ulkoa osaaminen - on edellytys sille, että kriittinen ajattelu on ylipäätään mahdollista.

Kuin tilauksesta toinen professori, ei aivotutkimuksen, kasvatustieteiden eikä psykologian, vaan oppihistorian professori Anto Leikola, laukoo Iltalehdessä että:

Kaikenlainen ulkoa opettelu on mielestäni turhaa. Enää koulussa ei onneksi opetella kasvien latinankielisiä nimiä tai eläinten hammaskalustoja ulkoa, kuten minun opiskeluaikoinani.
Ulkoa opettelusta tulisi suunnata kohti suuria linjoja. Vuosilukujen päähän painamisen sijaan on tärkeä oppia ymmärtämään esimerkiksi, miten Eurooppa on syntynyt ja miten Suomi on kehittynyt osana sitä.
Kun ymmärtää kokonaisuudet ja oppii hakemaa tietoa, voi pikkutarkat yksityiskohdat tarkastaa nykyään vaikka internetistä, professori sanoo.
Kielitaitoa tarvitaan aina!

Okei. Kaikenlainen ulkoa opetteleminen on siis turhaa, mutta kielitaitoa tarvitaan aina? Mitä muuta kielitaito on kuin ulkoa osaamista? Ja ulkoa opettelusta tulisi suunnata kohti suuria linjoja. Mutta kun niitä suuria linjoja ei voi osata, jos ei osaa taustatietoa. Esimerkiksi toisen maailmansodan syitä on turha yrittää opettaa kolmevuotiaalle, koska tältä puuttuu nippu taustatietoa - juuri sitä nippelitietoa, jonka professorin mukaan voi "tarkistaa internetistä".

Kun vilkaisee Anto Leikolan tuotteliasta uraa, niin ensimmäisenä toivoo, että toimittaja on siteerannut häntä väärin. Tai sitten yleistä biologiaa ja oppihistoriaa tutkiva professori ei ole vain perehtynyt oppimispsykologiaan ja kognitiotieteeseen, vaan heittää kommentin, joka on kaikkien mielestä kiva lukea. Ulkoa opetteleminenhan on hanurista, eiks jea?

* Kalvot tulevat myös nettiin, kunhan korjaan lyöntivirheet ja teen niistä "itseopiskelukelpoiset".

Kaunein sitaatti Open Sourcesta mitä olen ikinä nähnyt

2011-09-26T22:30:00.000+03:00

En yleensä harrasta lyhyitä bloggauksia, mutta nyt on pakko pistää talteen - ja jakoon - seuraava:

Open-source is a new way under the sun of organizing productive activity. Open educational resources are free, and free is awesome. The free sharing of educational content and participation by educators and peers on open learning networks changes the conversation about the value and purpose of education: from expensive to priceless, and from a four-year to a lifelong experience.

- Anya Kamenetz

Niinpä!

(Lähde: http://twentyfourhourszine.blogspot.com/2011/09/anya-kamenetz-edupunk.html)

Opiskelija, tukesi voidaan periä takaisin, jos opintopisteitä ei kerry!

2011-09-26T16:21:00.003+03:00

Opintotukilaki- ja asetus uudistuivat tänä vuonna. Silmään pistää pari kohtaa. Laista:

Opintotuki voidaan periä takaisin, jos opintosuorituksia on erityisen vähän ja olosuhteista ilmenee, ettei opintoja ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti.

Ja asetuksesta:

Opintosuorituksia katsotaan olevan erityisen vähän, jos suorituksia on keskimäärin vähemmän kuin 1 opintopiste tukikuukautta kohti tarkastelujakson ajalta. Tarkastelujakso voi olla seurantalukuvuosi tai seurantalukuvuosi ja sitä seuraava syyslukukausi.

Tämä voi tulla monelle yllätyksenä, koska tähän mennessä opintotuet on peritty takaisin vain, jos vuositulorajat ovat ylittyneet.

Mielenkiintoista opiskelijan oikeusturvan kannalta on, miten tulkitaan määritelmää olosuhteista ilmenee, ettei opintoja ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti. Miten tällainen "tarkoitus" tutkitaan? Valheenpaljastuskokeellako? Kelan nettisivujen mukaan "takaisinperintä tulee kyseeseen silloin, kun opintoja ei ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti, vaan olet ollut esimerkiksi töissä." Tarkoittaako siis se, että "on ollut esimerkiksi töissä" sitä, että opintoja ei ole ollut tarkoituskaan harjoittaa päätoimisesti?

Voisiko kouluarvosanat korvata taitomerkeillä (engl. badges)?

2011-09-13T01:39:00.001+03:00

Pidin ennen itsestäänselvyytenä, että koulusta pitää saada arvosanoja. Ja tuomitsin arvosanattomat kokeilut humanistien hömpötykseksi. Myöhemmin olen vähän löysentänyt teekkarilakkiani ja myöntänyt, että humanistitkin tekevät ihan oikeaa tiedettä, joskin haastavammilla tutkimuskohteilla (=ihmisillä) kun me insinöörit.

En ole - vielä - perehtynyt tieteelliseen tutkimukseen, jota on tehty arvosanojen antamisen vaikutuksesta motivaatioon, mutta esitän tässä muutaman käsienheilutteluargumentin, joissa voi olla jotain järkeä.

Ensinnäkin, oma kokemus. Kouluarvosanoissa harmitti se, että ne mittaavat jotain kapeaa osa-aluetta, ja asteikko ei motivoi itsensä kehittämiseen, koska se loppuu yläpäästä kesken. Jos osaat kaikki kuutosluokan matikantehtävät, saat matikasta kympin. Jos osaat kuutosluokkalaisena vielä yläkoulunkin matikantehtävät, saat edelleen matikasta kympin. Ja samaan aikaan se kaveri, joka osaa alakouluikäisenä purkaa, koota ja korjata mopon moottorin, jää ilman kymppiään.

Toiseksi, arvosanojen käyttö motivoi vain hakemaan niitä hyviä arvosanoja, ei oppimaan asioita. Tämä korostuu viimeistään yliopistossa, jossa opettelemalla tärpit edellisenä iltana voi saada viitosen (asteikolla 0-5) samaan aikaan kun aiheesta kiinnostunut mutta vähän "tyhmempi" kaveri saa kolmosen, vaikka käytti kurssiin sen 26,7 tuntia per opintopiste. Yliopistossa tosin arvosanaskaalan loppuminen viitoseen ei häiritse yhtä pahasti kuin peruskoulussa, koska haastetta voi hakea yrittämällä valmistua nopeasti.

Ylioppilaskirjoitukset jo haukuin edellisessä blogauksessani. Tämän jälkeen ne haukkui Hesari (ja pari aiheeseen perehtynyttä yliopistotutkijaa).

Kolmanneksi, tämä hauska anekdootti kertoo tapauksesta, jossa pikkulasten motivaatio romahti, kun sijaisopettaja rupesi arvostelemaan heidän sanatehtäviään.

Mutta mitä sitten pitäisi keksiä arvosanojen tilalle? Koululaitoksen yksi tehtävä on akkreditointi, eli antaa jonkinlainen melko luotettava palaute ihmisten osaamistasosta. En ole niin idealisti, että uskoisin oppilaiden oppivan tuosta vain, jos vain poistetaan kaikenlainen arviointi ja uskotaan, että kyllä kaikki naps vain rupeavat oppimaan.

Entäpä jos arvosanat korvattaisiin partioharrastuksesta (ja tietokonepeleistä ja sotilasuralta (ansiomitalit)) tutuilla taitomerkeillä? Eli kun opiskelija läpäisee tietynlaisen kokeen tai muuten osoittaa osaamisensa, hänelle myönnetään jonkinlainen taitomerkki/badge/lätkä? Varsinainen toteutus vaatii kunnollisen suunnittelun, mutta esimerkiksi lukion matematiikassa voisi olla kolme eriväristä lätkää eri aihealueille. Vihreän lätkän saisi, kun suorittaa helpon kokeen niin, että saa tehtävistä 90 % pisteistä. Keltaisen lätkän saa vaikeammasta kokeesta (90 % oikein). Punaisen lätkän saa, kun suorittaa kaikkein vaikeimman kokeen. Kokeita voisi suorittaa milloin vain, eli matikkavelho voisi halutessaan suorittaa koko pitkän matikan parissa kuukaudessa (niin kuin Päivölässä tehdään).

Jos taitomerkki-idea kiinnostaa, haluat ehkä tutustua näihin artikkeleihin/linkkeihin:

Badges in Social Media: A Social Psychological Perspective
Mozillan Open Badges
OpenStudy, jossa jaetaan mitaleita hyvistä vastauksista
Code Academy - itseopiskele ohjelmoinnin perusteet - ja ansaitse badgeja

Mitäs tykkäätte? Voisiko numeroarvosanat korvata badgeilla?

Onko ylioppilastutkinto jarru lahjakkaille ja innokkaille nuorille?

2011-09-09T13:11:00.003+03:00

Ylioppilaskirjoitukset olivat alun perin yliopiston pääsykoe. Jos pääsit tutkinnosta läpi, pääsit yliopistoon. Näppärää.

Wikipedian mukaan vanha periaate, jonka mukaan jokaisella ylioppilastutkinnon suorittaneella oli vapaa pääsy yliopistoon, eli vielä jonkin aikaa 1900-luvulla. Ylioppilaiden määrän nopean kasvun vuoksi yliopisto otti kuitenkin asteittain käyttöön erilliset pääsykokeet.

Tosin kyseessä ei ole mielestäni mikään "vanha periaate", vaan koko ylioppilastutkinnon perusta. Se oli pääsykoe. Koska yliopistot kyseenalaistivat tämän kokeen mielekkyyden, jokainen suunnitteli oman valintakokeensa.

Väitän tässä tieteellisiä perusteluja esittämättä, että ylioppilastutkinto on haitallinen jarru varsinkin innokkaille ja lahjakkaille nuorille. Perustelut:

Kun lukion lopussa on kaikille pakollinen testi eli ylioppilaskirjoitukset, opettajien motivaatio suuntautuu lähinnä siihen, kuinka opiskelija saadaan prepattua suoriutumaan hyvin ylioppilaskirjoituksissa.

Esimerkki: lukion fysiikassa painotetaan niitä osa-alueita, joista on perinteisesti ollut tehtäviä ylioppilaskirjoituksissa. Fyssankirjan loppuosasta jää moni mielenkiintoinen fakta käymättä läpi, koska "ei niitä ole koskaan kysytty".
Riemukkaan oppimisen sijaan opetellaan erilaisia kikkoja, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen oppimisen kanssa vaan ainoastaan ylioppilastutkinnossa pärjäämisen kanssa. "Joka toinen vuosi on ollut tehtävä tästä ja joka toinen vuosi tästä, eli nyt voi olettaa, että teille tulee tämmöinen tehtävä." Oma lukunsa on puuduttava kielistudiossa luurit päässä istuminen ja monivalintatehtävien täytteleminen.

Ylioppilaskirjoitukset ovat melko turhia, kun käytännössä joka opinahjolla jo on omat pääsykokeensa.
Ylioppilaskirjoituksia perustellaan puolueettomalla arvioinnilla. Väitetään, että ylioppilaskokeen arvostelee "neutraali" sensori, eikä lukion oma opettaja, joka saattaa olla puolueellinen tai soveltaa erilaisia arviointikriteerejä kuin jonkun toisen lukion opettaja. Ylioppilaskirjoitusten arviointi ei kuitenkaan ole neutraalia, koska koepapereissa lukee opiskelijan nimi ja oppilaitos. Arvostelijan bias varsinkin ei-eksakteissa tieteissä voi heilauttaa arvosanaa. Esimerkiksi opiskelijan nimen sukupuoli, ulkomaalaistaustaisuus ja lukion maine voivat vaikuttaa biakseen.
Jos ylioppilaskirjoituksia ei olisi, opettajat saisivat vapaat kädet tukea jostain asiasta innostuneita opiskelijoita. Esimerkiksi lukuteoriasta (matematiikan osa-alue) kiinnostunut lukiolainen voisi syventyä lukuteoriaan ja opettaja innostaisi häntä siinä, koska opettajan ei tarvitse pelätä, että lukuteorian opinnot häiritsevät ylioppilastutkintomatematiikan osaamista.

Kaikenlainen testaaminen on omiaan myös tappamaan mielenkiinnon oppimisesta. On esitetty, että Suomen koulujärjestelmä on hyvä mm. sen takia, että meillä ei jatkuvasti testata opiskelijoita ja opettajia (poikkeuksena tuo ylioppilastutkinto).

Keskustelu alkakoon! Varsinkin tieteellistä tietoa (eli sellaista vertaisarvioiduissa lehdissä julkaistua) otan vastaan mielelläni.

Kirja: Näin hankit itsellesi "tee-se-itse-tutkinnon"

2011-09-07T16:38:00.002+03:00

Luin toukokuussa Anya Kamenetzin kirjan DIY U, ja kirjoitin siitä blogiini (Anya Kamenetz: DIY U — kirja joka jokaisen opettajan ja opiskelijan pitäisi lukea). Kirja haastaa provosoivasti nykyisen (yhdysvaltalaisen) korkeakoulutusjärjestelmän. Moni asia on yleistettävissä Eurooppankin: perustavaa laatua olevana erona lienee ainoastaan se, että Yhdysvalloissa vanhemmat (ja nuoret, jotka opiskelevat velaksi) maksavat itsensä kipeäksi suoraan lukukausimaksuissa, kun Suomessa se tapahtuu välillisesti verotuksen kautta.

Kamenetz kehotti nuoria kapinaan ja etsimään muita keinoja kouluttaa itsensä kuin suoraan lukiosta collegeen meneminen ja sieltä neljän vuoden jälkeen työelämään hyppääminen. Nyt hän on kehitellyt aihetta eteenpäin, ja julkaissut kirjan

The Edupunks' Guide to a DIY credential

Kirjan voi lukea ja ladata itselleen joko edellä mainitusta linkistä tai hakea Smashwordsista sähkökirjanlukulaitteelle sopivan version. Kamenetz elää niin kuin opettaa eli kirja on saatavissa täysin maksutta.

Pikaisen selailun perusteella - ja täysin odotetusti - kirja on Yhdysvallat-painotteinen, mutta moni itseopiskeluun liittyvä vinkki on sovellettavissa Suomeenkin, koska internet ei tunne rajoja.

Autotekniikan historia?

2011-08-29T13:06:00.000+03:00

"Historia ei kiinnosta opiskelijoita." Väärin! Jos pitäisi miettiä, milloin opiskelijat kuuntelevat tunnilla tarkkaavaisimmin, niin se on silloin, kun selittää jotain historiaan liittyvää. Millainen oli ensimmäinen polttoaineensuihkutusjärjestemä ja missä sitä käytettiin? Mitä ongelmia liittyi hehkulampun keksimiseen ja ensimmäisiin hehkulappuihin? Kuinka usein sytytystulpat piti vaihtaa 1910-luvun autoissa ja miksi nykyään riittää, että niitä vaihdetaan harvemmin? Näistä yksityiskohdista ja pidemmistäkin kertomuksista saa epäkiinnostavia vain kertomalla, että ne on pakko osata eli niitä kysytään tentissä :-).

Parhaiten historian opettaminen sujuukin tavallisen opetuksen lomassa. Esimerkiksi kun opiskellaan transistorin toimintaa, on mielenkiintoista tietää, mitä käytettiin ennen transistoria ja millaisia olivat ensimmäiset transistorit.

Sähkötekniikassa asiat ovat onnellisesti, koska sähkötekniikan historia (pääpiirteittäin) on koottu suomeksi yksiin kansiin. Ismo Lindellin Sähkötekniikan historia (1994) ja sen tuoreempi, täysin uudistettu seuraaja Sähkön pitkä historia (2009) tarjoavat paljon mielenkiintoista faktaa sähkötekniikan tuntien mausteeksi.

Koska opetan autosähkötekniikkaa tai ainakin sähkötekniikkaa autoinsinööreille, kiinnostuin selvittämään, löytyykö autotekniikasta vastaavanlaista kirjaa. Autoista on kyllä kirjoitettu paljon kivoja historiankirjoja, esimerkiksi

Kalevi Karusuo: "Fiude" - sata vuotta helsinkiläistä autokauppaa
Lance Cole: The new illustrated encyclopedia of automobiles
Joachim Kuch: Toyota vuodesta 1936
Timo Kiiski: Automuistoja Suomesta - Autoilun arkea ja juhlaa albumikuvin ja tarinoin
Mikko ja Matti Hiittu: Häkäpöntöstä dieseliin - Hyötyajoneuvot Suomessa sodanjälkeisillä teillä 1944-1960
Mikko ja Matti Hiittu: Kansanautoista dollarihymyihin - Henkilöautot Suomessa 1945-60
Philip G. Gott: Changing Gears - The development of the automotive transmission
Timo Laitinen: Auto 70-luvulla - Nousun ja kriisin vuosikymmenellä
Jukka Vesterinen: Aikamatka 2 - Nostalginen vuosikirja 1951, 1961 ja 1971
Matti Parpola: Kalevankadun autotehdas
Jim Wilkie: An illustrated history of tractors (ei liity autoihin, mutta tämäntapaista kirjaa kaipaisin autoista).

Tällainen saalis löytyi Metropolian Bulevardin kirjastoa syynätessä. Kirjallisuutta on paljon, mutta kaipaisin nimen omaan yleisteosta autojen historiasta (näitä on varmasti olemassa ainakin englannin kielellä) ja erityisesti autotekniikan historiasta. Tuo Philip G. Gottin kirja olisi lähinnä sitä mitä kaipaisin, mutta kirjan pitäisi käsitellä koko autotekniikan kehitystä. Eli eri automallien ulkonäkö, hinta ja kulttimaine ei (nyt tässä yhteydessä) kiinnosta, vaan se, mitä löytyy konepellin alta ja alustasta.

Osaatko sinä suositella hyvää kirjaa autotekniikan historiasta?

Taksikuskilla on Mersu, remonttimiehellä Hilti tai Makita, mutta (valtion) tietotyöläisellä halvin mahdollinen rimpulakännykkä- ja tietokone?

2011-08-27T23:30:00.000+03:00

Demaripoliitikko Pilvi Torsti nostaa esille uudella tavalla meille kaikille tietotyöläisille tutun ongelman. Jokainen on varmaan ollut jossain vaiheessa työpaikassa, jossa tietotekniikkainfrastruktuuri tökkii pahasti. Itse olen kohta 10-vuotisella työurallani kohdannut seuraavaa:

Työkoneeksi annetaan > 5 vuotta vanha rimpula, jolloin työaikaa kuluu hukkaan tiimalasia katsellessa ainakin 15 minuuttia päivässä.
Tietoturva-asiat on ylimitoitettu. Esimerkiksi koneeseen ei saa asentaa itse ohjelmia, vaan pitää odotella pari päivää, että ylläpito asentaa sen. (On olemassa työpaikkoja ja työkoneita, joissa tämä on perusteltua. Vaikkapa koneet, joilla pyöritellään Puolustusvoimien merivalvontaa tai käydään pörssikauppaa. Tai koneet, jolla alimman suoritusportaan työntekijät vastaavat tuntipalkalla asiakaspalveluviesteihin. Mutta 90 % työpaikoista on sellaisia, joissa tappiin asti säädettyjen tietoturva-asetusten aiheuttama haitta maksaa vuodessa enemmän kuin mitä firman tietojen vuotaminen ulkopuolelle maksaisi kerralla.)
Työkoneeksi tai -kännykäksi annetaan uusi laite, mutta se on halvin mahdollinen rimpula. Tätä usein perustellaan sillä, että "se on yhteensopiva meidän järjestelmien kanssa" tai "tietohallinto tukee vain tätä mallia". Rimpulan kanssa tappelemisessa hukkaan menevä työaika maksaa saman, mitä maksaisi, jos työntekijälle ostettaisiin suoraan se 1500-2000 euron läppäri ja 500-700 euron älypuhelin.

Miksi sitten it-laitteissa (joilla tässä yhteydessä tarkoitan työtietokonetta ja -kännykkää), yritetään "säästää"? Kuten Torsti kirjoittaa, niin

remonttimiehen tunnistaa järeästä porakoneesta (ammattilaisella ei ole 30 euron halpiskonetta)
taksikuskilla on kallis auto (joka ei välttämättä tarkoita 50000 euron Mersua, vaan sitä, että alla nyt ei ainakaan ole 10 vuoden ikäistä pikkuautoa)

ja listaa voi jatkaa vaikka kuinka paljon, tässä pari esimerkkiä

ammattivalokuvaaja ei kuvaa työssään alle satasen digipokkarilla
kirurgi ei käytä halpaa linkkaria vaan kirurgiveistä
sotilas ei käytä ilma- tai pienoiskivääriä, vaan rynnäkkökivääriä tai muita ammattikäyttöön suunniteltuja aseita.

Torstin kirjoituksessa haukutaan valtiota, mutta kyllä yksityisissä yrityksissäkin (varsinkin suurissa) osataan hölmöillä tietotekniikan kanssa. Pienet yritykset ovat usein joustavia - mutta niin ne ovat kaikessa muussakin.

Miksi sitten tietokoneiden ja älypuhelinten oletetaan olevan jonkinlainen poikkeus? Eli ammattilaiselle voidaan osoittaa työvälineeksi harrastekäyttöön tarkoitettu rimpula? Mieleeni ei tule kuin yksi selitys: tietotekniikka mielletään jotenkin niin uudeksi ihmeelliseksi asiaksi, että eroa 700 euron läppärin ja 1700 euron läppärin välillä ei hahmoteta. Ajatellaan, että 1700 euron kone on "luksuskone" ja 700 euron kone on "normaali kone". Tai sitten tietokonetta ei mielletä työkaluksi tai työvälineeksi, vaan "vain tietokoneeksi".

P.S. Samanlainen tietotekniikan ihmeellisenä pitämisen harhaanjohtava vaikutus liittyy tietotekniikan (tässä tapauksessa ohjelmoinnin) oppimiseen: kuten tässä erinomaisessa arikkelissa todetaan, on sangen erikoista, että maailma on pullollaan "opi ohjelmoimaan kymmenessä päivässä" -kirjoja, mutta ei "opi pitämään kenneliä kymmenessä päivässä" tai "opi rakentamaan talo kymmenessä päivässä" -kirjoja.

Youtube-video opetuskäytössä

2011-08-19T19:03:00.000+03:00

Suomalaiset opettajat käyttävät Youtubea melko vähän, ja jos Youtuben käytöllä tarkoitetaan omien videoiden tekemistä ja näyttämistä opiskelijoille, niin todella vähän. Syitä tähän voi olla useita:

Kunnollisen videon laatiminen vaatii vaivaa.
Oman äänen kuuleminen videolta voi kuulostaa nololta.
Youtubessa videoon voi tulla - ja tulee, jos videosta tulee vähänkin suositumpi - negatiivista henkilöön käyvää palautetta (sössöttävästä äänestä, tota- tai niinku- sanojan toistelusta jne.).
Vähänkin pidempi video on . Muuten voi päätyä nauhoittamaan koko videon uudestaan, jos puhuu vahingossa roskaa tai saa yskänkohtauksen.

Tietenkin voi aina editoida videota, korvata ääniraidan jne., mutta niissäkin on oma säätämisensä.

Kokeilin hetken mielijohteesta Youtube-videon tekemistä, kun oikaisin Albertinkadun rakennuksen auditorion läpi omaan työpaikkaani Kalevankadun toimipisteeseen. Tässä se nyt on:

Hankalaa se ei ollut. Videon ottaminen vei sen kolme minuuttia, siirto kamerasta tietokoneelle ehkä minuutin. Lataus Youtubeen vei koulun wlanin (vajaa 10Mbit/s suuntaansa) yli reilut viisi minuuttia. Videon käsittely (kameran tiedoston muuntaminen Youtuben omaan muotoon) kesti tällä kertaa vajaat 15 minuuttia. Tämä odotteluaika riippuu videon pituudesta ja palvelun ruuhkaisuudesta. Kerran Vimeota (Youtuben kilpailija) käyttäessäni jouduin vajaan minuutin videon kanssa odottelemaan reilun tunnin. Eli älä laske sen varaan, että lataat videon Youtubeen ja sitten juokset luokkaan ja katsotte sen heti.

Tämä video nyt ei liity mihinkään kurssiin ja on muutenkin vähän kieli poskessa tehty, mutta se toi mieleen seuraavia ajatuksia siitä, millainen on hyvä opetuskäyttöön tehty Youtube-video:

Video ei saa olla liian pitkä. Jos halutaan tehdä video, jonka joku katsoo muuallakin kuin luokkahuoneessa, se saa mieluummin olla 1-3 minuutin tietoisku, kuin 20 minuutin luento.

Ne yli 10 minuutin videot, jotka olen itse katsonut Youtubesta, voi laskea yhden käden sormilla. Vain, jos voi olla varma siitä, että aihe kiinnostaa ja sattuu juuri sillä hetkellä olemaan se 10 minuuttia aikaa, video tulee katsottua. Videota kun ei voi silmäillä minuutissa läpi.

Mieluummin liian rennosti kuin liian jäykästi. Pelkkää kuivaa lötinää harva jaksaa katsoa.

Jos haluat katsoa oikeasti hienoja Youtube-opetusvideoita, suuntaa vaikkapa Khan Academyyn.

Jos päiväkoti keksittäisiin tänään, kiellettäisiinkö se terveydelle haitallisena?

2011-08-14T00:39:00.000+03:00

Otsikon lause on johdettu lauseesta, jonka näin ensimmäistä kertaa jossain alakoulun tupakkavalistuspefletissä ja jonka työterveyslääkäri Juhani Seppänen väänsi kirjassaan Hullu työtä tekee muotoon

Jos työnteko keksittäisiin tänään, se todennäköisesti kiellettäisiin terveydelle haitallisena.

Keskustelu oikeista lastenkasvatustavoista on usein samanlaista kuin keskustelu maahanmuutosta - tunteet vievät vallan, fakta-argumentit loistavat poissaolollaan ja rakentavan argumentoinnin sijaan keskitytään vastustajan solvaamiseen. Tosin positiivisia poikkeuksiakin löytyy, ainakin maahanmuuttokeskustelussa. Kasvatuksessa järjen äänet jäävät usein paitsioon. Professorien ja muiden asiantuntijoiden nimet saattavat vilahtaa lehtiartikkelissa pari kertaa vuodessa, mutta lastenkasvatukseen liittyvässä valistustyössä ja poliitikkojen päätöksissä tieteellinen tieto näkyy valitettavan harvoin.

Lasten kasvatuksessa yksi tulenarimmista - ehkä jopa kaikkein tulenaroin - aihe on kysymys päivähoidosta. Minkä ikäisenä lapsi kannattaa laittaa päivähoitoon, millaiseen päiväkotiin (tai perhepäivähoitoon tai hoitajalle) lapsi kannattaa laittaa vai kannattaako lasta laittaa päivähoitoon ollenkaan? Kyse on monimutkaisesta asiasta ja vaikuttavia muuttujia on muitakin, kuin se "lapselle paras vaihtoehto". Esimerkiksi perheessä, jossa toinen puolisoista on mukavassa työssä josta saa viisinumeroista kuukausipalkkaa, ja toinen on tavallisessa pienipalkkaisessa työssä, josta hän mielellään pitäisi taukoa, on paljon enemmän vaihtoehtoja lastenhoidon järjestämisessä kuin keskipalkkaisella yksinhuoltajalla, jolla on lapsi tai lapsia.

Asiallista keskustelua päivähoidosta ei helpottanut Nina Mikkosen tv-esiintyminen, jossa päiväkoti leimattiin itsensä Hitlerin keksinnöksi. Ymmärtääkseni päivähoito on keksitty teollistumisen myötä: maatiloilla lapset pyörivät sujuvasti jaloissa lehmiä lypsäessä, mutta 1800-luvun tehtaat olivat hengenvaarallisia paikkoja aikuisille, lapsista puhumattakaan, joten lapset piti sijoittaa johonkin työpäivän ajaksi. Eikä tällä ole mitään tekemistä Hitlerin kanssa. Nyt ongelmana on, että kotihoidon puolustamisesta tulee ensimmäisenä mieleen Mikkosen öyhötys televisiossa.

Oma mutukäsitykseni päivähoitokysymyksestä on ollut suurin piirtein seuraava:

Lapsella on mukavampaa kotona, mutta päivähoito on hyvä asia, koska siellä oppii sosiaalisia taitoja toisin kuin kotona.

Tämä oli siis oma mutukäsitykseni, ja monen muunkin. Suuri osa ihmisistä kun perustelee lapsen päivähoitoon laittamista nimen omaan sosiaalisten taitojen ja ryhmässä olemisen oppimisella. Ja onhan työssäkäynti ainakin minun mielestäni kivaa, ja on kivampi tienata paljon rahaa kuin vähän rahaa. Työstä tykkäämisessä ja rahan haluamisessa ei ole mitään väärää eikä tämän blogauksen tarkoituksena ole moralisoida yhtään ketään.

Mutta mitä tiede sanoo lasten päivähoidosta? Liisa Keltikangas-Järvisen kirja Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot (josta blogasin jo pari kertaa) pisti omaa maailmankuvaani päivähoidosta vähän, ööh, uusiksi. Alla sitaatteja kirjasta.

(s. 191) ...puute on sellaisista seurantatutkimuksista, jossa toisaaalta lapsiryhmän ja toisaalta siihen kuuluvien yksilöiden ominaisuudet ja toimintatavat tunnetaan, ja sitten seurataan tämän toveriympäristön vaikutusta lasten sosiaaliseen kehitykseen.

Uskomuksia sen sijaan on sitäkin enemmän. Pidetään itsestään selvänä, että pikkulapsen sosiaaliset taidot kehittyvät hyvään ja toivottuun suuntaan päiväkodin lapsiryhmässä. Väite, että väärään kehitysvaiheeseen tullut liian suuri ryhmä saattaa estää lapsen sosiaalisten taitojen kehittymisen, otetaan vastaan äärimmäisellä hämmästyksellä ja epäuskolla.

Sitten seuraa kirjan luku numero 14, Päiväkodin vaikutus lapsen sosiaaliseen kehitykseen (s. 200-221), joka tekisi mieli siteerata tähän kokonaisuudessaan, mutta ensinnäkin se rikkoisi tekijänoikeuslakia ja toiseksi en jaksa sitä tähän käsin kirjoittaa. Pyrin siteeraamaan olennaisimmat kohdat alle ja kommentoimaan niitä, jos tarvetta on.

1970-luvulla herätettiin USA:ssa ensimmäisen kerran kysymys siitä, miten päivittäinen kodin ulkopuolisessa hoidossa olo vaikuttaa lapsen sosioemotionaaliseen kehitykseen. [tutkimuksissa] ilmeni, että varhain aloitetun kodin ulkopuolisen hoidon ja lapsen myöhemmän sosiaalisen sopeutumisen välillä oli lievä negatiivinen yhteys. [--] Yhteys ei kuitenkaan ollut kovin voimakas.

Tämän väitteen tueksi tuli enemmän hajanaista todistusaineistoa, kunnes Belskyn viiden julkaisun tutkimussarja osoitti johdonmukaisesti, että jos lapsi siirtyi päiväkotiin vuoden ikäisenä tai sitä nuorempana ja hoito kesti enemmän kuin 20-30 tuntia viikossa, se ennusti myöhempää aggressiivisuutta ja tottelemattomuutta.

Tutkimustulos herätti niin paljon huomiota ja vastaväitteitä, että joukko merkittävimpiä alan tutkijoita vaati tutkimusaineiston itselleen. He suorittivat aineistossa moninkertaisen tarkastuksen etsien virheitä ja toivoen, että tulkinnat olisivat olleet vääriä. Yleinen mielipide nimittäin oli, että päivähoito lisää lapsen sosiaalisuutta.

[--] Kun juuri oli löydetty ratkaisu, miten lapsetkin hyötyvät siitä, että äiti siirtyy työelämään, pidettiin yleisen mielipiteen vastaisen tutkimustuloksen esittämistä provokaationa.

Edellä mainitut tutkimustulokset kuitenkin aloittivat oikean tutkimusten ryöpyn. Ensimmäinen käänne yleisessä mielipiteessä oli vaatimus, että vähintäänkin päivähoidon merkitystä lapsen kehitykselle tulee huolellisesti tutkia eikä vain luottaa toiveeseen, että se on lapsen kehitykselle hyväksi. 1980- ja 1990-luvuilla julkaistiin useita tutkimuksia ja tutkimussarjoja, jotka päätyivät siihen, että varhain aloitettu päivähoito (aloitettu ensimmäisen ja toisen ikävuoden aikana) ennusti käytösongelmien lisääntymistä 3-4 vuoden iässä ja erityisesti aggressiivisuuden, levottomuuden, keskittymiskyvyttömyyden ja koulukiusaamisen lisääntymistä kouluiässä.

[--] Eniten aggressiivisuus siis lisääntyi niillä lapsilla, jotka siirtyivät päiväkotiin alle 2-vuotiaina. [--]

Päivähoidon myönteiset vaikutukset pienen lapsen sosiaaliseen kehityksene jäivät vähäisiksi, vaikka niitä tutkijat suorastaan suurennuslasilla etsivät. Myönteisten vaikutusten joukkoon luettiin sellaiset tapaukset kuin että varhain kokopäiväisen hoidon aloittaneet lapset tottelivat kotona paremmin määryksiä kuin kotihoidossa olleet. [--] Ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, onko määräysten totteleminen kehityspsykologisesti liian varhaisessa iässä pelkästään myönteinen asia.

Sitten todellinen pommi:

Edellä mainittu tutkimustulos oli riippumaton äidin koulutuksesta, perheen olosuhteista ja elämäntilanteesta. Toisin sanoen varhainen siirtyminen päivähoitoon toimi itsenäisenä aggresion lisääjänä, ja aggressi oli riippumat on perheen muusta tilanteesta ja kasvatuskäytännöistä.

[--] Tällä kertaa tutkimustulos otettiin vastaan vähän pienemmällä vastalauseiden ryöpyllä, mutta edelleen käytiin keskustelua siitä, että jokin muu syy täytyy löytyä. Päivähoito ei voi lisätä aggressiivisuutta.

Erityiseksi tutkimuksen kohteeksi otettiin korkean riskin perheistä tulevat lapset, jotka oli pantu varhain päiväkotiin osana perheisiin kohdistuvaa virallista interventio-ohjelmaa. Oli siis ajateltu, että päivähoidolla voidaan kompensoida kodin huonoja olosuhteita ja estää lapsen myöhemmät häiriöt. Tutkimukset osoittivat, että niin ei ollut. Päinvastoin, ne huonoista olosuhteista tulevat lapset, jotka olivat siirtyneet päiväkotiin ensimmäisen ikävuoden aikana, olivat esikoulussa aggressiivisempia kuin ne samanlaisten riskiperheiden lapset, jotka olivat siirtyneet päiväkotiin toisen ikävuoden loppupuolella tai sen jälkeen.

[--] Paraskaan hoidon laatu päiväkodissa ei siis pystynyt tuomaan vuoden vanhalle lapselle emotionaalista turvaa, vaan tilanne oli verrattavissa kotona hoidettuihin mutta laiminlyötyihin lapsiin. Edellä esitetyissä tutkimuksissa oli kyse tarkoin suunnitelluista interventio-ohjelmista. Niissä päiväkodin laatu oli paras mahdollinen, koska tarkoitus oli nimen omaan tasapainottaa kodin vaikutus ja antaa riskiperheiden lapsille optimaaliset kehitysmahdollisuudet.

Tämä tutkimustulos vahvistui myöhemmin useissa tutkimuksissa. Varhain alkanut päivähoito ei tasoittanut perhetaustan aiheuttamia eroja lasten välillä, vaan mieluummin jopa lisäsi niitä. [--]

Sama tulos toistui myöhemmin lapsen kognitiivista kehitystä tarkastelevissa tutkimuksissa. Varhaiskasvatuksesta hyötyivät eniten ne lapset, joiden kotitausta tuki kaikenlaista oppimista ja suoriutumista. Ero lasten välillä pikemminkin kasvoi kuin tasoittui varhaiskasvatuksen ansiosta.

Eli se päiväkodin tasa-arvoistavasta vaikutuksesta? Jatko menee näin

Tämä tutkimustulos on esimerkki ristiriidasta yleisen ajattelun ja tutkimuksen osoittaman tosiasian välillä. Yleisesti ajatellaan, että varhaiskasvatus tasoittaisi lasten välisiä eroja, koska sellainen ajatus on kaunis ja lopputulos toivottava. Helsingin Sanomat kirjoitti 8.3.2010: "Juuri varhaiskasvatus tasoittaa tehokkaimmin sosiaalieroja." Näin ei kuitenkaan tutkimusten valossa ole.

Jos lasten välillä on jo valmiiksi kotitaustasta johtuvia eroja heidän tullessaan päiväkotiin ja jos he päiväkodissa saavat saman ympäristön, samanlaisen kasvatuksen ja hyötyvät samoista virikkeistä, miten on ajateltavissa, että ero lasten välillä pienenisi? Sehän edellyttäisi sitä, että alun perin edellä olleiden lasten kehitys jotenkin hidastuisi tai he eivät samalla tavalla kykenisikään hyötymään kasvatuksesta.

Niin, näinhän se on, kun asiaa pysähtyy miettimään. Meille (minullekin) on vain iskostettu se käsitys, että päivähoidolla (ja peruskoululla ja maksuttomalla koulutuksella, joista ei tässä kirjassa puhuta mitään enkä ole perehtynyt niihin) on tasa-arvoistava vaikutus, ja tämän kyseenalaistaminen on äärioikeistolaisuutta tai muuta julmuutta.

Varhaiskasvatus tasoittaa eroja vain siinä tapauksessa, että hoitajat keskittyvät ohjaamaan vain huonommista sosiaalisista lähtökohdista tulevia lapsia ja jättävät valmiiksi paremmilla valmiuksilla varustetut lapset oman onnensa nojaan, toisin sanoen pysäyttävät hetkeksi näiden kehityksen, niin että välimatka kuroutuu umpeen.

Tällä blogikirjoituksella ei ole muuta agendaa kuin tietellisen tiedon levittäminen, vaikka voi tuntua, että haluan mollata päivähoitoa. Näin ei ole. Jotain positiivistakin nimittäin löytyy:

Harvey, Watamura, Donzella, Alwin ja Gunnar osoittivat yhteenkäyvästi tutkimuksissaan, että samanlaista vaikutusta aggressioon, tottelemattomuuteen ja levottomuuteen kouluiässä ei ollut, jos päivähoito alkoi vasta kolmen ikävuoden jälkeen.

Eli päivähoito ei ole huono juttu, vaan liian aikaisin aloitettu päivähoito on huono juttu.

Edellä mainitut tutkimukset ovat yhdysvaltalaisia. Entäs Suomessa? Keltikankaan mukaan

Suomalaisia tutkimuksia aiheesta ei ole. Löytyy pieniä selvityksiä, mutta ei yhtään tieteellisen tarkastelun kestävää seurantatutkimusta. Kaikille lapsille mahdollinen kunnallinen päivähoitosysteemi koulutettuine hoitajineen on ollut valtava askel eteenpäin siitä ajasta, kun puhelintolpissa kaupattiin lapsia päivähoitoon kenelle tahansa, joka vain korvausta vastaan heidät suostui ottamaan. Tämän systeemin kriittisen tarkastelun aika ei ole vielä tullut. Vielä ei olla valmiita toteamaan, että pelkkä hyvä systeemi ei riitä. Se tulee myös toteuttaa hyvin.

Tarkoittaako tämä sitä, että asiaa ei haluta tutkia (rahoitusta ei irtoa), koska lopputulos voi olla sama kuin Yhdysvalloissa (ja miksi ei olisi), ja tutkimustulosten julkaisun aiheuttaman kohun jälkeen perheet pitäisivät lapsensa kotihoidossa 3-vuotiaaksi asti, ja verotulot vähenevät ja työnteko vähenee, ja Suomen kilpailukyky laskee ja kansalaiset eivät enää pääse ostelemaan iPodeja, iPadeja, farmari-Volvoja ja rivitalonpätkiä?

Tutkimus siis lähti USA:ssa alun perin liikkeelle pätevän tutkimustiedon tarpeesta ja laajeni siksi, että ensimmäiset tutkimustulokset eivät osoittaneetkaan sitä, mitä toivottiin. Tilanne USA:ssa on myös hyvin erilainen kuin Suomessa. Pienten lasten äidit työskentelevät kodin ulkopuolella lähes yhtä usein kuin Suomessa, mutta koska USA:ssa ei ole yhtenäisiä, lakisääteisiä [palkallisia?] äitiyslomia, palaavat äidit usein töihin vauvan ollessa alle vuoden ikäinen. Näin tutkimuksissa on mahdollista saada esiin hoitoonsiirtymisiän vaikutus, koska iässä on riittävä vaihtelu. Suomessa asiaa ei voi samalla tavalla tutkia, koska meillä ei ole riittävästi lapsia, jotka ovat tulleet päivähoitoon alle vuoden ikäisinä. Lisäksi alle vuoden ikäinen tarkoittaa Suomessa tässä yhteydessä 10-11 kuukautta vanhaa lasta, USA:ssa usein 3-6 kuukauden ikäistä.

Suomessa on lasten onneksi taloudellinen kannustin hoitaa lasta lähes vuoden ikäiseksi kotona, eli ihan pikkuvauvoja ei yleensä laiteta päiväkotiin.

Sitten kerrotaan laajasta yhdysvaltalaisesta NICHD-nimellä tunnetusta tutkimuksesta, jossa on mukana 27 yliopistoa ja alun perin 10 000 äitiä.

Keskeisin tutkimustulos oli, että tuntimäärä, jonka lapsi oli viettänyt kodin ulkopuolisessa hoidossa 4½ ikävuoteen mennessä, ennusti lapsen sosiaalisia taitoja esikoulu- ja kouluiässä sekä äidin että opettajan raportoimana. Lapsilla, joille oli kertynyt tähän ikään mennessä keskimääräistä enemmän hoitotunteja viikossa, oli enemmän käytösongelmia ja konflikteja tovereiden kanssa. [--] Nämä tulokset säilyivät, vaikka päivähoidon laatu ja kodin olosuhteet oli otettu huomioon.

Tulokset myös osoittivat, että tärkein vaikuttaja oli päivähoidon tuntimäärä sinänsä eikä esimerkiksi se, missä iässä lapsi tuli hoitoon, kunhan kriittinen ensimmäinen ikävuosi oli ohitettu. [--] Päivähoito ei siis tukenut lapsen sosiaalista kehitystä, vaan yhteys löytyi negatiivisiin asioihin.

Sitten hyvä yhteiskunnallinen huomio:

Kun kaikki lapset muuttuvat astetta levottomammiksi ja aggressiivisemmiksi, muuttuvat myös yhteiskunnan normit. Aggressiivisena pidetyn käytöksen raja siirtyy.

Ja sitten aletaan olla varsinaisen biologisen syyn kimpussa:

Hoidon tyypillä oli myös vaikutusta. Mitä enemmän kodin ulkopuolella vietetystä hoitoajasta oli tapahtunut päiväkodeissa, siis ryhmissä (vastakohtana yksilöllinen hoito hoitajan luona tai yhdessä 1-2 lapsen kanssa), sitä enemmän lapsella oli sosiaalisia ongelmia.

Kuten kirjassa myöhemmin todetaan, vika on ryhmäkoossa ja laitosmaisuudessa. Miten näihin tutkimustuloksiin sitten suhtauduttiin?

Kuten saattaa arvata, tämäkin tutkimustulos aiheutti USA:ssa valtaisan kohun. Lisäselvityksiä uusien tutkimuksien muodossa ja selityksiä sille, mistä kaikesta tulos voisi johtua, suorastaan tulvi. Mikään ei kuitenkaan kyennyt osoittamaan tätä tutkimustulosta virheelliseksi.

Tulokset osoittavat paradoksin: lapsen laittamista päiväkotiin perustellaan usein päivähoidon hyvällä vaikutuksella lapsen sosiaaliseen kehitykseen. Tutkimustulos sen sijaan osoittaa, että vaikutus on juuri päinvastainen. Usko kodin ulkopuolisen hoidon varhaiseen sosiaalistavaan vaikutukseen on Suomessakin niin voimakas, että on vaikea uskoa minkäänlaisen tutkimustuloksen pystyvän sitä kaatavan. Usko varhaisen päiväkodin sosiaalistavaan vaikutukseen on muuttunut dogmiksi, joka kuitenkin on ristiriidassa tosiasioiden kanssa.

Vanhemmat eivät myöskään usko omaa kokemustaan. Vaikka he näkisivät lapsen olevan pitkän hoitopäivän jälkeen väsynyt, hermostunut ja levoton, he kuitenkin uskovat, että päivähoito on lapselle vain hyväksi.

Eli: jos mennään tieteellisen tiedon mukaan ja oletetaan, että muu painava syy (taloudellinen tilanne, merkittävä työ tms.) ei pakota laittamaan lasta päiväkotiin pienenä, niin lapsi pitäisi laittaa päiväkotiin vasta kolme-neljävuotiaana. Ja sosiaaliturvajärjestelmää tulisi kehittää siihen suuntaan, että lapsen

Vielä tuli sellainen radikaali ajatus, että mitä jos ne lapset otettaisiin mukaan sinne työpaikalle? Paperimieheltä tai ambulanssikuskilta tämä ei onnistu, mutta joku avokonttori on tuskin sen vaarallisempi kuin maatila (jossa lapset ennen teollista vallankumousta ja käsittääkseni nykyäänkin hoidetaan kotona), joten sinne voisi hyvin ottaa lapset mukaan vipeltämään, vai keksiikö joku (muutosvastarinnan lisäksi) syytä, miksi ei voisi? Tämä ei onnistu tuosta vain niin, että minä otan lapsen mukaan työpaikalle, vaan asiaa pitäisi kokeilla tieteellisesti. En pitäisi mitenkään mahdottomana, että ryhmä 2-6-vuotiaita lapsia puuhastelee keskenään kahdeksan tuntia, isommat katsovat, että pikkuiset eivät kieri rappusia alas ja välillä käydään äitiä tai isää moikkaamassa työpöydän ääressä.

Keltikangas-Järvisen kirjassa käsitellään vielä sitä, miksi yhteys liian nuorena aloitetun päivähoidon ja käytösongelmien välillä löytyy. Kirjoitan siitä oman erillisen blogauksen, koska tämä paisui jo nyt liian paksuksi.

Liisa Keltikangas-Järvinen: Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot

2011-08-13T01:03:00.000+03:00

Viimeisinä lomapäivinä sain lukaistua loppuun professori Keltikangas-Järvisen kirjan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Kirjaa olen muutaman kerran siteerannutkin koulukiusaamista (tai oikeastaan hömppätiedon sitkeyttä) käsitelleessä blogauksessani Raiskaaja ja kiusaaja tarvitsevat apua – ja johan tuli parempi mieli! Aihe on herättänyt keskustelua myös muualla blogosfäärissä.

Tässä muutama ajatuksia herättävä sitaatti lisää samasta kirjasta. Kirjoitusvirheet ja lihavoinnit ovat omiani.

Ensimmäiset koskevat ujojen lasten kasvattamista. Keltikangas kritisoi asennetta, jossa huolestutaan heti lapsen pärjäämisestä maailmassa, jos hän ei 1-vuotiaana olekaan himososiaalinen:

(s. 45) Toisaalta ujot lapset yritetään pakottaa rohkeiksi, toisaalta temperamentin ymmärtäminen tulkitaan niin, että lapsi jätetään leikkimään yksin. [--]On turha tehdä kolmevuotiaan arkuudesta numeroa ja miettiä keinoja, miten harjaannuttaa häntä, kun koko ongelma menee todennäköisesti parhaiten ohi odottamalla. [--] Neljävuotiaalle jo tarjotaan auttavaa kättä, jos hän edelleen haluaa leikkiä etupäässä yksin.

Sitten on mielenkiintoinen tai ehkä vähän huolestuttavakin havainto:

(s. 74) Vielä 30 vuotta sitten [--] kouluissa, päiväkodeissa ja vanhempainilloissa haluttiin kuulla, miten ohjata lapsi muut huomioonottavaksi, hyvinkäyttäytyväksi yksilöksi. [--] Nykyään ollaan kiinnostuneita siitä, miten lapselle saadaan vahva itsetunto, niin että hän selviää.
Huoli ei ole vain vanhempien. Opettajiksi ja lastentarhanopettajiksi valmistuvia opiskelijoita pyydettiin kertomaan, mikä on heidän mielestään vaikein ja haasteellisin kasvatustehtävä heidän tulevassa työssään. Kukaan ei sanonut, että se olisi aggressiivisuuden, häiriköinnin ja kiusaamisen poiskitkeminen. Lähes poikkeuksetta he kirjoittivat ujojen, hiljaisten ja varautuneiden lasten muodostavan heidän vaikeimman kasvatustehtävänsä.

Siis ne lapset, jotka eivät koskaan häiritse muiden oppimisrauhaa, eivät käy käsiksi muihin lapsiin eivätkä riko kouluin sääntöjä, ovat nykykoulun suurin haaste? "Haasteellisimpia ovat liian empaattiset lapset, koska heillä tulee olemaan myöhemmin vaikeuksia", kirjoitti eräs opiskelija. Kilpailuyhteiskunnan arvomaailma on mennyt hyvin perille. Miten opettaja vastaisi tähän haasteeseen? Miten hän poistaisi lapsesta liiallisen empatian?

Touché!

Seuraava kommentti ei liity lasten kasvatukseen, mutta erinäköisiä järjestöjä nähneenä, tuota, osui ja upposi sekin:

(s. 51) Sosiaaliset ihmiset ova myös usein harrastus- ja järjestöihmisiä. He ovat mukana erilaisissa yhdistyksissä ja komiteoissa, eikä taaskaan ole niin tärkeää, mitä näissä komiteoissa tapahtuu tai minkälaisia asioita yhdistyksessä ajetaan. Tärkeintä on, että siellä tapaa muita ihmisiä.

Joskus kauan sitten bloggasin (kieli poskessa) patenttiselityksistä. Narsismi siellä mainittiin, psykopatia unohtui:

(s. 83) Narsisti ja psykopaatti ovat muuttuneet haukkumasanoiksi, joilla voidaan kuvata mitä tahansa ihmissuhteiden ongelmaa. Tiedon lisääntymisen lisäksi tämä termien vesittyminen arkikielessä on yksi syy, miksi psykiatrisia diagnooseja tulee aika ajoin uudistaa.

Sitten on lasten varhaiskasvatuksesta settiä, joka päättäjien pitäisi lukea:

(s. 116) Lapsen kehityksen tärkeimmät ihmissuhteet ovat hänen vanhempansa. Isällä ja äidillä on erilainen rooli lapsen kehityksessä, kummallakin on oma erityistehtävänsä. Tätä isän ja äidin erilaista merkitystä lapselle on nykyajan vaikea hyväksyä. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että riippumatta siitä, mitä vanhemmat haluaisivat, lapsi valitsee ensimmäisten kuukausien aikana itselleen ns. primaariobjektin eli ensisijaisen tunteittensa kohteen.
[--]
Tutkimus osoittaa, että vaikka lapsen kehityksestä olisi tarjolla miten paljon tietoa tahansa, jokainen aikakausi luo oman, kyseiselle ajalle sopivan käsityksen lapsesta. Tämä käsitys ei pohjaa tutkimustietoon lapsen kehityksestä, vaan sitä ohjaavat kulttuurinen ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus.

Lapsella on tarve ensimmäisen elinvuotensa ajan pitää lähellään ja koko ajan saatavilla se ihminen, johon hän on solminut ensimmäisen kiintymyssuhteen. Tämä on hyvin vanha tutkimustulos, eikä uusi tutkimus ole sitä kumonnut. Kuitenkin vanhemmat mielellään puhuvat tasa-arvoisen vanhemmuuden mallista, jossa vauvan hoitovastuu jaettaisiin ajallisesti tasan lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana. Tällä ei kuitenkaan koskaan perustella lapsen parasta, vaan vanhempien tasa-arvoista oikeutta työelämään. Ehdotus ei myöskään pohjaa tutkimustuloksiin, vaan asenteisiin.

Kysymys: miksi tätä ei kerrota neuvolassa tai lääkärissä? Äidinmaidonkorvikepurkissa on kyllä varoitustekstit kyljissä, mutta miksei niitä löydy vaikkapa Kelan tukilomakkeista tai äitiyspakkauksen pamfleteista? Tieteen tulosten huomioonottaminen kun ei edes ole ristiriidassa tasa-arvon kanssa: sen sijaan, että äiti palaa työelämään lapsen ollessa alle yksivuotias, sitten isä hoitaa lasta ja sitten taas äiti, voisi hyvin tehdä niin, että äiti hoitaa lasta ensimmäiset 1,5 vuotta ja isä sitten seuraavat 1,5 vuotta. Keskeltä poikki :-).

Sitten on separaatiovaiheesta ja päivähoidosta:

(s. 129) Kun lapsi noin 15 kk - 2 v ikäisenä lopullisesti kokee olevansa [ensisijaisesta hoitajasta] erillinen olento, aiheuttaa tämä havainto lapselle ahdistusta ja usein voimakkaan hylätyksi tulemisen pelon. Hän takertuu uudelleen äitiin. Lapsi, joka aikaisemmin on jo sopeutunut päivähoitoon, saattaa alkaa yhtäkkiä itkeä äidin perään eikä haluaisi päästää tätä näköpiiristään. Jos takertuminen on kovin voimakasta, ei ohjeena ole lapsen karaiseminen, vaan lapselle tulisi antaa mahdollisuus palata hetkeksi takaisin äidin luo vahvistamaan luottamustaan. [--] Jos mahdollista, lapsi tulisi ottaa vähäksi aikaa pois päivähoidosta.

Pääsyy, miksi lasta karaistaan eikä oteta hetkeksi pois, on varmaan klassinen "mitäköhän muut taas ajattelevat".

Sitten on hyvä neuvo, joka itsellenikin oli jo itsestäänselvyys jo ennen kirjan lukemista, ja jota on välillä vaikea noudattaa, kun lapsi sanoa täräyttää jotain repäisevää täpötäydessä junanvaunussa:

Lapsen käytöksellä tai puheille ei tässä kehitysvaiheessa [omaehtoisen itsesäätelyn varhaisvaiheessa] saa koskaan nauraa. Kovin suotavaa ei nauraminen ole koskaan, mutta nyt se on erityisen loukkaavaa.

Tämä sitaatti on vähän irrallinen, mutta herättää ajatuksia:

(s. 151) On joskus esitetty, että nykyisin niin yleinen masennuksen- ja pahanolontunne voisi osittain olla seurausta avuttomuudesta käsitellä niitä syyllisyydentunteita, joita omien sisäistettyjen ihanteiden rikkominen aiheuttaa. Se olisi seurausta nykyisestä voimakkaan ihmisen ihanteesta, joka ei myönnä erehtyneensä, ei kadu mitään ja jolla ei ole tarvetta koskaan pyytää mitään anteeksi.

Kiintymyssuhteen syntymisestä todetaan vielä:

(s. 156) Kiintymyssuhteen syntyminen on siis lapsen kehityksessä keskeinen asia, ja sillä on pitkälle ulottuvat seuraukset myös aikuisen elämään. Sen syntymisestä huolehtiminen ei kuitenkaan ole kovin monimutkainen asia: se vaatii ainoastaan, että sama hoitaja on lapsen kiintymyksen kohteena riittävän pitkään. Hoitajalle ei esitetä mitään ihmeellisiä laatuvaatimuksia; riittää, että hän on saatavilla, ja hoitaa lasta, kun hän osoittaa tarvitsevansa hoitoa.

Riittävän pitkään tarkoittaa lapsen ensimmäistä ikävuotta, mielellään muutaman kuukauden sen yli, ja vähintään 8-9 kuukauden iässä tulevan eroahdistuksen ohi.
[--]
Äitinä oleminen ei ole pelkästään yhteiskunnallinen rooli, vaan myös biologinen tehtävä. Äidin ja lapsen varhaisen vuorovaikutuksen kiistäminen pohjautuu enemmän asenteisiin kuin tutkimustuloksiin.
[--]
ei ole mahdollista, että symbioosi- ja eriytymisvaiheen aikana isä ja äiti vuorottelevat lapsen hoitajina siten, että alun perin ensisijainen kiintymyksen kohde on liian pitkiä aikoja lapsen ulottumattomissa. Toisella ikävuodella ja myöhemmin lapsen psyykkinen kehitys tekee hoitajan vuorottelun mahdolliseksi.

Ja jatkoa seuraa sivulla 158:

Lapsen suhde isään on alusta lähtien välttämätön lapsen kehitykselle, mutta se on erilainen kuin suhde äitiin. [--] Vuosina 2007 ja 2008 on julkaistu tutkimuksia, joissa on osoitettu, että puutteet lapsuuden kiintymyssuhteissa ovat yhteydessä murrosiän aggressioon. [--] Tutkimukset päätyivät suosittamaan kiintymyssuhteen turvaamista tukevia poliittisia päätöksiä aggressiivisen käytöksen parhaana hillitsijänä.

Eli mitä jos jätettäisiin se aselain ja vihapuheiden hiplaaminen rauhaan ja jatkettaisiin äitiysrahakautta niin, että lapsi saisi olla kotona vähintään sen ensimmäisen ikävuoden? Tai saahan se nytkin, mutta siihen ei kannusteta.

Kirjan loppupuolella on paljon mielenkiintoista tietoa lapsen kasvuympäristöstä ja päivähoidon vaikutuksista, mutta säästän ne seuraavaan blogaukseen.

Kuuntele odotellessasi Keltikangas-Järvisen radiohaastattelu Yle Areenasta.

Opettajat: miten pidätte osaamisenne tieteen viimeisimpien tulosten tasalla?

2011-08-12T23:33:00.000+03:00

Tiede-lehti teki ansiokkaan jutun lukion oppikirjojen jälkeenjääneisyydestä. Minäkin olin yhden kommentin verran soppaa hämmentämässä, vaikkei sillä suoraa vaikutusta lopulliseen juttuun tainnut ollakaan. Myös pari aiheeseen liittyvää blogausta kannattaa lukea.

Nyt kirjasarjoja arvioi muutama huippuasiantuntija. Soisin asiaa ruodittavan vielä pidemmällekin: esimerkiksi lukion fysiikan sähköopin kurssikirjoista voisi pyytää palautetta sähkötekniikan professoreilta. Käytännössä sähkötekniikan opettaminen on aloitettava nollilta sekä TKK:lla että ammattikorkeakoulussa. Kirchhoffin lait osataan, mutta niiden soveltamista ei. Ymmärrän, ettei 40 tunnin mittaisella kurssilla voi sähköoppia kovin syvällisesti sisäistää, mutta oppimista helpottaisi jo se, jos kirjoissa käytettäisiin johdonmukaisia merkintöjä peruskäsitteille.

Oppikirjat ovat jäljessä aikaansa, ja varmasti monen opettajan substanssiosaaminenkin, mutta miten on pedagogisen osaamisen laita? Itseäni kiinnostaisi seurata kasvatustieteellistä tutkimusta, ja soveltaa viimeisimpiä löydöksiä omaan opetukseen. Tässä tulee kuitenkin vastaan ongelma: kasvatustieteellistä tutkimusta tehdään niin paljon, että merkityksellisten tutkimustulosten seulominen massasta on tavalliselle riviopettajalle vaikeaa.

Heitin viime joulukuussa idean Opettaja-lehdelle:

Opettaja-lehden hyödyllisin osio on Tutkittu juttu -palsta, jossa kerrotaan suomalaisista opetusalan väitöstutkimuksista. Esitänkin lehdelle haasteena, että toimitus seuraisi myös opetus- ja kasvatusalan tieteellisiä (eli vertaisarvioituja) lehtiä ja kertoisi mielenkiintoisimmista tuloksista lukijoille. Nämä olisivat kiinnostavampia ja hyödyllisempiä kuin valokuvat pönöttävistä kollegoista, jotka tuntuvat tällä hetkellä olevan lehden pääasiallinen sisältö.

Pääasiallinen ongelma - ainakin teknisten alojen opettajilla ja todennäköisesti muillakin - kun on siinä, että varsinainen opetustyö ja oman alan kehityksen seuraaminen vie kaiken työajan. Vain harva ehtii seuraamaan kasvatustieteellisiä lehtiä (jos niitä sattuu työpaikan kirjastoon tulemaan). Oman alan (siis sen fysiikan, sähkötekniikan tai biologian) seuraaminen onnistuu helposti näiden alojen populaari- ja ammattilehdistä.

Nyt kysynkin näiltä harvoilta: mistä lähteistä seuraatte kasvatustieteen kehitystä? Ericistä löytyy viimeisimmät englanninkieliset julkaisut, mutta jonkinlaisesta seulotusta ja edes vähän pureskellusta tiedosta olisi iloa monelle riviopettajalle.

Neljä käytännön vinkkiä yrityksen perustamista harkitsevalle

2011-08-10T22:47:00.001+03:00

Hyvän liikeidean keksiminen on vaikeaa, ja sen pyörittely rahaa tuottavaksi firmaksi on vielä vaikeampaa. Aiheesta on kirjoitettu hyviä ja huonoja kirjoja, lue niitä. Sen sijaan kerron tässä neljä vinkkiä, joista kaksi ensimmäistä opin kantapään kautta parikymppisenä toiminimeä rekisteröidessä, kolmannen järkeilin ennen kuin vahinko pääsi tapahtumaan ja viimeinen sattui hyvälle ystävälle. Näitä ei taida löytyä mistään kirjasta, mutta ovat hyödyllisiä niin seuraavasta Nokiasta kuin satunnaisten keikkojen laskutukseen perustettavasta toiminimestä haaveilevalle:

Kun teet kaupparekisteri-ilmoituksen (eli arkikielellä "perustat firman"), älä laita omaa puhelinnumeroasi lomakkeen kohtaan "julkiset tiedot", ellet keksi jotain painavaa syytä tehdä näin. Jos laitat, saat vain puhelinmyyjät kimppuusi (aluksi päivittäin, myöhemmin pari kertaa viikossa). Ja toisin kuin henkilökohtaiseen numeroon kohdistettua puhelinmyyntiä, yritykseen suunnattua puhelinmyyntiä ei voi kieltää käytännössä mitenkään.

Vaihtoehtoinen lähestymistapa: puhelinmyyjien kanssa on helppo harjoitella riskittömästi kieltäytymis-, esiintymis- ja neuvottelutaitoja. Kunhan vain kerron, että välittömästi firmasi rekisteröinnin läpimenon jälkeen kimppuusi hyökkäävät ensin vakuutusmyyjät ja sitten yritysluettelopalvelumyyjät.

Älä haaskaa penniäkään erilaisiin luettelopalveluihin, joista et ole ennen kuullutkaan. Ja harkitse tarkkaan, kannattaako rahoja pistää edes niihin, joista olet kuullut (taitavat olla Keltaiset sivut ja Yritystele - jos sellaisia enää nykyään julkaistaan :-). Luettelopalveluissa on usein taitavat puhelinmyyjät, jotka uunottavat parikymppistä ensimmäisen yrityksensä perustanutta helposti. Kuluttajansuojalaki ei koske yritysten välistä kaupankäyntiä ja luettelofirmojen sopimusehtoihin on yleensä piilotettu kalliiksi käyviä lisäpykäliä. Surullisin tai ainakin kuuluisin esimerkki taitaa olla Directa.
Jos ostat firmalle jotain härveleitä, jotka saattavat hajota (esimerkiksi tietokoneen), maksa ne omalla henkilökohtaisella visakortillasi tai käteisellä ja sitten laskuta firmalta. Syy: jos vempele hajoaa pari päivää takuuajan päättymisen jälkeen, voit vedota kuluttajansuojalain virhevastuupykälään. Tämä ei onnistu, jos kuitissa lukee ostajana Yritys Oy tai kuitissa näkyy, että ostos on maksettu yrityskortilla.
Älä rekisteröi firmaa, jos sinulla on pienikin aavistus siitä, että joudut työttömäksi lähikuukausina ja haluat nauttia ansiosidonnaisesta työttömyyspäivärahasta. Jos perustat firman 1.6.2011 ja saat töistä kenkää vaikkapa 15.6.2011, työkkärin täti toteaa, että olet kokopäiväinen yrittäjä ja työttömyyskorvaukset jäävät saamatta. Raja on ymmärtääkseni veteen piirretty, mutta jos sinulla on ollut firma vuoden päivät ja sen pyörittäminen ei ole häirinnyt kokopäivätyötä toisen palveluksessa, sinua ei katsota kokopäiväiseksi yrittäjäksi.

Opintojen viivästymisestä: Osa 4: Opintojen mitoittamisesta ja opintojen kuormittavuudesta

2011-07-18T03:08:00.000+03:00

Sain Suvi Jutilalta mainion powerpoint-esityksen opintojen mitoittamisesta:

Opintojen kuormittavuus ja opintojen mitoittaminen

View more presentations from Vesa Linja-aho

Kalvot ovat kauttaaltaan mielenkiintoista luettavaa, mutta huomioni kiinnittyi seuraavaan seikkaan. Kalvolla 18 olevan tilaston mukaan vuonna 2003 opintonsa aloittaneista oli helmikuussa 2009 valmistunut:

23 % ajankäytön seurantatutkimukseen osallistuneista (11/48)
7 % heistä, jotka eivät osallistuneet (17/256)
Eli (11+17)/(48+256) = 9 prosenttia opintonsa aloittaneista valmistui viidessä ja puolessa vuodessa tai nopeammin.

Osa noista ei-valmistuneista on varmaan vaihtanut opintoalaa ja valmistuneet, mutta tuskin tuo prosentti siitä paljoa heilahtaa. Siinäpä poliitikoille taas pään raapimisen ja moralisoinnin aihetta.

Tutustu myös artikkelisarjani Opintojen viivästymisestä aikaisempiin osiin: Osa 1, Osa 2, Osa 3.

Munakokkelin valmistuksesta ja rasistisesta viharikoksesta

2011-07-13T00:55:00.000+03:00

Ajankohtainen kakkonen oikaisi tänään illalla virheensä, jossa kantasuomalaisten tekemään kantasuomalaisen pahoinpitelyyn viitattiin rasistisena viharikoksena:

"Useista lähteistä saamamme tieto tuon rikoksen uhrin etnisestä taustasta on osoittautunut kaupunkilegendaksi."

Miten tällainen tieto sai alkunsa? Minulla on oma teoria, jonka taustaksi kerron tositarinan. Pelasin joskus 2000-luvun alkupuolella Aliasta kaveriporukalla. (Kaikki varmaan tietävät pelin: nostetaan kortti, ja selitetään kortissa oleva sana kaverille mainitsematta kuitenkaan sanaa tai sen osaa.) Yleensä pärjään tuossa pelissä hyvin. Niin tälläkin kertaa, kunnes nousi kortti, jossa seisoi sana munakokkeli. Aloin selittämään:
- Mikä ruoka-aine on, joita kana tekee?
- Öö, muna!
- Joo, ja tämä on siitä tehtävä ruoka.
- Munakas!
- Ei. Öö, arvaa lisää!
- Omeletti!
- Ei, tää on sellainen ruoka, missä on munan kuoret seassa!
- En mä tiedä? Munatoti?
- Ei ei, kun sellainen missä on kuoretkin seassa!
- En mä tiedä mitään munaruokaa jossa on kuoret seassa!
- No kyllä tää nyt pitää tietää!
ja niin edelleen.

Sitten loppui aika, ja kun paljastin sanan, niin seurasi naurunremakka ja kaikki olivat suunnilleen yhdestä suusta että "eihän munakokkelissa ole kuoria seassa". Eikä olekaan, niin kuin varmaan 99,9999% suomalaisista tietää. Mistä tällainen harhakäsitys sitten oli syntynyt päähäni? Vastaus on helppo: luin joskus 7-vuotiaana Viiru ja Pesonen -lastenkirjaa, jossa Pesonen haluaa paistaa munakasta, ja muutaman sattuman jälkeen kaikki munat muistaakseni lensivät ämpäriin ja hajosivat, joten Pesonen totesi, että nyt saadaankin munakokkeli. Tästä vedin 7-vuotiaana sen johtopäätöksen, että munakokkeli on ruoka, jossa munat on särjetty taikinaan kuorineen. Ja tämä "fakta" pysyi päässäni aina tuohon Alias-pelisessioon asti. Miksikö? No koska minä en - eikä varmaan kukaan muukaan - joka päivä erikseen mieti joka ikisen jostain oppimansa pikkuasian todenperäisyyttä. Olin toki syönyt hotelliaamiaisella munakokkelia, eikä siellä kuoret rouskuneet hampaissa, mutta eipä tällä ollut oikein vaikutusta (todennäköisesti en edes mieltänyt ko. ruokaa munakokkeliksi, vaan isoksi munapaistokseksi).

Aivan samalla tavalla päähän jää pyörimään vaikkapa opettajan tunnilla lipsauttama mututieto tai vanhentunut tieto (joskin läppäreiden, iPadien ja iPhonejen ilmestyminen luokkaan on vähän parantanut tilannetta). Moni fysiikanopettaja kertonee nykyäänkin, että ratakiskoihin jätetään kiskojen väliin pienet raot lämpölaajenemisvaraksi, etteivät kiskot väänny mutkalle kuumana kesäpäivänä. Näin oli joskus kauan sitten; nykyään rautatiet valmistetaan jatkuvasta kiskosta, joka on pienessä jännityksessä niin, että lämpölaajeneminen ei väännä kiskoa mutkalle. Ja voihan jossain päin Suomea ja maailmaa vielä olla tuollaisia ratoja (vielä 1990-luvulla Moskovaan junaillessa juna kolisi siihen malliin, että olisi rakoja kiskoissa).

Wikipediaa ensi kertaa muokkaavat joskus ihmettelevät, miksi monelle itsestään selvälle asialle pitää merkitä artikkeliin lähde (eli mistä tieto on hankittu). Lähteiden etsiminen asiaan, joka on itselle päivänselvä, voi tuntua turhauttavalta, mutta käytännössä se on ainoa tapa (yrittää) estää mututiedon päätyminen Wikipediaan, josta se leviää eteenpäin kuin sukupuolitauti.

Miten tämä sitten liittyy Ylen mokaan? Pidän melko todennäköisenä, että virheen tausta on sellainen, että toimitukseen on joskus kahvipöytäkeskustelussa päässyt livahtamaan "tieto" siitä, että tuo julmasti hakattu poika on tummaihoinen. Tiedon alkuperä voi olla vaikkapa sellainen, että samassa kahvipöydässä on puhuttu samaan aikaan sekä somalitytön junastapaiskaamisesta että tämän suomalaispojan hakkaamisesta. Tällöin sivukorvalla keskustelun kuullut - tai kesken keskustelun pöytään saapunut - toimittaja on kuullut väärin, että tämä hakattu poika oli tummaihoinen ja kyse on rasismista. Sitten tämä toimittaja on taas toisessa kahvipöydässä ottanut pahoinpitelyn puheeksi, ja kertonut, että uhri on tummaihoinen. "Ai, ettekste tienneet?"

Ja kun asia on kuultu luotettavalta ja mukavalta työkamulta, niin miksi enää lähteä tarkistamaan asiaa? Ja kun tätä Ajankohtaisen kakkosen rasismijuttua tehtiin, ja juttuun etsittiin mahdollisimman raakaa rasistista rikosta, kaikki muistivat heti tuon tapauksen.

Kuvioon sopii, että pikaisen googlailun perusteella Yle ei ole uutisoinut tuota pahoinpitelyä ollenkaan, eli toimituksessa ei ole "tapauksen seuraamisesta vastaavaa" toimittajaa, joka olisi torpannut roskapuheet suoralta istumalta.

Onko sinulle joskus opetettu urbaanilegendaa faktatietona, vaikkapa koulussa? Tai onko sinulla ollut joku hassu käsitys itsestäänselvästä asiasta?

Raiskaaja ja kiusaaja tarvitsevat apua – ja johan tuli parempi mieli!

2011-07-12T23:20:00.001+03:00

Koulussa kiusataan, koska se on kivaa. Ei siksi, että kiusaajan päässä olisi vikaa. Piste.

Aikoinaan koitui paljon haittaa sellaisista koulumaailman väitteistä kuin että kiusaaja ja uhri ovat yhtä onnettomia, kiusaaja se vasta apua tarvitsee, kiusaaja se vasta onneton on. Tämä ei ole totta. Useimmiten koulukiusaaminen ei ole yhteydessä minkäänlaiseen persoonallisuuden häiriöön, vaan on vain keino nostaa omaa asemaansa ryhmässä.

Eräässä laajassa suomalaisessa tutkimuksessa, jossa oli mukana lähes 4000 murrosikäistä, 5 prosenttia sanoi kiusaavansa koulussa muita siitä yksinkertaisesta syystä, että heistä se oli kivaa. Kuullessaan tämän tutkimustuloksen sanovat aikuiset tavallisesti: "Eivät he sitä kuitenkaan tarkoittaneet." Valitettavasti tarkoittivat.

Sitaatit ovat professori Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot, jota olen lueskellut kesälomallani. Keltikangas-Järvinen on paitsi arvostettu tutkija, myös etevä kirjoittamaan erikoisalastaan kansantajuisesti.

Kiinnitin huomiota erityisesti tuohon jälkimmäiseen lihavoituun kohtaan, jossa aikuisilla on tarve kiistää tieteen tuloksia (jotka ovat vieläpä sopusoinnussa arkijärjen kanssa, kun omia kouluaikojaan miettii vähänkin ajatuksella). Kirjassa puhuttiin koulukiusaamisesta, mutta toinen usein kuulemani vastaavanlainen väite koskee raiskaajia: monen raiskausuutisen kommenttilaatikossa toistellaan myyttiä "voi raukkaa, kun ei muuten saa niin sitten se raiskaa". Todellisuudessa raiskaamisessa on kyse alistamisesta, ja raiskaaja on henkilö, joka saa tai saisi toosaa muutenkin. Jos seksin puute olisi raiskaamiseen root cause, suurin osa raiskauksista tapahtuisi Otaniemen teekkarikylässä.*

Mistä tämä pahantekijän roolittaminen uhriksi oikein johtuu? Minulla on tähän oma keittiöpsykologinen selitys: raiskausuutisen lukijan, kiusaamisen uhriksi joutununeen nuorten tai kiusaamista sivusta katselevan kukkahattutädin oma olo helpottuu, kun hän ajattelee, että syyllinen on ressukka. Väärä tieto uskotaan, koska se tuntuu kivammalta kuin oikea. Omaa kiukkua helpottaa, kun ajattelee, että "no hän nyt oli ilkeä, mutta hei, hänellähän menee huonosti ja minulla paremmin, joten ei minun kannata harmistua". Toinen esimerkki samasta ilmiöstä eri kontekstissa on se, että kateellisuuteen taipuvaista ihmistä harmittaa vähemmän lottovoiton osuminen köyhälle pyörätuolipotilaalle, kuin jos voittaja olisi ollut terve naapuri. Toivottavasti ymmärrätte, mitä ajan takaa. Olen myös yllättynyt, jos ilmiölle ei löytyisi psykologista termiä.

Keväällä oli Hesarissa uutinen, jossa kerrotaan amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan

Koulukiusaaminen voi olla lapsille keino nousta sosiaalisella arvoasteikolla ylöspäin. ...

Tutkimus muuttaa käsityksiä, jonka mukaan koulukiusaajat olisivat aina syrjäytyneitä ja huonosti voivia lapsia.

Tutkimusta johtanut professori Robert Faris muistuttaa, että kiusaaminen ei ole kovin tehokas keino huolehtia sosiaalisesta asemastaan. Tutkimuksessa kiusaaminen ei lisännyt nuorten suosiota.

Tutkimus oli ihan oikeaa tiedettä ja julkaistu oikeassa vertaisarvioidussa tiedelehdessä. Silmiin pistää kuitenkin tuo uutisen lihavoitu rivi. Se, että koulukiusaajat olisivat syrjäytyneitä ja huonosti voivia, on myytti: onhan meillä ministerinäkin entinen koulukiusaaja. En tiedä myytin alkuperää, mutta arvaukseni on, että se on juuri tuossa alussa selostamassani uskotaan-näin-koska-se-helpottaa-omaa-oloa-syndroomassa.

Koulukiusaamiseen puuttumisen pitäisi alkaa tosiasioiden tunnustamisesta. Koulussa kiusataan, koska se on hauskaa ja koska kiusaamalla yritetään nostaa omaa sosiaalista statusta. Kiusaamiseen puuttuminen onkin sitten asia erikseen. Olen sitä mieltä, että koulukiusaaminen on pitkälti koululaitoksen rakenteellinen ongelma: kaikkialla muualla ihminen saa valita oman seuransa, mutta koulussa lapset lyödään samaan läjään (vanhempien valitseman) asuinpaikan perusteella. Paras keino puuttua omaan kiusaamiseen on jäädä pois koulusta ja toivoa, että silloin asia rupeaa ehkä kiinnostamaan koulua ja sosiaaliviranomaisia.

Ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä voisivat olla empatiakykyjen kehittämiseen tähtäävät harjoitukset. Nyt kaivattaisiin tiedon vahvistajaksi psykologian asiantuntijaa, mutta minulla on sellainen käsitys, että varsinkin poikien empatiakyvyt kehittyvät vasta peruskouluiän jälkeen, mikä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi alakouluikäistä ei vaan kiinnosta, jos joku sanoo, että kiusaamisen uhrista tuntuu pahalta. Varsinkaan jos ei ole itse kokenut, miltä kiusaaminen tuntuu.

* Tässä ruokin pilke silmäkulmassa toista myyttiä. Todellisuudessa teekkarit ovat varsin kysyttyä tavaraa parisuhdemarkkinoilla; myyttiä ruokkii se alle yhden prosentin vähemmistö, joka ei saa ja pitää siitä suurta meteliä - vaikka asia olisi korjattavissa peseytymällä joka aamu (ettei hiusten haju karkoita naisia metrien päästä) ja käymällä parturissa ja satsaamalla pari kymppiä siisteihin vaatteisiin (vaikka vastapuoli olisi kuinka ihastunut, seurustelukumppania tulee kehdata näyttää kavereillekin).

Ja sitten ovat ne, joilla yksinkertaisesti käy "paska säkä" ja he jäävät ilman seurustelukumppania. Eikä asiaa yhtään helpota se, että homma lyödään vitsiksi. Anteeksi.

Nyt se on virallista: Pahoinpidelty tummaihoinen ei ollutkaan tummaihoinen

2011-07-07T01:19:00.000+03:00

Bloggasin aiemmin, että kohua herättänyt julma pahoinpitely, jota Ylen Ajankohtaisessa kakkosessa väitettiin rasistiseksi viharikokseksi, ei kaiken näkemäni todistusaineiston nojalla ole rasistinen rikos, joten Yle joko veti höplästä tai sitten Yleä vedettiin höplästä. Tai sitten sattui joku muu moka.

Kävin asiasta molemmin puolin asiallisen kirjeenvaihdon kahden Ylen toimittajan kanssa. Jälkimmäinen toimittaja suhtautui väitteisiini vakavasti ja lupasi selvittää lähteen paikkansapitävyyden ja oikaista asian, mikäli on tarvis. Sain nyt keskiviikkona häneltä seuraavan sähköpostiviestin:

Vesa!

Asia on nyt selvä kuin pläkki. Olit oikeassa. A2 joutuu oikaisemaan tekemänsä virheen ensi tiistaina. - Hemmetti, että harmittaa. Virhe tuli pahaan paikkaan ja se loukkasi varmasti paitsi asianosaisia, myös monia muita.

Pisteet suoraselkäisestä virheen myöntämisestä. Minulle pääasia on virheen oikaiseminen enkä lähtenyt tivaamaan, miten virhe pääsi tapahtumaan.

Kuppaako Kopiosto opiskelijoita harhaanjohtamalla?

2011-07-07T00:55:00.001+03:00

Ryhmä TKK:n opiskelijoita sai 1960-luvulla loistoidean: sen sijaan, että kaikki kopsaavat proffan liitutauluesityksestä hiki hatussa muistiinpanot ruutuvihkoonsa, teetetään homma yhdellä siistikäsialaisella opiskelijalla, ja monistetaan nämä muistiinpanot kaikille. Näitä kutsuttiin - ja kutsutaan vieläkin - opetusmonisteiksi eli prujuiksi. En tiedä tarkkaa historiaa (sellainenkin juttu pitäisi kirjoittaa jossain vaiheessa - varsinkin, kun tunnen yhden opetusmonistefirman perustajista!), mutta aluksi hommaa hoiti muutaman opiskelijan firma, sitten ylioppilaskunta ja lopulta Edita Opetusmonisteet. 2000-vuosikymmenen jälkipuoliskolla (kun olin jo valmistunut) Edita luopui opetusmonistebisneksestä, ja homma siirtyi Multiprintille.

Editan aikana opetusmonisteiden kansilehteen piti merkitä, kuinka moni sivuista oli

opettajan itse laatimaa aineistoa,
kotimaista muiden laatimaa aineistoa ja
ulkomaista muiden laatimaa aineistoa.

Muiden laatimasta aineistosta Edita maksoi kopiostomaksun eli sivukohtaisen korvauksen siitä hyvästä, että jonkun tekemää aineistoa kopioitiin. Esimerkiksi jos opetusmonisteeseen oli kopioitu oppikirjan sivuja, näistä maksettiin kopiostomaksu.

Päädyin ohimennen opetusmonistetoimintaa nykyään hoitavan Multiprintin nettisivuille. Sieltä löytyy lomake, jonka opettaja joutuu täyttämään jättäessään opetusmonistepinkan Multiprintin monistettavaksi ja jaeltavaksi. Lomakkeessa pitää eritellä omat sivut ja lainatut sivut. Lomakkeen mukaan "Lainattu sivu sisältää osittain tai kokonaan jonkun muun kuin itsesi tekemää aineistoa." Eli jos itse laaditulla sivulla on vähän jonkun toisen tekemää aineistoa, opiskelija joutuu pulittamaan rahaa Kopiostolle? Väärin! Ei näin!

Lomakkeessa kyllä mainitaan, että kopiostomaksua ei tarvitse maksaa, jos tekijä on antanut luvan materiaalin käyttöön tai jos materiaalissa erikseen mainitaan, että sitä saa vapaasti käyttää opetukseen. Mutta lomakkeessa unohdetaan mainita erittäin tärkeä ja usein (kaikkein useimmin?) opetustyössä vastaan tuleva tilanne, jossa toisen työn käyttämisestä ei tarvitse pulittaa senttiäkään. Tämä on teoskynnyksen alittavan tekeleen käyttö. Mikä tahansa sutaisu kun ei ole teos eikä näin ollen nauti tekijänoikeuslain suojaa eikä sen kopioinnista siten tarvitse maksaa kenellekään. Esimerkiksi alla oleva kuva:

Kuva kirjasta Simo Nieminen: Auton sähkölaitteet, 1. painos (2008), WSOY, sivu 130.

ei ylitä teoskynnystä (kuka tahansa piirustustaitoinen auton laturin rakenteen tunteva osaa piirtää kuvan, joka on lähes samanlainen), joten voin tehdä sillä mitä hyvänsä, esimerkiksi liittää sen tähän blogiin kysymättä kirjailijan tai kustantajan lupaa. Teoskynnyksen tyypillisesti alittavia teoksia ovat myös erilaiset kaaviot, kuviot ja taulukot. Jos omalle sivulle lisää tällaisen "epäteoksen", ei siitä tarvitse maksaa kenellekään eikä kysellä lupia.

Hyvän tavan mukaista on ilmoittaa, mistä teoskynnyksen alittava kuva tai muu vastaava otus on peräisin. Laki ei kuitenkaan tätä vaadi.

Tekijänoikeuslainsäädännössä on monia yllättäviä juttuja, kuten esimerkiksi se, että valokuvalla on aina tekijänoikeuslain suoja. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että huolellisesti oppikirjaa varten piirretty rakennekuva laturin roottorista on vapaata riistaa, mutta kännykameralla räpsäistyn laturin roottorin kuvan jakeleminen netissä voi periaatteessa johtaa vahingonkorvauksiin ja sakkoihin. Sitten on olemassa sitaattioikeus, ja ainahan voi käyttää ikiwanhoja teoksia, joiden suoja-ajat ovat menneet umpeen. Tekijänoikeuslaki oikeuskäytäntöineen on liian laaja käsiteltäväksi yhdessä blogikirjoituksessa. Jos tekijänoikeusasiat kiinnostavat, kannattaa tutustua vaikkapa Opettajan tekijänoikeusopas -kirjan blogiin tai vaikka käydä ostamassa kyseinen kirja.

Rajanveto teoskynnyksen alittavien sekä juuri ja juuri ylittävien tekeleiden välillä on välillä vaikea vetää. Viime kädessä rajan vetää tuomioistuin. Tekijänoikeusneuvostoltakin voi pyytää lausuntoa.

P.S. Lomakkeessa "oma sivu" määritellään teknisesti oikein:

Oma sivu ei sisällä lainkaan keneltäkään muulta lainattua tekijänoikeudella suojattua aineistoa.

mutta lihavointi on vähän harhaanjohtavassa paikassa, jos ajatellaan tätä teoskynnysjuttua. Lihavointi voisi olla pikemminkin näin:

Oma sivu ei sisällä lainkaan keneltäkään muulta lainattua tekijänoikeudella suojattua aineistoa.

Tämä korostaisi sitä, että ihan mikä tahansa lainauksen kohde ei ole tekijänoikeudella suojattu eikä sen käytöstä tarvitse maksaa.

P.P.S. Kopioston lomakekaan ei ylitä teoskynnystä, joten sen voi kopsata tähän alle :-).

Kopiostoilmoitus

View more documents from Vesa Linja-aho

Opettaja pölisee ja oppilaat kirjoittavat - hyvä vai huono opetustapa?

2011-07-05T11:45:00.000+03:00

Tekniikka & Talous -lehden yksi mielenkiintoisimmista palstoista on Pulpetti, jossa opiskelijat kirjoittavat kokemuksistaan. Numerossa 18/2011 (13.5.2011) sivulla 8 on taas hyvä pätkä, jossa Tansaniassa vaihto-opiskelemassa oleva Katja Repo kirjoittaa kokemuksistaan. Sitaatteja:

...paikallinen aikakäsitys, hiostava ilmasto, heikko kielitaito ja huoleton elämänasenne antavat opiskeluun oman mausteensa.

Osallistun tällä hetkellä Dar es Salaamin yliopiston kursseille, jotka on räätälöity vaihto-opiskelijoille. Näillä kursseilla opiskelijoita on vain kymmenkunta, kun paikallisten luennoilla luokat ovat niin täynnä, että läheskään kaikille ei riitä istumapaikkaa.

Kullakin kurssilla on kaksi viikoittaista tapaamista. Opetus etenee melkoisen verkkaiseen tahtiin, sillä paikallisten äidinkieli on swahili, ja opetus tapahtuu englanniksi. Opettajat toistavat kunkin lauseen kahteen kertaan, jotta kaikki opiskelijat saavat lauseen sellaisinaan ylös vihkoihinsa ja pysyvät kärryillä.

Koska kirjoja ei juuri ole, on ainoa oppimateriaali usein luennoilta saatu tieto. Tätä opiskelijat pänttäävät kokeen lähestyessä sanasta sanaan.

Tämä herättää parikin ajatusta:

Vihkoon kopsaaminen tuntuu opetusmenetelmänä vanhanaikaiselta ja huvittavalta, mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Mielestäni menetelmässä on seuraavat hyvät puolet:

Menetelmän toimivuus ei juuri riipu opettajasta (kunhan opettajan "master copy" muistiinpanoista on hyvä). Interaktiivisen opetuksen toimivuus taas riippuu paljon opettajan innostavuudesta ym.
Opiskelijan on pakko keskittyä opiskeltavaan asiaan. Ajatus ei voi harhailla seuraavassa viikonlopussa, kun on pakko keskittyä kirjoittamiseen.
Kun opiskeltavaa asiaa kirjoittaa paperille, jää siitä väkisin päähän edes jotain.

Jos kehitysmaissa oppimateriaalin puuttuminen on noin paha ongelma, niin ratkaisu tai osa ratkaisua ovat avoimet oppimateriaalit.

Tietenkin, jos resurssipula on niin kova, että ilmaisen materiaalin tulostaminen/painaminen kirjaksi on ylivoimaisen kallista, eivät avoimet oppimateriaalit ole mikään viisasten kivi kehitysmaiden koulutusongelmiin.

Ja ilman avoimia oppimateriaalejakin opetusta voisi kehittää siten, että opettaja antaa muistiinpanonsa opiskelijoille kopioitavaksi, ja oppitunneilla keskityttäisiin niiden läpikäymiseen ja niistä keskustelemiseen.

Näin olisin vastannut Linnanmäen toimitusjohtajana

2011-07-02T23:59:00.000+03:00

Miksi Linnanmäkigatesta nousi niin kova kohu? Ovatko paikan työolot niin karmeat, että kohinaan on aihetta? Vastaus: eivät ole. Varsinainen uutinen ja kohun aihe oli se, että

kokenut ja
tunnettua yritystä edustava

toimitusjohtaja polttaa haastattelussa päreensä. Varsinkin, kun mitään syytä päreiden polttamiseen ei ole.

Toimitusjohtajalla ei olisi ollut mitään vaikeuksia selviytyä haastattelusta, jos hän olisi vastaillut siten kuin viisikymppiseltä toimitusjohtajalta suomalaisessa kulttuurissa oletetaan, eli kuivasti ja asiallisesti.

Jokainen täysijärkinen ymmärtää, että firmassa, jossa on 600 kesätyöntekijää, jotka tekevät varsin vaativia hommia, pitää olla tiukat pelisäännöt. On ihan selvää, että huvipuistolaitteen turvallisuutta valvottaessa ei popsita lakua eikä näpytellä tekstiviestiä. On myöskin selvää, että 600 kesätyöntekijän joukkoon mahtuu satavarmasti tyytymättömiä tapauksia. Ja tuon kokoiseen firmaan mahtuu myös mulkkuja esimiehiä. Ja mulkkuja työntekijöitä. Ja riitaa voi tulla ihan ei-mulkuillekin ihmisille. MTV3:n uutinen valaisee asiaa hyvin. Duuni on rankkaa, muttei epäasiallista.

Näin näppäimistön takaa, juttua huolellisesti mietittyä, on ehkä hieman tekopyhää julistaa, miten toimittajan kysymyksiin olisi pitänyt vastata, mutta yritän silti. Joku varmasti vastaa vielä fiksummin, mutta itse vastaisin näin.

Kysymykseen siitä, miksi muista samantapaisista hommista saa muualla parempaa palkkaa, toimari vastasi ensin ihan oikein. Sitten päreet paloivat, kun palkkaa verrattiin Mäkkärin palkkoihin. Kysymykseen siitä, miksi McDonaldsilla saa parempaa palkkaa kuin Linnanmäellä, voisi vastata vaikka näin:

Kuten äsken sanoin, maksamme työehtosopimuksen mukaista palkkaa, jopa vähän parempaa. Sovellettava työehtosopimus määräytyy päätoimialan mukaan, joka meillä on huvipuistoala. Mäkkärillä se on ravintola-ala ja Alepan kassalla kaupan ala. On totta, että näissä tesseissä on paremmat minimipalkat.

Miksi Linnanmäen pitäisi maksaa parempaa palkkaa, jos sillä 7,50 euron tuntiliksalla saa riittävän pätevää jengiä töihin ja ko. palkka ei polje tessissä sovittuja oikeuksia?

Kysymyksiin poispotkittujen työntekijöiden potkujen syistä olisi voinut vastata:

En lähde kommentoimaan yksittäisiä tapauksia. Tai:
Tämä on yhden osapuolen näkemys asiasta. En tunne kyseistä tapausta tarkemmin.

En väitä, että vastaukseni olisivat täydellisiä tai edes esimerkillisiä, mutta mikä tahansa lakonisesti mumistu vastaus on parempi kuin toimittajalle kiukuttelu.

Todennäköisesti tässä kävi niin, että toimitusjohtaja luuli, että nuori kiva kesätoimittaja tulee tekemään kivaa juttua siitä, kuinka kivaa Lintsillä on olla töissä. Kun näin ei käynytkään, niin pinna paloi. Jos pinna on herkästi palavaa sorttia, kannattaa haastatteluja antaa vain sähköpostitse.

Mitä tulee toimittajan syyttelyyn, niin nähdäkseni toimittaja ei käyttäytynyt mitenkään törkeästi eikä rikkonut journalistin eettisiä ohjeita.

Vetikö Yle rasistisen viharikoksen hihasta?

2011-06-29T16:58:00.000+03:00

Katsoin eilen Ylen Ajankohtaisen kakkosen dokumentin rasismista (linkki Yle Areenaan, katsottavissa 4.7.2011 asti). Videon kohdassa 3:50 kerrotaan kohua herättäneestä 14-vuotiaan raa'asta pahoinpitelystä, ja todettiin sen olevan viharikos.

Mutta oliko kyseessä rasistinen viharikos?

Yhdessäkään näkemässäni tapausta koskevassa uutisessa ei puhuta mitään rasistisesta motiivista eikä uhrin ulkomaalaistaustasta.
Yhdessäkään aihetta koskevassa nettikeskustelussa (mm. Muro ja Murha.info) ei mainita rasismia eikä uhrin ulkomaalaistaustaa.
Liittyen ensimmäiseen: jos rikos olisi rasistinen, se olisi tuomion koventamisperuste. Tällaisesta ei ole mitään mainintaa oikeuskäsittelyä koskevissa uutisissa.
Myöskään googlaamalla ei löydy mitään, mikä viittaisi rasistiseen motiiviin.

Tiedustelin asiaa Yleltä, ja sain seuraavan vastauksen:

Hyvä Vesa,

kiitos palautteestasi! On totta, ettei lehtijutuissa mainita viharikosta. Juttuumme ei kuitenkaan ollut lipsahtanut virhettä, sillä meidän lähteemme varmistavat että ko. tapauksessa oli kyse rasismista.

Mitkäköhän nämä lähteet mahtavat olla? Arvaus: samat kuin Matti Vanhasen lautagate-tapauksessa.

Jos tämä "rasistinen viharikos" oli hihasta vedetty juttu, niin ihmettelen suuresti. Ihan oikeitakin rasistisia rikoksia ja muita rasistisia tekoja tapahtuu, ja dokumentissa niitä esiteltiinkin. Miksi tämä piti ujuttaa sinne joukkoon? Lisäksi valehteleminen aiheuttaa vain ja ainoastaan haittaa rasisminvastaiselle työlle.

Postimyyntituote Saksasta alv 7 % - toisessa kaupassa alv 23 % - miksi?

2011-06-28T23:11:00.000+03:00

Oletko joskus ihmetellyt, miksi jonkin tuotteen hinnassa saattaa yhdessä saksalaisverkkokaupassa olla 7 % arvonlisävero ja toisessa saksalaisverkkokaupassa 23 %? Tai tuotteen hinta ostoskorissa kasvaa, kun ilmoitat haluavasi sen Suomeen toimitettuna? Tai on kasvamatta, varsinkin pienessä saksankielisessä verkkokaupassa.

Normaalisti EU:ssa yksityishenkilölle myytävän tavaran arvonlisävero määräytyy myyntimaan mukaan. Esimerkiksi jos poikkeat Saksassa ja ostat jotain roinaa, siinä on joko 19 % tai 7 % arvonlisävero, eikä kenelläkään ole siihen nokan koputtamista, ja tuotteen saa tuoda Suomeen vapaasti. Autot ovat toki poikkeus.

Sen sijaan postimyynnissä voi tulla ongelma arvonlisäveron kanssa. Avainsana/lakitermi on kaukomyynti. Jos yksittäisen saksalaisverkkokaupan myynti Suomeen ylittää 35000 euroa, myynti verotetaan suomalaisen (= korkean) arvonlisäverokannan mukaan. Että se tavaran vapaasta liikkuvuudesta.*

Lisää voit lukea verottajan kaukomyyntiä koskevasta ohjeesta tai kommenttilaatikkoon postaamastani verovirkamiehen rautalankaselityksestä.

P.S. Tämä on muuten se syy, miksi Silverbank ei postita sijoitushopeaa Suomeen, vaan ne pitää itse hakea Tallinnasta. Aikaavievää, epäekologista ja hankalaa (sekä firmalle että asiakkaalle), mutta näin on joku suuressa viisaudessaan säätänyt.

* Voidaan toki ajatella, että koska alv on kulutusvero, niin se maksetaan siihen maahan, jossa tavara kulutetaan. Mutta on silti hassua, että veron voi välttää/pienentää reissaamalla itse hakemaan tuote.

Energiansäästölamppu ja virvoitusjuoma - markkinamiesten onnistuneet sanavalinnat

2011-06-28T02:00:00.000+03:00

Jotkut arkipäiväiset sanat ovat aika ovelasti keksittyjä. Ajatellaanpa vaikka seuraavia sanoja:

energiansäästölamppu
virvoitusjuoma.

Noita sanoja kun miettii tarkemmin, niin tuntuu siltä, kuin ko. kapineen tai litkun keksijä olisi itse saanut diktatorisesti päättää, miksikä tuotetta kutsutaan arkikielessä. Tämän huomaa, kun rupeaa miettimään saman logiikan soveltamista muihin samantyylisiin tuotteisiin. Esimerkiksi hybridiautoja ei kutsuta energiansäästöautoiksi. Eikä ksylitolipurukumia hampaidenpelastajapurkaksi.

Virvoittavatko virvoitusjuomaksi kutsutut sokerilitkut todella? Ja säästävätkö energiansäästölamput todella energiaa? Jälkimmäiseen vastaus lienee kyllä, mutta ei muitakaan tuotteita kutsuta aina niiden mahtavan ominaisuuden perusteella. Eihän enää puhuta turvatulitikuistakaan.

Keksitkö muita vastaavia kummajaissanoja? Kerro ne kommenttilaatikossa.

Opetukseen rajuja leikkauksia - onko huono asia ollenkaan?

2011-06-18T01:30:00.001+03:00

En ole vielä lukenut kunnolla uutta hallitusohjelmaa, mutta Talouselämän ja Hesarin juttujen perusteella koulutussektorille on tulossa rajuja leikkauksia:

opetusministeriö: -15 miljoonaa euroa (vai mikä OKM nykyään onkaan)
ammattikorkeakoulujärjestelmä: -51 miljoonaa euroa
Aalto-yliopiston ja muiden yliopistojen lisäraha: -58 miljoonaa euroa
lukioverkon karsiminen: -30 miljoonaa euroa
ammatillinen koulutus: -28 miljoonaa euroa.
yliopistot: -27 miljoonaa euroa
oppisopimuskoulutus: -21 miljoonaa euroa
ammatillinen lisäkoulutus -8 miljoonaa euroa

eli yhteensä 238 miljoonaa euroa. Koko vuosittainen leikkaussumma on Hesarin mukaan 1,25 miljardia, eli opetustoimen leikkauksien osuus on noin 20 %. Mistään pöyristyttävän suuresta summasta ei edes ole kysymys: puolustusvoimilta leikataan 200 miljoonaa ja kehitysavusta 115 miljoonaa.

Opetussektorilla suurin osa kuluista on henkilöstökuluja, joten sieltä on helppo säästää. Olen varma, että opetuksesta säästäminen nostaa melkoisen porun eri tahoilla (odotan innolla esimerkiksi Opettaja-lehden mielipideosaston sisältöä :-).

Mutta onko opetuksesta säästäminen lainkaan typerää tai vahingollista? Jos vähän yksinkertaistan, niin säästöjä syntyy jo, kun

vähennetään lähiopetustuntien määrää ja
lisätään kotitehtävien määrää.

Väitän, että tällä tavalla sekä säästetään veronmaksajien rahoja, että parannetaan oppimistuloksia. Kun muistelen omia opiskeluaikojani, niin opettajista ehkä noin 10-20 % oli sellaisia, että heidän tunneillaan istumisesta sai todella jotain lisäarvoa. Oppituntien suuri määrä ei takaa laadukasta opetusta, laadukkaasta oppimisesta puhumattakaan. Suomessa on ylpeilty PISA-menestyksellä. Harvoin kuitenkaan muistetaan sanoa ääneen, että Suomessa on kansainvälisesti mitattuna vähän lähiopetustunteja, ainakin peruskoulussa.

Säästöjä voi hakea myös automatisoimalla opetukseen liittyviä "paskaduuneja" kuten kokeiden arvostelua ja monologien pitämistä.

Sama kamala valikoima - lopetan kohta karkinsyönnin

2011-06-06T09:08:00.000+03:00

Kaikenkarvaisissa pikkuputiikeissa on kiva asioida, kun niistä löytyy erikoisen makuisia makeisia. Esimerkkeinä voisi mainita vaikkapa Ruohonjuuresta löytyvät intiaanisalmiakit ja Jokioisten museorautatien kioskista löytyneet päärynäkarkit (heitin pussin pois, en muista valmistajaa).

Sen sijaan lähi-Alepassa sekä jopa S- ja K-ryhmän jättimarketeissa olen lähikuukausina jättänyt usein karkit hyllyyn, yksinkertaisesti siitä syystä, että olen kyllästynyt joka ikiseen makuun mitä hyllystä löytyy. Tämä on jo aika huolestuttava veto kaltaiseltani paatuneelta karkinsyöjältä.

Kysynkin, että voisiko sitä valikoimaa edes vähän kierrättää niissä jättimarketeissa? Ja voisivatko suurvalmistajat kokeilla jotain uusia makuja? Fazerilta oli pari vuotta sitten mukava veto tuoda se puna-musta-valkoinen salmiakkipussi taas valikoimiin (joskin niiden hyvien suunnikkaiden sekaan on tungettu myös pahoja merkkareita, mutta se kestettäköön). Esimerkiksi Pastirolit voisivat käydä taas muutaman vuoden jälkeen kaupaksi. Kokeilkaa!

Kokonaan oma lukunsa on tietenkin se, että karkinsyönti on epäterveellistä ja typerää. Mutta meille jotka haluamme moista harrastaa, tarjotkaa edes vaihtoehtoja.

Pika-arvio kirjasta: Alakoulun matematiikkaa vanhemmille

2011-06-01T17:10:00.000+03:00

Bongasin Entressen kirjaston uutuushyllystä kirjan Ketola - Bernoulli - Tuominen: Alakoulun* matematiikkaa vanhemmille (Tammi 2010). Kerrassaan mainio idea: kun oma lapsi menee kouluun, niin on kiva, jos omat tiedot ovat ajan tasalla. Vaikka matematiikkaa osaisikin, jotkut pikkuasiat voivat muuttua omista kouluajoista, esimerkiksi omat vanhempani piirsivät jakokulman eri tavalla kuin meille opetettiin 1990-luvun alussa ala-asteella.

Silmäilin kirjan läpi, ja allekkainlaskun merkinnät ym. eivät nyt näytä muuttuneen mihinkään sitten 1990-luvun. Mutta aina on hyvä tarkistaa.

Niille vanhemmille, jotka eivät käytä matematiikkaa työssään, kirja on ihan hyvä kertaussetti. Mitä eroa on luvulla ja numerolla? Kummalle puolelle tulikaan supistamis- ja kummalle laventamismerkki? Mikä on neljäkäs? Kirja sopii (?) myös oppikirjaksi lapselle, joka haluaa edetä matematiikassa normikoulua nopeammin.

* Ala-aste on nykyään alakoulu, jos olen oikein ymmärtänyt.

Metropolia mukaan OpenCourseWare-konsortioon - mediaraportin tynkää

2011-06-01T16:08:00.000+03:00

Metropolia hyväksyttiin toukokuussa 2011 OpenCourseWare-konsortioon. Lehdistötiedotteen voi lukea Metropolian sivuilta.

Kritisoin pari viikkoa sitten huonosta viestinnästä matematiikanopettajien kirjelmää (bloggaus oli harvinaisen onnistunut, kommentteja kirjoitukseen on tähän mennessä tullut 86 kappaletta!). Nyt ei meikäläisenkään viestintä ole ollut sen parempaa. Ei Metropolian OCW-jäsenyydestä ollut juttua missään ns. toimitetussa mediassa. Sanon tämän mitenkään sosiaalista mediaa väheksymättä.

Toistaiseksi Metropolian OCW-jäsenyys on noteerattu vasta:

Twitterissä (klik, klik; ensimmäisen retweettasi itse Jyrki Kasvi ja toisen itse Anya Kamenetz).
Suomen eOppimiskeskuksen uutissivustolla
Opettajan tekijänoikeus -sivustolla.
(kerro, jos jotain puuttuu)

Miksi perinteinen media ei ollut kiinnostunut kuin ammattikorkeakoulujen hakijamääristä? Ehkä siksi, että pelkkä "mukaan lähteminen" ei vielä ole varsinainen uutinen isolla uulla. Sitten kun meillä on sivusto täynnä vänkää oppimateriaalia, niin eiköhän se mediakin kiinnostu.

Toinen syy voi olla, että tämä viikko on noin muuten ollut hyvä uutisviikko. Uutiskynnys on korkealla.

Aloitin englanninkielisen blogin

2011-05-29T17:35:00.000+03:00

Suomessa on aika vähän auto-, sähkö-, ja autosähköalan opettajia. Lisäksi näillä aloilla sosiaalisen median (blogit, Twitter) hyödyntäminen on vielä lapsenkengissään. En ole toistaiseksi löytänyt yhtään ko. alojen opettajaa bloggaamassa tai twiittaamassa. Livenä olen toki tutustunut mahtaviin tyyppeihin.

Pakko siis laajentaa piiriä. Aloitin tänään englanninkielisen blogin. Nyt ei puutu kuin sisältö.

Samsung Galaxy, android.process.media ja päivitykset

2011-05-29T15:33:00.000+03:00

Kirjoitan tämän, jotta joku, jolla sattuu olemaan sama ongelma, löytää ratkaisun. Android-puhelimeni (Samsung Galaxy S, halpismalli) kieltäytyi jossain vaiheessa asentamasta Android Marketin ohjelmistopäivityksiä. Aina kun yritti päivittää, ruudulle pomppasi virheilmoitus android.process.media has stopped working.

Vikaan löytyi ratkaisu pienellä googlailulla. Englanninkielisellä keskustelufoorumilla joku neuvoo, että latausten hallinta pitää putsata. Homma sujuu näin. Valitse päävalikosta

Asetukset
Sovellukset
Hallitse sovelluksia
Paina valikkonappulaa ja valitse "suodatus" (tämä ja seuraava kohta puuttuivat tuosta englanninkielisestä ohjeesta)
Valitse "kaikki"
Nyt valikosta pitäisi löytyä "latausten hallinta". Valitse se ja sitten "poista tiedot".

Tämä ratkaisi ongelman, ainakin minulla.

Kuinka salonkikelpoistaa oppimisen into?

2011-05-26T23:23:00.001+03:00

Nuorten pahoinvointi ja erityisesti poikien koulumenestys/opiskeluinto on ollut kuumahko keskustelunaihe jo muutaman vuoden. Samaan aikaan opettajat valittavat, että oppilaat eivät osaa mitään.

Yksi varmasti tärkeä mutta harvemmin tapetille nostettu syy huonoon koulumenestykseen on se, että koulumenestys ei ole in. Ei ole nyt, eikä ole koskaan ollutkaan. Kaikilla ihmisillä, erityisesti nuorilla, on tärkeä kokea kuuluvansa porukkaan ja olevansa pidetty.

Jos analysoin tarkemmin omia havaintojani, niin hyvä koulumenestys ei sinänsä ole epäsuosittua. Epäsuosittua on hyvän koulumenestyksen tavoitteleminen. On hyväksyttyä olla matemaattisesti lahjakas ja saada kokeesta kymppi. Huonompi juttu on, jos sattuu olemaan kiinnostunut matematiikasta mutta vähemmän lahjakas, ja näet vaivaa sen kympin eteen.

Sama juttu jatkuu myös korkeakoulumaailmassa. Kukaan ei kehuskele laskeneensa kolme viikkoa matematiikantehtäviä, jotta saisi kokeesta vitosen. Sen sijaan se, että onnistui saamaan nelosen analysoimalla edellisenä iltana viiden edellisen tentin tehtäviä, on mainostamisen arvoinen juttu.

Jos halutaan, että nuoret oppivat jotain koulussa, niin luulen, että se onnistuu vain siten, että jollain tavalla saadaan hyväksyttäväksi se, että koulussa opetettavat asiat kiinnostavat, eli vaikutetaan ihmisten asenteisiin.

Mutta kuinka tämä tehtäisiin? MM-lätkäjoukkue suosittelemaan tv-kampanjaan, kuinka siistiä on lukea kirjoja? Mahdollinen kampanja on tärkeä suunnitella hyvin, jotta se ei käänny itseään vastaan. Nuoret eivät ole tyhmiä, ja huonosta kampanjasta tulee nopeasti naurunalainen.

Yksi huomionarvoinen seikka on, että rahan edestä pitkien päivien painaminen on sosiaalisesti hyväksyttyä. On hyväksyttävämpää mennä koulun jälkeen painamaan duunia kuin vääntämään matikanläksyjä. Joku ehdottaakin Uuden Suomen blogikommenteissa

Peruskoululaisille tulosbonukset hyvistä arvosanoista, niin jo loppuu etenkin poikien häiriköinti. ...Jätkät skrappaantuu merkittävästi, kun iskee pöytään selkeän kannusteen. Koulumenestyksestä putoaa pois "nörttiyden" leima.

Mielenkiintoinen idea, mutta tuskin toteuttamiskelpoinen. Vai onko?

Jouni Seppänen Luma-sanomissa kiteyttää ongelman vielä paremmin kuin minä:

“Higge” tarkoittanee samaa kuin minun kouluaikojeni “hikari” eli “hikipinko”, ‘koulumenestystä tavoitteleva oppilas’. Pelkkä matematiikasta pitäminen tai edes matematiikan osaaminen ei tee (tai ainakaan minun luokallani tehnyt) oppilasta hikariksi, mutta kotitehtävien tunnollinen tekeminen tai kysymysten esittäminen oppitunnilla tekee. Sana on luonteeltaan halventava.

Muistan vieläkin, kun luokkatoveri tunnusti minulle suurena salaisuutena, että hän ei saa matematiikassa kymppejä helposti vaan joutuu tekemään niiden eteen paljon töitä.

Kyse lienee jostain sellaisesta ilmiöstä, että luontainen tai luontaiselta näyttävä kyvykkyys tai lahjakkuus (niin matematiikassa kuin muissakin taidoissa) toimii merkkinä sosiaalisesta asemasta. Tällaisen kyvyn tavoittelu on halveksittavaa pyrkyryyttä, yritystä korottaa omaa luonnollista asemaa.

Minun mielestäni on väärin, että halu treenata jotain asiaa on epähyväksyttävää. Kuinka saataisiin kulttuuri muuttumaan? Minä en keksi. Jos sinä keksit, kerro se kommenttilaatikossa!

Menestys ylioppilaskirjoituksissa ei näy yliopisto-opintojen etenemisvauhdissa

2011-05-23T09:50:00.000+03:00

Muistan omalta opiskeluajaltani, että moni yliopistoon huippupisteillä päässyt ei juuri edennyt opinnoissaan. Osa toki eteni ja valmistui 2-3 vuodessa ("ohjeaika" on 5 vuotta).Vastaavasti jotkut rimaa hipoen sisään päässeet suorittivat tutkinnon määräajassa. Tämä siis oli mutuilua, ja omasta kaveripiiristä ei voi yleistää tieteellisesti.

Vähän myöhemmin (yliopistolla töissä ollessani) pyörittelin itse Excelissä opiskelijoiden opintopistekertymiä ja sisäänpääsypisteitä. Niiden välillä oli jonkinlainen korrelaatio, mutta ei mitään selkeää tai merkittävää korrelaatiota. Scatterplot, jossa vaaka-akselilla olivat sisäänpääsypisteet ja pystyakselilla opintopistekertymä kahden ensimmäisen vuoden ajalta, näytti haulikolla ammutulta.

Nyt asiasta on tehty vähän perusteellisempaa tutkimusta Jyväskylän yliopistossa. Tutkimuksen lehdistötiedotteen mukaan

ylioppilaskirjoituksissa ja lukiossa hyviä arvosanoja saaneet saavuttavat myös yliopisto-opinnoissaan korkeampia arvosanoja.
Sen sijaan yliopisto-opintojen neljännen vuoden loppuun mennessä suoritettuihin opintopisteiden määrään lukion päästötodistuksen keskiarvolla oli vain kohtalainen yhteys.
Ylioppilaskirjoitusten arvosanojen keskiarvolla ei ollut opintojen edistymiseen vastaavaa yhteyttä lainkaan.

Valintakoemenestyksestä taas todetaan

Valintakokeiden aineisto- ja kirjallisuuskokeissa keskimääräistä korkeampiin pistemääriin yltäneet saivat myös yliopistossa keskimääräistä parempia arvosanoja ja edistyivät opinnoissaan keskimäärin nopeammin.
Lukion opintomenestys oli kuitenkin valintakokeiden tuloksia merkittävämpi opintomenestystä selittävä tekijä.

Miksi aiempi opintomenestys (=menestys lukiossa & ylppäreissä) ei korreloi valmistumisajan kanssa? Oma selitysteoriani: opiskeluaikana on paljon muutakin kivaa puuhaa älykkäille ihmisille kuin vain kurssien sutaiseminen nopeasti alta pois.

Oli pakko vaihtaa ulkoasua

2011-05-19T23:08:00.000+03:00

Kuten huomaat, blogin ulkoasu on muuttunut siitä, mitä se on ollut edelliset kaksi ja puoli vuotta. Tähän on käytännön syy: vanha pohja ei tukenut sisäkkäisiä bulletteja

näitä

jolloin edellisen bloggaukseni meni käytännössä lukukelvottomaan muotoon.

Mikä tässä meni pieleen? Somegurut, pelastakaa matematiikka!

2011-05-19T22:08:00.000+03:00

Luin pari viikkoa sitten Opettaja-lehdestä mielipidekirjoituksen, jossa lehtori Markku Halmetoja harmittelee, että hänen ja 199 muun opettajan sekä teollisuuden asiantuntijatehtävissä toimivan henkilön allekirjoittama matematiikan kouluopetusta kritisoivan avoin kirje ei saanut toivottua julkisuutta.

Itse olen iloinen että Halmetoja kirjoitti mielipidekirjoituksen, aihe kun kiinnostaa minua ja ilman tätä mielipidekirjoitusta en olisi koko avoimesta kirjeestä kuullutkaan. Mielipidekirjoitus on lyhyt ja se kannattaa lukaista läpi vaikka saman tien. Itse avoin kirje sen sijaan on pitkä, joten yritän referoida sen sisällön tähän tosi lyhyesti:

200 ihmistä - joukossa mm. parikymmentä professoria - on allekirjoittanut avoimen kirjeen, jossa vaaditaan MAOLilta ja päättäjiltä toimenpiteitä matematiikan opetuksen kehittämiseksi.
Yläkoulun nykyinen matematiikan opetus ei vastaa tarkoitustaan, ja yläkoulun matematiikka pitäisi eriyttää lyhyeksi ja pitkäksi matematiikaksi.
Taulukkokirjan käyttö ylioppilaskirjoituksissa pitäisi kieltää.

Mutta palatakseni Halmetojan kirjoitukseen: nikä mättää, miksi tiedotusvälineet eivät kiinnostuneet kirjeestä? Tässä omat arveluni:

Kirje on pitkä kuin synti, kolme aanelosellista tekstiä. Toimittaja tai uutispäällikkö, jonka sähköpostiin kolisee vajaasta sadasta (pikkulehti tai erikoislehti) useaan sataan (iso lehti) lehdistötiedotetta työpäivän aikana, sivuuttaa kirjeen kylmästi, jos viestissä ei ole repäisevää kärkeä. Kirjeen ensimmäinen lause kuuluu:
Lukion pitkän matematiikan keskeinen tehtävä on niiden opiskelijoiden kouluttamisessa,
jotka myöhemmin jatkavat matemaattisilla, teknisillä ja luonnontieteellisillä aloilla yliopistoissa ja ammattikorkeakoulussa. Heräsikö sinun mielenkiintosi? No ei minunkaan.
Oletetaan, että toimittaja pitää matematiikan opetusta tärkeänä juttuna. Tämähän on tärkeä homma, katsotaan mitä teollisuusvaikuttajia kirjeen allekirjoittajana on. No Jorma Ollila nyt varmasti, siitähän saa kivan otsikon. Mutta voi: listalla ei ole yhtäkään edes puolitunnettua henkilöä. (Minä toki TKK:lla työskennelleenä tiedän, kuka on Samuli Aalto tai Simo Kivelä, mutta tavallinen toimittaja [lehden lukijasta puhumattakaan] ei tiedä.) Miksi allekirjoittaneiden joukossa ei ole Jorma Ollilaa, Matti Alahuhtaa, Björn Wahlroosia tai muuta julkkisjohtajaa? Vaihtoehtoja on kaksi:

Heiltä ei ole kysytty.
Heidän mielestään matematiikanopetus on nykyisellään kunnossa.
Molemmissa tapauksissa toimittaja kohauttaa olkapäitään ja siirtyy kirjoittamaan juttua eduskuntavaaleista tai Johanna Tukiaisesta.

Nyt kirjeen allekirjoittajalista on demokraattisesti aakkosjärjestyksessä. Uutisarvoa olisi voinut yrittää pelastaa lajittelemalla professorit alkuun. Listalla on 22 professoria, se voi jo herättää toimittajan mielenkiinnon. "Professorit: Matematiikan opetus Suomessa kuralla"
En tiedä, lähtikö kirje mediaan sellaisenaan, vai oliko siitä tiivistetty lehdistötiedote. Jos ei ollut, niin seuraavista faktoista ja ideoista sellaisen olisi voinut koota:

maassamme on aina opiskeltu matematiikkaa OECD-maiden pienimmällä viikkotuntimäärällä
Tasokurssien poistamisen jälkeen peruskoulun matematiikan opetus on latistettu heikoimpien oppilaiden tasolle.
kaikista kouluaineista matematiikka tarjoaa asianmukaisesti opetettuna eniten harjaannusta luovaan ajatteluun.
yläkoulun matematiikka eriytettävä tavalla tai toisella lyhyeksi ja pitkäksi matematiikaksi
taulukkokirjan käytöstä tulee luopua. "Professorit: Taulukkokirja pilaa oppimisen."

Lähteet kannattaisi mainita. Esimerkiksi, onko taulukkokirjasta luopumisen hyvät vaikutukset oppimiseen mutupohjalta heitetty väite vai onko asiaa tutkittu tieteellisesti? Entä mihin perustuu väite, että juuri matematiikka tarjoaa eniten harjaannusta luovaan ajatteluun?
Entä sosiaalinen media? Levitettiinkö tietoa kirjeestä muualla kuin Luma-foorumilla? Jakoivatko kaikki allekirjoittajat kirjeen Facebook-sivullaan? Entä Suomi24:ssä tai muilla vilkkailla keskustelufoorumeilla?
Lähetettiinkö medialle ainoastaan sähköpostia vai koitettiinko myös muuten saada viestiä perille? Hyvä kikka, jota viestintätoimistot käyttävät, on se, että katsotaan, kuka toimittaja on aikaisemmin kirjoittanut samantapaisesta aiheesta (vinkki 1, 2 ja 3), ja soittaa hänelle ja laittaa sitten sähköposti perään.
Lopuksi vielä tekninen seikka: kirjeen (joka on selvästi laadittu LaTeXilla) fonttiasetukset ovat pielessä, jolloin kirjeestä copypastattu lause näyttää tältä: Lukion pitk¨an matematiikan keskeinen teht¨av¨... Ei ehkä muodostu julkaisun esteeksi, mutta ärsyttää toimittajaa.

Lopuksi korostan, että tämän bloggauksen tarkoitus ei ole haukkua tuon kirjeen tekijöitä, vaan päinvastoin, pidän asiaa tärkeänä, ja toivon, että viesti saadaan läpi mediaan ja päättäjille. Kirjeen saama vähäinen huomio harmittaa minuakin. Ehkäpä joku blogini kahdestakymmenestä neljästä lukijasta kertoo asiasta huomenna kapakassa tutulle toimittajalle, ja matematiikan opetuksen tasosta tehdään neljän aukeaman juttu Hesarin kuukausiliitteeseen. Toivotaan näin.

Mitä muuta kirjeen laatijat olisivat voineet tehdä sanoman perille saamisen edistämiseksi? Kerro mielipideesi kommenttilaatikossa. Autetaan yhdessä kirjeen allekirjoittajia.

Anya Kamenetz: DIY U — kirja joka jokaisen opettajan ja opiskelijan pitäisi lukea

2011-05-19T15:57:00.000+03:00

Tutustuin Slidesharen etusivulta löytämäni presiksen (bloggauksen lopussa) kautta Anya Kamenetzin DIY U -kirjaan. Presikseen liittyy myös ääniraita, mutta sen pituus on 53 minuuttia, eli ehkä joskus kesälomalla sitten... Itselleni kun tuottaa vaikeuksia keskittyä edes 10 minuutin pituiseen videoon.

DIY U tulee sanoista Do-It-Yourself University eli tee-se-itse-yliopisto (voi ajatella myös, että kirjan nimi on Do-It-Yourself You eli tee-se-itse-sinä). En ole lukenut kirjaa vielä loppuun, mutta läpisilmäilyn ensimmäisen parinkymmenen sivun jälkeen voi sanoa, että sisältö on rationaalista nykyistä koulutusjärjestelmää koskevaa kritiikkiä. Siis ei mitään kieli poskessa kirjoitettua "koulut vittuun" -settiä, vaan asiallista nykyjärjestelmän puutteisiin tarttumista.

Erityiskiitoksen Kamenetzille voi antaa siitä, että hän ei vain tyydy haukkumaan koulutusjärjestelmää, vaan esittämään myös ratkaisuehdotuksia sekä esittelemään jo tehtyjä parannuksia.

Kirja on saanut vähän (lue: käytännössä ei yhtään) huomiota Suomessa. Google-haku 15.5.2011 suomenkielisiltä sivuilta tuottaa - jos kirjakauppoja ei lasketa - kaksi hajaosumaa (klik, klik), jossa kirjan nimi mainitaan mutta eipä mitään muuta. Onko syynä vähäiseen kiinnostukseen se, että meillähän on maailman paras koulutusjärjestelmä ja toimivaan järjestelmään ei pidä koskea? Kirja on ilmestynyt keväällä 2010, joten aikaa Suomeen leviämiseen on kyllä ollut.

Kirjan sisältö lyhyesti (kirjoitettu kieli poskessa kirjan alkuosan, nopean silmäilyn sekä blogin lopussa olevan kahden videon perusteella):

Yliopisto- ja koululaitos ei ole juuri muuttunut satojen vuosien saatossa, vaikka maailma on muuten muuttunut.
Vielä reilut 50 vuotta sitten yliopistokoulutus oli pienehkön eliitin (rikkainen valkoisten miesten) juttu.
1960-luvulla Yhdysvalloissa päätettiin, että yliopistokoulutuksesta tehdään koko kansan juttu.
1970-luvulla saattoi minimipalkkaosa-aikatyöllä (tai kesätöillä) rahoittaa yliopisto-opiskelun valtionyliopistossa.
Koulutuksen hinta on noussut kovaa vauhtia, reippaasti nopeammin kuin kuluttajahintaindeksi tai mikään ko. indeksin pääkomponenteista! Nykyään minimipalkkakokopäivätyökään ei riitä.
Yhdysvallat on pudonnut koulutuksen kärkimaasta kymmenenneksi parhaaksi maaksi (mitattuna sillä, kuinka suurella osalla väestöstä on jonkinlainen "lukionjälkeisen koulutuksen" tutkinto).
Korkeakoulutuksen globaali kysyntä kasvaa huimaa vauhtia. Jopa niin kovaa vauhtia, ettei ole fyysisesti mahdollista rakentaa uusia yliopistoja riittävän nopeasti.
Oppimistarpeet ovat muuttuneet. Kun henkilö menee opiskelemaan jotain ammattia, niin hänen valmistuessaan voikin olla niin, että kyseisessä ammatissa ei olekaan enää töitä tarjolla.
Maailma muuttuu niin lujaa vauhtia, että nuorista tuntuu, että koulu on jäljessä jokapäiväisestä elämästä.
Ongelmaan voi reagoida kahdella tavalla: joko uudistetaan korkeakoulutusta tai lakataan juoksemasta sen perässä (vapaasti suomennettuna).
Korkeakoulutuksella on kolme olemassaolon perustaa: sisältö (mitä opitaan), sosialisaatio (aikuistutaan ja opitaan tuntemaan tyyppejä) ja akkreditointi (saadaan paperi, joka on todisteena siitä, että osaa jotenkin jotain).
Anyan peräänkuuluttama ratkaisu on avoimuus niin opetuksessa kuin oppimateriaalissakin.
Tyypilliset community collegen (joka on, jos oikein ymmärsin, valtion korkeakoulu, jossa opiskellaan 2-vuotinen tutkinto - jonkinlainen amk:n ja ammattikoulun välimuotoko?) opiskelijat käyttävät 1000 dollaria vuodessa kirjoihin; saman verran mitä kuluu lukukausimaksuun. Jos siirryttäisiin avoimiin/vapaisiin/ilmaisiin oppikirjoihin, nämä kulut pienenisivät.
Suurin kuluerä koulutuksessa on opettajien työaika (75 % koko budjetista). Avoimet oppimateriaalit vapauttavat aikaresursseja, kun jokaisen ei tarvitse tuhertaa esim. luentokalvoja lähtien nollasta.
Esimerkkejä avoimesta oppimateriaalista ja avoimesta opiskelusta:

Avoimet toimintatavat opetuksessa johtavat siihen, että opettaja ei ole enää se luokan edessä höpisevä tyyppi vaan mentori/valmentaja, joka auttaa ihmisiä oppimaan. Esimerkki: Manitoban yliopiston Massively Open Online Courses, p2p-yliopistot...
Avoin akkreditointi on hankalin. Kootaan portfolio, jota esitellään työnantajalle koulutuksen päätyttyä (UMW Blogs). Toinen tapa on sellainen, jossa opiskelijat arvioivat toisiaan (peukku ylös, peukku alas).
Ennen mentiin kouluun, saatiin diplomi, diplomi pantiin pöytälaatikkoon ja mentiin töihin. Nykyään yhä harvempi amerikkalainen suorittaa korkeakoulututkinnon.
Seitsemän opiskelijaa kymmenestä valmistuu velkaisena, keskimääräinen velkasumma 23000 dollaria.
Ongelma: moni menee yliopistoon velaksi, ja ajattelee, että yliopistossa ollaan ja saadaan diplomi, jonka kanssa menestytään. Ei toimi enää nykyään.
Ihmisiä tulee opettaa "piirtämään oma karttansa", asettamaan tavoitteita, kokoamaan oma oppimisverkosto (tietolähteitä: ihmisiä, blogeja, kirjoja...). Ihmiset oppivat tehokkaasti kokemusten kautta, eli kannattaa hankkia kokemuksia.
On myös avartavaa pysähtyä miettimään, miten ihmiset oppivat asioita silloin, kun kouluja ei vielä ollut olemassa.
On myös opettavaista opettaa joku homma heti muille, kun sen on oppinut ("teach as you learn").
"Opettaja ei voi opettaa asiaa, jota hän ei tunne" ei pidä 100 %:sti paikkaansa: itse asiassa opettajan täytyy joskus opettaa jotain mitä hän ei tiedä ja on hyvä, jos hän myöntää rehellisesti oman tietämättömyytensä. Opettajan tärkeä tehtävä on auttaa opiskelijoita keksimään oikeita kysymyksiä.
Sanan yliopisto pitäisi tarkoittaa yhteisöä, jossa opitaan, eikä rakennusta.

Jos sinulla ei ole aikaa lukea kirjaa, katso vaikka allaolevat videot. Ensimmäinen on 4 minuuttia ja toinen on 17 minuuttia. Videot (ja kirja) käsittelevät lähinnä tilannetta Yhdysvalloissa, mutta myös meillä suomalaisilla on varmasti opittavaa niistä.

Aakkoset lapsille - Slidesharen slidecast oli positiivinen kokemus

2011-05-19T11:03:00.000+03:00

Testailin Slidesharen slidecast-toimintoa, joka mahdollistaa ääniraidan liittämisen diaesitykseen.

Asia joka yllätti positiivisesti, oli homman helppous. Ensin ladataan kalvot Slideshareen. Sitten äänitetään oma höpinä mp3-tiedostoksi (ilmainen työkalu: Audacity + LAME) ja ladataan mp3-tiedosto Slideshareen. Tämän jälkeen ruudulle aukeaa näppärä työkalu, jossa voi kuunnella ääniraitaa ja vetää siihen hiirellä kalvojen vaihtumiskohdat. Helppoa kuin mikä.

Testasin hommaa tekemällä yksinkertaisen aakkosten opettelua helpottavan (?) slidecastin lapsille:

Aakkoset lapsille kuvina

View more webinars from Vesa Linja-aho

Kirjoita kiinnostavasti!

2011-05-06T11:45:00.000+03:00

Lukaisin kirjan Taina Uimonen: Kirjoita kiinnostavasti. Kirjaa on kehuttu jo niin monessa paikassa (Tietoviikko, Korpela, ...), että rupea kirjoittamaan kirja-arvostelua, vaan tyydyn referoimaan tässä parhaat tai ainakin itselleni hyödyllisimmät sitaatit kirjasta:

Kun teet tekstiisi lainauksen, luota siihen. Anna lukijasi itse oivaltaa. Älä selittele lainausta tyyliin ihminen huokaa, nauraa, hehkuttaa, puntaroi, kauhistelee. Kun lainaus on hyvä, huokaus tai nauru löytyy itse lainauksesta. (s. 37)
Vertaamisesta: ...tiedä mihin vertaat. Älä vertaa herätyskokoukseen, jos et ole koskaan ollut Herätysjuhlilla. Unohda tehonavetta, jos et ole käynyt tavallisessakaan. (s. 38)
Kerro kiinnostavia lukumääriä: Tässä kirjassa on 150 177 merkkiä. Niiden kirjoittamiseen kului 33 päivää. Tuotteliaimmassa päivässä syntyi 9 231 merkkiä, laiskimmassa 398. (s. 40)
Aloita kiinnostavasti: Älä aloita opettamalla lukijaasi. Opettamisella tarkoitan tekstin aiheeseen opettajamaisesti johdattelemista. (s. 54)
Rikkaalla sanavarastolla, erityisesti adjektiiveilla saa tekstiä kiinnostavammaksi. Älä tyydy ensimmäisenä mieleesi tulevaan adjektiiviin. Valitse adjektiivisi tarkasti. Älä käytä aina samaa. (s. 69) ja Hae vaihtelua. Apua voit löytää synonyymisanastosta. Lue kaunokirjallisuutta. Tutki kuolleiden muistokirjoituksia. (s. 70)
Kirjoita lyhyitä virkkeitä. Sivulla 88 on poiminta 100 vuotta vanhasta lehtikirjoituksesta, jossa on noin 30-sanaisia virkkeitä. Huh!
Mistä löytää uusia ilmaisuja ja sanoja? Poimi roska ja tuunaa siitä tekstiisi jotain verevää. Vertausten ja kielikuvien saralla keskustelupalstat ovat todellinen aarrearkku. (s. 91)
Synonyymisanastot voivat olla tekstillesi hyvästä, vaikka välillä mietinkin kuka onneton niitä oikein tekee. Maksetaanko jollekulle jopa palkkaa siitä, että hänen otteensa suomen kieleen on niinkin leväperäinen, että lopputuloksena on vain kolme synonyymiä sanalle talo? (s. 92) Touché!
Leppuuta tekstiäsi. Pane aivosi ja alitajuntasi töihin ja tee välillä jotain hauskempaa. (s. 93) Eli älä rypistä väkisin, vaan huilaa, jos kirjoittaminen ei suju.
Lue tekstiäsi ääneen. Jos sanat eivät sovi edes sinun suuhusi, niin minne ne sitten sopivat? Lopeta ajoissa. Liika tuhrustelu saattaa huonontaa tekstiäsi. (s. 94)
Ole rehellinen, paljasta asiastasi tai itsestäsi jotain yllättävää. Epätäydellisyys on kiinnostavampaa kuin täydellisyys. (s. 101)
Kirjoita simppelisti. Tavoittele puhekielen rytmiä. Yhdistä eri tyylejä ja sanoja ristiriitaisesti. Kirjoita yhtä, tarkoita toista. (s. 104)
Ohjeen kirjoittamisesta: ohje toimii vain, kun sen kirjoittaa suoraan yhdelle lukijalle. (s. 107)
Aloita tekstisi kiinnostavasti. Jos kirjoitat moottoriteiden rakentamisesta, älä aloita kertomalla, että ensimmäinen Suomen moottoritie valmistui vuonna 1962. (s. 113)
Vinkkejä haastattelun tekemiseen (s. 114-117)

Tee kotiläksyt, mutta saat myös kysyä tyhmiä. Haastattelun idea ei ole, että kaksi asiantuntijaa keskustelee keskenään.
Suosi avoimia kysymyksiä. Sellaisia jotka alkavat kysymyssanalla. Kysymykset, joihin voi vastata kyllä tai ei, ovat huonoja. (Tämä on muuten asia joka opetetaan toimittajakoulutuksessa peruskurssilla :-)
Tee havaintoja haastateltavasta ja ympäristöstä. Näistä on apua, kun kirjoittaa juttua.
Usein haastateltava haluaa poistaa jutusta räväköimmät kohdat. Älä suostu, vaan sano, että juttu huononee.

Vinkkejä esittelevän (verkko)tekstin tekoon (s. 121):

Kirjoita sinä-muodossa.
Älä määräile. Kirjoita ohjeet erikseen.
Hyödynnä usein kysyttyjä kysymyksiä.
Tee luetteloja, mutta älä liian raskaita luetteloja.

Vinkkejä ohjeen tekoon (s. 122-124):

Älä löperöitä ohjettasi (ajathan varovasti tai ajaisitko varovasti). Aja varovasti!
Ryhdy heti ohjeistamaan. Älä selittele, miksi ohje on tärkeä tai miksi se on tehty.
Vältä synonyymejä ja pronomineja. Toista sitkeästi.
Ole jämäkkä mutta ystävällinen. Älä kirjoita asenteella "ei ne kuitenkaan tottele".
Yleisimmät möhläykset ohjetekstissä:

Samaan aikaan kuvataan toiminnan kulkua ja annetaan ohjeita.
Ohjeet kerrotaan passiivissa, kun ei uskalleta käskeä.

Vastaus mielipidekirjoitukseen (s. 126-129). Mielipidesivut ovat sanomalehtien luetuimpia sivuja. Valitse sanasi huolella. Älä lyttää toista: yleisön sympatiat saa ilkeilyn kohde. Empatia ja ymmärrys toimii. Tee viittaus alkuperäiseen kirjoitukseen lyhyesti: "Joku kirjoitti (HS 2.5.), että asia on näin."
Blogipostaus ja kommentti (s. 130-134):

Lukijalla on oltava mahdollisuus kirjoittaa blogiin oma kommenttinsa. Jos ei ole, teksti on nettikolumni, eikä blogipostaus.
Blogin kirjoittajan eli bloggaajan on seurattava lukijoiden kommentteja ja vastattava niihin edes joskus.

Offtopic: hienoa, että Uimonen puhuu bloggaajasta eikä blogaajasta. :-)

Asioiden pyörittely, toisaalta niin, toisaalta näin -tyyliin ei sovi blogiin. Sano selkeästi ja tuo peliin oma persoonasi.
Erotu muista. Jos enemmistö tykkää ja muutama suuttuu kirjoituksesta, se on onnistunut hyvin!
Kirjoita rennosti, älä viimeistele liikaa. Blogin viehätys on sen rentoudessa.
Kun kirjoitat kommentin, älä referoi postausta. Riittää, kun kerrot oman ajatuksesi.

Tästä olen vähän eri mieltä. Pieni referointi tai sitaatti on hyvä, niin lukija tietää, mihin kommenttiin se vastaus oikein on.

Mitä tehdä, kun tekstisi kohtaa vastarintaa? Mieti, onko kyseessä vähemmistön vai enemmistön mielipide. Ovatko kovaäänisimpien teksti-ihanteet aina ihan tätä päivää vai enempi peräisin oppikouluajoilta. (s. 135)

Joko kiinnostuit? Ei kun mars kirjakauppaan ja lukemaan. Paras kirjoittamisvinkkikirja mitä olen ikinä lukenut.

Opiskelija ei osta oppikirjaa — ongelma vai ei?

2011-05-05T15:01:00.001+03:00

Olen huomannut sekä TKK:lla (yliopisto) että Metropoliassa (amk) opettaessa, että melko harva opiskelija ostaa tai muuten hankkii kurssin oppikirjan itselleen. Onko tämä hyvä vai huono juttu vai täysin merkityksetön juttu?

Opettajan kannalta kyse ei ole täysin merkityksettömästä jutusta. Opettajalle olisi tietyllä tavalla kätevää, jos jokaisella olisi oppikirja.

Omien tuherrusten sijasta voisi vain viitata kirjan kuviin. Seuraavaksi katsotaan transistorin ominaiskäyrää sivulta 57. Huomaatteko kuinka ... Tuherruksilla viittaan siihen, että vapaalla kädellä taululle piirtämäni kuvat ovat aika karmeaa katsottavaa (kuviksen arvosana peruskoulussa seiska). Ja tyylikkäiden kuvien laatiminen tietokoneella vie paljon aikaa.
Oman oppimateriaalin laadintaan kuluisi vähemmän aikaa, jolloin jäisi enemmän aikaa opiskelijoiden henkilökohtaiseen ohjaukseen.
Etäopiskelijoiden neuvonta (sähköpostilla) on helpompaa, kun voi viitata suoraan jollain sivulla olevaan kaavaan tai kuvaan.
Tämä voi olla idealismia, mutta: jos kirja olisi kotona, sitä tulisi myös luettua ja opiskelija oppisi enemmän. Ja nopeasti oppivat voisivat lukea kirjaa tunnilla, samalla kun minä väännän jotain perusasiaa rautalangasta.

Mutta entä opiskelijan näkökulmasta? Miksi opiskelijat eivät hanki kirjoja? Hankkimisvaihtoehdothan ovat käytännössä

kirjan ostaminen uutena,
kirjan ostaminen käytettynä
kirjan lainaaminen kirjastosta ja
kirjan lainaaminen kaverilta.
Kirjan vuokraaminen olisi sekin näppärää, mutta kiellettyä (tai ainakin tehty byrokratialla hankalaksi).

Suomalaisessa peruskoulussa opetus ja sen edellyttämät oppikirjat ja muu oppimateriaali sekä työvälineet ja työaineet ovat oppilaalle maksuttomia (perusopetuslaki 31 § - joskaan tätä lakia ei aina noudateta). Myöhemmissä opinnoissa taas opetus on maksutonta, mutta materiaali pitää kustantaa itse. Esimerkiksi oppilaitos voi edellyttää, että opiskelija hankkii omat komponentit elektroniikan laboratoriokurssille.

Lähes kaikilla yliopisto- ja amk-kursseilla on käytössä oppikirja, mutta sen hankkimiseen ei voida opiskelijaa pakottaa. Ja ehkä hyvä niin. Tyypillinen esimerkki oppikirjan käytöstä omilta opiskeluajoiltani oli, että kurssikirjana on 70–90 euron hintainen 1000-sivuinen englanninkielinen oppikirja, josta käydään kurssilla 100 ensimmäistä sivua.

Korkea hinta yhdistettynä siihen, että opiskelija kokee maksavansa turhasta (10 % kirjasta on hyödyllinen kurssilla), johtaa siihen, että kirjan ostavat vain he, joilla on joko paljon löysää rahaa tai jotka ovat erittäin kiinnostuneita kurssin aihepiiristä.

Miksi kirjat ovat niin kalliita? Keksin muutaman syyn. Yhdysvaltalaisten kirjojen osalta pääsyy lienee, että koska jo korkeakoulujen lukuvuosimaksut ovat 5000–40000 dollaria, ei tuossa tunnu 400-1000 dollarin kirjasatsi enää ollenkaan. Suomalaisten kirjojen suhteen pääsyy lienevät pienet painosmäärät. Kapeiden erikoisalojen oppikirjoja myydään ehkä 30–100 kappaletta vuodessa, jolloin kirjoista on pakko pyytää 30–50 euron hintaa.

Yksi ratkaisu oppikirjan puutteeseen on kirjastosta lainaaminen. Sielläkin tulee rahakysymys vastaan, kirjamäärien puolella. Kirjastoissa on suosituimpia kirjojakin yleensä vain viidestä kymmeneen kappaletta. Määrärahat eivät riitä siihen, että kirjoja hankittaisiin reilu satsi riittämään koko luokalle.

Kaverilta lainaaminen tai kirjan ostaminen käytettynä on sekin hankalaa: jos vanhemmalta vuosikurssilta vain muutama omistaa kirjan, niin ei juuri ole, mistä lainata.

Kuinka sitten voisi parantaa oppikirjojen saatavuutta. Mieleeni tulee muutama ratkaisu:

Jos sama opettaja pitää useata eri kurssia tai pääsee asiasta sopimukseen kollegansa kanssa, voidaan tehdä niin, että sama kirja käy oppikirjaksi usealla eri kurssilla. Jos reilun kolmenkympin hintaisella kirjalla on käyttöä kahdella tai kolmella kurssilla, sen hankkiminen on huomattavasti houkuttelevampaa.
Opettaja kirjoittaa — ilmaisen tai puoli-ilmaisen — oman opetusmonisteen (tai "taskukirjan"), johon on tiivistetty olennaiset asiat. Tämä on kiva ratkaisu, jos vain on aikaa kirjoittaa se. Monisteessa voi sitten olla viitteitä oppikirjoihin niitä varten, joita asia kiinnostaa enemmän.
Etsitään kirja, jolla on erinomainen hinta-laatusuhde. Esimerkiksi sähköopin perusteista löytyy (tätä kirjoitettaessa) alle seitsemän euron hintainen oppikirja. Kunhan sähköiset kirjat yleistyvät, hinnat laskenevat entisestään. Ennustan, että englanninkielisiä hyvätasoisia oppikirjoja saa 3-5 euron hintaan seuraavan viiden vuoden sisällä.
Kirjoitetaan oppikirja opiskelijoiden kanssa yhdessä - vaikkapa Wikikirjastoon. Materiaalin tuottaminen voi olla osa kurssin suorittamista, tai siitä voi antaa vapaavalintaisia opintopisteitä. Opettaja voi toimia prosessin ohjaajana ja toimittajana.

On myös mahdollista, että oppikirjan puuttuminen ei oikeasti ole mikään ongelma, vaan ongelma on vain minun päässäni. Opiskelijat eivät hanki kirjaa siitä yksinkertaisesta syystä, että kirjasta ei ole hyötyä. Piste. Aiheesta käytiin myös hedelmällinen keskustalu Twitterissä (klik, klik, klik, klik, klik, klik, klik, jne).

Avoin oppimateriaali — mistä sitä saa? (Osa 1/2)

2011-04-28T15:25:00.000+03:00

Avoin oppimateriaali (engl. open educational resources) on oppimateriaalia (esitysgrafiikkaa, luentomonisteita ja vaikka oppikirjoja) laadittaessa kätevä juttu, koska opettaja säästää aikaa ja vaivaa, kun ei tarvitse erikseen kysellä käyttölupia aineistoihin. Sivussa säästyy myös rahaa.

Avoin oppimateriaali on yleensä lisensoitu Creative Commons -lisenssillä, lyhyemmin CC-lisenssillä. Jos kuulet CC:stä nyt ensimmäistä kertaa, voit aloittaa tutustumisen vaikkapa Wikipedia-artikkelista. CC-lisenssien avulla tekijä voi määritellä, mitä oikeuksia hän jakaa käyttäjille. Tekijä voi esimerkiksi kieltää teoksen kaupallisen käytön, tai vaatia, että teosta ei saa muuttaa.

Mutta mistä lähteä etsimään avointa oppimateriaalia? Googlaamalla tietenkin, mutta tässä pari täsmävinkkiä aloittelijoille:

Wikipedia ei paljon esittelyjä kaipaa. Suomenkielisen Wikipedian laadussa on vielä kehittämisen varaa varsinkin tekniikan ja luonnontieteiden artikkeleissa, mutta englanninkielinen Wikipedia on jo käytännössä samaa tasoa kaupallisten tietosanakirjojen kanssa. Wikipedian sisältö on lisensoitu CC-BY-SA-lisenssillä, eli voit hyödyntää sisältöä oppimateriaalissasi, kunhan jaat materiaalin eteenpäin samalla lisenssillä.
Wikimedia Commons on saman säätiön hallinnoima kuin Wikipediakin. Wikimedia Commons sisältää kuvia, kaavioita ja mediatiedostoja, jotka on jaettu avoimella lisenssillä. Lisenssit ovat tiedostokohtaisia. Osa on täysin vapaita public domain -tavaraa, osa on CC-BY-SA-lisensoitua. Ja siinä välissä vielä CC-BY-lisenssi.
Flickr on maailman suurin kuvapankki. Täältä saa laadukasta kuvitusta oppimateriaaliin. Osa kuvista on täysin tekijänoikeudella suojattuja, jolloin kuvan käyttöön pitää kysyä lupa kuvaajalta. Flickrissä on myös paljon avoimen lisenssin kuvia, ja hakutoiminnossa voi valita, hakeeko vain avoimen lisenssin kuvia.
OpenCourseWare on MIT-huippuyliopistosta liikkeelle lähtenyt konsortio, johon kuuluvat korkeakoulut jakavat kurssimateriaaliaan avoimella lisenssillä (yleensä CC-BY-SA tai CC-BY-SA-NC) verkossa. Konsortion sivulla on hakukone, josta voi etsiä vapaasanahaulla eri alojen kursseja.
Google-hakukoneen tarkennettu haku antaa mahdollisuuden etsiä sisältöjä myös lisenssin perusteella. Valitse Googlen etusivulta tarkennettu haku, ja hakulomakkeelta kohta Käyttöoikeudet. Valikossa on neljä eri vaihtoehtoa avoimien lisenssien alaisten materiaalien hakemiseen.
Creative Commons -järjestön hakukoneella voi etsiä CC-lisenssien alaista aineistoa.

Noilla pääsee alkuun. Jatkoa seuraa myöhemmin. Myös mainiossa Opettajan tekijänoikeusoppaassa sivulla 138 on laajempi lista avoimen oppimateriaalin lähteistä.

Onko nykymuotoinen koulujärjestelmä tullut tiensä päähän?

2011-04-25T00:12:00.000+03:00

On trendikästä olla koulukriittinen. Yhä useammin kuulee kahvipöytäkeskusteluissa, että koulutus on kärsinyt inflaation ja että nuoret eivät enää arvosta opiskelua. Ilmiötä ruokkivat it- ja bisnesnerot, jotka ovat jättäneet opinnot kesken ja perustaneet menestyvän it-firman.

Väitteisiin koulutuksen kokemasta inflaatiosta on helppo yhtyä. Tällä hetkellä Suomessa on puolelle ikäluokasta tarjolla yliopistopaikka, ja siihen vielä ammattikorkeakoulupaikat päälle. Ellei nirsoile opiskelupaikkakunnan suhteen, haluamaansa alaa pääsee kyllä opiskelemaan. Inflaatio tarkoittaa, että maisterintutkinnolla ei ole - tai siis ei pitäisi olla - samanlaista "niukkuusarvoa" kuin 50 vuotta sitten, jolloin maisterintutkinto tarkoitti lähes varmaa ylempään keskiluokkaan päätymistä. Silti yliopistotutkinnolla on edelleen statusarvo, varsinkin vähän vanhempien (lue: päättävässä asemassa olevien) ihmisten silmissä.

Statusarvon pysyminen on mielenkiintoinen ilmiö. Vaikka maisterintutkinnon suorittaminen ei ole enää harvinaista, statusarvo on ja pysyy vielä useita vuosia. Miksikö? Koska asian, jota on pidetty arvossa muutama sata vuotta, arvostus ei noin vain hiivu. Henkilöauto on hyvä asimerkki. Auton, varsinkin kalliinpuoleisen auton omistaminen kertoi 50 vuotta sitten, että omistajalla menee taloudellisesti hyvin. Tällä hetkellä kalliinpuoleinen auto on edelleen statussymboli, vaikka sellaisen hankkiminen onnistuu jokaiselta keskiluokkaiselta ihmiseltä.

Miksi sitten nuoren kannattaisi mennä yliopistoon ja suorittaa maisterin tutkinto? Syitä voivat olla:

Joku asia (esimerkiksi matematiikka tai biologia) kiinnostaa nuorta niin paljon, että hän haluaa oppia sitä lisää, siksi hän menee yliopistoon.
Jokin ammatti tai virka kiinnostaa nuorta niin paljon, että hän haluaa siksi yliopistoon. Esimerkiksi lääkärin, oikeuskanslerin tai tuomarin työtä ei tehdä ilman yliopistotutkintoa.
Edellä mainittu yliopistotutkinnon tuoma status, suorasti tai epäsuorasti. Tähän kategoriaan voidaan liittää syyt "kaveritkin suorittavat", "vanhemmat olettavat" jne.

Nyt tullaan itse pihviin:

jos (lähes) alaa kuin alaa voi internet-aikakaudella opiskella omin päin,
ja nuori ei halua valtion hommiin tai säänneltyyn (esim. lääkärin) duuniin
jos tuo status on perusteetonta ja on poistumassa,

niin mihin sitä yliopistotutkintoa tarvitaan? Otetaan esimerkki omista opinnoistani (sähkötekniikan ja elektroniikan diplomi-insinöörin tutkinto). Ainoa asia, jota tutkinnossani ei olisi voinut suorittaa kotikonstein, oli piille prosessoidun MOSFET-transistorin ominaiskäyrien mittaus mikroskooppiin kiinnitetyn mittalaitteen avulla niin, että mittapäät sai oikein itse asetella piipalaselle. Toinen positiivinen asia olivat toki etevät opettajat. Näitä löytyi kourallinen eli käytännössä sellaiset opettajat, joiden tunteja viitsi kuunnella, pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Nämä olivat mainioita tyyppejä, mutta eivät riitä syyksi hakeutua yliopistoon.

Eli jos kärjistetään, koko tutkinnon olisi voinut suorittaa tenttimällä. Miksi ei siis avattaisi tenttioikeutta kaikille? Yliopistotutkinnon ainoa (?) olemassaolon perusta on akkreditointi, eli se, että sillä yliopistopahvilla voi todistaa osaavansa jotain. Yhden tentin korjaaminen kestää tentin rakenteesta ja korjaajan perusteellisuudesta riippuen 1-10 minuuttia, joten sopiva maksu tenttimisestä voisi olla 20 euroa. Ehdotankin, että jos nykymuotoinen yliopistolaitos säilytetään, niin kaikkien tentillä suoritettavien kurssien tulisi olla avoimia kaikille, tenttimaksua vastaan. Tällöin kaikilla halukkailla olisi mahdollisuus ensin opiskella asia ja sitten hankkia akkreditointi osaamiselleen.

Osa koulukriittisyydestä on varmasti hörhöilyä. Mutta se johtuu siitä, että osa mistä tahansa on hörhöilyä. Koulukriittisyyden tyrmääminen ohimenevänä muotioikkuna ei ota kantaa itse kriittisyyden järkevyyteen. Kaikista koulupudokkaista ei tule it-miljonäärejä ja on aloja, joilla itseopiskelu on hankalaa tai mahdotonta. En esimerkiksi vastusta sitä, että lääkärikoulutus säilytetään nykymuotoisena.

Miten minä uudistaisin suomalaista koulutusjärjestelmää:

Koulussa verovaroilla tuotetun materiaalin tulisi olla avoimesti itseopiskelijoiden käytettävissä. Lakeja, asetuksia ja muita säädöksiä verovaroilla rustaavien virkamiesten tuotokset ovat netissä kaikkien saatavilla, joten miksi valtion oppilaitosten opettajien hengentuotosten pitäisi olla jokin poikkeus? "Koska tekijänoikeuslaki" ei ole käypä vastaus, koska kyseistä lakia voidaan muuttaa.
Oppilaitosten kurssien, jotka ovat suoritettavissa esseellä, tentillä tai muulla nopeasti arvosteltavalla suoritustavalla, pitäisi olla maksua vastaan kaikille avointa. Lääkiksessä tapahtuva ruumiiden leikkely ja pyssyn paukuttelu poliisiammattikorkeakoulussa voi jatkua entiseen tapaan, mutta teoriakurssien tenttiminen sallittakoon kaikille.
Perus- ja toisen asteen koulutusta on kehitettävä oppilaita enemmän osallistavaan suuntaan. Vähemmän tunnilla istumista, opettajan monologin kuuntelemista, taululta vihkoon kopsaamista ja muuta passivoivaa, ja enemmän tutkimustehtäviä, esseen rustaamista ja omia kokeiluja. Olen opettanut sekä yliopistossa että ammattikorkeakoulussa ja jos molemmista pitäisi nimetä yksi pulma, niin se on se, että kun nuoret ovat opiskelleet 12 vuotta oppilaitoksissa joissa opettaja on suurin piirten käynyt kusellakin oppilaiden puolesta, niin kaikenlainen oma-aloitteisuus ja se paljon kaivattu innovatiivisuus on kyllä aika tehokkaasti tapettu.

Lisää samansuuntaisia ideoita ja paljon muutakin löydät allaolevasta mainiosta diasatsista, joka inspiroi minuakin kirjoittamaan tämän blogituksen.

Anya Kamenetz DIYU at the 2011 WASC ARC

View more webinars from WASC Senior

Sähköinsinöörin vinkki virkamiehille: puhelin on turvattomampi kuin sähköposti, eikä päinvastoin.

2011-04-21T14:07:00.000+03:00

Petteri Järvinen kirjoittaa blogissaan asiaa artikkelissa Tietoyhteiskuntaa Suomen tapaan: sähköpostin käyttö kielletty. Nykyään(kin) kun on katsokaas niin, että

jos asiakas lähettää esimerkiksi [terveydenhuollon] aikavarauksen sähköpostilla, siihen tulee vastata puhelimella tai kirjallisesti. Sama koskee myös muita tiedusteluja, joihin ei voida vastata yleisellä neuvolla paljastamatta asiakkaan nimeä tai muita asiakastietoja.

Aika uskomatonta settiä. Ymmärrän jotenkin, että kirjettä pidetään turvallisena viestintämuotona, koska ainakin kerrostaloasukkaan kirjeen lukeminen salaa edellyttää asuntoon murtautumista tai postiljoonin konnailua. Omakoti- ja rivitaloasujan kanssa asia ei ole näin, ellei ole sitten investoinut jykevään lukolliseen postilaatikkoon. Mutta puhelin! Jokainen sähkötekniikkaa ja tietotekniikkaa edes perusteiden verran opiskellut tietää, että puhelimen kuunteleminen onnistuu helposti kytkemällä puhelinpiuhaan rinnalle toisen puhelimen taikka sopivalla etuvastuksella varustetun kuulokkeen, kun taas sähköpostin salakuuntelu vaatii edes jonkinlaista teknistä osaamista. Näin siis lankapuhelimen kanssa. Kännykän salakuuntelu on vaikeampaa, mutta noin ylipäätään helpompaa kuin sähköpostin.

On totta, että sähköposti "kulkee verkossa salaamattomana", mutta kuten Järvinenkin toteaa, verkon salakuunteleminen vaatii tiedustelupalvelun tai edes mafiatason rikollisuuden resurssit (runkoverkkoon ei tuosta vain pikkurikollinen pääse käsiksi).

Sähköpostin pääsee lukemaan vähemmälläkin asiantuntemuksella, jos esimerkiksi käyttää salaamatonta webmailia tai imap-postilaatikkoa vaikkapa kahvilan suojaamattoman wlanin yli. Mutta vielä turvattomampaa on höpöttää siellä kahvilassa puhelimeen, eikö?

Virkamies pitää puhelinta ja kirjettä turvallisena vain ja ainoastaan siitä syystä, että puhelin ja paperikirje ovat yli sata vuotta vanhoja keksintöjä. Niihin on totuttu, ja siksi ne tuntuvat turvallisilta. Faktoilla ei ole tämän turvallisuuden tunteen kanssa mitään tekemistä.

Ehdotan, että myös sähköpostin käyttö sallitaan viranomaisasioinnissa, mutta siihen pitää erikseen kysyä asiakkaan lupa. Se, että asiakas ottaa yhteyttä sähköpostilla, voidaan tulkita tällaiseksi luvaksi. Ihan mitä tahansa ei sähköpostillakaan voi hoitaa. Esimerkiksi rikosrekisteriotteen tilaaminen saa hoitua jatkossakin niin, että ote lähetetään paperipostina väestötietojärjestelmään merkittyyn osoitteeseen.

Nyrkkisääntö voisi olla, että ne tiedot, joita nykyään annetaan puhelimitse, annetaan myös sähköpostitse.

Jos opetustunnit ovat vähentyneet, niin millaista tekussa sitten ennen oli?

2011-04-16T22:32:00.000+03:00

Luin Tekniikka&Taloudesta (4.2.2011 ilmestynyt numero, sivu 7) jutun Opettajat pelkäävät liian nopeaa remonttia - ammattikorkeakoulujen karsinta tarjolla seuraavaan hallitusohjelmaan.

Jutussa kerrotaan, kuinka Teknologiateollisuus ry on ehdottanut ammattikorkeakoulujen määrän puolittamista ja opettajia edustava TOOL ry ei (yllätys yllätys) pidä ajatuksesta.

Jutun sisältö on tuttua eipäs-juupasväittelyä siitä, miten oppilaitosten laatua pitäisi kehittää.

Yksi väite jutusta pomppaa silmille:

Opetustunnit ovat tekniikan koulutuksessa vähentyneet kolmanneksella 20 vuoden aikana.

Onko näin? Ja jos on näin, onko se huono asia? Tällä hetkellä insinööritutkinnon laajuus on 240 opintopistettä. Opinnot kestävät neljä vuotta ja vuodessa on neljä opetusjaksoa, joten yhdellä jaksolla suoritetaan opintoja 15 opintopistettä. Tyypillisesti opinnot on jaettu 3 opintopisteen kursseihin, ja yksi kurssi sisältää (yleensä) viisi viikkotuntia. Opetusta on siis viikossa 25 tuntia - eli viisi tuntia päivässä. Eikö se ole ihan sopiva määrä?

Jos opetustunnit ovat vähentyneet kolmanneksella, se tarkoittaa sitä, että 20 vuotta sitten oppitunteja oli 38 viikossa. Siinäpä on ollut istumista kerrakseen. Varsinkin kun huomioidaan, että 20 vuotta sitten tekussa oli kuulemma läsnäolopakko.

Kivaa: vapaa kuvani päätyi Uuteen Suomeen

2011-04-03T20:39:00.001+03:00

Ihmettelin pari viikkoa sitten, mitä tuttua on Uuden Suomen uutisen Näin luokkajako kasvaa Suomessa kuvituksessa. No kahta sekuntia kauempaa ei tarvinnut miettiä - minun digipokkariräpsyni se siellä oli. Napattu Wikimedia Commonsista. Ja täysin laillisesti tietenkin. Commonsin ideana on, että ihmiset voivat jakaa sisältöä kaikkien muiden käyttöön. Räpsyni kuvittavat (tätä kirjoitettaessa) myös Wikipedian Laajalahti-artikkelia.

Helppo harjoitustehtävä: ota paremmat kuvat, ja laita ne artikkelia kaunistamaan!

Lahjoita "turhat" kirjasi kirjastolle!

2011-03-28T16:11:00.007+03:00

Minulla on paha tapa keräillä kaikenlaista enemmän ja vähemmän tarpeellista, varsinkin kun innostun jostain. Sen puolitoista vuotta, jonka vietin matematiikan jatko-opiskelijana, hyllyyn kertyi monenlaista matematiikan kirjaa:

Nyt, kun omassa nykyisessä työssä ei tarvita mitään "perusinsinöörimatematiikkaa" kummempaa, ajattelin vähän siivota kirjahyllyäni. Käytännössä vaihtoehtoja kirjoista eroon pääsemiseksi ovat:

Kirjojen roudaaminen paperinkeräykseen. Haaskausta.
Kirjojen myyminen huuto.netissä tai eBayssa. Hyvää: voi saada vähän rahaa. Huonoa: kohtuuton nysvääminen suhteessa saatavaan rahamäärään.
Kirjojen vieminen antikvariaattiin. Tuskin toimii englanninkielisten kapea-alaisten teosten kanssa.
Lahjoittaminen kirjastoon. Hieno vaihtoehto: kirjat ovat kaikkien käytettävissä, myös minun itseni, jos joskus satun tarvitsemaan. Kokeillaan onnistuuko!

Kapean erikoisalan kirjat tuskin kelpaavat yleiskirjastoon. Jos olisi oikein halunnut maksimoida hyötyä, niin populaarikirjat olisi voinut viedä tavalliseen kirjastoon ja kapean erikoisalan kirjat erikoiskirjastoon. Mutta koska aika oli kortilla, tarjosin koko pinkkaa TKK:n matematiikan laitoksen kirjastoon. Mahtaakohan heitä kiinnostaa? Kyllä:

Hei Vesa,

otamme kaikki Mat-kirjastoon kiittäen

Roudasin kirjat kirjastoon, ja siellä ne nyt ovat, pian lainattavana:

The (fabulous) Fibonacci numbers
Journey through genious
104 number theory problems
A first course in abstract algebra
Ennakoimattoman matematiikka
Silta äärettömyyteen
102 combinatorial problems
Unsolved problems in number theory
Number theory for computing
Kirjeitä nuorelle matemaatikolle
Metsänkylä, Näätänen: Algebra
Cohn: Advanced number theory
Number theory through inquiry
Edward Marczewski: Collected mathematical papers
Elementary theory of numbers
Continued fractions
Number theory and its history
Unknown quantity - A real and imaginary history of algebra
Fundamentals of number theory
Introductory graph theory
An adventurer's guide to number theory
Schaum's: Differential equations
Schaum's: Modern abstract algebra
Schaum's: Group theory
Street, Wallis, Wallis: Combinatorics
A first course in abstract algebra by Rotman, Cram101 Textbook reviews
Schaum's: Partial differential equations

Kirjat eivät vielä näy olevan lainattavissa, koska ne täytyy ensin tarroittaa ja luetteloida yms., että ne saadaan lainauskuntoon.

Tämä siis vinkkinä kaikille kirjaston ystäville: jos sinulla on hyväkuntoista kirjallisuutta, jolla arvelet olevan kysyntää, tarjoa sitä lahjoituksena sopivaan kirjastoon!

Mitä salaista tekijänoikeusneuvosto lausui?

2011-03-24T22:25:00.003+02:00

Poikkesin tänään puolen päivän maissa tekijänoikeusneuvoston sivuilla. Päätökset 2011:2-4 - tai oikeastaan alkuperäiset lausuntopyynnöt - olivat hauskaa luettavaa, ainakin minun oudohkon huumorintajuni läpi tulkittuna.

Mutta millainen on päätös 2011:1? Sivulla luki vielä iltapäivällä "2011:1 Ei julkinen". Nyt illalla kyseinen rivi on hävinnyt kokonaan sivulta.

Olisi mielenkiintoista tietää, millaista asiaa koskeva lausuntopyyntö sisältää niin arkaluontoista tavaraa, että se pitää erikseen säätää salaiseksi.

Opintojen viivästymisestä, osa 3: miksi lukiossa menestyneet "alisuoriutuvat"

2011-03-24T15:51:00.004+02:00

Kirjoitin pari vuotta sitten pari bloggausta opintojen viivästymisestä, Osa 1 ja Osa 2. Bongattuani kaksi aihetta sivuavaa lehtiartikkelia, on kolmososan aika.

Äkkiä ajatellen voisi luulla, että nopeasti yliopistosta valmistuvat ovat niitä, jotka ovat pärjänneet koulussa hyvin jo lukiossa. Pärjäämisellä tarkoitan tässä yhteydessä hyviä arvosanoja.

Tekniikka ja Talous 4.2.2011 kirjoittaa, että Lukiomenestys ei takaa menestystä DI-opinnoissa (artikkelia ei löydy verkosta). Referoin alle olennaisimmat kohdat

Tyydyttävästi lukiossa menestyneet pärjäävät odotettua paremmin yliopisto-opinnoissaan. Sen sijaan lukiossa hyvin menestyneet alisuoriutuvat odotettua useammin opinnoissaan.
Ensimmäisenä opiskeluvuonna keskimääräistä paremmin menestyneet opiskelijat selvisivät jatkossakin paremmin.
Tiedot käyvät ilmi Seppo Honkasen väitöskirjasta.

Miksi lukiomenestys ei implikoi menestystä yliopistossa? Yksi syy voi olla, että lukiossa elämä ja opiskelu on kuta kuinkin valmiiksi naurettua, ja uuden oppimisesta innostuneen nuoren on vaikea löytää muutakaan kohdetta, johon kanavoida innostuksensa. Näin oli ainakin maaseudulla ja ennen sosiaalisen median aikakautta - nykyäänhän voi opiskella mitä vain, jos vain käytössä on internet-yhteys.

Yliopisto-opiskelumaailmasta taas löytyy kaikkea muutakin jännää, johon voi käyttää aikaansa. Voi juhlia, politikoida, harrastaa, työskennellä tai perustaa yrityksen, ilman että kukaan katsoo perään.

Hyvän esimerkin etevästä mutta "hitaasti opiskelleesta" nuoresta löysin Yliopisto-lehden numerosta 10/2010, artikkelista Urkumaestro ja kielinero. Juttu kertoo Santeri Siimes -nimisestä 29-vuotiaasta, joka

on kahdeksan ällän ylioppilas
osaa noin kahtakymmentäviittä (!!!) eri kieltä
on itseoppinut säveltäjä ja tunnettu urkuri
Valmistui filosofian maisteriksi "vasta" vuonna 2008. Tosin opintoviikkoja kertyi 365 (vaaditun 160 ov:n sijaan :-).

Eipä voi oikein luuseriksi haukkua. Mielestäni vouhottaminen nopeasti valmistumisen perään pitää lopettaa, kunnes joku pystyy osoittamaan sen haitan, joka hitaasta valmistumisesta syntyy. Seuraavat perustelut eivät kelpaa:

Yliopiston rahoitus on kiinni valmistumismääristä.
On coolia valmistua ennätysajassa.
Suomessa opiskellaan pidempään kuin muualla.

Molemmat ovat faktoja, mutta eivät vastaa kysymykseen miksi.

Sulautuva oppiminen vai bulimiaoppiminen? - Terveisiä Sulautuvan opetuksen seminaarista 2011

2011-03-20T16:52:00.009+02:00

Osallistuin 10.3.2011 Sulautuvan opetuksen seminaariin Helsingin yliopistolla. Seminaari oli suosittu: Metsätalon auditorio oli kuin nuijalla täyteen lyöty. Hyvä että kaikki mahtuivat istumaan.

Torstaina alkaneen seminaarin aamupäivä koostui kolmesta asiantuntijapuheesta ja iltapäivällä oli rinnakkaissessioita. Perjantaina olisi ollut työpajoja, mutta en ehtinyt paikalle. Onneksi työpajojen materiaali on verkossa.

Mitä seminaarista jäi käteen?

Professori Kirsti Lonka (ppt-kalvot) kertoi oppimiskulttuurin muutoksesta. Teknologia sulautuu osaksi elämäämme, mutta koulumaailma seuraa hitaasti perässä. Esimerkiksi oppimisen tilat ovat suurin piirtein samanlaisia kuin sata vuotta sitten. Jos oikein muistan, niin Kirstin tärkeimpiä pointteja oli, että nuorten pitäisi saada käyttää samoja vehkeitä opiskelussa mitä he jo muutenkin käyttävät vapaa-aikanaan. Ja juuri tämä on, jos oikein ymmärsin, sulautuvan oppimisen määritelmä: sen sijaan, että jaettaisiin oppiminen luokkahuoneoppimiseen ja verkkokursseihin, niin lähdetään siitä, että oppimista tapahtuu kaikkialla, luokkahuoneesta Facebookiin.

Mieleenjäävä oli myös Kirstin kielikuva bulimiaoppimisesta, eli siitä, mitä oppiminen nykyään valitettavasti usein on. Bulimiaoppimisessa opiskelija ahmii tenttikirjan edellisenä iltana ja oksentaa tiedot tenttipaperille. Muutamassa päivässä asiat sitten unohtuvat.

Seuraava puhuja oli Morten Flate Paulsen Norjasta, aiheena Cooperative online and blended learning environments. Hävettää tunnustaa, mutta ajatukseni harhailivat puheen aikana niin pahasti, että käteen ei jäänyt mitään. Miehen kalvoja (myös muun kuin tämän puheen) pääsee plaraamaan Slidesharessa - kokeile, jos vaikkapa sinun ajatuksesi harhailisivat vähemmän.

Viimeisenä puhui Jaakko Kurhila (pdf-kalvot) Helsingin yliopistolta. Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitos, jossa Jaakko työskentelee, on saanut monenlaisia opetuksen laatupalkintoja, joten kuuntelin miestä tarkkaan.

Kurhila kertoi esimerkiksi, että opiskelijat ovat innostuneita intensiivikursseista. Esimerkiksi jos joku velho Piilaaksosta tulee Suomeen pitämään pikakurssia, opiskelijat ovat enemmän kuin innoissaan, ja oppimistulokset sen mukaisia. Hän kertoi myös, että jos opiskelijoille annetaan vastuuta ja resursseja, he auttavat mielellään opetuksen kehittämisessä. Esimerkiksi koodauspajat ovat olleet suosittuja (jengi ei malta lähteä pois). Lisäksi opiskelijat olivat perustaneet suositun kurssikirjalainaamon tiedekunnan tuella.

Seminaariin kannatti osallistua pelkästään jo avainpuhujien esitysten takia. Vaikka (vai juuri siksi?) seminaari oli maksullinen, se oli täyteen buukattu. Tulen ensi vuonnakin, jos aikatauluun sopii. Jos aihe kiinnostaa, mutta et päässyt paikalle, tutustu seminaarin ohjelmasivuihin. Sieltä löytyvät kaikkien puhujien esitysgrafiikat ja muuta materiaalia.

LaTeX-kalvojen tekeminen Beamerilla - kuinka saada ääkköset oikein ja välttää pulunkakat Slidesharessa?

2011-03-16T11:00:00.002+02:00

Slideshare on kätevä palvelu luentokalvojen jakamiseen, mutta jos käyttää kalvojen tekemiseen LaTeXia, niin saattaa törmätä muutamaan ikävään ilmiöön:

Tekstilaatikoiden nurkassa näkyy omituisia pulunkakkoja.
Slidesharen Presentation transcript eli kalvojen alla näkyvä kalvojen tekstisisältö näyttää ääkköset miten sattuu. Slideshareen liittymättömänä asiana sama tapahtuu myös copy-pastea pdf:stä yrittäessä.

Tässä on esimerkki "väärin tehdystä" kalvosatsista:

Elektroniikan perusteet

View more presentations from Vesa Linja-aho

Jo etusivulla näkyy kummallinen musta neliö otsikkolaatikon syrjässä, ja jos menee katsomaan kalvoja Slidesharen sivuilla, niin teksti kalvojen alla näyttää seuraavalta:

Sis¨lt¨ a o Operaatiovahvistinpiirit Transistorit

Ongelma on kuitenkin helposti korjattavissa:

How to use LaTeX and Beamer to prepare presentation for Slideshare

View more presentations from Vesa Linja-aho

Eli lisää tiedoston alkupäähän rivit
\usepackage[utf8]{inputenc}
\usepackage[finnish]{babel}
\usepackage{ae,aecompl}
\usepackage{lmodern}

niin ääkköset toimivat mallikkaasti. Ja käytä kääntämiseen lateksoimiseen pdflatexin sijaan komentoja:
latex
dvips
ps2pdf

niin pulunkakat saavat äkkilähdön tekstilaatikoiden nurkasta.

Kirjan pelastaminen - tapaus Osoitinlaskenta (Aimo Roth, Tage Hedberg)

2011-03-02T11:06:00.007+02:00

Monessa oppiaineessa ei wanhoilla oppikirjoilla tee yhtään mitään, ellei sitten ole kiinnostunut aineen historiasta. Esimerkiksi liikekirjanpitoa olisi typerä opiskella 30 vuotta - tai edes kymmenen vuotta vanhasta oppikirjasta. Pari vuotta vanha vielä menettelee, mutta siinäkin voi olla vanhentuneita säädöksiä.

Sen sijaan matematiikassa ja luonnontieteissä wanhoista oppikirjoista on iloa. Jos joku on kirjoittanut hyvän oppikirjan 1950-luvulla, se on joko sellaisenaan tai pienellä päivittämisellä helpo kirja nykyäänkin. Vaikka matematiikka ja luonnontieteet kehittyvät, niin esimerkiksi "lukiomatematiikka" ja "lukiofysiikka" ovat pysyneet melko ennallaan.

Törmäsin ongelmaan konkreettisesti, kun löysin Metropolian kirjastosta mainion kirjan:

Tage Hedberg (suom. Aimo Roth). Osoitinlaskenta : symbolinen menetelmä eli kompleksilukujen käyttö vaihtovirtalaskuissa. 1. - 2. painos. Porvoo, WSOY, 1971.

Kirja on pedagogisesti erinomainen vaihtosähköpiirilaskujen oppikirja. Kirjasta ei ole otettu uusia painoksia. Harmi. Päätin lähteä selvittämään, olisiko kirja mahdollista julkaista uudelleen.

Kirjaa ei voi tuosta vain lähteä digitoimaan ja levittämään, koska tekijänoikeuslaki suojaa kirjaa, kunnes on kulunut 70 vuotta tekijän kuolemasta. Koska Roth on suomentanut kirjan 1960-luvulla, hän on ollut silloin elossa, eli tekijänoikeudet raukeavat aikaisimmillaankin muutaman kymmenen vuoden päästä. Sama koskee ruotsinkielisen alkuperäisteoksen tekijää.

Ainoa laillinen vaihtoehto on siis lähteä metsästämään tekijänoikeuksien ja julkaisuoikeuksien haltijoita. Kirja-alallahan toimitaan niin, että kirjailija myy julkaisuoikeudet kustantajalle. Tällöin kustantajalla on yksinoikeus julkaista kirjaa. Jos kuitenkin kirja loppuu eikä kustantaja ota siitä uusintapainosta, saa kirjailija pyytäessään kaikki oikeudet takaisin itselleen. Ja pienen mutkan matkaan tuo se, että kirja on käännetty ruotsista suomeksi (jolloin suomentajalla on myös oikeudet suomennokseen). Minun pitää siis olla yhteydessä neljään tahoon:

Suomalainen kustantaja (WSOY)
Suomentaja (Aimo Roth)
Alkuperäiskirjailija (Tage Hedberg)
Ruotsalainen alkuperäisteoksen kustantaja (Liber)

Aloitin selvittelytyön. Tähän mennessä tapahtunutta:

WSOY:lta kerrotaan, että kirjasta ei ole otettu uusintapainoksia ja suomennoksen tekijänoikeudet ovat palautuneet suomentajalle. Eli WSOY:n puolesta asia selvä.
Aimo Rothista on vaikea löytää tietoa. Fonecta Finder ei löydä eikä Kopioston tekijähakemisto ja muutamasta Google-osumasta selviää, että hän on ollut Sähköinsinöörikillan kirjurina 1940-luvulla, joten hän on tällä hetkellä yhdeksänkymppinen, jos hän on elossa. Pelkään, että hän on kuollut.
Ruotsalaiselta kustantajalta ei ole vastattu sähköpostiini.
Tage Hedbergistä ei oikein löydy tietoa Googlella (tai löytyy, mutta selvästi eri henkilöstä). Pelkään, että hänkin on kuollut.

Jos tilanne on se, että sekä Tage että Aimo ovat kuolleita, niin silloin minun pitää saada molempien (kaikki) perilliset kiinni ja pyytää heiltä julkaisulupa. Just do it, eiks vaan? Yksi vaihtoehto on kylmästi julkaista kirja ja olettaa, että kukaan ei tule penäämään oikeuksiaan, mutta en pidä tätä reiluna menettelynä.

Kokonaan oman blogikirjoituksen voisi kirjoittaa siitä, miten tällaisen "hylätyn kirjan" hyödyntäminen saataisiin mahdolliseksi vaarantamatta tekijän oikeusturvaa?

P.S. Jos Aimon lapset lukevat tätä, pistäkääpä viestiä tulemaan (etunimi.sukunimi@metropolia.fi).

Kaksi myyttiä lasten kasvattamisesta

2011-02-05T23:04:00.002+02:00

Kuuntelin tänään radiosta professori Liisa Keltikangas-Järvisen haastattelua. Hän kertoi, että yleisöluennoilla on joskus masentavaa, kun yleisö toistelee ja puolustaa sitkeitä uskomuksia, jotka tiede on jo osoittanut vääräksi. Esimerkkinä hän antoi kaksi yleisintä:

Lapsille tulee pienestä pitäen totuttaa ikäviin asioihin, jotta he sitten isona kestävät pettymyksiä.

ja

Lapsia pitää pienestä pitäen opettaa kilpailemaan, jotta he pärjäävät "kilpailuyhteiskunnassa".

En ole psykologi enkä seuraa psykologisia tiedelehtiä, mutta käsitin Keltikankaan puheista, että nämä ovat alalla vallitseva konsensus eivätkä minkään yksittäisen tutkimuspaperin löydös, joka sitten kumotaan muissa papereissa. Eli: lapsista kasvaa pettymyksiä ja kilpailua kestäviä aikuisia, jos heidän annetaan kasvaa rauhassa.

En ole itse mikään huippulahjakas, mutta olen keskustellut monen huippulahjakkaan kanssa TKK:lla opiskellessani. Kaikkia tuntui yhdistävän yksi tekijä: ketään ei ole kotona juuri pakotettu, vaan heidän on annettu lapsena puuhastella juuri sitä mikä heitä kiinnostaa.

Jos lapsia pakotetaan liian nuorena - ja vanhempanakin - kaikkeen ikävään, he tulevat ainoaan loogiseen johtopäätökseen:

Selvä juttu, jos maailma/työelämä/yhteiskunta on tällainen, minä en ole leikissä mukana.

Taustalla noihin Keltikankaan mainitsemiin harhaväitteisiin lienee se, että arvot ja tavat muuttuvat hitaammin kuin yhteiskunta. Joskus reilu puoli vuosisataa sitten saattoi olla tärkeää opetella kärvistelemään ja suorittaa maisterin tutkinto, jotta sai itselleen kaikkea kivaa.

Nykyään tilanne on toinen: elintaso (taloudellisilla mittareilla mitattuna) on noussut niin paljon, että ihan tavallisissa hommissa tienaa niin paljon, että saa itselleen oman asunnon kalusteineen ja rahaa jää vielä harrastuksiinkin, olipa se harrastus tietokoneen näpertelyä, golfia tai matkustelua. Rahasta on pulaa ainoastaan, jos haluaa muille näyttämisen halusta ostaa jättisuuren asunnon tai kalliin auton (yritin keksiä muita oikeita rahareikiä, mutta en keksinyt).

Kuinka moni ongelma yhteiskunnassa ratkeaisi, jos kulttuurista poistuisi se tapa, että kaikki käteen tuleva raha on pakko pistää heti menemään vieläpä niin, että tehdään sitoumuksia vuosiksi eteenpäin tämänhetkisen tulotason pohjalta? Tämä on laajempi aihe, käsittelen sitä perusteluineen erillisessä bloggauksessa. Stay tuned!

ThinkPad R31 wlan driver problem (T60H786-W)

2011-01-10T23:06:00.002+02:00

A quick blog post to save others from tears. I bought a used IBM ThinkPad R31 with wlan. When installing Windows XP, all went ok but Windows could not find the wireless card.

I wasted couple of hours while trying to install the "correct" drivers from the official R31 support page.

Then I opened the case and found out that the wireless card's model is Ambit T60H786-W. But googling with that model number resulted in no drivers.

Then I ran up to a forum, and found out that the trick is to install the wlan drivers for Thinkpad R50 (7ywc54ww.exe). Works like a charm.

Rakastatko odottelua? Suunnittelijat näköjään rakastavat.

2011-01-05T23:24:00.003+02:00

Bongasin naurunappulasta tällaisen hauskan kuvan. Kuvassa on vertailtu sitä, kuinka tekniikka on hidastunut. Ennen pankkikortin magneettiraita pyyhkäistiin lukijassa ja sutaistiin nimikirjoitus kuittiin, ja se oli siinä. Siruvehkeiden kanssa pitää odotella ja odotella, että jotain tapahtuu. (Rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että höylällä maksaminen oli kyllä yhtä hidasta kuin tämä pin-koodien näpyttely.) Ja jotkut jutut ovat nopeutuneet, esimerkiksi laskun voi maksaa suoraan tietokoneelta, ei tarvitse mennä pankkiin.

Edellisellä työpaikalla esimies harmitteli, kuinka byrokratia on ottanut takapakkia. 1990-luvulla lasku hyväksyttiin niin, että sihteeri toi laskun, esimies vilkaisi että se on asiallinen ja laittoi nimen alle. Homma vei 10 sekuntia. Nyt laskut pitää ensin skannata ja sitten kirjautua sekavaan järjestelmään, johon kirjoitetaan laskun tiedot ja lähetetään seuraavalle hyväksyjälle.

Aiemmassa bloggauksessani mainitsin lyhyesti videon, jossa kerrotaan aikakäsityksen merkityksestä ihmisen elämään. Video on kokonaisuudessaan mainio katsottava: siinä esimerkiksi selitetään ytimekkäästi, miksi keuhkosyövällä pelottelu ei tehoa tupakoiviin teineihin. Videossa pistää kuitenkin silmään toteamus (ajassa 8:00-8:30), jossa kerrotaan, että tietokoneen käynnistyminen ja jonkun jutun imuroiminen netistä kestää usein alle minuutin, mutta ihmiset suuttuvat siitä. Ja tämä on osa kulttuurin muutosta: ihmiset suuttuvat jo pienestäkin jonottamisesta ja odottamisesta ja vihaavat odottamista.

Proffa on kyllä varmasti oikeassa, mutta tietokoneen käyttö esimerkkinä on mielestäni vähän huono. On poikkeuksellista, että jonkun vehkeen käynnistyminen kestää minuutin. Ilahtuisitko, jos autolla tai tehosekoittimella kestäisi minuutti käynnistyä? Applessa on monia asioita joista en pidä, mutta Applen tietokoneissa pidän erityisesti siitä, että kone on välittömästi käyttökunnossa, kun kannen avaa. Windows-koneista on erilaisia kokemuksia: valmiustilasta heräämisen jälkeen kone tahmailee kymmenisen sekuntia, ja joku osa (esimerkiksi wlan) saattaa jäädä kokonaan heräämättä, jolloin taas päästään käynnistelemään konetta.

Monen asian hitauden huomaa vasta, kun pääsee kokeilemaan nopeampaa. Esimerkiksi pääkaupunkiseudun matkakortinlukulaitteet ovat onnettoman hitaita, jos niitä vertaa tamperelaiseen vastineeseensa.

Jos kerran odottelua vihataan koko ajan enemmän, nopeus pitäisi ottaa yhdeksi suunnittelukriteeriksi. Tekniikka ei ole este. Pin-koodilla maksamisen hitaus on tietoinen suunnittelijan valinta, ei "tekniikasta johtuva" ominaisuus.

(Eko)aatteita markkinoidaan väärin

2010-12-28T08:32:00.006+02:00

Mitä tärkeämmästä asiasta on kyse, sitä typerämmin sitä yleensä markkinoidaan. Valitettavasti. Pari vuotta sitten silmiini osui vesirännin kylkeen liimattu tarra, joka oli parodia jonkun autoliikkeen (99% varmuudella LänsiAuto) logosta. Siinä luki JunttiAuto. Tulin heti hyvälle tuulelle ja ajattelin, että tuossa on sentään yritetty.

Jos ihminen olisi täysrationaalinen olento, asiat otettaisiin asioina, riippumatta siitä, kuka asiaa ajaa. Mutta kun ihminen ei ole rationaalinen olento. Jos olisi, niin esimerkiksi mitään eläkejärjestelmää ei tarvittaisi, koska kaikki pistäisivät oma-aloitteisesti säästöön rahaa eläkepäivien varalta. Samalla tavalla ihminen tekee monia valintoja mielikuviin ja tunteisiin perustuen. Tämä pätee paitsi autojen ja ruuan ostoon kuten myös aatteiden omaksumiseen.

Mikä yhdistää päihdevalistajia, ilmastonmuutosaktivisteja, eläinaktivisteja ja ympäristöaktivisteja? Se, että mitä enemmän heidän juttujaan kuuntelee ja tekoja seuraa, sitä vähemmän heihin haluaa samaistua ja sen enemmän haluaa sulkea koko sakin – ja samalla koko aatteen – mielestään.

Palataan takaisin JunttiAutoon. Mikä tarroissa oli onnistunutta? Se, että sen sijaan, että saarnataan ilmastonmuutoksesta tai kasvihuoneilmiöstä tai jäätiköiden sulamisesta, tarrassa ujutetaan ihmiselle mielikuvaa siitä, että autoilu olisi junttia. Mikä on paljon tehokkaampaa, kuin ilmastonmuutoksella pelottelu. Kukapa nyt haluaisi olla juntti. Ränniin liimattu tarra ei kaikissa herätä positiivisia mielikuvia ja tuskin kukaan sen takia luopuu autostaan, mutta yritys oli oikean suuntainen.

Kahden vuoden takainen tarra tuli mieleeni, kun eilen luin artikkelin superfood-mies Olli Postista. Artikkeli päättyy näin:

Superruoka-skenessä vaikuttaa kehonrakentajia, entisiä laskuvarjojääkäreitä ja olympialuokan urheilijoita.
Olli Posti toivoo ryhdikästä imagoa koko superruoka-kulttuurille.
- Hipit ovat pilanneet luomun, hän täräyttää.
- Superruoka-liike tarvitsee keulakuvikseen menestyviä, luovia ja edustavia ihmisiä, jotka pitävät itsestään huolta: näyttelijöitä, urheilijoita ja muusikoita.

Mies osuu asian ytimeen. Hän puhuu superruuasta, mutta sama oivallus saisi tapahtua ekoaatteiden tai minkä tahansa aatteiden markkinoinnissa.

Ajatellaan asiaa tavallisen ihmisen näkökulmasta. Tavallinen ihminen samaistuu mieluummin siihen citymaasturilla huristelevaan rentoon putkimieskaveriinsa, kuin ilmastonmuutoksesta saarnaavaan nuoreen eläkeläiseen. Näin kärjistäen. Jos ekoaatetta halutaan markkinoida suurelle yleisölle, niin tarvitaan juurikin noita Ollin mainitsemia edustavia ihmisiä:

Myin kömpelön citymaasturin pois ja muutin keskustaan. Työmatka kestää 2 minuuttia. [ja viereen kuva 25-vuotiaasta liikkeenjohdon konsultista]
Saan junassa tehtyä hommia niin, että voin lähteä töistä tunnin aikaisemmin. Eikä pala hermot ruuhkassa seisomiseen. Jää enemmän aikaa perheelle. [viereen kuva kolmikymppisestä päätoimittajasta]

Moralisointi ja syyllistäminen eivät toimi markkinoinnissa, ei, vaikka moralisti olisi oikeassa. Esimerkiksi syövän repivien keuhkojen valokuvien näyttäminen ei taatusti vähennä nuorten tupakointia. Sen sijaan jonkinlainen vaikutus voi olla sillä, että yritetään vaikuttaa tupakoinnin imagoon.

Sähkölämmitetyssä ~~omakoti~~talossa (ja ~~muistaakseni isolla~~ autolla ajeleva - korjaa Jyrki jos meni väärin) asuva Jyrki Kasvi on parempaa mainosta Vihreille kuin joku Uuden Suomen blogeissa öyhöttävä moralisti. Miksikö? Koska Kasviin kehtaa samaistua. Samalla tavalla Heikki Hursti on parempaa mainosta kristinuskolle kuin Päivi Räsänen, Olli Posti on parempaa mainosta luomuruualle kuin stereotyyppiset hörhöt, jne.

Kaikki aatteen tyrkyttäjät, menkää markkinoinnin peruskurssille!

Kindle tarjoilee pulunkakkaa

2010-12-17T15:34:00.005+02:00

Olen lainaillut kokeilumielessä sähkökirjanlukulaitteita pääkaupunkiseudun kirjastoista. Aiemmin olen kokeillut Entressen kirjaston BeBook One ja Postitalon kirjaston Sony PRS-600 -lukulaitteita. Nyt lainasin Metropolian kirjastosta Amazonin Kindlen. Toisen sukupolven mallia oleva Kindle on teknisesti viimeistellympi kuin BeBookin ja Sonyn tuotteet, mutta yksi kiusallinen vika kismittää: kunnollisen pdf-tuen puuttuminen.

Hyvää Kindlessä on

Selkeä ja terävä näyttö. Tarkka ja selkeä näyttä näyttää kuvatkin siististi, tekstistä puhumattakaan.
Nopeus. Sivujen kääntely on huomattavasti nopeampaa kuin Sonyn ja BeBookin laitteissa.
Mahdollisuus ostaa suoraan kirjoja ja lehtiä Amazonilta.

Kindle käyttää omaa avointa tiedostomuotoa, ja Project Gutenbergistä saa näppärästi ladattua sisältöä Kindleen. Laitteessa on myös 3g ja wlan sekä yksinkertainen verkkoselain, jolla tosin pääsee vain tarkkaan valikoiduille sivuille, kuten muutamaan uutispalveluun ja Wikipediaan. Myöskään akkukesto ei häpeä muille lukulaitteille.

Huonoa Kindlessä on erikoinen pdf-tuki: suoraan laitteen muistiin ladatut pdf-tiedostot eivät suostu aukeamaan, vaan ne pitää joko muuntaa Amazonin oman palvelun avulla mobi-muotoon ja ladata laitteeseen kaapelia pitkin (ilmaiseksi) tai langattomasti (joka on maksullista).

Tämä säätäminen olisi siedettävää, jos pdf-tiedostot myös näkyisivät siististi. Bebookissa mainiosti näkyvä matemaattisia kaavoja sisältävä pdf:
näyttää Kindlessä seuraavanlaiselta pulunkakkamössöltä:

Kindle kärsii samankaltaisesta ongelmasta kuin iPhone: mukava käyttää ja teknisesti laadukas, mutta valmistaja päättää, mitä sinne saa ladata.

ReflekTori 2010 - kannatti käydä

2010-12-10T21:45:00.012+02:00

Osallistuin äsken (to-pe 9.-10.12.) ReflekTori 2010 -symposiumiin, joka on kolmatta kertaa järjestettävä teknisten ja teknillistieteellisten alojen opetukseen keskittyvä valtakunnallinen symposium. Viimeksi olin Reflektorissa vuonna 2005, vuosi 2007 jäi jostain syystä väliin.

Suosittelen lämpimästi symposiumia kaikille tekniikan opettajille assarista professoriin. Ohjelmassa harmitti oikeastaan vain se, että mielenkiintoisia sessioita oli liikaa, kaikkiin ei ehtinyt millään osallistua.

Mitä uutta opin seminaarissa? Paljonkin. Aluksi listattakoon muutama hyödyllinen verkkosivusto:

Peda-forum-lehti. Tekniikan opetustutkimuksen kausijulkaisu, jossa on osiot sekä hyviä käytäntöjä jakaville practice paper - että uutta tieteellistä tietoa sisältäville research paper -julkaisuille. Minulle tuli joskus puoli vuosikymmentä sitten paperiversio Peda-forumista, mutta lehteä on uudistettu huomattavasti.
OuLUMA-portaali, johon on koottu materiaalia matematiikan ja luonnontieteiden opettajille. Painotus näyttää olevan peruskoulun ja toisen asteen opetuksessa, mutta sivuston kahlaaminen on antoisaa korkeakouluopettajallekin. Sivustolla on paljon mielenkiintoista luettavaa alkaen kolumneista päättyen näppäriin labratöihin.
Kever-Osaaja, joka hirveästä nimestään huolimatta on tutustumisen arvoinen ammattikorkeakoulumaailman asioita käsittelevä julkaisu. Lehdessä on sekä referee- että non-referee -osiot.
TkT Juha Jaako Oulun yliopistosta on koonnut hyvän "näillä pääset alkuun" -tyyppisen kirjapaketin tekniikan alan opettamisesta. Yksi kirjoista on ilmaiseksi verkossa luettavana: Teaching Engineering.

Ihmettelin seminaarissa ääneen, kuinka tuntematon ala on tekniikan opetustutkimus. Palautteena sain kahta erilaista, täysin päinvastaista näkökulmaa:

Alan materiaalia on vähän liikaakin, aiheesta (engineering education research) julkaistaan kymmeniä tiedelehtiä, ja uutta tutkimusta on vaikea seurata.
Alalla ei ole oikein tehty relevanttia tutkimusta, ja kunnollista materiaalia, jota voisi suoraan soveltaa omassa opetuksessa, on aika vähän.

Suomenkielistä kirjallisuutta on melko vähän. Jossain esitelmässä mainittiin Kansanen-Uusikylä: Opetuksen tutkimuksen monet menetelmät.

Esitelmät olivat hyviä, mutta seminaarin paras anti oli verkostoituminen ja mielipiteenvaihto kollegoiden kanssa. Esitelmissä harmitti eniten se, että aikaa keskustelulle oli erittäin vähän, mikä on kyllä ongelmana kaikissa konferensseissa.

Mielenkiintoisin esitelmä oli Erno Salmisen Kurssien työmäärän mitoitusta vaikeuttavia tekijöitä. Salminen oli laskenut, että jos kurssit mitoitetaan oikeasti niin, että yksi opintopiste vastaa keskimääräiselle opiskelijalle 26,7 tuntia työtä, niin

opiskelijoiden työviikot ovat 45-53 tuntisia.
hitain 25 % joutuu tekemään kohtuuttoman paljon töitä.

Opintopisteet tulisikin mitoittaa hieman kevyemmiksi. Ongelmana on opiskelijoiden suuri hajonta työmäärätarpeen kanssa. Yksi ongelma on, että opiskelijat eivät varaa riittävästi aikaa opintojen suorittamiseen. Tutkimuksesta riippuen opiskelijat käyttävät keskimäärin 23-35 tuntia viikossa opiskeluun.

Toinen mielenkiintoinen esitelmä oli Aura Paloheimon Opiskelun aloittamisen vaikeus – tilastoja ja toimenpiteitä Aallon tietoliikennetekniikan tutkinto-ohjelmasta. It-kuplan puhkeamisen jälkeen ohjelman suosio on ollut tasaisessa laskussa, ja nyt sinne on toiseksi helpoin päästä. Ensimmäisen opiskelusyksyn opintopistekertymät ovat olleet tasaisessa laskussa vuodesta 2005: opiskelijat suorittavat enää 15,4 opintopistettä, kun OKM:n tavoite on 30 opintopistettä. Huomattavaa oli, mikään syksyllä 2009 aloitetuista toimenpiteistä ei ollut parantanut opintopistekertymää. Vai onko mahdollista, että kertymä olisi ollut vielä huonompi, jos toimenpiteitä ei olisi tehty?

Konferenssista voisi tarinoida pidempäänkin. Esimerkiksi Kirsti Lonkan mainio puhe jäi käsittelemättä. Voit tutustua siihen ja moneen muuhun asiaan lukemalla arkiston Reflektorin Twitter-päivityksistä.

P.S. Aiemmissa konferensseissa, joissa olen ollut, on puolet yleisöstä istunut läppäri sylissä ja tweetannut liveraporttia konferensseista. Reflektorissa olin likimain ainoa tweettaaja. Mistä moinen mahtaa johtua? Twitter ei ole suosittu tekniikan alan opettajien keskuudessa?

Ryssivätkö kustantajat sähkökirjabisneksen?

2010-11-23T16:34:00.005+02:00

Kerroin vähän aikaa sitten firman blogissa kokemuksiani sähkökirjanlukulaitteesta. Olen nyt jossain määrin "hurahtanut" sähkökirjoihin. Saa nähdä, kauanko hurahdus kestää.

Entressestä lainatun BeBook One -lukijan laina-aika oli viikko. Tänä aikana ehdin lukemaan Juhani Ahon Rautatien työmatkoillani. Klassikkokirjoja teki mieli lukea lisää, ja asensin Android-kännykkääni maksuttoman Aldiko-lukusoftan. Ohjelmaan saa suoraan ladattua kirjoja Project Gutenbergin tietokannasta. Kännykän näyttö on pieni, mutta laadukas ja soveltuu hyvin kaunokirjallisuuden lukemiseen.

Nyt menossa on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Tuttu kirjastonhoitaja sanoikin, että vanhat kirjat ovat kokeneet uuden kukoistuskauden sähkökirjanlukulaitteiden ansioista. Kun kustantajat jahkailevat uutuusteosten sähköisessä levityksessä, täyttävät 1800-luvun tekijänoikeusvapaat kirjat tämän markkinaraon.

Suomalaisten kustantajien kiemurtelua sähkökirjojen läpilyönnin kynnyksellä on ollut hauska seurata. Tietoviikko kertoi keväällä suomalaisten kustantajien sähkökirja-aikeista artikkelissa Sähkökirja tulee Suomeen – ehkä jo keväällä. Kyseisessä jutussa puhutaan vielä järkeä:

... tarkoitus on välttää (yhtiön itsensäkin tuottamien) mp3-kauppojen kopiosuojauksista aiheutuneet yhteensopivuusongelmat.

Sittemmin kustantajien edustajalta pääsi hätäpaska:

"Haluamme välttää musiikkiteollisuuden virheet. Siksi kaikki sähköiset kirjat pitää suojata DRM:llä."

Kyseinen bloggaus on kerännyt runsaasti kommentteja, ja jokaiselle täysijärkiselle lienee selvää, että

Piraattikopioita syntyy, vaikka suojaus olisi kuinka tehokas. Tämä fakta on johdettavissa siitä, että suojauksen täytyy olla "murrettavissa", jotta kirjaa pystyy lukemaan, ja teknisesti näppärä henkilö murtaa tämän suojauksen käden käänteessä kokonaan.
Erilaiset kopiosuojausyritelmät häiritsevät ainoastaan tavallista maksavaa kuluttajaa.

Kirjastolehdessä ilmestyi hyvä artikkeli sähkökirjojen ja kirjastojen suhteesta (Epäselvä e-kirja). Sekä kustantajan että kirjaston edustaja olivat sitä mieltä, että piratismi on yksi sähkökirjojen uhka. DRM-suojauksen sijaan kustantajalla on järkiehdotus:

WSOY:n Fredrik Rahkan mukaan yksi vaihtoehto olisi painaa e-kirjaan vesileima, jossa on sen käyttöoikeuden ostajan nimi. Näin verkkoon päätyvän laittoman aineiston alkuperä olisi helppo selvittää. Rahkan mukaan e-kirjakauppojen ja kustantajien on tärkeää ehtiä verkkoon ja luoda toimintamallit ja suojaukset ennen piraattisivustoja.

Ensin on pakko todeta, että vesileimaaminen on erinomainen idea, koska

Ulkomaalaiset kustantajat ovat käyttäneet sitä menestyksellä jo vuositolkulla.
Siitä ei ole haittaa tavalliselle kuluttajalle.
Se on murrettavissa (vesileiman voi poistaa), mutta niin ovat muutkin suojaukset.

Tietenkin voi käydä niinkin, että kirja päätyy piraattilevitykseen vahingossa. Olisi kohtuutonta, jos esimerkiksi bussiin unohtunut lukulaite toisi satojen tuhansien korvausvaatimukset, kun laitteen löytäjä läväyttää sen sisältämät vesileimatut pdf:t verkkoon.

Mutta tarvitaanko kustantajaa ollenkaan välissä? Kustantajasta on paljon hyötyä: kustannustoimittaja perkaa asiantuntijan tekstin lukijaystävällisempään muotoon ja kustannuskynnyksen ylittyminen toimii kirjan laadunvarmistajana. Olisiko mahdollista, että kustantaja pudotettaisiin pois välistä, ja kirjojen arviointi suoritettaisiin sosiaalisen median hengessä peukuttamalla?

Mikään ei myöskään estä julkaisemasta asiantuntijateosta niin, että pyytää kollegaa vertaisarvioimaan sen ja sitten julkaisee omin päin verkossa.

Toimintatapojen hakeminen vie oman aikansa, mutta Rahkan toteamuksessa yksi asia on varma: mikäli kustantajat ja kirjakauppiaat kaivelevat nenäänsä liian kauan, piraatit nappaavat koko "bisneksen".

Vessan seinä ja tekijänoikeudet

2010-10-11T18:50:00.005+03:00

Vessojen seiniltä löytyy silloin tällöin hauskoja kuvia:
Hyviä vessanseinätaideteoksia valokuvaa mielellään, jotta muutkin pääsevät nauttimaan niistä. Mutta mitä tekijänoikeuslaki ja oikeuskäytäntö mahtavat sanoa vessanseinäkuvien levittämisestä internetissä? Löysin tällaisen lakipykälän:

Taideteoksen kuvaaminen on sallittua muissakin kuin 1 tai 2 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa, jos teos on pysyvästi sijoitettu julkiselle paikalle tai sen välittömään läheisyyteen. Jos taideteos on kuvan pääaihe, kuvaa ei saa käyttää ansiotarkoituksessa. Tekstiin liittyvän kuvan saa kuitenkin ottaa sanomalehteen tai aikakauskirjaan.

Selvä tapaus, vai onko? Kuvan levittäminen blogissa, jossa ei edes ole mainoksia, ei liene käyttöä ansiotarkoituksessa. Ja kuva on julkisen rakennuksen vessan seinältä, joka lienee julkinen paikka tai ainakin sen välittömässä läheisyydessä.

Oikeuskäytäntö saattaisi jopa rinnastaa blogin sanomalehteen – onhan lähdesuojakin jo laajennettu koskemaan bloggareita. Mutta en taida jaksaa lähteä KO:hon kokeilemaan.

Vituixmän ja tekijänoikeudet

2010-10-11T18:14:00.004+03:00

Kirjoitin aiemmin, että haluan jakaa kaiken tuottamani oppimateriaalin vapaalla lisenssillä. Tämä on helppoa, jos

piirtää kaikki kuvat itse
lainaa ne vapaista lähteistä
käyttää kuvia, jotka eivät ylitä teoskynnystä
pyytää tekijältä luvan käyttää teosta osana vapaata oppimateriaalia.

Hankalin ongelma muodostuu silloin, kun löytää netistä kuvan, jonka tekijä ei ole jäljitettävissä. Esimerkiksi viime syksynä käytin vaihtosähköpiirikurssini kalvoilla seuraavaa netistä löytämääni kuvaa:
Kuvan näyttäminen tunnilla ei vaadi mitään lupia keneltäkään: olisihan voinut näyttää kuvan nettiselaimellani koko luokalle. Oli vain kätevää lisätä se suoraan pdf-kalvoille. Mutta: miten pitäisi suhtautua kalvojen jakamiseen netissä (mitä siis en ole tuon kurssin osalta vielä tehnyt)?

Poistan kyseisen kuvan kokonaan?
Jaan kalvot CC-BY -lisenssillä, mutta lisään huomautuksen, että kyseinen kuva on anonyymin taiteilijan tekemä ja CC-BY -lisenssi ei koske sitä?

Ymmärtääkseni jälkimmäisessä tapauksessa syyllistyn tekijänoikeusrikkomukseen, koska en ole kysynyt lupaa kuvan käyttöön. Jos kuvan tekijä ilmoittautuu ja pystyy todistamaan, että hän on kuvan alkuperäinen tekijä, niin voin saada sakot sekä joutua maksamaan vahingonkorvauksia taiteilijalle.

Oman soppansa lusikkaan heittää se tosiasia, että tuo kuva lienee jonkun jättifirman (DC Comics?) sarjakuvasta, ja tuon huumorikuvan tekijä on itsekin loukannut tekijänoikeuksia. Pahimmassa tapauksessa sarjakuvafirma käy suoraan minun kimppuuni.

Sakot ovat tuollaisesta rikkomuksesta muutaman satasen suuruiset, mutta kuinka suuret mahtavat olla vahingonkorvaukset? Vahingonkorvaukset ovat korvausta tulonmenetyksestä, joka aiheutuu siitä, että käytin tuota kuvaa kalvoillani. Montakohan euroa DC Comics menetti, kun käytin tuota kuvaa? Tuskin yhtään.

P.S. Rikonkohan jokun oikeuksia, kun liitin kuvan blogiini? Voidaanko kuvan käyttöä pitää tässä yhteydessä fair use -käyttönä, koska "kuva liittyy juttuun".

Opettaja: narahdat heti paskanpuhumisesta - uusi tekniikka parantaa opetuksen laatua

2010-10-11T15:27:00.005+03:00

Pidin autoinsinööriopiskelijoille sähköopin tuntia, aiheena kompleksiluvut ja niiden käyttö vaihtosähköpiirien analyysissä. Kerroin hauskana nippelitietona, että kompleksiluvut on keksinyt sama henkilö, joka on keksinyt kardaaniakselin. Tyypin nimi on Cardano, etunimeä en nyt muista mutta se alkoi geellä, taisi olla Giuliano tai jotain sinne päin.

Muutaman sekunnin kuluttua yksi opiskelija huikkaa miniläppärin takaa, että henkilön nimi on Gerolamo. Hän oli tarkistanut asian Wikipediasta.

Kiitin kohteliaasti ja sitten keskustelimme pari minuuttia Wikipedian käytöstä tiedonhaussa. Tämän tyyppisessä tiedonhaussa Wikipedia on mielestäni hyvin luotettava tietolähde, varsinkin, jos ja kun artikkeliin on lisätty asianmukaiset lähdeviitteet.

Tapaus on hyvä muistutus siitä, että internet, langaton viestintä ja edulliset päätelaitteet parantavat tiedon liikkumista niin, että opettajalla ei ole enää monopolia tietoon. Tunnilla kärähtää välittömästi paskanpuhumisesta. Ja hyvä niin. Opettajilla kun on oma vastuunsa siinä, että mututieto ei pääse leviämään totena. Opettajan kieli poskessa tunnin piristeeksi roiskaisema anekdootti saattaa jäädä elämään totena vuosikymmeniksi.

Loppukevennykseksi muutama "väärin opetettu" asia peruskouluajoiltani:

Rusakko = jänis kesällä (todellisuudessa kaksi eri lajia)
Hauki ei tartu mato-onkeen (kävimme tästä väittelyn, kun olin saanut hauen mato-ongella ja opettaja väitti, että valehtelen). Ja kyllähän se tarttuu.
Kuusen käpy on "tavallinen käpy" ja männyn käpy on "mettäkäpy" (en muista, kummin päin väite meni :-). En voi todistaa, etteikö jossain päin Suomea jossain murteessa näin voisi olla, mutta väite haiskahtaa huuhaalta.

Muita esimerkkejä ei muistu nyt mieleen. Muistuuko sinulle?

Paras tapa jäsennellä oppimateriaalia?

2010-10-09T17:34:00.008+03:00

Toimin ammattikorkeakoulussa opettajana sähkötekniikan ja elektroniikan kursseilla, joilla käsitellään jonkin verran päällekkäin ja limittäin meneviä asioita. Esimerkiksi logistiikan ja jälkimarkkinoinnin opiskelijoille sähkötekniikasta opetetaan aivan perusteet yhdellä kolmen opintopisteen kurssilla. Tuotetekniikan opiskelijoilla on kolme sähköalan kurssia, ja autosähköinsinööriopiskelijoilla sähkökursseja on luonnollisesti paljon enemmän.

Oppimateriaalin laatiminen on kivaa, mutta kun opetettavia kursseja on viisitoista, niin oppimateriaaliin liittyvä "hallintotyö" rupeaa olemaan raskasta. Hallintotyöllä tarkoitan sitä, että minulla pysyisi jonkinlainen kokonaiskuva päässä siitä, mitä kalvoja olen jo laatinut, mitä kalvoja voisi parannella ja mitä kalvoja voisi käyttää samoilla kursseilla.

Tällä hetkellä minulla on joka kurssille oma kalvosettinsä, ja olen tietenkin hyödyntänyt kalvoja ristiin rastiin. Ongelmana tässä on esimerkiksi se, että kun yhteen paikkaan korjaa virheen tai tekee parannuksia, niin se ei päivity muille kalvoille automaattisesti.

Mikä olisi toimiva ratkaisu?

Luovun kalvojen käytöstä kokonaan, ja joko

käytän oppimateriaalina jotain valmista kirjaa.
kirjoitan itse opetusmonisteen tai kirjan.
ja sitten vedän tunnit pelkän tussitaulun avulla.

Teen kalvot asioittain, enkä kursseittain. Esimerkiksi Théveninin menetelmästä omat kattavat kalvot, jotka käydään läpi autosähköinssiopiskelijoiden kurssilla Tasasähköpiirit, mutta joita vain vilautetaan kurssilla Sähkötekniikan perusteet.
Joku muu, mikä?

Yksi vaihtoehto on tietenkin se, että ei käytetä kirjaa eikä valmiita kalvoja, vaan vedän tunnin läpi puhumalla ja tussitaulua käyttämällä. Tämä on opettajalle helpoin vaihtoehto, mutta mielestäni vanhanaikainen sen takia, että se vaatii pakkoläsnäoloa. Ennen vanhaan poissaolotilanteissa lainattiin kavereiden luentomuistiinpanoja. Nykyään opiskelijat ovat tottuneet siihen, että oppimateriaali on saatavilla netistä tai vähintäänkin kirjana. Toisin sanoen palveluvaatimukset ovat kiristyneet :-). Ja tämä on ihan luonnollista. Kukapa haluaisi kirjoittaa kirjoituskoneella, kun tietokone on paljon kätevämpi. Tekniikka kehittyy, kuten myös koulutuskäytännöt.

Circuit Analysis: DC Circuits

2010-10-07T22:17:00.002+03:00

I just published my lecture slides on DC Circuit Analysis at Slideshare:

Circuit Analysis – DC Circuits

View more presentations from Vesa Linja-aho.

My goal is to publish all my course material with open licences so that everyone can use them. Sharing the material on the internet has several benefits:

A Finnish proverb: "Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo" which means "Shared joy is double the joy."
Getting feedback and spotting mistakes and therefore improving the slides.
A teacher who lectures a course on circuit analysis but has no time to prepare slides, can use my slides. And maybe when (s)he makes his own course material, (s)he remembers that it was nice that someone shared his material with an open licence and therefore (s)he will decide to do the same.
When I share my material, I do have better motivation to produce better material. No one does want to share lousy material on the internet.
When many teachers will share their material, they can compare and take good ideas from each other. Everyone wins.

Uuden Suomen vahingonlaukaus

2010-09-30T22:41:00.004+03:00

Olin hetken aikaa Uusi Suomi -lehden ainoa twitterissä seuraama henkilö:

Olin jo hetken innostunut, mutta kun menin Twitteriin, niin siellä luki, että seuraajia on nolla :-). Eli ilmeisesti Uusarin toimittajalle oli käynyt vahinkonlaukaus ja hän oli klikannut pärstäni kohdalta Follow-nappia. Eräänlainen saavutus tämäkin...

Olenko ainoa, jolle tulee hassu fiilis siitä, että joku on Twitterissä mutta ei seuraa ketään?

P.S. Jos Twitter ei ole tuttu, niin kannattaa ehdottomasti tutustua.

Tappaako koulu luovuuden (ja kaksi muuta ajatuksia herättävää videota)

2010-09-27T21:18:00.003+03:00

Todella lyhyesti muutama videosuositus.
Pari mahtavaa TED-videota:
Tappaako koulu luovuuden? http://www.youtube.com/watch?v=iG9CE55wbtY
Vaateala menestyy, koska tekijänoikeuslainsäädäntö ei ole riesana: http://www.youtube.com/watch?v=zL2FOrx41N0

ja yksi hieno RSA-video: The Secret Powers of Time http://www.youtube.com/watch?v=A3oIiH7BLmg (aikakäsityksen merkityksestä ihmisen elämään)

Toimitusaikojen vertailun hankaluus

2010-09-26T16:24:00.002+03:00

On kuluttajien etu, että ihmiset kertovat ostokokemuksistaan verkossa. Kaikkein parasta on, jos kertominen tapahtuu omalla nimellä – tällöin on helpompaa suodattaa yrittäjien itsensä harjoittama anonyymi kilpailijoiden mollaaminen omaan arvoonsa.

Aina ei muutamasta ostokerrasta voi tehdä johtopäätöksiä esimerkiksi palvelun nopeudesta. Olin vähän aikaa sitten aikessa kirjoittaa tilaa valokuvat netistä -palvelujen toimitusajoista. Kerran tilasin Extrafilmiltä, ja toimitus kesti kaksi viikkoa, mikä on jo todella kauan. Sen jälkeen kokeilin Ifoloria, josta kuvat saapuivat parissa arkipäivässä. Esimerkiksi jos tilasin sunnuntaina, kuvat olivat perillä viimeistään keskiviikkona.

Hyvä etten kehunut: nyt nimittäin viime sunnuntaina (= viikko sitten) tekemäni kuvatilaus on matkalla vieläkin. Toivottavasti saapuu maanantaina, tai rupean repimään pelihousujani.

Valokuva-alalla toimitusajat riippunevat sen hetkisestä tilausruuhkasta. Voisikin olla ystävällinen palveluidea kertoa tilauksen yhteydessä arvioitu toimitusaika, joka perustuu jakolaskuun (jonossa olevat tilaukset)/(keskimääräinen toimitettujen tilausten määrä päivässä).

Työyritys hyvä, liikeyritys paha?

2010-09-11T01:13:00.004+03:00

Perustin teekkarina vuonna 2004 yrityksen Vesa Linja-aho Tmi, joka tarjosi (silloin) matematiikan yksityistunteja lukiolaisille ja yläkouluikäisille. Asiakkaiden joukkoon mahtui myös viittä vaille valmis diplomiekonomi, lakimies ja muita aikuisopiskelijoita. Ja tietenkin myös pääsykokeisiin lukijoita. Aluksi pyysin tunneista vajaata kolmeakymppiä, mutta kun asiakkaita rupesi olemaan jonoksi asti, hinta piti hilata neljänkympin tienoille.

Pari vuotta myöhemmin ajoin tämän bisneksen alas, kahdesta hyvin yksinkertaisesta syystä: tukiopetuksen tarvitsijat olivat päivällä koulussa, eli minun bisnekseni ajoittui loppuiltapäiviin ja iltoihin. Jossain vaiheessa totesin, että vapaaillat ovat paljon kivampi juttu kuin lisätienistit. Toinen syy oli taloudellinen: valmistuin 2006 diplomi-insinööriksi, mikä tiesi tässä koulutuksen ja tittelien luvatussa maassa "markkina-arvoni" kohoamista sen verran, että yksityisopetusbisnes sai jäädä. Muutamaa hyvää tyyppiä tosin opetin aina ylioppilaskirjoituksiin asti (onnea teille jos satutte lukemaan).

Yksityistuntibisneksessäni ei ollut mitään uutta tai erikoista, opiskelijat (ja opettajat) ovat vuosikymmeniä tienanneet opiskelurahoja antamalla yksityisopetusta. Sivuainetta Kauppakorkeakoululla suorittaessani eräs kurssitoverini ehdotti, että tätä bisnestä kannattaisi laajentaa tuotteistamalla se ja laajentamalla suuriin kaupunkeihin.

Erinomainen ehdotus, ja nyt se on toteutettu. Viime vuonna perustettu ja kesällä markkinointinsa aloittanut Tutorhouse sai mediahuomiota (Hesari, Talouselämä) ja tietenkin lukijakommentteja, joissa taivasteltiin, että on se kamalaa, kun lapsia prepataan ja rikkaat saavat tällaista opetusta ja köyhät eivät.

Yksityistuntibisneksestäni kukaan ei sanonut koskaan mitään negatiivista – päin vastoin, oppilaat ja vanhemmat olivat tyytyväisiä, ja sivullisten mielestä oli "hienoa, kun iltaisinkin jaksan auttaa toisia oppimaan" (päivät työskentelin TKK:lla opettajana).

Nyt kysynkin: miksi koulutusta tarjoava liikeyritys (verrattuna tunteja antavaan yksityishenkilöön) on hirveä mörkö? Se, että yksityistunteja voi ostaa liikeyrityksestä, tuo useita etuja oppilaille. Ensinnäkin, asiakkaalta jää opettajan "metsästämisen" vaiva pois. Vain puhelu firmaan ja firma järjestää opettajan. Toiseksi, se, että joku tekee tätä laajan skaalan bisnesmielessä, lisää koko yksityisopetusalan tunnettuutta, houkuttelee alalle uusia opettajia ja tarjonnan lisääntymisestä on hyötyä asiakkaille.

Eli: miksi yksityistunteja antava (antanut) Vesa Linja-aho on hyvä, mutta yksityisopettajia välittävä Tutorhouse on paha?

Ei kai vastaus vain ole se, että (muun kuin oman työajan myymiseen perustuvan) bisneksen teko on hirveä synti Suomessa?

P.S. Jos jotain pitäisi taivastella, niin sitä, että Tutorhouse on saanut Tekes-rahoitusta liikeideaansa. Tässä en nyt moiti yrittäjää vaan Tekesiä; kyllähän kaikki tuet, mitä joku maksaa, kannattaa nostaa. Menestystä firmallesi, joka olisi taatusti pärjännyt ilman Tekesiäkin :-).

P.P.S. Ja Eximia on tarjonnut yksityistunteja ainakin kolme vuotta, pidemmälle ei muistini riitä. Siitäkään ei ole kohistu.

Tästä ei datan visualisointi parane?

2010-08-28T23:39:00.005+03:00

Kesäkuussa bloggasin hienosta motivaatiota käsittelevästä TED Talks -videosta. Nyt löysin taas niin hyvän videon, että sitä on pakko suositella. Hae kuppi kahvia ja varaa 20 minuuttia aikaa.

Videolla ruotsalainen tunnettu professori Hans Rosling käy läpi maailman valtioiden terveydentilan ja taloudellisen vaurauden kehittymistä muutaman viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Video ei ole poliittinen vaan faktoihin keskittyvä, ja hienoksi sen tekee mainio datan visualisointitapa.

Esimerkiksi perheiden lapsiluku ja odotettavissa oleva elinikä ovat yksi valtion kehitysasteen mittari: kehitysmaissa on suuret perheet ja matala eliniänodote, teollisuusmaissa päin vastoin. Visualisoinnissa on vaakatasolla perheen koko ja pystyakselilla eliniänodote. Ja sitten tulee se hieno innovaatio: jokainen valtio on koordinaatistossa pallo, jonka koko on verrannollinen valtion väkilukuun. Sitten pannaan kello käyntiin, ja pallot lipuvat koordinaatistossa samalla kun vuosiluku vilisee alareunassa. Yksinkertaista mutta nerokasta!

Jos visualisaattori kiinnostaa lisää, voit tutustua siihen Gapminder-sivustolla.

Paskalaki, mutta tulipahan tehtyä

2010-08-27T23:50:00.004+03:00

Kirjoitin haja-asutusalueiden jätevesilain älyttömyydestä Helsingin Sanomien yleisönosastolle 20.6.2008. Sittemmin "paskalakia" on käsitelly ainakin MOT ja viimeisin käänne on se, että jopa ministeri myönsi, että laki on aivan typerä. Lienee myös historiallista, että poliitikko myöntää tulleensa höynäytetyksi.

Tarinan opetukset:

Lainsäätäjätkin voisivat miettiä lakeja kantilta "entäpä jos tämä osuu omalle kohdalle". (Veikkaan, että tämäkin laki livahti läpi koska kukaan ei uskaltanut vastustaa sitä, koska silloinhan olisi kannattanut vesistöjen saastuttamista ja tunne ajoi järjen edelle.)
Ignoroi älyttömät lait. Pääset kaikkein vähimmällä.

Ja tässä siis se parin vuoden takainen kirjoitukseni:

Tottelemattomuus kaataa turhat säädökset

Jouko Taskinen kritisoi (HS 18.6.) mökkiläisten jätevesiasetusta.
Mökkiläisiltä vaaditaan jätevesisuunnitelma, joka konsultilla
teetettynä maksaa satoja euroja. Mökille pitäisi asentaa jopa oma
puhdistamo, jos tietyt edellytykset täyttyvät.

Tällaisiin älyttömiin asetuksiin puree erinomaisesti kansalaistottelemattomuus: jos vain muutama prosentti mökkiläisistä on tehnyt jätevesisuunnitelman siirtymäkauden loppuun mennessä, ministeriö ymmärtänee yskän ja laittaa vireille asetuksen kumoamisen.
Jätevesisuunnitelman tekemättä jättäminen ei ole rikoslain mukaan rikos eikä siitä ole säädetty rangaistusta.

Kansalaistottelemattomuuden toimimisesta on erinomaisia näyttöjä. Esimerkiksi CD-levyn kopiosuojauksen murtaminen – joka on käytännössä välttämätöntä, jotta levyä pystyy kuuntelemaan - on laissa määritelty rikokseksi. Muutama kansalaisaktivisti rikkoi tätä lakia ja teki itsestään rikosilmoituksen – seurauksena muodostui oikeuskäytäntö, jonka mukaan suojauksen murtaminen kappaleiden kuuntelemiseksi ei ole rikos.

Toinen esimerkki on älytön ja jo kumottu 1990-luvun osakeyhtiölaki, jonka mukaan osakeyhtiön minimipääoma nostettiin entisestä 15000 markasta 50000 markkaan. Vähimmällä selvisivät ne yrittäjät, jotka vain kieltäytyivät korottamasta osakepääomaansa – lain älyttömyys huomattiin ja minimipääomavaatimus palautettiin 2500 euroon.

Kehotankin kaikkia mökkiläisiä järjenkäyttöön ja viittaamaan kintaalla jätevesibyrokratialle siihen asti, kunnes suunnitelma suorastaan pakotetaan tekemään. Vähimmällä päässevät ne, jotka eivät tee mitään.

(Julkaistu Hesarissa 20.6.2008)

Yleisblogi vai erikoisblogi – ketä kiinnostaa?

2010-08-24T23:34:00.003+03:00

Olen pohtinut, kannattaako minun jatkaa Vesa Linja-ahon blogin kirjoittamista.

Jos kavereitani ei lasketa, ketä muka kiinnostaa Vesa Linja-ahon blogin lukeminen? Ehkä noin kymmentä suomalaista. Sama koskee Twitter-tiliäni. Henkilö Vesa Linja-aho ei ole kiinnostava, mutta jostain (aina samasta) mielenkiintoisesta asiasta/alasta twiittaileva henkilö voi olla kiinnostava – ja siinäkään ei kiinnosta se henkilö, vaan sisältö.

Sen sijaan ihmisiä voisi kiinnostaa:

Blogi, jossa jaetaan tietotekniikkavinkkejä (näitä on kyllä jo aika paljon, ja erittäin tasokkaita sellaisia).
Blogi, jossa kerron opettajan työhön liittyvistä asioista (esimerkiksi legendaarinen Opeblogi on erittäin tunnettu ja suosittu).
Twitter-tunnus, joka jakaa taloushallintoon liittyviä uutisia (lainsäädäntömuutokset ym.).
Jotain muuta, mitä.

Jatkaako siis vanhaan malliin, vai jakaako nettipersoona useihin eri blogeihin ja Twitter-tileihin?

Millennium-teknologiapalkinto ei ole Millennium-palkinto

2010-08-24T23:18:00.001+03:00

Kun kahta samankuuloista mutta täysin eri asiaa sotketaan kahvipöytäkeskustelussa, minua ärsyttää. Kun kahta samankuuloista mutta täysin eri asiaa sotketaan joukkotiedotusvälineessä, minua suututtaa. Ihan siksi, että sen jälkeen niitä kahvipöydässä tapahtuvia sotkemisia tapahtuu sadoittain enemmän.

Klassinen esimerkki: yli 30-vuotiaille ei-tietoteknisesti suuntautuneille toimittajille on – tai näyttäisi olevan – vaikea käsittää, että IRC ei ole sama asia kuin IRC-Galleria (Yritin löytää esimerkkiuutislinkkiä, mutta en onnistunut – verkkotoimittaja korjaa nopeasti virheen, kun nettikansa valistaa häntä uutisen kommenttilaatikossa. Printtipuolella Metro-lehti mokasi vähän aikaa sitten).

Toinen esimerkki: poliisiviranomainen ei ymmärrä, mitä eroa on selaimella ja hakukoneella. Tommi Uschanovia siteeratakseni, tämä on suunnilleen sama kuin jos liikennepoliisi ei erottaisi autoa ja bensiiniä.

Kolmas vähemmän tunnettu esimerkki on Millennium-palkinto, josta on silloin tällöin uutisia mediassa. Tai siis ei ole. Uutisissa puhutaan Millennium-palkinnosta, vaikka sillä tarkoitetaan Millennium-teknologiapalkintoa. Näiden ero on seuraava:

Millennium-palkinto on arvostetun Clay Mathematics Instituten jakama miljoonan dollarin palkinto, joka myönnetään, jos ratkaisee jonkin seitsemästä erittäin vaativasta toistaiseksi ratkaisemattomasta matemaattisesta ongelmasta. Palkinto julkistettiin vuonna 2000, ja toistaiseksi ainoastaan yksi seitsemästä ongelmasta on ratkaistu.
Millennium-teknologiapalkinto: suomalainen verovaroista maksettava, joka toinen vuosi jaettava teknologiapalkinto, jaettu alkaen vuodesta 2004.

Itseäni kiinnostaisi tietää, miksi ihmeessä piti valita palkinnolle jo olemassaoleva nimi? Onko syy suomalaisten markkinointitaidoissa? Ja miksi juuri Millennium-teknologiapalkinto, eikä vaikkapa Nobel-teknologiapalkinto? Sitten media voisi kirjoittaa Suomessa jaetuista Nobel-palkinnoista.

Pyyntö toimittajille: kun kerrotte Millennium-teknologiapalkinnosta, niin älkää kirjoittako Millennium-palkinnosta.

Kuinka estää, että tuottamasi materiaali ei häviä?

2010-08-16T11:27:00.008+03:00

Työskennellessäni TKK:lla elektroniikan opettajana kokosin itse pystytettyyn wikiin kaikenlaista pikkusälää, kuten esimerkiksi linkit kaikkien Suomen yliopistojen elektroniikan peruskursseille.

Nyt kun vuosia myöhemmin olisin tarvinnut kyseistä listaa, niin wikipä ei ole enää pystyssä. Forbidden. You don't have permission to access /education/113/w2/index.php/Etusivu on this server.

No, lista tuskin olisi ajantasainen (linkit todennäköisesti vanhentuneita, opetusohjelmat päivitettyjä jne.), ja ei ole kovin suuri työ koluta suomalaisyliopistojen sivuilta elektroniikan peruskurssien sivuja esiin, mutta tapaus nosti mieleeni merkittävän ongelman. Kuinka voin varmistaa, että (verkkoon) tuottamani materiaali myös pysyy olemassa eikä häviä bittiavaruuteen?

Työnantajan sivuille materiaali voi jäädä työpaikan vaihdon jälkeenkin, mutta myöhemmin joku voi poistaa sen tahallaan tai vahingossa. Työpaikan sivuihin luottamisen naiiviudesta paras esimerkki on tapaus Jukka Korpela. Potkujen yhteydessä miehen koko suosittu sivusto poistettiin verkosta. Syntyneen kohun seurauksena sivuston sisältö kuitenkin luovutettiin hänelle takaisin. (Mitä olisi tapahtunut, jos sivusto olisi vain kylmästi poistettu, joko tahallaan tai tyrimällä?)

Oma verkkosivu voi tuntua luotettavammalta, mutta jos päätän poistaa materiaalin itse, tai jään auton alle?

Mikä sitten on toimiva vaihtoehto? Onko se jokin seuraavista:

Aineisto annetaan jonkun luotettavan tahon haltuun. Esimerkiksi Wikimedia-säätiön palvelimille. Jos on kirjoittanut vaikkapa oppimateriaalin ja jakanut sen vapaalla lisenssillä, sen voi kylmästi copypastata Wikikirjastoon.
Pidetään huoli, että aineistosta tulee niin suosittu, että se jatkaa elämää netissä. Esimerkiksi Sonera-kirja löytyy vaivattomasti vieläkin, vaikka sitä koitettiin kovin innokkaasti poistaa.
Julkaistaan aineistosta painettu ja/tai (mieluummin ja) sähköinen kirja. Kirjasta säilyy aina kopioita kirjastoissa, ja viimeistään Kansalliskirjaston arkisto pitää huolen, että kirjasta säilyy kopio jälkipolville.
Joku muu, mikä?

Kokonaan eri juttu on, miksi haluaa materiaalinsa säilyvän jälkipolville. Onko narsismi ainoa hyvä syy? :-)

Sosiaalinen media haastaa vanhan sanonnan

2010-08-16T10:25:00.004+03:00

"Jos et ehdi tekemään sitä kunnolla, sitä ei kannata tehdä ollenkaan."

Tuo vanha sanonta kulkee hieman eri muodoissa, mutta sisältö on sama. On totta, että vaikkapa huonot bileet kannattaa jättää järjestämättä ja huono tietokoneohjelma kannattaa jättää tekemättä (säästät kaikkien vaivaa).

Sääntöön on tietenkin ollut poikkeuksia. Esimerkiksi onnettomuuspaikalla annettu sinne päin oleva ensiapu on (ellei tee mitään totaalisen typerää) yleensä parempi kuin ei ensiapua ollenkaan.

Nettiaikakaudella sanonta ansaitsee vielä kriittisempää ryöpytystä. Kun laaja ihmisjoukko pääsee työstämään jotain, usein riittää, että roiskaisee jotain sinne päin, ja luottaa siihen, että joku jatkaa työtä. Näin on syntynyt muun muassa Wikipedia. Varsinkin englanninkielinen Wikipedia on tasoltaan erittäin laadukas, kiitos laajan kielialueen.

Pahimmillaan sanonnan noudattaminen on kehityksen jarru. Esimerkki: sain ajatuksen, että olisi kätevää, jos kaikista suomenkielisistä elektroniikan oppikirjoista olisi lista jossain. Pöydälläni on vino pino omia ja kirjastosta lainattuja alan kirjoja ja Wikipediassa on jo jonkinlainen lista kirjoista. Mielestäni Wikipedia ei ole oikea paikka kirjalistalle (varsinkin jos sitä tuosta meinaa jatkaa pidemmäksi), vaan sopiva paikka on Wikiaineisto.

Haluaisin siis siirtää tuon listan Wikiaineistoon, ja siistiä ja laajentaa sitä. En ole kuitenkaan saanut aikaiseksi, koska listan siirtäminen, siistiminen ja laajentaminen vie muutaman tunnin ja minulla ei juuri nyt (muka :) muutamaa tuntia.

Mutta. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, niin listan kopsaaminen Wikiaineistoon vie vain muutaman minuutin. Voin laajentaa sitä myöhemmin, ellei joku ehdi ensin. Ja se, että joku ehtii ensin, on vain hyvä asia. Se tarkoittaa, että minä voin viilata listaa vielä paremmaksi. Kaikki voittavat.

Teenpä sen nyt heti. Täällä se nyt on.

Miksi ohjelmistotuotteet ovat usein sutta ja sekundaa?

2010-08-15T16:25:00.004+03:00

Ostat uuden auton. Heti kättelyssä huomaat, että auto pari kertaa viikossa yhtäkkiä hyytyy tien päälle, ja vika poistuu avaamalla konepelti ja irrottamalla akun kaapeli hetkeksi. Huoltoliikkessä todettaisiin, että auto on täysin ehjä, ja myyjä selittäisi oudon sammuilemisen auton ominaisuudeksi, ei viaksi. "Kyllähän autot silloin tällöin sammuilevat." Kuinka moni kuluttaja sietäisi tällaista?

Tietotekniikassa asiat ovat toisin. Jokainen 1990-luvun puolenvälin tienoilla pc-koneita käyttänyt muistaa, kuinka Windows 95 ja Windows 98-käyttöjärjestelmällä varustettuja koneita sai boottailla noin kerran päivässä. Vanhempi Windows 3.11 kaatuili myös, mutta ei niin usein. Vielä vanhempi dos-käyttöjärjestelmällä varustettu kone ei ainakaan itselläni kaatunut kuin satunnaisesti.

Valitettavasti kaatuiluherkimmät Windowsit tulivat markkinoille juuri silloin, kun pc-koneet yleistyivät joka kodin kapineiksi. Vaikutus oli ikävä: ihmisiin iskostui käsitys, että "tietokone kaatuilee, ja ohjelmat eivät toimi kuten pitäisi, ja se on aivan normaalia". Seuraus: kun laatua ei vaadita, kuluttajille myydään sutta ja sekundaa.

Toinen tunnettu piirre ohjelmistotuotannossa ovat eräänlaiset vastuunrajoitukset. "Emme vastaa ohjelmiston aiheuttamista välillisistä emmekä välittömistä vahingoista." "Vastuu rajoittuu ohjelmiston myyntihintaan." Tällaiset vastuunrajoitukset ovat omiaan ruokkimaan ohjelmistojen huonoa laatua: miksi testata ohjelma kunnolla, kun emme ole vastuussa mistään. Tietenkin myös testaaminen maksaa, ja laskun maksaa viime kädessä ohjelmiston käyttäjä.

Kauppalehden eilinen uutinen kertoo, että aivan mitä tahansa vastuuta ei tällaisilla vastuunrajoituksilla voida kiertää. Uutinen kannattaa lukea kokonaisuudessaan, mutta lyhyesti sanottuna juttu meni niin, että Solteqin kassaohjelmisto jätti osan viivakoodinlukijan lukemista tuotteista kirjaamatta. Vika paljastui vasta inventaariossa. Toimitusjohtaja kommentoi "Luulimme, että vastuumme oli rajattu vain ohjelmiston kustannukseen." Käräjä- ja hovioikeus olivat toista mieltä: "Olimme liian sinisilmäisiä, sillä oikeus totesikin, että korvausvastuumme koski myös kaikkea oletettua laskuttamatonta myyntiä. Luulimme, että oikeus mätkäisisi korvauksia 8 000 euroa, mutta päätös olikin 560 000 euroa."

Puolen miljoonan korvaus ei tuon kokoista yhtiötä kaada, vaikka summa suuri onkin. Ja toivon, että yritysjohto oppi yhtä ja toista ohjelmistotestauksen tärkeydestä :-).

Tietotekniikka-alan puolustukseksi voidaan todeta, että ala on varsin uusi. Autoja on valmistettu jo yli sata vuotta. Eivät ne ensimmäiset autotkaan olleet kovin luotettavia, ja tulppiakin piti vaihtaa 1000 kilometrin välein. Uskon, että 50 vuoden päästä joka käyttötarkoitukseen löytyy toimiva tietokoneohjelma, joka maksaa pikkusumman.

Loppuhuomio

Ohjelmistoyhtiö 37Signals kertoo itse käyttävänsä omia ohjelmiaan. Tämä ei ainakaan heikennä ohjelmistojen laatua.

Mikä on paras mikrokontrolleri elektroniikan perusteiden opetukseen?

2010-08-13T13:17:00.010+03:00

(Insinöörihenkiset voivat hypätä yli ensimmäiset kolme kappaletta.)

Nykyään lähes jokaisessa elektronisessa laitteessa on mikrokontrolleri. Mikrokontrollerilla tarkoitetaan mikropiiriä, johon on integroitu prosessori, muistia ja liityntärajapintoja (esimerkiksi antureita ja väylätuloja ja -lähtöjä varten).

Mikrokontrolleri ohjaa esimerkiksi pesukoneen pesuohjelmaa, mittaamalla pesuveden lämpötilaa ja ohjaamalla lämmitysvastusta, pyörittämällä rumpua sopivalla nopeudella ja niin edelleen.

Vaikka tietokoneiden yleistyminen on syönyt elektroniikkarakenteluharrastuksen suosiota, mikrokontrollereilla on oma harrastajakuntansa. Mikrokontrollerit ovat halpoja, ja niiden avulla on helppo rakennella omia kodinautomaatiojärjestelmiä tai kaikennäköisiä ledivilkuttimia vain huvin vuoksi. Muistan joskus netistä löytäneeni kuvia lappeenrantalaisteekkarien rakentamasta pontikkapannusta, jossa lämmitysprosessia ohjattiin mikrokontrollerin avulla. Toinen hauska esimerkki on opiskelijoiden ilmapalloprojekti, jossa ilmapallot vaihtavat väriä ilmanlaadun (?) mukaan.

Mikrokontrolleri voisi innostaa omiin rakenteluprojekteihin

Opetan sähkötekniikan peruskursseja tuleville autoinsinööreille Metropoliassa. Jos tavoitteena olisi minimoida oma vaiva, kurssit on helppo pitää luokassa tapahtuvana teoriaopetuksena. Haluaisin kuitenkin tehdä "jotain kivaa" kursseilla. Joku mikrokontrollerin ympärille rakennettava vimpain voisi innostaa opiskelijoita elektroniikkaharrastuksen pariin. Mikrokontrolleritaidoista voi olla hyötyä myös omissa ajoneuvoprojekteissa.

Nyt tavoitteena on löytää mikrokontrollerialusta, joka sopii perusteiden opettamiseen. Mikrokontrollerialustalla tarkoitan kokonaisuutta, johon kuuluu itse kontrolleri, jonkinlainen protopiirilevy (johon voi tökkiä ledejä), sekä tietenkin kehitysohjelmisto, jonka avulla kontrolleria ohjelmoidaan.

Facebookissa pari radioamatöörivelhoa antoi hyviä vinkkejä:

"Itse suosisin alustaa, jolle on avoin kehitysympäristö tai ainakin avoin kääntäjä."
Arduino on edullinen ja hyvin saatavilla.
Toinen hyvä on TI:n MSP430-"usbitikku"-evakortti. Msp-gcc -kääntäjä löytyy ja pyjtagilla voi ainakin MSP:itä ohjelmoida.
Ja kun TI tuli mainittua, niin 4,30 dollarin Launchpad.
MSP:n kantilla en ole päässyt vauhtiin, mutta AVR:ää voin suositella. Arduinon lisäksi on mm. Teensy.
Jos pitää olla monipuolisempi, niin 20 dollarilla saa mm. Stampin.
Arduino on ihan hyvä. Lisäksi sen ympärillä on riittävän suuri yhteisö, jotta vinkkejä löytyy innokkaammille opiskelijoille.

Muuta löytämääni ovat muun muassa Amicus sekä jo aiemmin mainitsemassani ilmanlaatuilmapalloprojektissa käytetty PICAXE.

Pettymyksekseni LJ Create (entinen L.J. Technical Systems, jonka opetuskitit muistan TKK-ajoiltani perinteisemmän elektroniikan opetuksesta) ei näyttäisi valmistavan mikrokontrolleriboardeja.

Suomen kielen sanalista

2010-08-06T23:15:00.005+03:00

Jos tarvitset listaa (kaikista?) suomenkielisistä sanoista, löydät semmoisen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sivuilta. Lista on xml-muodossa, jonka käsitteleminen voi olla ei-tietoteknisille ihmisille hieman hankalaa. Linuxin ja Macin käyttäjät voivat helposti pullauttaa sanalistasta "ylimääräiset härpäkkeet" pois (kuten newsseissä joku neuvoo), komento on

sed -ne 's,.*<s>\(.*\)</s>.*,\1,p' kotus-sanalista_v1.xml > kotus_sanat.txt

Pullautin tuon sanalistan siistittyyn muotoon (= tiedosto, jossa on yksi sana per rivi) ja laitoin verkkosivuilleni, ihan siltä varalta että joku tarvitsee sanalistan "nyt heti" ilman että haluaa ruveta säätämään. Tiedoston voit ladata täältä: kotus_sanat.txt. Sen jälkeen voit leikkiä vaikkapa anagrammigeneraattorilla :-).

Yliopistotutkinnon hinta

2010-08-06T15:15:00.004+03:00

Tekniikka ja Talous uutisoi tänään yliopistotutkintojen hinnoista otsikolla Tarjouksessa diplomi-insinööri: 44000 euroa. Aihe olisi laajemmankin blogikirjoituksen arvoinen, mutta nyt ihmettelen lyhyesti hintaeroa:

halvimmat DI:t tuotti Tampereen teknillinen yliopisto (39 000 euroa)
kalleimmat Vaasan yliopisto (163 000 euroa).

Onko kyseisten yliopistojen kirjanpitotavoissa eroa? Tiliöidäänkö Vaasassa koulutuksen puolelle (vahingossa tai tahallaan) tutkimusmenoja tai Tampereella tutkimuksen puolelle koulutusmenoja?

Vai keskeyttääkö Vaasassa niin suuri osa, että hinta per tutkinto nousee pilviin?

Niin sanottu "suojattu sähköposti"

2010-07-28T14:47:00.002+03:00

IAET-työttömyyskassa näyttää käyttävän viestinnässsään "suojattua" sähköpostia, joka toimii seuraavasti: saan tavalliseen sähköpostiini linkin, jota klikkaamalla pääsen lukemaan saamani viestin ssl-suojatulla nettisivulla.

Muuten hyvä idea, mutta:

mitä tämä "suojattu" sähköposti oikeastaan suojaa? Jos joku onnistuu lukemaan sähköpostin matkan varrella, niin hän onnistuu lukemaan myös tuon linkin ja siten pääsee lukemaan viestin.
palveluun on yritetty lisätä tietoturvaa siten, että viestin voi lukea vain siitä ip-osoitteesta, josta linkkiä on klikattu ensimmäisen kerran. Tämän sain karvaasti todeta erehdyttyäni lukaisemaan saapuneen viestin kännykän nettiselaimella ja sitten yrittämällä avata sitä tietokoneelta:
Luottamuksellista tietoa ei voitu hakea
Viesti on suojattu MessageLock^TM -tekniikalla, joten viesti voidaan avata vain yhdellä selaimella. Tämä viesti on jo avattu (Wed, 28.07.2010 11:58:18) IP-osoitteesta (xx.yy.zzz.ååå ).

Vaikka viestiä ei voitu avata, voit kuitenkin vastata alkuperäiselle lähettäjälle uudella luottamuksellisella viestillä.

Onneksi pääsen sentään lukemaan viestin kännykälläni, mutta tallentaminen ei omalla rimpulakännyllä onnistu. Pitää vain varoa käynnistämästä kännyä uudestaan, koska silloin ip-osoite vaihtuu ja viestiin ei pääse käsiksi enää millään :-).

Että semmoinen turvaviesti. Oma mielipiteeni: joko käytetään rehellistä perinteistä sähköpostia, tai sitten jotain oikeasti turvallista viestintäratkaisua, jossa esimerkiksi palveluun tunnistaudutaan verkkopankin avulla.

Nyt käytössä oleva kompromissi, joka yhdistää turvallisen viestimen kökköyden ja sähköpostin turvattomuuden, on kaikista huonoin ratkaisu.

The Book Depository osaa myös olla hidas

2010-07-28T01:14:00.005+03:00

Olen aiemmin kehunut (ainakin Facebookissa ja melko varmasti myös Twitterissä) The Book Depository -nettikirjakauppaa. Aiemmin käytin Amazonia. Amazon on edullinen, mutta (edullisin) toimitus varsinkin Yhdysvalloista tilatessa kestää tyypillisesti pari viikkoa. Ja Yhdysvalloista tilaaminen on yleensä edullisinta, koska kirjoista ei kanneta tullia (eikä alvia, jos tilaus on pienehkö) ja dollari on tätä kirjoitettaessa halpa.

Nykyään siis käytän yleensä The Book Depositorya, koska

toimituskulut sisältyvät kirjojen hintaan (mielestäni helpottaa hintavertailua)
hinnat ovat edullisia (halvempia tai aavistuksen kalliimpia kuin Amazonissa)
tärkein syy: toimitus on nopea. Kirjat (ainakin kaikki tänä vuonna tilaamani noin 10 kirjaa) lähetetään lentopostina Britanniasta, ja ne ovat perillä muutamassa päivässä.

Nyt kuitenkin tuli pettymys: sunnuntaina 18.7.2010 tilaamani kirja tuli perille vasta tiistaina 27.7.2010. Normaalisti viikonloppuna tilatut kirjat ovat tulleet perille seuraavan viikon keskiviikkona tai viimeistään torstaina eli selkeästi alle viidessä arkipäivässä.

Firman sivuilta ei pääse tarkistamaan, koska kirja on lähetetty, eli tässä on sekin mahdollisuus, että kirja lähti kyllä maanantaina, mutta posti kuppasi.

Ja firma piti joka tapauksessa lupauksensa: toimitusajaksi Suomeen luvataan 3-7 työpäivää. Yleensä se on tuo kolme, mutta tällä kertaa oli seitsemän :-).

Mitä julkinen palvelu maksaa?

2010-07-16T20:38:00.004+03:00

Keväällä on käyty keskustelua (mm. Taloussanomat) siitä, pitäisikö julkisten (= kuntien ja valtion tuottamien) palvelujen käytön yhteydessä kertoa käyttäjälle, paljonko on palvelun todellinen hinta. Esimerkiksi Espoossa lapsen päivähoito maksaa keskimäärin 1176 euroa kuukaudessa, vaikka vanhempien maksama päivähoitomaksu on 254 euroa.

Mielestäni kustannusten merkitseminen pitäisi olla pakollista kahdestakin syystä. Ensinnäkin, on mukava nähdä, miten paljon verorahoja "saa takaisin itselleen". Toiseksi, voi arvioida, ovatko kustannukset mielekkäitä, vai töpeksivätkö päättäjät jossain? Jokainen voi nopeasti laskeskella suuntaa antavasti Excelillä, paljonko vaikkapa 20 lapsen päivähoidosta tulisi kuluja (tilavuokra, ruuat, opettajien ja hoitajien palkat), jos pistäisi "päiväkotifirman" pystyyn. Jos laskelma poikkeaa paljon tuosta 1176 eurosta, voi kansalainen lähestyä päättäjiä tai kirjoittaa tiukkasanaisen yleisönosastokirjoituksen.

Ongelmana kustannusten ilmoittamisessa on se, että miten kustannukset lasketaan. Mitä kaikkia kuluja voidaan jyvittää esimerkiksi päivähoidon tuottamiseen? Seurataanko kaikkia kuluja riittävän tarkasti, että ne tulevat otetuksi summassa huomioon, tai kulkeutuuko summaan myös sellaisia kuluja, jotka eivät oikeasti kuulu päivähoidon tuottamiseen?

Olen joskus pohtinut, paljonko kirjastopalvelun pyörittäminen maksaa kunnalle. Espoon kaupungin nettisivuilta en kirjastotoimen kuluja onnistunut löytämään (varmasti löytyvät jostain kulttuurilautakunnan pöytäkirjasta, jos jaksaa kaivaa, mutta luvut saisivat olla esillä jo kirjastotoimen esittelysivulla), mutta onneksi netistä löytyy Suomen yleisten kirjastojen tilastosivu. Sieltä löytyy (Perustilastot -> Espoo 2009) muun muassa seuraavat mielenkiintoiset tunnusluvut:

Lainan hinta 3,81 euroa (toimintakulut per lainauskerta)
Käynnin hinta 5,93 euroa (toimintakulut per käyntikerrat)
Toimintakulut asukasta kohden 66,55 euroa

Mielestäni kunnallinen kirjastopalvelu on kohtuullisen hintainen ja järkevästi tuotettu. Jos kirjasto olisi yksityinen firma, olisin valmis maksamaan 3,81 euroa kirjan lainasta. Tai 5,93 euron pääsylipun kirjastokäynnistä.

Mitä sellaisia palveluja on olemassa, joiden tuottaminen on kohtuuttoman hintaista tai vaihtoehtoisesti erittäin kustannustehokasta? Ja mistä niistä löytää tietoa?

Tuotepakkaukset jemmaan vai roskiin?

2010-07-14T01:08:00.003+03:00

Minulla lojui kaapin täydeltä tuotepakkauksia (digikameran, läppärin ym.). Veivät ärsyttävän paljon tilaa siihen nähden, kuinka usein olen niihin joutunut koskemaan. Suunnittelin roskikseen heittämistä, mutta kysäisin vielä Twitterissä ja lärvikirjassa muilta näkökulmia. Tuli sen verran hyvä lista, että laitan jakoon. Jokaisen perässä on (tai sitten ei) oma mielipiteeni.

"Käyttöohjeet ja takuulaput jos niissä säilyttää löytyvät paremmin kuin laatikon pohjalta." Tämä on totta, ja yksi syy, miksi olen niitä säilyttänyt.
"Ainoa hyvä syy lienee, jos joskus meinaa myydä laitteen eteenpäin.. Näyttää uskottavammalta=lisää hintaa?, jos alkuperäinen pakkaus...??!!" Erinomainen pointti. Esimerkiksi huuto.netissä myyty kännykkä on näppärää postittaa omassa myyntipakkauksessaan, ei tarvitse pelleillä kuplamuovin ja sen sellaisten kanssa.
"Isojen CRT-monitorien laatikot oli taannoin ihan kätevä säästää jos tarvi kantaa huolta niiden siirtämisestä. Nimim. kerran jos toisenkin 29 kg monitoria kannellut." JA "Vuonna 04 ostetun ei-crt-näytön laatikko on edelleen tallessa ja äärimmäisen kätevä ko. näytön siirtämiseen." Totta, esimerkiksi muutossa on kätevää, jos taulutelkkarin tai ison putkinäytön saa laatikkoonsa kolhuilta suojaan.
"Sarjanumerot olen jaksanut naputella talteen tai valokuvata." Tästä on apua varsinkin, jos tuote varastetaan.
"[Kannattaa säilyttää] ainoastaan jos lootat ottaa heti muuhun käyttöön, itse säilön esim nappeja ja nauhoja,jotka tarvivat laatikon anyway." Ei huono idea tämäkään.
"Jep, säilyttämällä kaikki johdot alkuperäisissä tuotepakkauksissa, tiedät mikä laturi ja johto on kotoisin mistäkin laitteesta."

Itse olen säilyttänyt laatikoita etenkin tuo jälleenmyynti ja piuhojen säilöminen mielessäni. Päätin kuitenkin hävittää laatikot (kunhan olin naputellut kännyköiden IMEI-koodit talteen) seuraavin perustein:

Jos en ole tarvinnut jotain piuhaa kahteen vuoteen, tuskin tarvitsen ollenkaan. Silloin jos tarvitsen, jaksan kaivaa sen sekalaisten piuhojen joukosta.
Jälleenmyydessä saan vähän vähemmän rahaa, mutta vastaavasti säilytystilaa säästyy. Vähemmän rojua kotona = siitä kannattaa maksaa :-).

Google Analytics and Illegal Character Error on Firefox

2010-07-10T01:02:00.005+03:00

This time in English. I had a problem on our website Silverbank that on the statistics there were many visitors but none of them was using Firefox. Strange.

I noticed that Firefox error console shows an error "Error: illegal character
Source File: http://www.google-analytics.com/ga.js" and therefore no Firefox visitors are counted. A quick search shows that some other people have also this problem but no one has solved it (or I was not searching well enough).

I figured out that by changing the file encoding from utf-16 to utf-8 the problem disappears. The reason is that Google Analytics code snippet is not working if the page is accidentally saved with utf-16 -encoding. Here is an example of "wrong" encoding:

Just save the file with utf-8 instead of utf-16 and the code will work. If you are not using Firefox, you can check the encoding with the Validator (while writing this post, the validator shows the encoding is "utf-16le" and the analytics code is not working on Firefox).

Motivaatiosta

2010-06-22T11:17:00.003+03:00

Alla kaksi ajatuksia herättävää videota motivaatiosta. Ensimmäinen on käytännössä tuon pidemmän videon kuvitettu tiivistelmä, kannattaa katsoa se ensin.

Videoissa on pointtina, että (pelkällä?) rahalla ym. palkkioilla motivointi toimii vain yksinkertaisiin mekaanisiin työtehtäviin. Jos työtehtävä vaatii vähänkin ajattelua, rahapalkkioista on vain haittaa. Sen sijaan motivointi tulisi tehdä:

Tarjoamalla autonomiaa, esimerkiksi: puuhastele välillä mitä haluat, vapaat työajat ym.
Tarjoamalla mahdollisuus kehittyä hyväksi. Esimerkiksi henkilö ei soita kitaraa vapaa-ajallaan siksi, että siitä maksetaan hyvin, vaan siksi, että on kiva kehittyä yhä etevämmäksi soittajaksi.
Tarjoamalla tarkoituksellisia tehtäviä. Ihmiset haluavat olla osa jotain suurempaa ja merkityksellistä. Esimerkikkinä käytetään Wikipediaa ja linuxia. Kukaan ei saa penniäkään Wikipediaan kirjoittamisesta, mutta silti se on lyönyt perinteiset tietosanakirjat laudalta.

Sonera heräsi laajakaistojen hintasotaan

2010-06-22T10:14:00.004+03:00

Mediassa kirjoitettiin loppukesästä laajakaistamarkkinoilla syttyneestä hintasodasta. Itse asiassa hintasota on huono termi, kyseessä kun on lähinnä turhan ilman poistuminen "hiljaisen kartellin" ylläpitämistä korkeista hinnoista.

Esimerkiksi allekirjoittaneella oli Soneran 2 megabitin liittymä hintaan 32,90 €/kk – siitä asti kun Sonera ja Elisa päättivät puolitoista vuotta sitten kimpassa nostaa hitaimpien liittymiensä hinta reilusta kahdestakympistä reiluun kolmeenkymppin.

Keväällä Saunalahti (Elisan halpabrändi) rupesi häiriköimään: firma nosti 2 megabitin liittymien nopeuden 8 megabittiin ja laski hinnan 23,90 euroon kuukaudessa. Erikoiseksi tempauksen teki se, että diiliä tarjottiin myös vanhoille asiakkaille automaattisesti. Saunalahti sai ilmaista mainosta mediassa ja asiakasvirrat kääntyivät Saunalahteen päin.

Itsekin vaihdoin liittymään, joka on lähes kympin halvempi ja neljä kertaa nopeampi. Soneran asiakaspalvelija tarjosi puhelimitse jotain diiliä jossa liittymä oli pari euroa halvempi ja pikkuisen nopeampi (en muista puhelun sisältöä ulkoa, mutta diili ei ollut mitenkään kilpailukykyinen Saunalahden kanssa).

Nyt Sonerakin näyttää viimein heränneen asiakaspakoon: posti toi eilen kirjeen, jonka sisältö on tiivistettynä seuraava: laajakaistasi nopeus nousee 2 -> 8 megabittiin sekunnisssa ja hinta putoaa 32,90 -> 29,90 euroa/kk.

Ihan hyvä yritys, mutta entinen valtion puhelinyhtiö oli lievästi sanottuna hidas reagoimaan huhtikuuss alkaneeseen hintasotaan.

Naisille 19 % alennusta porakoneista ja kalastusvehkeistä

2010-06-19T23:27:00.004+03:00

Naisten ja miesten palkkaeroista on jauhettu mediassa, blogeissa ja keskustelupalstoilla kyllästymiseen asti, mutta kannanpa minäkin korteni kekoon.

Uusimmassa TEK-lehdessä kerrotaan sivulla seitsemän korttikampanjasta naisten ja miesten palkkaeroa vastaan. Kampanjan nimi on "Naisille 19 % alennusta kaikesta – För kvinnor 19 % rabatt på allt!".

Kampanja on toki hauska kampanjana, mutta sen logiikka ontuu. Naisille ei suinkaan pitäisi antaa 19 % alennusta kaikesta. Perustelu: "naisten huonopalkkaisuus" ei johdu siitä, että työnantajat ovat päättäneet yksissä tuumin maksaa naisille huonompaa palkkaa kuin miehille, vaan siitä, että naiset hakeutuvat aloille, joilla ei ole syystä tai toisesta mahdollista maksaa suuria palkkoja. Tietenkin syitä on muitakin ja asia ei ole yksinkertainen, mutta pointtini on, että kun ammatin, koulutuksen, työtehtävien ja työajan vaikutus otetaan huomioon, naisten ja miesten palkat ovat kutakuinkin saman suuruisia.

Kampanja olisi osuvampi, jos siinä vaadittaisiin naisille 19 % alennusta vaikkapa porakoneista, kalastusvehkeistä ja autojen tuning-lisävarusteista.

Huawei e169 ja Mac OS X Snow Leopard

2010-06-10T23:07:00.003+03:00

Saunalahden nettitikku (tai ns. "mokkula") mallia Huawei e169 toimi nätistä Mac OS X Leopardilla (10.5). Nyt kun pitkän tauon jälkeen kokeilin sitä Snow Leopardilla (10.6), niin Mobile Connect -softa kaatuu heti kättelyssä ja nettiin ei luonnollisesti pääse.

Koska tavoitteena oli vain virittää nettitikku toimimaan matkaa varten eikä testailla eri vaihtoehtojen toimivuutta, kerron tässä, mikä toimi:

Asensin tämän ohjeen mukaisesti nämä ajurit (HuaweiDataCardDriver(2.6)-intel.pkg).
Modeemiasetuksiin puhelinnumeroksi *99#, lisävalintoihin Malli: GPRS ja APN:ksi "internet" (ilman lainausmerkkejä).
Vielä ei toiminut (yhteyden muodostus ei onnistu tjsp. herja, en laittanut muistiin).
Kytkin tikun Windows-koneeseen ja kytkin pin-koodin kysymisen pois päältä.
Kokeilin Macilla uudestaan -> toimii!

Googlen kärkituloksista ei ollut apua, mutta pienellä kaivelulla löytyi hyviä linkkejä. Tikun saattaa saada toimimaan myös näillä ohjeilla. Hopeisessa omenassa on myös hyvä ketju aiheesta.

Oppimateriaalia verkkoon

2010-06-08T23:26:00.003+03:00

Bloggasin aiemmin oppimateriaalin verkkojakamisesta. Tänään löysin hyvän blogikirjoituksen tekopyhyydestä avointen oppimateriaalien käytössä. Kannattaa lukea, myös ne pari kommenttia.

Päätin myös avata pään omalta osaltani. Viime syksynä pitämäni tasasähköpiirikurssin kalvot ovat nyt verkossa vapaalla lisenssillä. Laitoin kalvot vertailun vuoksi sekä Slideshareen:

Tasasähköpiirit

View more presentations from Vesa Linja-aho.

että Scribdiin:

Tasasähköpiirit

Jostain syystä molemmat Flash-katselimet laittavat jotain roskaa värillisten laatikoiden nurkkaan. Scribdin html5-katselimella dokumentti näkyy hienosti.

Hakemalla haettu ristiriita?

2010-06-05T00:35:00.003+03:00

Useat tiedotusvälineet (Kauppalehti, MTV3, HS, US) kertoivat perjantaina, että a) suomalaiset arvostavat yrittäjyyttä ja b) harva suomalainen haluaa yrittäjäksi. Tiedot perustuvat EU-komission barometrikyselyyn.

Uutiset on kirjoitettu neutraaliin sävyyn – neutraalein on ehkäpä tuo MTV3:n uutinen –, mutta silti niistä jää ainakin minulle kuva, että toimittaja on pitänyt yrittäjyyden arvostusta ja yrittäjäksi haluamisen puutetta jotenkin ristiriitaisina asioina. Parhaiten tämä näkyy Kauppalehden uutisessa:

Tuore tutkimus EU-maiden yrittäjyysilmapiiristä maalaa Suomesta ristiriitaista kuvaa. Suomalaiset arvostavat yrittäjyyden tuomaa itsenäisyyttä ja ovat valmiita antamaan epäonnistujalle toisen mahdollisuuden, mutta samaan aikaan harva suomalainen haluaisi yrittäjäksi.

Yrittäjyyden arvostamisessa ja yrittämishaluttomuudessa ei ole mitään ristiriitaa. Kyse on samanlaisesta asiasta kuin jos olisi kyselty suomalaisten suhtautumista vaikkapa erityisluokanopettajan tai poliisin työhön. Väitän, että enemmistö suomalaisista arvostaa erityisluokanopettajan tai poliisin työtä, mutta vain harva haluaa ryhtyä erityisluokanopettajaksi tai poliisiksi.

En lähde tässä tarkemmin erittelemään, mitä hyvää ja huonoa on yrittäjänä, erityisluokanopettajana tai poliisina toimimisessa. Asian voi tiivistää niin, että kohtuullisen elintason voi Suomessa turvata itselleen löysemmissä ja riskittömämmissä hommissa.

Aalto-yliopisto kerää rahaa

2010-06-03T14:54:00.002+03:00

Posti toi tänään tämmöisen. Kannattaako lahjoittaa, vai ei?

Aalto-yliopiston varainhankintakirje

View more documents from Vesa Linja-aho.